sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Alkavan syksyn tunnelmia



Nyt varmaan voi jo puhua syksystä, kun mennään syyskuun puolivälissä. Onneksi edelleen on saatu nauttia myös lämpimistä, aurinkoisista päivistä, kuten esimerkiksi tänään. Tein pitkän kävelylylenkin Vantaanjoen maisemiin ja nautin syksyisistä tuoksuista ja alkavasta ruskasta. Ja myös siitä auringosta, joka vielä mukavasti lämmitti.


Omaan syksyyni kuuluu muutamia kirjatilaisuuksia, joissa olen esittelemässä kirjoittamaani Elvi Sinervon elämäkertaa. Ensimmäinen näistä on kahvila Berggassa maanantaina 2.10 ja toinen Kansan Arkistossa Aleksis Kiven päivänä. Tervetuloa kuuntelemaan ja juttelemaan, jos olet hoodeilla tuolloin.



Syksyyni tulee suurella todennäköisyydellä kuulumaan myös remontointia. Olen hankkimassa itselleni vapaa-ajan asuntoa paikkakunnalta, jolla vietin lapsuuteni. Ensi viikolla olisi tarkoitus kirjoittaa nimi kauppakirjan alle. Jos ja kun asia realisoituu, kerron asiasta enemmän. Nyt voin vain sanoa, että olen innoissani uudesta projektista, jossa pääsen remppaamaan ja sisustamaan. Olen myös onnellinen, että saan tukikohdan niihin maisemiin, jotka merkitsevät itselleni paljon.


Tietenkin syksyyn tulee kuulumaan paljon myös lukemista. Tänä syksynä tuntuu ilmestyvän paljon mielenkiintoisia kirjoja sekä kaunon että tiedon puolella. Kirjaston varauslistani on jo melko pitkä, toivottavasti eivät kaikki tupsahda syliin samaan aikaan. Tällä hetkellä luennassa on kaksi elämäkerrallista romaania: Asko Jaakonahon Valon juhla ja Raili Mikkasen Hilja. Yksi maailman ensimmäisistä. Jaakonahon romaanin keskiössä vuoropuhelua käyvät runoilija Katri Vala ja kulttuuripersoona Olavi Paavolainen. Mikkasen kirja puolestaan kertoo yhdestä maailman ensimmäisistä naiskansanedustajista Hilja Liinamaa-Pärssisestä. Keskenään romaanit ovat hyvin erilaisia. Jaakonaho keskittyy päähenkilöidensä tunne-elämän ja ajattelumaailman kuvaamiseen. Ajallisesti romaani keskittyy vuoteen 1942, josta käsin Vala ja Paavolainen tarkastelevat siihenastista elämäänsä ja yhteistä historiaansa. Jaakonahon kieli on kaunista, paikoin jopa runollista. Mikkanen taasen kertoo koruttomasti Hilja Liinamaa-Pärssisen elämäntarinan kehdosta hautaan niin että painopiste on toiminnassa ja ulkoisissa kehyksissä. Molemmat teokset ovat kuitenkin kiinnostavia, vaikka on sanottava, että varsinkin Olavi Paavolainen rupeaa olemaan melko loppuun kaluttu luu, josta on vaikea saada esiin mitään uutta ja mielestäni Jaakonaho onnistuukin luomaan kiinnostavamman kuvan Valasta. Erityispisteet Jaakonaholle siitä, että hän nostaa esiin myös Valan aviomiehen Armas Heikelin, joka monissa Valasta kertovissa teoksissa on sysätty lähes tyystin syrjään.



Seuraavana lukupinossa vuoroaan odottaa Joel Haahtelan Mistä maailmat alkavat. En ole suurin Haahtelan tuotannon fani, mutta romaanin taidemaailmaan keskittyvä aihe kiinnostaa.

Kaunista syksyn jatkoa ja iloisia lukuhetkiä!

torstai 7. syyskuuta 2017

Kjell Westö - Rikinkeltainen taivas




Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas (Den svavelgula himlen, suom. Laura Beck). Otava 2017. 459 s.

Minä olen kuten muutkin. Teen kaikkeni peittääkseni huonot puoleni, en pelkästään muilta ihmisiltä vaan myös itseltäni.

Suljin juuri kirjan kannet intensiivisen vuorokauden lukemisen jälkeen ja olin vaikuttunut. Enemmän kuin vaikuttunut, purskahdin itkuun. Jonkinlaiseen haikeaan, nostalgian synnyttämään itkuun. Kirja sanoitti paljon niitä tunteita, joita itse käyn tässä elämänvaiheessa läpi. Itsessä kamppailee samaan aikaan mennyt, nykyhetki ja tulevaisuus. Kun vielä viisi vuotta sitten ajatusten vaakakuppi kallistui selvästi enemmän nykyhetkeen ja tulevaisuuteen, on se vähitellen muuttanut suuntaa. Ei vielä niin radikaalisti, että eläisin vain menneisyydessä, tai edes haikailisin sitä, mutta huomaan kuitenkin usein miettiväni lapsuutta ja nuoruutta ja niiden vaikutusta siihen kuka itse olen. Tähän samaan nostalgiabuumiin varmaan liittyy myös se, että olen tekemässä ensimmäistä asuntokauppaani (yksin) ikinä ja olen ostamassa kakkosasuntoa seuduilta, joilla vietin lapsuuteni ja joilta olen ollut poissa jo yli 30 vuotta.

Kjell Westön Rikinkeltainen taivas sijoittuu Kjell Westö-asteikossani samaan kategoriaan Leijat Helsingin yllä ja Missä kuljimme kerran -romaanien kanssa, mutta tulee kenties vielä enemmän iholle ja puhuttelee suoremmin minua lukijana. Kysymys on ehkä jaetusta sukupolvikokemuksesta, siitä, miten Westö kuvittaa aikaa, jota olemme eläneet ja jota elämme. Kirjan minäkertoja, nimettömäksi jäävä kirjailija ja historianopettaja kertoo elämästään ja suhteestaan lähipiirin ihmisiin. Romaani alkaa nykyhetkestä, mutta sukeltaa pian kertojan lapsuuteen, siihen merkitykselliseen hetkeen, jolloin hän tapaa samanikäisen Alex Rabellin. Alex Rabellista tulee linkki moniin muihin ihmisiin, jotka jättävät jälkensä kertojan elämänpolulle. Kirjailijan katseellaan kertoja kerii auki omaa elämäänsä; hän kommentoi, selittelee, mutkittelee ja välillä jopa kaunistelee omia tekojaan. Romaanin lopussa ympyrä sulkeutuu ja ollaan jälleen nykyhetkessä ja alun vähän mysteerinomaiset tapahtumat saavat selityksensä.

Usealle vuosikymmenelle levittäytyvä romaani on ollut Westön tavaramerkki jo Leijoista alkaen ja voisi kuvitella, että se, ainakin hänen tapauksessaan, olisi jo loppuun kaluttu luu. Tätä vähän pelkäsin, kun aloitin lukemisen. Pelko kuitenkin haihtui lähes saman tien, kun lukeminen imaisi minut mukaansa ja elin Westön luomassa maailmassa täysin palkein, välillä hyväksyvästi nyökytellen, välillä raivostuen ja lopulta liikuttuen. Ja oi, miten taas kerran nautin siitä, miten vahvasti Helsinki hengitti kirjan sivuilla. Olen myös kerta toisensa jälkeen ihastunut siihen, miten kauniisti Westö osaa lopettaa kirjansa, ei tule sellaista antikliimaksia, kuin usein romaania lopetellessa tulee.

Mutta mitä me muistamme, ja mitä oikeastaan rakastamme?

tiistai 5. syyskuuta 2017

Elvi Sinervo: Vuorelle nousu


Elvi Sinervon novellikokoelma Vuorelle nousu. Kertomuksia ja novelleja kymmenen vuoden ajalta on mukana YLE:n Kirjojen Suomi-hankkeeseen kuuluvassa sarjassa 101 kirjaa, jossa tarkoituksena on esitellä yksi kirja jokaiselta Suomen itsenäisyyden vuodelta. Sinervon kirja saa toimia vuoden 1948 kirjasadon edustajana. Kirjasta on luvassa tämä minun bloggaukseni sekä televisiossa ja radiossa käydyt keskustelut. Radio-ohjelmassa olen itse mukana, Aamu-tv:ssä vaikutelmiaan kirjasta kertoo kirjailija ja teatteriohjaaja Aino Kivi.

Se, että minun kontolleni sattui juuri Elvi Sinervon kirja, ei ole pelkkää sattumaa. Alun perin minulle arvottiin toinen kirja, mutta kun bloggaaja, jonka piti kirjoittaa Vuorelle noususta oli estynyt, sain kirjoittaa minulle tutusta teoksesta ja kirjailijasta.

Alaotsikkonsa mukaisesti Vuorelle nousu sisältää novelleja 10 vuoden ajalta ja osa niistä on hyvinkin omaelämäkerrallisia. Kokoelma jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen summaa nuoren tytön ja naisen kokemuksia 1930-luvulla. Toisen osan novellit liittyvät sota-aikaan ja monet niistä peilaavat maailmaa poliittisten vankien näkökulmasta. Viimeisen osan novelleissa on siirrytty sodan jälkeiseen aikaan ja niissä pureudutaan voimakkaasti naiseuden ja äitiyden teemoihin.

Useat kirjan novelleista olivat aiemmin ilmestyneet joissakin lehdissä, mutta niminovellin, ja samalla kokoelman laajimman, Elvi kirjoitti varta vasten tätä kokoelmaa varten. Novelli kertoo vasemmistolaisesta intellektuellipariskunnasta, joka sodan aikana on ollut vangittuna poliittisista syistä ja vapauduttuaan molemmat puolisot ovat heittäytyneet puolue- ja järjestötyöhön kaikin voimin. Samalla perhe on kasvanut kahdella lapsella. Nainen joutuu toimimaan koko ajan äärirajoilla, sillä hänen on julkisen työn lisäksi huolehdittava myös perheestä ja lapsista. Perinteiset sukupuoliroolit istuvat tiukassa, vaikka nainen niitä vastaan yrittääkin aika ajoin kapinoida. Kestämättömäksi tilanne muuttuu, kun nainen huomaa olevansa jälleen kerran raskaana. Hän on fyysisesti ja henkisesti loppu ja sen lisäksi uusi tulokas vaikeuttaisi huomattavasti naisen mahdollisuuksia osallistua julkiseen toimintaan. Aviomies on sitä mieltä, että naisen on tehtävä abortti. Naiselle asia ei ole yksinkertainen, vaan hän joutuu pohtimaan asiaa monelta eri puolelta. Laillisen abortin saaminen novellin kirjoittamisaikaan oli vielä erittäin vaikeaa ja siksi aborttiasian nostaminen esiin niin voimakkaasti kuin Sinervo sen novellissaan teki oli harvinaista ja rohkeaa. Ajatus laillisesta abortista kaikkien naisten, ei pelkästään hyväosaisten, oikeutena oli selkeä kannanotto ja vaatimus valtion suuntaan. Naisella oli oltava oikeus osallistua omaa ruumistaan koskeviin päätöksiin, ja häntä oli näissä asioissa kuunneltava sekä yhteiskunnan että perheen tasolla. Novellissa aloite aborttiin tule aviomieheltä, mutta nainen kuitenkin tekee lopullisen päätöksen itse. Hän kipuaa oman kuvitteellisen vuorensa huipulle askel askeleelta ja perille päästyään hän tuntee olevansa valmis astumaan uuteen vaiheeseen elämässään.

Novellissa  "Peikko ja koivu" minäkertoja pohtii taiteilijuutta:

Tiesin, ettei minusta koskaan tulisi suurta yksinkertaista taiteilijaa, jonka kaikki ymmärtäisivät. Mutta aina olisi kuitenkin niitä, jotka aavistaisivat kaipaukseni, joka on niin suuri, että sitä pitää jakaa toisille ihmisille. 

Lopulta Sinervon kaipaus kuitenkin ehtyi, eikä siitä ollut enää jaettavaksi muille. Vuorelle nousu jäi hänen viimeiseksi proosateoksekseen. Sen jälkeen ilmestyi ainoastaan kaksi runokokoelmaa (Oi lintu mustasiipi lennä 1950 ja Neidonkaivo 1956) ja muutamia lehdissä julkaistuja novelleja. 1950-luvun lopulta alkaen Elvi keskittyi oman tuotantonsa sijasta kääntämään kaunokirjallisuutta suomeksi.

Omana aikanaan Elvi Sinervo oli hyvin kiistelty kirjailija. Kiihkeää kommunistia, joka kirjoihinsakin ujutti ideologiaansa, ei ollut aina helppo ymmärtää. Miten on tänä päivänä? Miten Vuorelle nousu puhuttelee nykylukijaa? Mielestäni useat kokoelman novellit ovat säilyttäneet luettavuutensa ja niissä on teemoja, jotka varmasti kiinnostavat myös nykyaikana. Näitä ovat muun muassa toisinajatteluus, köyhyys ja eriarvoisuus sekä perheen ja työn yhteensovittaminen, erityisesti naisen näkökulmasta. Sinervon novellien arvo on myös niiden ajan kuvassa, joka avaa lukijalle varsin terävän kuvan 1930-1940-luvun maailmasta, sen arvoista ja asenteista, tosin usein vallitsevan diskurssin laidoilta. Tärkeä tekijä novellien luettavuudessa on Sinervon täsmällinen kieli, joka ei ajankohdalle tyypillisesti lähde rönsyilemään, vaan pitäytyy lyhyisiin ja täsmällisiin lauseisiin.

Omiksi suosikeikseni kokoelmasta nousivat ensimmäisen osion novellit, joissa Sinervo sukeltaa nuoren tytön ja naisen maailmaan. Näistä olkoon esimerkkinä pieni katkelma novellista "Kipeä kesä":

Päivisin istuin riihen takana varjossa kirja polvella. Olisi pitänyt lukea, oli maahdollisimman pian päästävä itsenäiseksi, elämään. Muurahaiset juoksivat pitkin sääriäni, käsivarsiani, kiitivät kirjanlehden ylitse, yli historiallisten nimien ja vuosilukujen, joiden muistaminen oli ehtona eräänlaisen pääsylipun saamiseen. Riihen varjo venyi pitkäksi ja vinoksi iltapäivätuntien kuluessa. Käteni hikosivat ja jättivät kirjanlehteen jälkensä. Minkälaista oli oikein rakkaus, josta niin paljon kirjoitettiin ja niin paljon puhuttiin.

Suosittelen lämpimästi tarttumaan Sinervon teoksiin ja toivotan avartavia ja mielenkiintoisia lukuhetkiä. 

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Syksyn odotuslista


Lupasin julkisesti twitterissä, että en puhu syksystä ennen syyskuuta. Rikon nyt lupaukseni muutamalla päivällä ja koostan pienen tärppilistan syksyn kiinnostavista uutuuksista.

Kaunokirjallisuuden puolella ehdoton luettava on Kjell Westön uutuus Rikinkeltainen taivas. Olen sitä pariin otteeseen käynyt hiplailemassa kirjakaupassa, viimeksi Taiteiden yönä, jolloin Westö oli haastateltavana Suomalaisessa kirjakaupassa, mutta olen kuitenkin malttanut mieleni, sillä se on luvattu hankkia minulle synttärilahjaksi. Onneksi synttärit on jo ensi viikolla. Taiteiden yönä kävin kuuntelemassa myös Heidi Könkään ja Samu Nyströmin keskustelua Villa Kivessä, jossa puheenaiheena oli yksilö ja sisällissota. Köngäksen syksyllä ilmestyvä romaani Sandra sijoittuu sisällissodan aikaan ja odotan sitä kovasti. Mielenkiintoiselta vaikuttaa myös Kati Tervon Iltalaulaja, jossa hän liikkuu taidemaalari Ellen Thesleffin jalanjäljillä. Asko Jaakonaho on puolestaan valinnut romaaninsa aiheeksi Katri Valan ja Olavi Paavolaisen; Valon juhla myös tbr-listalla. Kotimaisilla siis pääosin mennään, mutta löytyy listaltani myös yksi käännösromaani: Sadie Jonesin Kutsumattomat vieraat.

Kovasti odotan myös usean kirjailijan (muutamia mainitakseni: Minna Rytisalo, Sirpa Kähkönen ja Tuula-Liina Varis) yhteisponnistusta Toinen tuntematon, jossa nykykirjailijat luovat tarinoita Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan naishahmojen taakse.

Tietokirjallisuuden puolella kiinnostaa erityisesti Maarit Leskelä-Kärjen elämäkertoja analysoiva teos Toisten elämät. Kiinnostavia elämäkertoja ovat ainakin ennakkoon Hanna-Reetta Schreckin elämäkerta Ellen Thesleffistä Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide sekä Jotaarkka Pennasen elämäkerta isoisästään näyttelijä Aarne Orjatsalosta.

Kirjojen lisäksi syksyyn mahtuu myös mielenkiintoisia kirjallisia tapahtumia kuten huomenna starttaava Tietokirjaviikko ja ensi lauantaina Tampereella pidettävä Työväenkirjallisuuden päivä, jossa myös itse olen mukana puhumassa Elvi Sinervon elämäkerrasta.

Rauhallista sunnuntain jatkoa ja mukavaa tulevaa viikkoa!

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Viimeiset kirjalliset kesäaakkoset


Taitaa olla viimeiset hetket kirjoitella kesäaakkosista, jotka ovat vähän jääneet roikkumaan. Lomamoodin vaihtaminen työarkeen aiheutti jälleen kerran pienen kooman, josta pikkuhiljaa yritän heräillä. No, kesäähän elokuu vielä on, vaikka syksy kovasti yrittääkin sitä kampittaa.


X - Villi kortti

Ajattelin käyttää tämän kummallisen kirjaimen hyväkseni "villinä korttina" ja linkata teille muutamia tekstejä, jotka paljastavat, kuinka miehinen elämäkertakirjallisuuden kartta on. Tässä Hesarin jutussa kerrotaan, että elämäkertoja ilmestyy tänä syksynä poikkeuksellisen paljon ja samalla tuodaan esiin elämäkertojen sukupuolittuneisuus. Syksyllä ilmestyy tai on jo ilmestynyt 62 elämäkertaa, joista 56 on kirjoitettu miehistä ja vain kuusi (!) naisista. Erityisesti jutussa kiinnittää huomion Docendon kustantajan Juha Janhosen lausuma, jonka mukaan "naisia, joilla olisi mittava ura ja jotka olisivat laajasti tunnettuja, on huomattavasti vähemmän kuin miehiä." Muun muassa tähän Janhosen lausumaan kiinnittää huomionsa elämäkertoihin perehtynyt kulttuurihistorian dosentti Maarit Leskelä-Kärki kirjoittamassaan mielipidekirjoituksessa. Hänen mukaansa Janhosen näkemys ei pidä paikkaansa. Kyse on ennen kaikkea siitä, keiden katsotaan olevan tarpeeksi arvokkaita kirjoittamisen ja muistamisen kohteina. Leskelä-Kärki heittääkin ilmoille kysymyksen, että onko kustantajien mielestä kuitenkin niin että historialliset naistoimijat eivät kiinnosta tarpeeksi nykylukijoita. Heissä ei toisin sanoen ole tarpeeksi myyntipotentiaalia.


Y - Yle:n 101 kirjaa

Kuinka paljon olette seuranneet YLE:n Kirjojen Suomi -sarjaa? Itse olen kuunnellut esimerkiksi bussimatkoilla ahkerasti 100 vuoden kirjat -radiokeskusteluja, jotka lähes poikkeuksetta ovat olleet erittäin mielenkiintoisia. Erityisesti minua ovat kiinnostaneet vanhemmista kirjoista käydyt keskustelut, esimerkkinä mainittakoon Katri Valan Paluu, Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä ja Pentti Haanpään Noitympyrä. Sain itsekin kunnian olla yhdessä lähetyksessä mukana, kun toimittaja Seppo Puttosen ja kirjailija Aino Kiven kanssa keskustelimme Elvi Sinervon novellikokelmasta Vuorelle nousu. 

Z - Tohtori Zivago

Jo toista kesää perätysten minulla on ollut tavoitteena lukea Boris Pasternakin klassikkoteos Tohtori Zivago, joka löytyy hyllystäni. Näyttää kuitenkin siltä, että lukematta jää. Aloittelin kirjaa muutama viikko sitten, mutta tuskastuin sen älyttömän koukeroiseen kieleen ja mutkikkaisiin lauserakenteisiin. En tiedä johtuuko koukeroisuus käännöksestä (Juhani Konkka 1950-luvun lopulla) vai onko se alkuperäisen teoksen henki, mutta rasittavaa se on. 

Å - Åbo

Tällä viikolla, kun Turku on noussut koko maailman tietoisuuteen karmeiden tapahtumien vuoksi, haluan muistaa kesäistä käyntiäni Turussa ja sen taidemuseossa. Kävimme ystäväni kanssa katsomassa Robert Doisneun valokuvanäyttelyn. Doisneaun kuvissa on sellaista ihmisyyttä, arkipäivän tapahtumia ja tunteita, joiden soisi pysyvän vallitsevina myös nyt, kun viha yrittää väkisin tunkea esiin.

Ä- Ääneen lukeminen

Yksi työni mukavia puolia on se, että saan lukea lapsille ääneen. Joka päivä luetaan ainakin unisatu. Tällä hetkellä luennasa on Vaahteramäen Eemelin kootut metkut. Vuoroaan odottavat muun muassa monet Heinähattu ja Vilttitossu -kirjat, jotka olivat omien lasteni suosikkeja. 

Ö - Kummallisina öinä

Elvi Sinervo kirjoitti vankilassa ollessaan runon "Kummallisina öinä":

Tulin tänne,
kiersin kehää,
näin naakkojen lennon,
laskin kaukaisen kellon lyönnit
kummallisina öinä,
kun tuuli tohisi
eikä uni tullut.

Minulle yksi ikääntymisen merkki ovat repaleiset yöt. Nukahdan yleensä hyvin, mutta unta ei riitä moneksi tunniksi kerrallaan ja usein nappaan öisin kirjan käteeni hetkeksi ja luen, kunnes alkaa taas väsyttämään. Työaamuina tämä on joskus stressaavaa, kun rupean miettimään, miten paljon aikaa on siihen, että herätyskello jälleen soi.

Hyvää alkavaa viikkoa! Toivokaamme, ettei se heitä eteemme yhtä ikäviä tapahtumia kuin kulunut viikko.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Kirja julkaistu




Se on nyt ulkona. Se on nyt vihdoinkin ulkona. Kirjani nimittäin. Viime keskiviikkona istuin kampaajalla, kun sain viestin, että kirja on tullut painosta. Kampaajalta päästyäni suunnistin saman tien Meritullinkadulle Innon toimistoon hakemaan lämpimäistä itselleni. 

Oli mieletön tunne saada kirja käteensä ja nähdä pitkään hellitty unelma toteutuneena. Ei olisi tullut mieleenkään lähteä heti arkisesti kotiin, vaan suunnistin kirjani kanssa Kappeliin. Juhlistin hetkeä lasillisella kuohuvaa ja selasin ihmetellen kirjani sivuja edestakaisin. Minäkö tämän tosiaan olin kirjoittanut?

Kotona skoolattiin vielä toisen kerran mieheni ja poikani kanssa ja kirja sai pysyä kunniavieraana koko illan.

Tässä tietoa kirjasta.

Loputkin tekijäkappaleet kotiutuivat





sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Anni Kytömäki - Kivitasku


Anni Kytömäki: Kivitasku. Gummerus 2017. 645 s.

Anni Kytömäen Kultarinta oli muutama vuosi sitten vahva lukukokemus ja se muistoissani poimin kirjakaupan hyllystä mukaani Kivitaskun, Kytömäen juuri ilmestyneen romaanin. Kotiin päästyäni aloitin lukemisen saman tien ja jo muutaman sivun jälkeen tiesin, että edessäni olisi taas mahtava lukunautinto. Kultarinta ja Kivitasku ovat eräällä tavalla sisarteoksia ja syntyneet osittain samanaikaisesti. Onko sattumaa, että molemmissa on tismalleen yhtä paljon sivujakin: Kultarinnan tavoin Kivitasku on tuhti lukupaketti.

Kivitasku on pikkulintu, joka pesii muun muassa kiviröykkiöissä ja joskus sitä on kutsuttu kansanomaisesti rauniorastaaksi. Kivillä ja kallioilla on vahva rooli Kytömäen romaanissa, ne ovat romaanin keskeisiä tapahtumapaikkoja ja myös ihmisen hyväksi käyttämää materiaalia. Kytömäki kertoo saaneensa idean romaaniin tutustuessaan Astuvansalmen kalliomaalauksiin Ristiinassa Etelä-Savossa, jonne myös romaanin tapahtumat pääosin sijoittuvat.

Ilta-auringon valo törmää kasvoihimme. Siristämme silmiämme kohti kalliota aukion toisella laidalla. Kukkula on harmaa ja paljas, puut on kaadettu sen laelta ja kyljiltä ja juurakot kangettu sijoiltaan. Jopa sammalet ja jäkälät on riisuttu kallion yltä, ne lojuvat ympäri aukiota kuin haaksirikot lautat.
Kallio kyyristelee pyöreänä keränä kuin alastomuuttaan peitellen. Ymmärrämme sen odottavan meitä. Sen kupeesta on kiilattu irti jo yksi suuri lohkare, suorakulmion muotoinen paasi joka makaa tantereella kallion edessä. Miehet huokaavat etukäteen väsymyksestä.
Sitten pilvi huputtaa auringon. Joukkiomme kohahataa. Joku alkaa mutista rukousta.
Paaden alta paljastuneesta seinämästä meitä tuijottavat sadat mustat silmät. (K. s. 101)

Kivitasku on sukupolviromaani, joka kattaa seitsemän sukupolven kohtalot 1850-luvulta tähän päivään ja samalla se luo kuvaa modernisoituvasta Suomesta. Aiempien vuosisatojen ihmisen ja luonnon välinen symbioosi rikkoutuu vähitellen ja muinaiset uskomukset ja tavat saavat antaa tilaa tieteen ja tekniikan saavutusten edessä. Läheskään aina nämä saavutukset eivät ole hyväksi sen paremmin ihmiselle kuin luonnollekaan. Tarina kerrotaan pääasiassa kolmen eri aikoina eläneen henkilön, Helenan, Sergein ja Vekan kautta. Romaanin kronologinen rakenne on rikottu ja vuorotellen ääneen pääsevien kertojien kautta kuva tapahtumista sekä ihmisistä ja heidän keskinäisistä yhteyksistään täydentyy ja selkiintyy. Tarinan vähittäinen avautuminen tekee kirjasta koukuttavan, eikä sitä malttaisi laskea käsistään.

Gummeruksen haastattelussa Kytömäki toteaa, että hänestä on helpompaa kirjoittaa menneisyydestä kuin nykyhetkestä, sillä nykyajan kuvauksesta tulee helposti epäuskottavaa. Mielestäni Kytömäki on onnistunut hienosti tässä haasteelliseksi kokemassaan tehtävässä ja nykyajan kuvaus on onnistunutta aivan samoin kuin romaanin menneisyyteen sijoittuvat jaksot. Veka henkilöhahmona on romaanin kiinnostavin ja ainakin itse koin melkoisen yllätyksen häneen liittyen romaanin loppupuolella.

Tarinan kulkua en halua tässä käsitellä, sillä pelkään, että pienetkin etukäteisvihjeet saattaisivat, jos ei nyt pilata, niin ainakin himmentää tulevien lukijoiden löytämisen iloa ja lukukokemusta. Suosittelen lämpimästi, ottakaa itse selvää ja uppoutukaan Kytömäen luomaan maailmaan.

Parasta Kivitaskussa on juuri tarinan kerroksellisuus ja yllätyksellisyys. Myös Kytömäen kieli on kaunista, mutta ei liian koukeroista tai itsetarkoituksellista, kuten joissakin nykyajan romaaneissa saattaa olla. Seikka, joka minua ärsyttää kohtuullisen paljon.

Kivitaskulle on helppo ennustaa samanlaista voittokulkua kuin Kultarinnalle ja tuskinpa olen kovin väärässä, jos povaan sille myös ehdokkuutta Finlandia-palkinto -mittelöissä.