lauantai 2. tammikuuta 2016

Uusi blogi



Kaikki päivät tulevat -blogini on  nyt pystyssä ja ensimmäinen postaus eetterissä.

Tervetuloa seuraamaan!


keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Jäähyväisiä ja uusia alkuja


Kuten otsikosta varmaan arvaatte, on tullut aika sanoa jäähyväiset. Täällä toisen tähden alla sulkeutuu.

Blogin perustaminen keväällä 2011 oli yksi parhaimpia juttuja, joita koskaan olen tehnyt. Olen saanut blogin kautta paljon enemmän kuin mitä kenties itse olen koskaan pystynyt antamaan. Olen tutustunut loistaviin tyyppeihin, saanut hienoja kokemuksia, innostunut uusista asioista ja tietenkin saanut jakaa ihania ja joskus kamalia kirjakokemuksia samoin ajattelevien kanssa.

Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan. Viimeinen vuosi on jo ollut melko tahmaista, postauksia on tippunut joskus ja jouluna ja aina ei silloinkaan. En myöskään ole jaksanut panostaa samalla tavalla kuin alkuaikoina. Aika ei vain riitä ja täytyy myöntää, että innostuskin on jossain määrin hiipunut. Ainakin tämän tyyppisen blogin, jossa paino on ajatelluilla (toivoakseni) kirja-arvioilla, pitämiseen.

Olen kuitenkin päättänyt kokeilla bloggaamista vielä kerran uudessa blogissa, jonka haluan pitää vapaana kaikista määrittelyistä. Varmasti mukana on myös kirjoja, mutta pitkiä kirja-arvosteluja en enää kirjoita vaan enemmän matkataan fiilispohjalta asioissa kuin asioissa. Blogin muokkaaminen on vielä kesken, mutta nimen olen jo päättänyt. Sen löysin Merete Mazzarellan kirjasta Aurinkokissan vuosi, jossa Mazzarella kirjoittaa:

Tiedän, että kaikki päivät tulevat. Tiedän myös, että joskus ne täytyy ottaa sellaisina kuin ne tulevat.

Tästä inspiroituneena uusi blogini saa kantaa nimeä "Kaikki päivät tulevat". Laitan tänne linkkiä, kun ensimmäinen postaus on valmis.

Iso kiitos kaikille teille, jotka olette tähteni alla vierailleet, kommentoineet ja jakaneet ajatuksianne! Tämä on ollut hieno matka <3

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Kirjamessuista, instagramista ja lukukokemuksen lässähtämisestä


Ensi viikon lopulla ne taas starttaavat, nimittäin kirjamessut. Ohjelmaa riittää laidasta laitaan neljälle päivälle. Kirjamessujen teemamaahan on tänä vuonna Venäjä ja se näkyy messujen ohjelmistossa erilaisina teemakeskusteluina ja kirjailijavieraina. Oma ehdoton tämänhetkinen venäläissuosikkini on Ljudmila Ulitskaja, jota pääsee messuilla kuulemaan jo avuspäivänä torstaina. Itse tuskin ehdin töiden takia kello 15.30 Aleksis Kivi -lavalla alkavaan haastattelutilaisuuteen, jossa Jukka Petäjän ja Ulitskajan aiheena on muun muassa romaani Vihreän teltan alla ja Venäjän sananvapaustilanne. Ulitskaja esiintyy vielä toisen kerran samana päivänä kello 17.00 Katri Vala -lavalla ja siihen tilaisuuteen toivon ehtiväni. Haastattelijana toimii Touko Siltala ja aiheena on Ulitskajan uusin suomennettu teos Tyttölapsia, jota en vielä harmikseni ole lukenut. Messuiltahan se on sitten hyvä hankkia alati kasvavaan lukupinoon. Muuten yritän kyllä pitää hankinnat hyvin maltillisina ja mietin tarkkaan mitä omaan hyllyyni hankin. Tyttölapsia sinne kuuluu ehdottomasti muiden suomennettujen Ulitskajan teosten seuraan.
Pääasiallisin messupäiväni on lauantai, jolloin ajattelin viettää messuilla aamusta iltaan. Aamu on kiva aloittaa Bonnier Booksin kirjabloggareille tarjoamalla brunssilla ja suunnata siitä vatsa täynnä kohti kuhisevaa messuhallia. Listaan alle muutamia etukäteen mielenkiintoisilta vaikuttavia keskusteluja. Tiedän jo nyt, että kaikkia en pysty, ehdi enkä jaksa kuunnella, mutta mahdollisimman paljon kuitenkin.

 
Klo 11.00-12.00 Kullervo
Parnasson suuri kirjallisuuskeskustelu, jossa keskustelijoina mukana ovat kustannusjohtaja Anna Baijars, kirjailija Kari Hotakainen ja kriitikko Anna Tomi. Keskustelun vetää Karo Hämäläinen.

Klo 12-13 Aleksis Kivi
Kirjat ja kirjallisuus. Keskustelijoina presidentti Sauli Niinistö ja kirjailija Jörn Donner.

(Kilpaileva ehdotus Wine Cornerissa: Erkki Vettenniemi: Solzenitsyn - elämä ja eetos)

12.30-13.00 Takauma
Venäläinen runous. Marja-Leena Mikkola kertoo haastattelijalleen Paula Havasteelle suhteestaan venäläiseen kirjallisuuteen ja kulttuuriin.

13.00-13.30 Aleksis Kivi
12 tuolia: Uusia dialogeja venäläisestä kirjallisuudesta. Sirpa Kähkönen keskustelee professori Pekka Pesosen kanssa venäläisestä kirjallisuudesta ja kertoo omista suosikeistaan. 

14.00-15.00 Aino 
Kirjailijan ja kirjallisuuden asema Venäjällä.
Keskustelemassa Viktor Jerofejev, Boris Akunin, Jevgeni Vodolazkin ja Jelena Tsizova. Keskustelua vetävät Tomi Huttunen ja Anton Nikkilä.

Klo 15.00-15.30 Sibelius
Joni Strandberg haastattelee Helena Ruuskaa tämän kirjoittamasta Eeva Joenpellon elämäkerrasta.

Klo 16.00-16.30 Katri Vala

Ella Kanninen ja Anna Kortelainen keskustelevat Kortelaisen teoksesta Huonon matkailijan päiväkirja.

17.00-17.30
Kirjailijat Riikka Pulkkinen ja Sofi Oksanen keskustelevat aiheesta: Pitääkö kirjailijan olla yhteiskunnallinen vaikuttaja. Keskustelua vetää Imagen päätoimittaja Heikki Valkama.

Tällainen kattaus siis lauantaina. Katsotaan meneekö messuilija hapoille kesken kaiken vai jaksaako kaikkensa antaneena maaliin saakka. 

Tähän väliin iso KIITOS bloggari-passista messujärjestäjälle.

 
Sitten muihin asioihin. Kuten varmasti huomaatte, että postaukseni kuvat eivät liity millään tavalla kirjamessuihin. Siirryin elokuussa nykyaikaan ja hankin itselleni älypuhelimen ja jäin kerrasta koukkuun. Iphone on kasvanut käteeni kiinni ja etenkin kameratoiminto on kovassa käytössä. Postauksen kuvat ovat tämän päivän satoa meiltä kotoa ja kävelylenkiltä lähimaisemissa. Liityin myös instagramiin, jossa näitä kuviani pääasiassa julkaisen. Minut löytää sieltä nimellä jaanator. Saa liittyä seuraamaan. 


Vielä sananen edellisessä postauksessa hehkuttamastani Sarah Watersin uutuudesta Parempaa väkeä. Olin kirjan alkupuolella aivan Watersin kerronnan koukussa, mutta yhtäkkiä tajusin, mitä kirjassa tulee tapahtumaan ja kun sitten etiäiseni osui oikeaa menetin mielenkiintoni täysin. Kirjasta on edelleen lukematta viimeinen kolmannes, koska ei vaan nappaa. Kai se pitää kuitenkin lukea loppuun. Ehkä Waters pystyy yllättämään minut vielä. 


Toivottavasti tapaan mahdollismman monta ihanaa kirjaihmistä messuilla!

maanantai 12. lokakuuta 2015

Lauran nurkilla ja sunnuntaikävelyllä Claphamissa





Vietimme mukavan pitkän viikonlopun Lontoossa. Reissun päätavoite oli tietenkin nähdä Lauraa ja samalla lomailla ja nauttia suurkaupungin sykkeestä.



Taas kerran Lontoon sää oli suosiollinen matkailijoille sekä valon että lämmön puolesta. Perjantaina kuljailimme St. Jamesin puistossa ja South Bankilla. Lauantaina oli shoppailu- ja museopäivä. Lauantai-iltana olimme syömässä aivan ihanassa vietnamilaisessa paikassa nimeltään The Little Viet Kitchen. Taivaallista ruokaa. Suosittelen todella!





Sunnuntaina lähdimme käymään Lauran nurkilla Stockwellissa ja Claphamissa. Sieltä on myös napsittu tämän postauksen kuvat. Ensin katsastimme Lauran uuden kodin ja sen jälkeen lähdimme etsimään lounaspaikkaa Claphamista. Päädyimme pubiruokailuun viihtyisään The Old Town-pubissa. Lounaan jälkeen ehdimme vielä käydä kahvilla ennen kuin oli lähdettävä lentokentälle. Lyhyt loma, mutta piristi mukavasti.






Kirjoista sen verran, että matkalukemisena minulla oli mukana Sarah Watersin Parempaa väkeä, jonka tapahtumapaikka on Lontoo, muun muassa juuri mainittu Clapham vilahtelee tekstissä. Kirja imaisi minut mukaansa heti ensi hetkiltä ja käytin kaiken luppo- ja odotteluajan lukemiseen. Siitä ehkä myöhemmin enemmän.

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Heidi Köngäs - Hertta




Heidi Köngäs: Hertta. Otava. 2015. 285 s.

Olen nyt lukenut tämän vuoden kirjoista yhden etukäteen eniten odottamani ja sen kunniaksi sain aikaiseksi jopa blogata. (Anteeksi vain kuolemanhiljaisuus, joka täällä on vallinnut. Ehkä tämä tästä taas...)

Kyseessä on Heidi Köngäksen uutuus Hertta, joka pähkinänkuoressa kerrottuna kertoo kahden kommunistin, Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon rakkaustarinan synnyn ja kuoleman. Köngäs perustaa kirjansa aitoihin historiallisiin lähteisiin, mutta muokkaa niistä omaäänistä fiktiota. Runsaat pari vuotta sitten kirjoitin blogiini Yrjö Leinon pojan Olle Leinon teoksesta Vielä yksi kirje. Hertta Kuusisen dramaattinen elämä ja rakkaus Yrjö Leinoon. Olle Leinon kirja oli minulle aikamoinen pettymys ja esitinkin toiveen, että joku tarttuisi tutkimusmielessä Kuusiseen ja päivittäisi hänet tähän päivään. Köngäs on nyt tietyllä tavalla tehnyt sen fiktion kautta, mutta edelleen odotan, että joku tekisi Kuusisesta kunnon faktoihin perustuvan elämäkerran.

Ymmärsin, että toveruus pitää sisällään kaiken, koko elämän antamisen aatteen käyttöön, eikä yksityisellä halulla, rakkaudella ole mitään merkitystä. Aate on meitä kaikkia voimakkaampi. Sen punainen veto on osa koko maailman työtätekevien verenkiertoa, sen raudanluja tahto ylittää kaikki yksilön pienet pyrkimykset. Demokraattisen sentralismin periaate. Proletariaatin diktatuurin periaate. Ne minä imin ja niihin minä uskoin.

Köngäksen kirja lähtee liikkeelle keväästä 1939, jolloin Hertta Kuusinen on juuri vapautunut lähes viiden vankeusvuoden jälkeen ja ahmii itseensä vankilan ulkopuolisen maailman tarjoamia elämyksiä. Ainoa asia, joka häntä painaa on se, ettei hän tiedä mitään pojastaan, jonka hän oli jättänyt moskovalaiseen lastenkotiin lähtiessään maanalaiseen työhön Suomeen. Yrityksistään huolimatta hän ei saa yhteyttä Moskovaan jääneisiin sukulaisiinsa, isään Otto-Wille Kuusiseen, sisareen ja veljeen. Sen sijaan hän kuulee hermostuttavia huhuja maassa riehuvista puhdistuksista, joita hän ei kuitenkaan halua uskoa.

Suomeen jääneen veljensä Tanelin kautta Hertta tutustuu viulua soittavaan agronomiin Yrjö Leinoon ja ensi hetkistä alkaen pariskunta tuntee vetoa toisiinsa. Leino on tahollaan naimisissa, mutta Hertalle se ei ole ongelma, sillä hän ei usko porvarilliseen avioliittoinstituutioon ja sen sitovuuteen. Hän kantaa itsessään Aleksandra Kollontain lanseeramia ajatuksia uudesta naisesta ja vapaasta liitosta.

Kuusisen ja Leinon rakkaustarina on armottoman ajan ja valtapoliittisten pyyteiden armoilla. Talvisodan ajan he piileskelevät maan alla, mutta jatkosodan lähestyessä virkavallan ote heistä kiristyy. Hertalle tämä tietää turvasäilökomennusta Hämeenlinnan naisvankilassa. Leino puolestaan onnistuu pakenemaan Riihimäen vankilasta ja piileskelemään koko sodan ajan. Sodan vuodet repivät pariskunnan välille kuilun, jota he eivät pysty enää kuromaan umpeen. Päinvastoin kuilu levenee ja syvenee koko ajan huolimatta siitä, että he menevät naimisiin vuonna 1945.

Sodan jälkeen kommunistit nousevat tärkeäksi yhteiskunnalliseksi voimatekijäksi ja Leinolle ja Kuusiselle se tietää tärkeitä positioita. Kuusisesta tulee yksi kommunistien näkyvimmistä ja suosituimmista politiikoista. Leino puolestaan nousee ministeriksi, mutta omassa puolueessaan hän on alusta alkaen persona non grata ja vuoden 1948 alussa hän joutuu painostuksen alla jättämään ministerinpaikkansa. Samalla päättyy myös Kuusisen ja Leinon välinen avioliitto. Poliittinen tarkoituksenmukaisuus on peittänyt alleen yksityisten ihmisten kohtalot.

Köngäs kertoo Kuusisen ja Leinon tarinan kolmen kertojan, Kuusisen, Leinon ja Etsivän keskuspoliisin entisen päällikön Esko Riekin suulla. Riekin osuus kirjassa alleviivaa ehkä selvimmin sitä, miksi periaatteessa melko tarkasti faktoihin pitäytyvässä fiktiossa on eräitä ongelmia. Köngäs luo tulkinnan, jonka mukaan Leino oli lujasti Riekin talutusnuorassa ja toimi yhtenä EK:n tärkeimmistä vasikoista eli ilmiantajista. Tätä ei nimittäin ole yksikään tutkimus pystynyt todentamaan ja kommunistien toimintaan perehtynyt professori Kimmo Rentola pitää Leinon kavaltajan roolia sangen epäuskottavana, sillä hänen mukaansa asia olisi varmasti tullut jossain vaiheessa ilmi jollain tavalla.

Toisaalta Rentola ei kiellä romaanikirjailijaa kuvittelemasta, että näin olisi tapahtunut, enkä kiellä minäkään, sillä luohan Leinon ja Riekin suhde kirjaan aivan tietynlaisen draamankaaren ja jännitteen ja Riekin kerronnan kautta valottuu myös vastustajan näkemys ajasta, tapahtumista ja niiden luonteesta. Ongelman näen siinä, että tällaisten seikkojen myötä tarinan uskottavuus jossain määrin kärsii ja ryhdyn miettimään muissakin kohdissa toden ja fiktion suhdetta sen sijaan että keskittyisin vain itse tarinaan. Ja kun sitten pilkunnussijaksi on ryhtynyt, niin löytyyhän tarinasta muitakin kohtia, jotka eivät pidä yhtä tapahtuneen kanssa. Esimerkkinä kerrottakoon, miten Köngäs kuvailee poliittisten vankien vapautumista jatkosodan jälkeen ja miten Kuusinen matkustaa Hämeenlinnaan yhdessä tovereidensa, muun muassa Elvi Sinervon, kanssa. Huono juttu on vain se, että Elvi Sinervo oli vapautunut jo aiemmin eikä siten ollut junassa. Pikku juttu, mutta häiritsevä, kun sen tietää.


Näistä nillityksistäni huolimatta pääosin kuitenkin pidin Hertasta ja ahmin sen nopeasti. Köngäs luo nimihenkilöstään herkullisen kuvan, jossa rakkaus, sukupuolisuus ja äitiys kietoutuvat kiehtovasti poliittiseen ja ideologiseen peliin ja miten intohimoisesti Hertta näihin kaikkiin suhtautuu. 

Olen varmasti keskimääräsitä lukijakuntaa paremmin sisällä Kuusisen ja Leinon maailmassa, mutta uskon, että Hertta toimii myös niille lukijoille, joille näiden kahden elämäntarinat eivät ole ennestään tuttuja. Hesarin Antti Majanderin mielestä kirja nousee Köngäksen parhaaksi teokseksi ja minä olen samaa mieltä. Lumiomenan Katjalta löytyy vähän varauksellisempi näkemys kirjasta. 

Köngäksen kirja toimii myös erinomaisena pohjustuksena vuoden lopulla YLE:llä esitettävään, Köngäksen ohjaamaan ja Köngäksen, Leena Virtasen ja Taina Westin käsikirjoittamaan Punainen kolmio -draamasarjaan, jossa myös on keskiössä Kuusisen ja Leinon suhde.

lauantai 15. elokuuta 2015

Kooma









Olen ollut viimeiset kaksi viikkoa enemmän tai vähemmän koomassa. Työ päiväkodissa pienten ryhmässä, jossa kaikki lapset ovat vasta-alottaneita, imee kyllä kaikki mehut. Työpäivän aikana ei ehdi taukoja pitämään, joskus jopa vessaan pääsy on haasteellista, ja iltaisin sitä sitten haukkoo kotona henkeä kuin kala kuivalla maalla ja yrittää sinnitellä hereillä edes yhdeksään. Päivien hektisyyden lisäksi olen myös nukkunut melko huonosti. Olen ihminen, joka reagoi unettomuudella kaikkeen uuteen. Nukahdan kyllä saman tien kun illalla pääni painan tyynyyn, mutta heräilen yön aikana ja aina en saa unta uudelleen. 

Uskon kuitenkin, että tämä tästä pian normalisoituu. Saan elämän uudesta rytmistä kiinni, eikä kaikki energia mene pelkästään hereillä pysymiseen. Ehkä tämä blogikinkin silloin vähän piristyy ja jaksan myös vastailla teidän mukaviin kommentteihinne. (Lupaan vastata edellisen postauksen kommentteihin heti kun olen saanut tämän valmiiksi.)

Koomasta johtuen en ole juurikaan kirjoja avannut, en ainakaan mitään kovin vaativaa. Elokuun aikana olen toistaiseksi lukenut kaksi Hillary Boydin teosta. Ensin luin hänen uusimpansa Täydellinen avioliitto, jonka löysin kirjaston uutuushyllystä ja myöhemmin kävin vielä lainaamassa teoksen Torstaisin puistossa. Molemmat käsittelevät kuusikymppisten ihmisuhdekuvioita: avioliittoa, avioliiton ulkopuolisia suhteita, suhdetta lapsiin ja naisten välistä ystävyyttä. Kuusikymppisyys on kirjoissa eräänlainen rajapyykki, jolloin on vielä mahdollista vaihtaa suuntaa elämässä. Mitään suurta ja mullistavaa Boydin kirjat eivät ole, mutta ihan virkistäviä. Ja on hauska huomata, näin kuuttakymppiä käydessä, että kirjan henkilöt ovat aktiivisia, eteenpäinkatsovia toimijoita, eikä seniilejä vanhuksia. 

Postauksen kuvat ovat Porvoon kirjaston ympäristöstä (Oih, nuo kirjastorinteessä kasvavat syyshortensiat hurmasivat minut). Kuukausi sitten kirjabloggarit järjestivät tempauksen kirjastojen puolesta (voit lukea siitä esimerkiksi täältä). Silloin en ehtinyt mukaan, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tällä hetkellä minulle tärkein kirjasto on Porvoon pääkirjasto, josta nykyisin lainaan suurimman osan lukemistani kirjoista. Olen nimittäin vähentänyt radikaalisti kirjojen ostamista muun muassa tilan puutteen vuoksi ja siksi kirjastoa tulee käytettyä huomattavasti useammin kuin ennen. Kirjastossa on myös hauska käydä lukemassa lehtiä, joita ei raaski itselleen kotiin tilata.

Jos ihmettelette tuota yhtä kuvaa, niin siinä on bloggari pyörineen ikkunaheijastuksena :)

Kaunista viikonlopun jatkoa! Nautitaan nyt vihdoin viimein tulleista kesäisistä päivistä. Minä ainakin aion hiipiä terassille Riikka Pulkkisen Vieraan kanssa. 

sunnuntai 2. elokuuta 2015

Kesähaaste


Sain ihanaisilta bloggaajakollegoilta Katjalta ja Saralta haasteen, jossa vähän kaivellaan eri puolia blogistin elämästä ja persoonasta. Haaste sattui sopivaan aikaan, sillä tarkoitukseni oli muutenkin tulla tänne kirjoittelemaan uusista tuulista elämässäni (katso tarkemmin vastaus kysymykseen yhdeksän). Postauksen kuvat ovat edelleen taannoiselta Toscanan matkaltamme, jossa tuli näpätyksi pitkälti yli tuhat kuvaa. Pääasiassa kameran takana oli mieheni, mutta välillä myös minä. Pitemmittä puheitta asiaan.


1. Kerro jotain mitä emme tiedä sinusta

Ensin pitäisi olla selvillä siitä, mitä te tiedätte minusta aikaisempien kirjoitusten perusteella ja sitten päättää mitä uutta voisin kertoa. Selvää on, että tiedossanne on kirjallisuusmieltymykseni, ainakin pääosin, Moskovan vuotemme, Porvoo fanitukseni, väitöskirjahankkeeni ja haluni matkustella ja nähdä ja kokea eri maita ja kulttuureja. Ehkäpä teille on myös selvinnyt, että olen järjestyksen ihminen, joka haluaa pitää tavaransa, kirjansa ja kotinsa mahdollisimman hyvin organisoituina. 

Mutta tiedättekö, että pidän pitkistä kävelyretkistä ja inhoan juoksemista, että liikutun nykyään älyttömän helposti, joskus jopa katsoessani American Idolia, että en ole koskaan lasketellut ja että en ole ajanut autoa kohta 30 vuoteen, vaikka minulla on ajokortti. Entä tiesittekö, että estetiikka on minulle tärkeä voimavara, josta ammennan sekä arkeen että juhlaan. Siksi myös satsaan kodin sisustukseen, en rahaa, mutta aikaa, sillä nautin siitä, että ympärilläni on kauneutta. Onko teille tuttua se, että olen jo "mummuiässä", mutta en todellakaan tunne mitään halua alkaa vielä tässä vaiheessa elämää toteuttamaan mummoutta. En taida muutenkaan olla perinteistä isoäitityyppiä. Toisaalta voinhan sitten höyrähtää ihan totaalisesti, kun joku lapsistani ilmoittaa lapsenlapsen tulosta. 

Vielä voin lisätä listaan sen, että salainen (!) paheeni on jumiutua lukemaan netistä erilaisia mielipidepalstoja ja kauhistella niistä esiin nousevaa mentaliteettia. Näin kävi esimerkiksi tämän surullisenkuuluisan Immos-gaten kohdalla.


2. Onko sillä väliä mitä lukijat ajattelevat blogistasi ja miksi?

Totta kai sillä on väliä, mutta kuitenkin yhä vähenevissä määrin. Nykyään siis mietin sitä asiaa huomattavasti vähemmän kuin aloittaessani blogia runsaat neljä vuotta sitten. Nettimaailma on niin täynnä kaikenlaista, että jokainen varmaan löytää sieltä sieltä itselleen sopivaa ja mielenkiintoista luettavaa, jos juuri minun blogini ei kiinnosta.


3. Miten blogiminä eroaa reaaliminästäsi?

Varmasti olen blogissani vielä pidättyvämpi kuin reaalimaailmassa. Tuttujen ihmisten seurassa on hauska revitellä ja pelleillä (erityisesti lapseni saavat nauttia (?) tästä puolestani), mutta vieraiden ihmisten seurassa keskityn ainakin alkuun tarkkailemaan. Tämä tarkkaileva puoleni on ehkä enemmän esillä blogissani ja klovnijaana lymyilee jossain nurkassa.


4. Mikä saa sinut nauramaan?

Kohelluskomediat eivät ole minua varten, eikä myöskään älyttömät, usein navan alapuolella operoivat sketsiohjelmat. Pieruhuumorikaan harvemmin iskee. Minut saa parhaiten nauramaan tilannekomiikka, hetkessä syntyvät hauskat oivallukset. Pidän myös älykkäästä verbaalisesta huumorista, jolla on jonkinlainen kosketuskohta ajankohtaisiin puheenaiheisiin, esimerkiksi Uutisvuoto parhaimillaan on tällaista. Hyvin ajoitetut ja tähdätyt ironiset ja sarkastiset kommentit saavat myös suupieleni nousemaan.


5. Mitä luovuus sinulle merkitsee?

On outoa vastata kysymykseen "mitä luovuus sinulle merkitsee", kun on aina tottunut pitämään itseään erittäin epäluovana. Viime aikoina olen kuitenkin oppinut tajuamaan, että luovuus ei ole pelkästään jotain korkealentoista, taiteisiin liittyvää, vaan se voi olla hyvinkin arkipäiväistä. Oma luovuuteni kukoistaa esimerkiksi kodin piiriin liittyvissä asioissa: on hauska miettiä miten jostakin tilasta saisi samalla sekä kauniin että toimivan, miten tietty järjestys luo kauneutta. Uusi ulottuvuus itselleni oli myös se, että tänä kesänä uskalsin ekaa kertaa tarttua kunnolla maalitelaan ja maalasin koko asuntomme uuteen uskoon. Oli oikeastaan mieletöntä huomata, miten niinkin mekaaninen toiminta kuin seinien maalaaminen vaikutti mieleen. Vaikka kyse ei sinällään ollut mistään uuden, ennaltanäkemättömän luomisesta, niin oman käden jäljen näkeminen konkreettisena pintana oli hieno kokemus.


6. Ketä läheistäsi ihailet?

Ihailtavia ihmisiä löytyy lähipiiristänikin pilvin pimein ja tuntuu vaikealta alkaa nostamaan esiin vain joitakin tiettyjä. Ratkaisen tämän asian samalla tavalla kuin Katja ja kerron perheestäni. Aviomiehessäni ihailen (muun muassa) hänen kykyään tulla toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa. Hänen sosiaaliset kykynsä paikkaavat hyvin minun ajoittaista epäsosialisuuttani. Vanhimmassa tyttäressäni Laurassa ihailen sitä, että hän monista vaikeuksista ja vastoinkäymisistä huolimatta uskalsi toteuttaa unelmansa ja muuttaa Lontooseen. Poikani taas saa ihailuni osakseen, sillä hän jaksaa perehtyä ajankohtaisiin poliittisiin kysymyksiin enemmän kuin moni ikäisensä ja muodostaa asioista omia näkemyksiä. Tämä siitä huolimatta, että läheskään aina emme ole asioista samaa mieltä. Siirissä, nuoremmassa tyttäressäni, ihailen hänen järkevyyttään ja kykyään asettaa tavoitteita ja tehdä työtä näiden tavoitteiden saavuttamiseksi.


7. Mikä sinussa ärsyttää itseäsi?

Itsessäni ärsyttää ehkä eniten laiskuus, se että en saa aikaiseksi asioita, vaan junnaan paikallani.

8. Mikä sinussa ihastuttaa muita?

No, jopas on kysymys satakuntalaiselle itsensävähättelemismentaliteetille :)

Luulen, että minussa ihastellaan tiettyä järkevyyttä, luotettavuutta ja hötkyilemättömyyttä. Jalat maassa -tyyppi on monen taivaanrannanmaalarin mielestä ihailtava. Olen saanut kehuja myös sisustussilmästäni ja nuorekkuudestani (pitää sisällään sekä ulkoisen olemuksen että henkisen virkeyden). Voi olla, että tämä on enemmän kohteliaisuus, mutta otan sen totena :)



9. Mikä sinusta tulee isona?

Mikä minusta tulee isona? Tämä kysymys sattui nyt tosiaan hyvään saumaan, sillä olen ison elämänmuutoksen edessä. Aloitan huomenna vakinaisen työn lastenhoitajana päiväkoti Franzeniassa Helsingissä. Tällä hetkellä siis näyttää vahvasti siltä, että minusta ei isona tule tohtorisnaista. Sen sijaan minusta saattaa tulla tietokirjailija. Sain Suomen tietokirjailijat ry:ltä apurahan esikoistietokirjan kirjoittamiseen. Myös kustantajan kanssa olen alustavasti ollut yhteyksissä.

Tämä elämänmuutos tuntuu tällä hetkellä oikein hyvältä ratkaisulta, kun väitöskirja ei edennyt eikä rahoitusta tippunut. Huomasin myös itsessäni kaipuun "oikeisiin töihin", tekemään jotain konkreettista, jolla on selkeästi havaittava merkitys. Kotivuosien jälkeen on myös hauska päästä osaksi työyhteisöä. Plussaa on myös päiväkodin sijaitseminen Kallion, lempikaupunginosani, sydämessä.

10. Uskotko onnellisiin loppuihin?

Tietenkin. Olen pessimistinen optimisti.


Haastan mukaan Suketuksen ja Marjatan.