sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Casa Rocca Piccola - maltalaisen aatelisperheen koti


Vietimme joulun aikaan Maltalla, Vallettassa, viikon ja silloin vierailimme tässä viehättävässä "palazzossa" nimeltään Casa Rocca Piccola. Kyseessä on Valletan sydämessä oleva aatelisperheen koti, josta osa on avattu yleisölle, osa on edelleen suvun yksityiskäytössä.



Palatsi on rakennettu 1500-luvulla ja talo ja sen sisustus kertoo kiehtovasti menneistä vuosisadoista ja talossa asuneista ihmisistä. Siellä kierretään oppaan kanssa, joka pienten tarinoiden avulla kertoo talon historiasta ja sen asukkaista ja valottaa samalla Maltan poliittista- ja kulttuurihistoriaaa. Maalaukset, patsaat, huonekalut, koriste-esineet ja kirjat kertovat paitsi asukkaiden mieltymyksistä niin myös aatelisten elämäntyylistä eri vuosisadoilla.

Olin enemmän kuin ihastunut kaikesta siitä, mitä näin ja kuulin. Kodissa riitti silmänruokaa kaltaiselleni sisustuksesta kiinnostuneelle esteetikolle lattiasta kattoon. Oli myös hauskaa tutkailla asukkaiden kirjahyllyjä ja yrittää bongailla tuttuja kirjoja.




Seinältä löytyy myös englantilaisen runoilijan Samuel Taylor Coleridgen muotokuva (yllä keskellä). Coleridge oleskeli Maltalla joitakin vuosia 1800-luvun alussa ja hän oli usein nähty vieras Casa Rocca Piccolassa.


Solzhnenitsyn, Nabokov, Byatt, Heminway... Tuttuja kirjailijoita.


Joulun aika näkyi kuusen ja monien koristeiden muodossa.

Opastettu kierros päättyi maan alle. Pieneltä, kauniilta sisäpihalta laskeuduttiin kapeita portaita ja käytäviä pitkin pommisuojiin, jotka oli rakennettu toisen maailmansodan alla. Niihin talon asukkaat ja osa kaupunkilaisista kiirehtivät suojaan, kun Vallettaa sodan aikana pommitettiin, välillä melko rajustikin.

Pakko myöntää, että itselle tuli noissa ahtaissa oloissa vähän klaustrofobinen tunne ja oli ilo päästä niistä takaisin aurinkoiselle sisäpihalle appelsiinipuun alle.


Jos olette Vallettassa ja teillä on aikaa, niin suosittelen ehdottomasti tutustumista Casa Rocca Piccolaan. Minut se ainakin vakuutti.

(Kuvat ovat onnettomia kännykkäräpsyjä, harmittaa, kun en ottanut kameraa mukaan)

lauantai 7. tammikuuta 2017

Muutama sana vuoden 2016 luetuista kirjoista



Päivätyö ja siihen päälle oma kirjoittaminen sekä kirjoittamisen taustatyö syö kyllä lukuaikaa runsaalla kädellä. Luin viime vuonna 40 kirjaa ja osan niistäkin vähän harppoen. Seuraavassa pientä tilastointia siitä, minkälaista kirjallisuutta noiden 40 joukossa oli.

Suomalainen kirjallisuus löi käännetyn kirjallisuuden selvin lukemin 34-6.

Tietokirjoja tai sellaiseksi luokiteltavia oli 15 ja näistä kahdeksan oli elämäkertoja.

Fiktiivisiä elämäkertoja luin kaksi, molemmat Raija Oraselta (Anna, elämäsi ja Ackte)

Kuudessa kirjassa aiheena oli omaelämäkerrallinen reflektointi (muun muassa Karl Ove Knausgårdin Taisteluni. 5. ja Hannu Mäkelän Muistan. Vapaus.)

Hömppäkirjaosastoon kuuluvia luin kaksi: Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä ja Hilary Boydin Tule tapaamaan minua rannalle)

Dekkareita en lukenut kuin yhden, joka oli Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen Nainen parvekkeella

Novellikokoelmia luin kaksi: Ljudmila Ulitskajan Tyttölapsia ja Jhumpa Lahirin Tämä siunattu koti

Kirjailijoita, joilta luin enemmän kuin yhden teoksen: Raija Oranen ja Anja Snellman (Antautuminen ja Lähestyminen)

Samaistuttavin: Kaisa Haatanen: Ylipainolisämaksu

Ärsyttävin (mutta välillä myös hauskin): Juha Vuorinen: Maltan mieleni

Kaunein kirjan nimi oli Riitta Pulkkisen kirjalla Paras mahdollinen maailma

Kirjoista 18 oli vuonna 2016 ilmestyneitä.

Vanhin kirjoista oli Marja-Liisa Vartion Kaikki naiset näkevät unia

Pahimmat pettymykset minulle aiheuttivat kaksi suosikkikirjalijaani eli Anna Kortelainen romaanillaan Siemen (minusta Kortelainen on paljon parempi tietokirjailija kuin romaanikirjailija) ja myös Sirpa Kähkösen Tankkien kesä oli minulle jossain mielessä pettymys. Kirja ei missään nimessä ole huono, mutta omassa rankingissani se on Kuopio-sarjan heikoin osa.

Kolme parasta tietokirjaa:

Katarina Baer: He olivat natseja
Ville Suhonen: Ompelijatar
Jens Anddersen: Astrid Lindgren. Tämä päivä, yksi elämä.

Kolme parasta kotimaista romaania:
Heidi Köngäs: Dora, Dora
Leena parkkinen: Säädyllinen ainesosa
Minna Rytisalo: Lempi

Kuluvasta vuodesta 2017 tuskin tulee lukumäärällisesti yhtään parempi kuin edeltäjästään. Jos jotain saa toivoa, niin olisi kivaa, että löytyisi enemmän kirjoja, jotka aihuttavat jonkinlaisen vau-efektin. Vuosi 2016 oli tässä suhteessa melko tasapaksu.

Toivottelen kaikille oikein ihanaa lukuvuotta 2017!

tiistai 3. tammikuuta 2017

Kirjojen Suomi ja kirjablogit




Tervehdys kaikille vuoden hiljaiselon jälkeen. Suomen 100-vuotissynttärit tuovat mukanaan niin paljon kaikkea kivaa kirjapöhinää, että päätin sen kunniaksi palata takaisin kirjablogini pariin.

Kirjablogit ovat mukana YLE:n juhlavuoden kunniaksi lanseeraamassa Kirjojen Suomi - hankkeessa. Ylen kirjallisuustoimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ovat valinneet jokaiselta Suomen itsenäisyyden vuodelta yhden kirjan eli yhteensä 101 kirjaa. Lista kirjoista löytyy täältä. Kuinka monta kirjoista olet lukenut? Minä olen lukenut 28 (vain!). Pitääpä ottaa urakaksi lukea ainakin osa listan kirjoista. Mikä on vuoden 2017 kirja, selviää myöhemmin. Kirjojen valinnassa ei ole kyse pelkästään kirjallisen kaanonin uusinnasta, vaan valitsijat ovat ottaneet mukaan yllättäviäkin teoksia ja toisaalta toisia yhtä yllättäviä on jäänyt pois. Kirjan valinnoissa on mietitty teemaa, joka jollakin tavalla kuvaisi kyseistä vuotta tai ainakin aikakautta.

Puttosen ja Novakin johdolla kirjoja käsitellään sekä televisiossa (101 kirjaa) että radiossa (100 vuoden kirjat). Ohjelmissa on mukana juontajan kanssa keskustelemassa yksi tai kaksi vierasta. Liikkeelle lähdetään uusimmasta eli vuoden 2016 kirjasta, joka on Ilkka Remeksen Kiirastuli ja viimeisenä, ennen vuoden 2017 kirjaa, käsitellään Konrad Lehtimäen Ylös helvetistä. Ohjelmat löytyvät myös Yle Areenasta, ja siellä on jonyt katsottavissa 50 ensimmäistä TV-haastattelua (101 kirjaa) ja kuunneltavissa 50 ensimmäistä radio-ohjelmaa ( 100 vuoden kirjat). Itse kävin jo eilen kuuntelemassa pari radiokeskustelua.

Mukana on kaikkiaan 81 kirjablogia, jotka kirjoittavat oman tekstinsä viikon kirjasta ja linkittävät tekstinsä hankkeen sivuille. Käykää kurkkimassa ja lukemassa. Osa on lupautunut kirjoittamaan kahdesta kirjasta, mutta pääosin jokainen bloggaaja kirjoittaa yhdestä, hänelle arvotusta kirjasta. Itse pääsin onnekkaan sattuman kautta vaikuttamaan omaan kirjaani ja sain blogattavaksi vuoden 1948 kirjan, joka Elvi Sinervon novellikokoelma Vuorelle nousu. Onnekasta tämä on tietenkin sen vuoksi, että olen kirjoittamassa Elvi Sinervosta elämäkertaa, joka ilmestyy ensi syksynä Innon kustantamana, suurin piirtein samoihin aikoihin, jolloin Vuorelle nousu on esillä TV:ssä ja radiossa.

Hei, mukavaa olla täällä taas. Tästä tulee hyvä kirjavuosi!

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Jäähyväisiä ja uusia alkuja


Kuten otsikosta varmaan arvaatte, on tullut aika sanoa jäähyväiset. Täällä toisen tähden alla sulkeutuu.

Blogin perustaminen keväällä 2011 oli yksi parhaimpia juttuja, joita koskaan olen tehnyt. Olen saanut blogin kautta paljon enemmän kuin mitä kenties itse olen koskaan pystynyt antamaan. Olen tutustunut loistaviin tyyppeihin, saanut hienoja kokemuksia, innostunut uusista asioista ja tietenkin saanut jakaa ihania ja joskus kamalia kirjakokemuksia samoin ajattelevien kanssa.

Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan. Viimeinen vuosi on jo ollut melko tahmaista, postauksia on tippunut joskus ja jouluna ja aina ei silloinkaan. En myöskään ole jaksanut panostaa samalla tavalla kuin alkuaikoina. Aika ei vain riitä ja täytyy myöntää, että innostuskin on jossain määrin hiipunut. Ainakin tämän tyyppisen blogin, jossa paino on ajatelluilla (toivoakseni) kirja-arvioilla, pitämiseen.

Olen kuitenkin päättänyt kokeilla bloggaamista vielä kerran uudessa blogissa, jonka haluan pitää vapaana kaikista määrittelyistä. Varmasti mukana on myös kirjoja, mutta pitkiä kirja-arvosteluja en enää kirjoita vaan enemmän matkataan fiilispohjalta asioissa kuin asioissa. Blogin muokkaaminen on vielä kesken, mutta nimen olen jo päättänyt. Sen löysin Merete Mazzarellan kirjasta Aurinkokissan vuosi, jossa Mazzarella kirjoittaa:

Tiedän, että kaikki päivät tulevat. Tiedän myös, että joskus ne täytyy ottaa sellaisina kuin ne tulevat.

Tästä inspiroituneena uusi blogini saa kantaa nimeä "Kaikki päivät tulevat". Laitan tänne linkkiä, kun ensimmäinen postaus on valmis.

Iso kiitos kaikille teille, jotka olette tähteni alla vierailleet, kommentoineet ja jakaneet ajatuksianne! Tämä on ollut hieno matka <3

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Kirjamessuista, instagramista ja lukukokemuksen lässähtämisestä


Ensi viikon lopulla ne taas starttaavat, nimittäin kirjamessut. Ohjelmaa riittää laidasta laitaan neljälle päivälle. Kirjamessujen teemamaahan on tänä vuonna Venäjä ja se näkyy messujen ohjelmistossa erilaisina teemakeskusteluina ja kirjailijavieraina. Oma ehdoton tämänhetkinen venäläissuosikkini on Ljudmila Ulitskaja, jota pääsee messuilla kuulemaan jo avuspäivänä torstaina. Itse tuskin ehdin töiden takia kello 15.30 Aleksis Kivi -lavalla alkavaan haastattelutilaisuuteen, jossa Jukka Petäjän ja Ulitskajan aiheena on muun muassa romaani Vihreän teltan alla ja Venäjän sananvapaustilanne. Ulitskaja esiintyy vielä toisen kerran samana päivänä kello 17.00 Katri Vala -lavalla ja siihen tilaisuuteen toivon ehtiväni. Haastattelijana toimii Touko Siltala ja aiheena on Ulitskajan uusin suomennettu teos Tyttölapsia, jota en vielä harmikseni ole lukenut. Messuiltahan se on sitten hyvä hankkia alati kasvavaan lukupinoon. Muuten yritän kyllä pitää hankinnat hyvin maltillisina ja mietin tarkkaan mitä omaan hyllyyni hankin. Tyttölapsia sinne kuuluu ehdottomasti muiden suomennettujen Ulitskajan teosten seuraan.
Pääasiallisin messupäiväni on lauantai, jolloin ajattelin viettää messuilla aamusta iltaan. Aamu on kiva aloittaa Bonnier Booksin kirjabloggareille tarjoamalla brunssilla ja suunnata siitä vatsa täynnä kohti kuhisevaa messuhallia. Listaan alle muutamia etukäteen mielenkiintoisilta vaikuttavia keskusteluja. Tiedän jo nyt, että kaikkia en pysty, ehdi enkä jaksa kuunnella, mutta mahdollisimman paljon kuitenkin.

 
Klo 11.00-12.00 Kullervo
Parnasson suuri kirjallisuuskeskustelu, jossa keskustelijoina mukana ovat kustannusjohtaja Anna Baijars, kirjailija Kari Hotakainen ja kriitikko Anna Tomi. Keskustelun vetää Karo Hämäläinen.

Klo 12-13 Aleksis Kivi
Kirjat ja kirjallisuus. Keskustelijoina presidentti Sauli Niinistö ja kirjailija Jörn Donner.

(Kilpaileva ehdotus Wine Cornerissa: Erkki Vettenniemi: Solzenitsyn - elämä ja eetos)

12.30-13.00 Takauma
Venäläinen runous. Marja-Leena Mikkola kertoo haastattelijalleen Paula Havasteelle suhteestaan venäläiseen kirjallisuuteen ja kulttuuriin.

13.00-13.30 Aleksis Kivi
12 tuolia: Uusia dialogeja venäläisestä kirjallisuudesta. Sirpa Kähkönen keskustelee professori Pekka Pesosen kanssa venäläisestä kirjallisuudesta ja kertoo omista suosikeistaan. 

14.00-15.00 Aino 
Kirjailijan ja kirjallisuuden asema Venäjällä.
Keskustelemassa Viktor Jerofejev, Boris Akunin, Jevgeni Vodolazkin ja Jelena Tsizova. Keskustelua vetävät Tomi Huttunen ja Anton Nikkilä.

Klo 15.00-15.30 Sibelius
Joni Strandberg haastattelee Helena Ruuskaa tämän kirjoittamasta Eeva Joenpellon elämäkerrasta.

Klo 16.00-16.30 Katri Vala

Ella Kanninen ja Anna Kortelainen keskustelevat Kortelaisen teoksesta Huonon matkailijan päiväkirja.

17.00-17.30
Kirjailijat Riikka Pulkkinen ja Sofi Oksanen keskustelevat aiheesta: Pitääkö kirjailijan olla yhteiskunnallinen vaikuttaja. Keskustelua vetää Imagen päätoimittaja Heikki Valkama.

Tällainen kattaus siis lauantaina. Katsotaan meneekö messuilija hapoille kesken kaiken vai jaksaako kaikkensa antaneena maaliin saakka. 

Tähän väliin iso KIITOS bloggari-passista messujärjestäjälle.

 
Sitten muihin asioihin. Kuten varmasti huomaatte, että postaukseni kuvat eivät liity millään tavalla kirjamessuihin. Siirryin elokuussa nykyaikaan ja hankin itselleni älypuhelimen ja jäin kerrasta koukkuun. Iphone on kasvanut käteeni kiinni ja etenkin kameratoiminto on kovassa käytössä. Postauksen kuvat ovat tämän päivän satoa meiltä kotoa ja kävelylenkiltä lähimaisemissa. Liityin myös instagramiin, jossa näitä kuviani pääasiassa julkaisen. Minut löytää sieltä nimellä jaanator. Saa liittyä seuraamaan. 


Vielä sananen edellisessä postauksessa hehkuttamastani Sarah Watersin uutuudesta Parempaa väkeä. Olin kirjan alkupuolella aivan Watersin kerronnan koukussa, mutta yhtäkkiä tajusin, mitä kirjassa tulee tapahtumaan ja kun sitten etiäiseni osui oikeaa menetin mielenkiintoni täysin. Kirjasta on edelleen lukematta viimeinen kolmannes, koska ei vaan nappaa. Kai se pitää kuitenkin lukea loppuun. Ehkä Waters pystyy yllättämään minut vielä. 


Toivottavasti tapaan mahdollismman monta ihanaa kirjaihmistä messuilla!

maanantai 12. lokakuuta 2015

Lauran nurkilla ja sunnuntaikävelyllä Claphamissa





Vietimme mukavan pitkän viikonlopun Lontoossa. Reissun päätavoite oli tietenkin nähdä Lauraa ja samalla lomailla ja nauttia suurkaupungin sykkeestä.



Taas kerran Lontoon sää oli suosiollinen matkailijoille sekä valon että lämmön puolesta. Perjantaina kuljailimme St. Jamesin puistossa ja South Bankilla. Lauantaina oli shoppailu- ja museopäivä. Lauantai-iltana olimme syömässä aivan ihanassa vietnamilaisessa paikassa nimeltään The Little Viet Kitchen. Taivaallista ruokaa. Suosittelen todella!





Sunnuntaina lähdimme käymään Lauran nurkilla Stockwellissa ja Claphamissa. Sieltä on myös napsittu tämän postauksen kuvat. Ensin katsastimme Lauran uuden kodin ja sen jälkeen lähdimme etsimään lounaspaikkaa Claphamista. Päädyimme pubiruokailuun viihtyisään The Old Town-pubissa. Lounaan jälkeen ehdimme vielä käydä kahvilla ennen kuin oli lähdettävä lentokentälle. Lyhyt loma, mutta piristi mukavasti.






Kirjoista sen verran, että matkalukemisena minulla oli mukana Sarah Watersin Parempaa väkeä, jonka tapahtumapaikka on Lontoo, muun muassa juuri mainittu Clapham vilahtelee tekstissä. Kirja imaisi minut mukaansa heti ensi hetkiltä ja käytin kaiken luppo- ja odotteluajan lukemiseen. Siitä ehkä myöhemmin enemmän.

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Heidi Köngäs - Hertta




Heidi Köngäs: Hertta. Otava. 2015. 285 s.

Olen nyt lukenut tämän vuoden kirjoista yhden etukäteen eniten odottamani ja sen kunniaksi sain aikaiseksi jopa blogata. (Anteeksi vain kuolemanhiljaisuus, joka täällä on vallinnut. Ehkä tämä tästä taas...)

Kyseessä on Heidi Köngäksen uutuus Hertta, joka pähkinänkuoressa kerrottuna kertoo kahden kommunistin, Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon rakkaustarinan synnyn ja kuoleman. Köngäs perustaa kirjansa aitoihin historiallisiin lähteisiin, mutta muokkaa niistä omaäänistä fiktiota. Runsaat pari vuotta sitten kirjoitin blogiini Yrjö Leinon pojan Olle Leinon teoksesta Vielä yksi kirje. Hertta Kuusisen dramaattinen elämä ja rakkaus Yrjö Leinoon. Olle Leinon kirja oli minulle aikamoinen pettymys ja esitinkin toiveen, että joku tarttuisi tutkimusmielessä Kuusiseen ja päivittäisi hänet tähän päivään. Köngäs on nyt tietyllä tavalla tehnyt sen fiktion kautta, mutta edelleen odotan, että joku tekisi Kuusisesta kunnon faktoihin perustuvan elämäkerran.

Ymmärsin, että toveruus pitää sisällään kaiken, koko elämän antamisen aatteen käyttöön, eikä yksityisellä halulla, rakkaudella ole mitään merkitystä. Aate on meitä kaikkia voimakkaampi. Sen punainen veto on osa koko maailman työtätekevien verenkiertoa, sen raudanluja tahto ylittää kaikki yksilön pienet pyrkimykset. Demokraattisen sentralismin periaate. Proletariaatin diktatuurin periaate. Ne minä imin ja niihin minä uskoin.

Köngäksen kirja lähtee liikkeelle keväästä 1939, jolloin Hertta Kuusinen on juuri vapautunut lähes viiden vankeusvuoden jälkeen ja ahmii itseensä vankilan ulkopuolisen maailman tarjoamia elämyksiä. Ainoa asia, joka häntä painaa on se, ettei hän tiedä mitään pojastaan, jonka hän oli jättänyt moskovalaiseen lastenkotiin lähtiessään maanalaiseen työhön Suomeen. Yrityksistään huolimatta hän ei saa yhteyttä Moskovaan jääneisiin sukulaisiinsa, isään Otto-Wille Kuusiseen, sisareen ja veljeen. Sen sijaan hän kuulee hermostuttavia huhuja maassa riehuvista puhdistuksista, joita hän ei kuitenkaan halua uskoa.

Suomeen jääneen veljensä Tanelin kautta Hertta tutustuu viulua soittavaan agronomiin Yrjö Leinoon ja ensi hetkistä alkaen pariskunta tuntee vetoa toisiinsa. Leino on tahollaan naimisissa, mutta Hertalle se ei ole ongelma, sillä hän ei usko porvarilliseen avioliittoinstituutioon ja sen sitovuuteen. Hän kantaa itsessään Aleksandra Kollontain lanseeramia ajatuksia uudesta naisesta ja vapaasta liitosta.

Kuusisen ja Leinon rakkaustarina on armottoman ajan ja valtapoliittisten pyyteiden armoilla. Talvisodan ajan he piileskelevät maan alla, mutta jatkosodan lähestyessä virkavallan ote heistä kiristyy. Hertalle tämä tietää turvasäilökomennusta Hämeenlinnan naisvankilassa. Leino puolestaan onnistuu pakenemaan Riihimäen vankilasta ja piileskelemään koko sodan ajan. Sodan vuodet repivät pariskunnan välille kuilun, jota he eivät pysty enää kuromaan umpeen. Päinvastoin kuilu levenee ja syvenee koko ajan huolimatta siitä, että he menevät naimisiin vuonna 1945.

Sodan jälkeen kommunistit nousevat tärkeäksi yhteiskunnalliseksi voimatekijäksi ja Leinolle ja Kuusiselle se tietää tärkeitä positioita. Kuusisesta tulee yksi kommunistien näkyvimmistä ja suosituimmista politiikoista. Leino puolestaan nousee ministeriksi, mutta omassa puolueessaan hän on alusta alkaen persona non grata ja vuoden 1948 alussa hän joutuu painostuksen alla jättämään ministerinpaikkansa. Samalla päättyy myös Kuusisen ja Leinon välinen avioliitto. Poliittinen tarkoituksenmukaisuus on peittänyt alleen yksityisten ihmisten kohtalot.

Köngäs kertoo Kuusisen ja Leinon tarinan kolmen kertojan, Kuusisen, Leinon ja Etsivän keskuspoliisin entisen päällikön Esko Riekin suulla. Riekin osuus kirjassa alleviivaa ehkä selvimmin sitä, miksi periaatteessa melko tarkasti faktoihin pitäytyvässä fiktiossa on eräitä ongelmia. Köngäs luo tulkinnan, jonka mukaan Leino oli lujasti Riekin talutusnuorassa ja toimi yhtenä EK:n tärkeimmistä vasikoista eli ilmiantajista. Tätä ei nimittäin ole yksikään tutkimus pystynyt todentamaan ja kommunistien toimintaan perehtynyt professori Kimmo Rentola pitää Leinon kavaltajan roolia sangen epäuskottavana, sillä hänen mukaansa asia olisi varmasti tullut jossain vaiheessa ilmi jollain tavalla.

Toisaalta Rentola ei kiellä romaanikirjailijaa kuvittelemasta, että näin olisi tapahtunut, enkä kiellä minäkään, sillä luohan Leinon ja Riekin suhde kirjaan aivan tietynlaisen draamankaaren ja jännitteen ja Riekin kerronnan kautta valottuu myös vastustajan näkemys ajasta, tapahtumista ja niiden luonteesta. Ongelman näen siinä, että tällaisten seikkojen myötä tarinan uskottavuus jossain määrin kärsii ja ryhdyn miettimään muissakin kohdissa toden ja fiktion suhdetta sen sijaan että keskittyisin vain itse tarinaan. Ja kun sitten pilkunnussijaksi on ryhtynyt, niin löytyyhän tarinasta muitakin kohtia, jotka eivät pidä yhtä tapahtuneen kanssa. Esimerkkinä kerrottakoon, miten Köngäs kuvailee poliittisten vankien vapautumista jatkosodan jälkeen ja miten Kuusinen matkustaa Hämeenlinnaan yhdessä tovereidensa, muun muassa Elvi Sinervon, kanssa. Huono juttu on vain se, että Elvi Sinervo oli vapautunut jo aiemmin eikä siten ollut junassa. Pikku juttu, mutta häiritsevä, kun sen tietää.


Näistä nillityksistäni huolimatta pääosin kuitenkin pidin Hertasta ja ahmin sen nopeasti. Köngäs luo nimihenkilöstään herkullisen kuvan, jossa rakkaus, sukupuolisuus ja äitiys kietoutuvat kiehtovasti poliittiseen ja ideologiseen peliin ja miten intohimoisesti Hertta näihin kaikkiin suhtautuu. 

Olen varmasti keskimääräsitä lukijakuntaa paremmin sisällä Kuusisen ja Leinon maailmassa, mutta uskon, että Hertta toimii myös niille lukijoille, joille näiden kahden elämäntarinat eivät ole ennestään tuttuja. Hesarin Antti Majanderin mielestä kirja nousee Köngäksen parhaaksi teokseksi ja minä olen samaa mieltä. Lumiomenan Katjalta löytyy vähän varauksellisempi näkemys kirjasta. 

Köngäksen kirja toimii myös erinomaisena pohjustuksena vuoden lopulla YLE:llä esitettävään, Köngäksen ohjaamaan ja Köngäksen, Leena Virtasen ja Taina Westin käsikirjoittamaan Punainen kolmio -draamasarjaan, jossa myös on keskiössä Kuusisen ja Leinon suhde.