keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Lukutoukan vuoden 2011 kirjat



Vastaanpa minäkin Susan hauskaan haasteeseen, samalla saan tehtyä pientä koontia tästä kohta historiaan häipyvästä vuodesta 2011. Minulle tämän vuoden suurin lukemiseen liittyvä asia oli blogin pystyyn pistäminen. Blogi on toiminut lukupäiväkirjana ja samalla myös keskustelualustana kirjallisuudesta. Oman blogin ohella olen alkanut myös entistä tarkemmin seuraamaan kirjablogimaailmaa ja sen tuulia ja mukaan on tarttunut monta hyvää kirjaa, jotka kenties muuten olisivat menneet sivu suun. No, mutta pitemmittä puheitta kysymyksiin.

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?
   Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?
     Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken?
    Helena Sinervo: Tykistökadun päiväperho

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?
    Itken hyvin harvoin kirjoja lukiessani ja tänä vuonna en muista yhdenkään kirjan liikuttaneen kyyneliin saakka.

5. Minkä kirjan lukemista odotit eniten ennakkoon?
    Claes Andersson: Jokainen sydämeni lyönti

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi liian vähän näkyvyyttä ja blogisavuja?
    Jaan Kaplinski: Sama joki

7. Mikä kirja oli suurin pettymys?
    Kazuo Ishiguro: Kahdenlaisia yösoittoja

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan... ja uudestaan luettavaksi?
    Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta.

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?
    Joyce Carol Oates: Kosto - rakkaustarina

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?
      Tuula-Liina Varis: Muotokuvamaalarin tytär

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä ole jo tehty?
      Mary S. Lovell: Mitfordin tytöt

12. Minkä kirjan jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?
     Katja Kettu: Kätilö

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?
     Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain tunnelmia sieltä täältä?
      Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjabloggareille?
      Maarit Leskelä-Kärki: Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä

Tässä tämä. Ja postauksen kuvahan ei liity mitenkään yllä mainittuihin kirjoihin. Aasinsillan kautta se voidaan liittää jo tulevaan vuoteen, sillä siivosin tänään joulun pois ja nyt ollaan odottamassa uutta vuotta puhtaalta pöydältä. Oikein hauskaa uutta vuotta teille kaikille, kevättä ja valoa kohti mennään. 


tiistai 27. joulukuuta 2011

V.A. Koskenniemi - suomalainen klassikko



Aila Meriluodon elämäkerran jälkeen halusin lukea hyllyssäni odottavan V.A. Koskenniemen elämäkerran toisen osan, joka kattaa vuodet 1939-1962. Ensimmäisen osan olen lukenut jo aiemmin. Martti Häikiön kirjoittama V.A.Koskenniemi - suomalainen klassikko 2. Taisteleva kirjallinen patriarkka 1939-1962  ( WSOY, 2010, s. 415) muodostaa elämäkerran ensimmäisen osan V.A. Koskenniemi - suomalainen klassikko 1. Lehtimies, runoilija, professori 1885-1938 kanssa todellisen mammuttielämäkerran. Laajan työn on mahdollistanut ensinnäkin Koskenniemen suuri julkaistu aineisto ja sen lisäksi hänen kattava yksityinen aineistonsa, muun muassa monipuolinen kirjeenvaihto kollegoiden ja ystävien kanssa. Osa aineistosta on sellaista, johon vasta Häikiö on saanut käyttöluvan. Siksi häneltä oli lupa odottaa uutta informaatiota tästä kiistellystä runoilijasta ja kulttuurivaikuttajasta. Historiantutkijana Häikiö on tutustunut perusteellisesti lähdeaineistoonsa ja ammattimainen ote näkyy myös tiuhassa nootituksessa, jota ainakin minä arvostan. On mukavaa tietää millaiseen lähteistöön tutkija tulkintansa perustaa. Häikiötä on monissa arvosteluissa kritisoitu siitä, että hän ei historiantutkijana ole perillä kirjallisuustieteestä ja tämä näkyy teosten analysoinnissa, joka usein jää erilaisten arvostelujen referoinniksi. Itseäni ei tämä puoli juuri häirinnyt, sillä en välttämättä jaksaisi lukea laajoja analyysejä teoksista, joita en ole edes lukenut. Itseäni Koskenniemi ei ole koskaan puhutellut runoilijana ja aatemaailmaltaakin hän on kaukana omastani, mutta hänen työnsä ja persoonansa on kuitenkin monella tapaa yksi tärkeä osa suomalaista 1900-luvun kulttuurihistoriaa, joten siksi teosta oli mielenkiintoista lukea.

Keskityn tässä arviossani elämäkerran toiseen osaan, sillä ensimmäisen osan lukemisesta on aikaa sen verran, etten halua sitä ruveta tässä muistinvaraisesti rääpimään. Niitä varten, joita kiinnostavat kirjan ensimmäisen osankin arviot, laitan loppuun linkkejä joista pääsee lukemaan arvostelut molemmista osista.

Paitsi kirjailija, Koskenniemi oli myös lehtimies, kirjallisuustieteen professori ja kulttuurivaikuttaja. Hän oli myös poliittinen mielipidevaikuttaja, vaikka ei toiminut varsinaisessa poliittisessa elämässä kuten esimerkiksi hänen hyvä ystävänsä Edwin Linkomies, joka akateemisen uransa lisäksi toimi jatkosodan loppuvaiheiden pääministerinä ja sai sodan jälkeen tuomion yhtenä sotasyyllisenä. Puoluetaustaltaan Koskenniemi oli kokoomuslainen, jonka yhteiskunnallista ajattelua väritti ensinnäkin taistelu suomen kielen oikeuksien puolesta ja toiseksi  jyrkkä kommunisminvastaisuus, joka sai hänet 1930-luvulla tukemaan Lapuan liikettä ja sodan aikana esiintymään vahvasti Saksan sotapolitiikan tukijana. Tämä sai hänet myös ummistamaan silmänsä natsien tuhotöiltä, jotka koskettelivat poliittisten puolien lisäksi hänen rakastamaansa eurooppalaista kulttuuria. Sodan aikana Koskenniemi toimi Weimarin kirjailijaliiton varapresidenttinä. Tämä järjestö on katsojasta riippuen nähty joko  riippumattomana, jopa natsivastaisena organisaationa tai sitten natsien tietoisena kulttuuripropagandana.

Sodan jälkeen Koskenniemi joutui sopeutumaan aivan uudenlaiseen maailmaan, jossa myös äärivasemmisto oli nousemassa yhdeksi voimatekijäksi. Ei pelkästään poliittisessa elämässä, vaan myös kulttuurin puolella vasemmistolaiset arvot nousivat vanhaa maailmaa määrittäneiden arvojen rinnalle. Vasemmiston lisäksi Koskenniemi joutui vastakkain uuden sukupolven modernistien kanssa. Vasemmiston taholta Koskenniemi nähtiin äärioikeistolaisena, jonka olisi pitänyt joutua vastuuseen sodan aikaisista toimistaan ja modernistien taholla häntä pidettiin menneen aikakauden tulkkina, jolla ei ollut enää sanottavaa uudessa maailmassa.

Koskenniemen kirjeistä ilmenee se, miten hän pyrki kaikin tavoin pitämään kiinni vanhasta asemastaan. Hän käytti häikäilemättömästi hyväkseen asemaansa erilaisissa kulttuurisissa organisaatioissa samoin kuin vaikutusvaltaisten tuttaviensakin asemaa omien pyrkimystensä saavuttamiseksi. Vastustajiaan hän yritti savustaa pois tieltään kaikin mahdollisin keinoin. Nykylukijan mieleen hiipivät väistämättömästi ajatukset nykyään paljon puhutusta jääviydestä, sillä samat miehet (useimmiten juuri miehet) jakoivat toisilleen erilaisia  palkintoja, apurahoja ja asemia kaikenlaisissa organisaatioissa. Välillä ystävyys oli koetuksella tämän takia ja Koskenniemen kirjeistä ilmeneekin hyvin arka kunniantunto oman persoonan ja kirjallisen työn suhteen, sillä hän saattoi jopa ystävilleen loukkaantua verisesti, jos nämä hänen mielestään arvostelivat häntä tai hänen teoksiaan hänen omasta mieletään väärin. Huolimatta vastustuksesta Koskenniemi pystyi pitkään säilyttämään asemansa yhtenä tärkeänä kulttuurivaikuttajana, jolla oli valtaa nostaa esiin uusia kirjailijoita ja tieteen tekijöitä sen mukaan mikä häntä miellytti. Aila Meriluoto on noussut tässä tapauksessa tunnetuimmaksi esimerkiksi, tosin hän todennäköisesti olisi noussut esiin myös ilman Koskenniemen voimakasta panosta.

Koskenniemelle Goethe oli monin tavoin esikuva, josta hän kirjoitti paljon ja jonka elämänvaiheisiin hän samaisti omat elämänsä käänteet. Vanhenevan Goethen henkinen yksinäisyys, ystävyyssuhteet nuorempiin runoilijoihin, nuoren rakastetun ja muusan ilmestyminen, ristiriitainen suhde yhteiskunnallisiin liikkeisiin ja aatteisiin sai Koskenniemen samaistumaan Goetheen ja kirjoittamaan tämän läpi oman elämänsä tarinaa.

Huolimatta konservatiivisuudestaan Goethe säilytti elämänsä iltaan saakka läheisen, lämpimän suhteensa nuoreen sukupolveen ja sen pyrkimyksiin. Rohkeat ja alkuperäiset ajatukset tapasivat hänessä, miltä suunnalta ne tulivatkin, läheltä tai kaukaa, kiitollisen kaikupohjan. (V.A.K.- SK 2, s. 125)

Samalla pieteetillä, jolla Koskenniemi käsitteli Goetheä käsittelee myös Häikiö Koskenniemeä. Vaikka hän tuo esiin kielteisiäkin piirteitä Koskenniemen persoonallisuudesta muun muassa tämän kirjeiden ja aikalaisten kielteisten kommenttien välityksellä, niin hän jollain tapaa tuntuu vähättelevän niitä ja lukijalle syntyy ajoittain ajatus, että suurelle nerolle on sallitumpaa käyttäytyä paskamaisesti vastustajiaan ja jopa ystäviään kohden kuin tavalliselle kuolevaiselle. Monessa kohdin Häikiö arvostelee Kai Häggmanin kriittistä tulkintaa Koskenniemen toiminnasta tämän kirjoittamassa WSOY:n historiikissa. Myös poliittisten ylilyöntien, erityisesti sodanaikaisen toiminnan, vähättely ja näkökulmien valinta vaikuttaa paikoin peittelyltä. Häikiön elämäkerta on myös monessa suhteessa hyvin perinteinen suurmieselämäkerta, jossa kohteen julkinen toiminta nousee täysin yksityisen elämän ylä- ja ulkopuolelle. Julkisesta toiminnasta tulee normi, jolle yksityinen elämä alistetaan. Tämä näkyy myös siinä, miten Koskenniemen tärkeimmästä ihmissuhteesta Vieno Koskenniemestä syntyy kuva pelkästään  miestään epäitsekkäästi palvelevana ja tämän oikkuja kärsivällisesti ymmärtävänä vaimona.

Muita arvosteluja: ParnassossaHesarissa ja Kiiltomadossa.

maanantai 19. joulukuuta 2011

Lasinkirkas, hullunrohkea


Olin jo pitkään halunnut lukea Panu Rajalan kirjoittaman Aila Meriluodon elämäkerran Lasinkirkas, hullunrohkea. Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta.( WSOY 2010, 417 s.) Kun kirja sitten osui divarissa kohdalle, nappasin kirjan mukaani. Tarkoitus ei ollut lukea sitä heti, sillä kesken oli monta kirjaa jo ennestään. Ajattelin kuitenkin silmäillä kirjaa hieman alusta ja yhtäkkiä huomasin että olin lukenut koko kirjan.  

Aloitan purkamisen kommentoimalla muutamalla sanalla elämäkerran kirjoittajaa, sillä tiedän, ettei hänellä ole varauksellista kannatusta kaikissa piireissä, ja myönnän, ettei hän saa sitä minultakaan. Oman ärsytykseni taustalla ainakin on Panu Rajalan julkinen kuva melko itsetietoisena ja itsekeskeisenä ihmisenä. Mutta kun työntää tämän kuvan pois, niin on pakko myöntää, että hän osaa kirjoittaa sujuvasti ja näin luoda helposti luettavaa populaaria elämäkertaa, jossa faktat ovat kuta kuinkin kohdallaan. Tämä näkyi jo Mika Waltarin elämäkerrassa ja jatkuu nyt käsillä olevassa teoksessa. Toki siinä on muutamia kohtia, jossa "Panu seikkailee", mutta toisaalta hän on ollut osa Aila Meriluodon elämää, yksi hänen pikku-ukoistaan ja siten on luonnollista, että hän on kirjassa läsnä. Tosin, sitä en ymmärtänyt, mitä Katri Helenalla oli kirjassa tekemistä. Se, että elämäkerran kirjoittaja on ollut osa kohteensa elämää on kaksipiippuinen juttu. Toisaalta hän tuntee kohteensa hyvin, mutta joskus kaukaa katsottuna asiat saattavat näyttää selkeämmiltä.

Aila Meriluoto on sikäli kiitollinen elämäkerran kohde, että hänestä on paljon materiaalia ja sen lisäksi hän on itse varsin avoimesti tuonut esiin elämäänsä julkaistuissa päiväkirjoissaan ja myös kaunokirjallisessa tuotannossaan, sekä proosassaan että runoudessaan. Panu Rajala viittaakin kirjan alkusanoissa Reetta Aarnion näkemykseen Aila Meriluodon runojen elämäkerrallisuudesta, jonka mukaan hänen tekstinsä "antavat lukijalle luvan ajatella tekstin äärellä myös kaikkea sitä, minkä hän "tietää" tekijästä tai mitä tekijänimeen liittyy".(LKHR, s. 7) Itselleni Meriluodon julkaistut päiväkirjat, etenkin Vaarallista kokea, mutta myös myöhempi Tältä kohtaa - Päiväkirja vuosilta 1975-2004 ovat olleet tärkeitä lukukokemuksia. Lapsuuttaan ja nuoruuttaan Meriluoto on tuonut esiin teoksissaan Lasimaalauksen läpi ja Mekko meni taululle. Näiden lisäksi hän on kirjassaan Lauri Viita. Legenda jo eläessään käsitellyt elämäänsä Lauri Viidan vaimona ja hänen lastensa äitinä. Tämän runsaan omaelämäkerrallisen tuotannon perusteella voi kenties kysyä, onko elämäkerta ollenkaan tarpeen, eikö Ailan oma dokumentointi riitä? Mietin asiaa aika usein teosta lukiessani, sillä suurin osa oli aikaisemmista lukukokemuksista tuttua. Elämäkerta puolustaa kuitenkin paikkaansa eräänlaisena synteesinä, jossa Ailan elämän eri aikakaudet, kirjallinen työ ja sen saama vastaanotto kootaan yhteen. Positiivista oli myös se, että Aila pääsi  kommentoimaan tapahtumia tämän hetkisen elämänsä perspektiivistä käsin. 

Aila Meriluodon omaelämäkerrallisen tuotannon kuin myös käsillä olevan elämäkerran perusteella hahmottuu kuva poikkeuksellisesta naisesta, joka kaikessa arkuudessaan ja hauraudessaan teki rohkeita tekoja läpi elämänsä sekä yksityiselämän että kirjallisen elämän piirissä ja usein nämä kaksi limittyivät toisiinsa saumattomasti. 

"Kaikki mun myöhempien kirjojen arvostelut alkoi yleensä muistelemalla Laimaalausta. Siihen sitten verrattiin. Eihän se ollut reilua." (LKHR s. 100) 

Pieksämäellä opettajaperheessä kasvaneesta sisäänpäin kääntyneestä tytöstä tuli vuonna 1946, 22-vuotiaana, oman sukupolvensa tulkki, kun hänen runoteoksensa Lasimaalaus julkaistiin. Kirjasta tuli heti suuri menstys, mutta siitä tuli myös taakka Ailalle. Tästä lähin se määritti ihmisten käsityksiä hänestä ja hänen tuotannostaan. Se myös loi paineita, joiden yli oli välillä vaikea päästä.

Kun Viita auttoi turkkia Ailan ylle ja nosti tämän pitkiä hiuksia, etteivät ne jäisi kauluksen alle, hän huomasi jääneensä naiseen kiinni lähtemättömästi. ( LKHR, s. 127)

Jos Lauri Viita jäi kiinni Ailaan, niin oli myös Ailan vaikea päästä irti Laurin jättämästä jäljestä. Lauri oli kaikkea mitä Aila ei ollut: suuri, kovaääninen, itsevarma. Myös taustoiltaan he tulivat aivan erilaisista piireistä, mutta niin vain he menivät naimisiin ja saivat neljä lasta. Tämän hintana oli se, että Aila lähes tukahtui kaunokirjailijana, hänelle ei ollut tilaa Laurin luodessa. Liitto päättyi eroaan, mutta Lauri Viidan hahmo ei jättänyt Ailaa rauhaa. Vasta kirjoittamallaan Laurin elämäkerralla Aila kirjoitti entisen miehen elämästään.

Lauri Viita ei jäänyt Aila Meriluodon ainoaksi vaikeaksi ihmissuhteeksi, päin vastoin välillä lukiessa tuntui, että hänellä ei muuta ollutkaan. Ailalle miehessä oli tärkeää älykkyys, luovuus ja omapäisyys. Tavalliset miehet eivät häntä sytyttäneet. Pisimmän liittonsa hän solmi 56-vuotiaana kansantaloustieteen professorin Jouko Paakkasen kanssa. Tätä liittoa Aila dokumentoi vuosien 1975-2004 päiväkirjoissaan. Niihin tallentuivat usein vain ikävät ja vaikeat hetket, mutta kaikesta huolimatta liitto oli ilmeisen tyydyttävä ja myös luovuutta stimuloiva. 

Siinä missä Aila saa kirjassa osakseen Panu Rajalalta lähes tulkoon pelkästään positiivista huomiota, niin miesten osana on olla välillä aikamoisia narreja tai muuten vain luusereita ja tämä on yksi piirre, joka jonkin verran häiritsi kirjan lukemista.  Aika ajoin tuntui, että Rajala oikein herkutteli tapauksilla, jotka eivät kohdettaan imarrelleet. Tämä näkyi etenkin suhteessa V. A. Koskenniemeen. Kansakunnan kaapin päälle asetetun runoilijan ja professorin höyrähtäminen nuoreen runotyttöön Lasimaalauksen jälkeen sai aika ajoin koomisia piirteitä Rajalan käsittelyssä. Vaikka minulla ei periaatteessa ole mitään sitä vastaan, että päät kaapin päältä putoilevat, mutta en silti pitänyt kovinkaan relevanttina kaikkia Rajalan esiinnostamia tapahtumia. Onkin mielenkiintoista lukea hyllyssä odottava Martti Häikiön elämäkerta V.A. Koskenniemestä ja verrata, miten hän tapahtumia VAK:n ja Ailan välillä käsittelee.  

Pienistä häiritsevistä tekijöistä huolimatta pidin lukemastani ja se vahvisti sitä kuvaa kirjailija Aila Meriluodosta, joka oli syntynyt jo hänen omaelämäkerrallisten tekstiensä myötä. Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin InaAnki ja Karoliina                    

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Jokainen sydämeni lyönti


Ennen pitkää olen palannut jonnekin, missä äänet ja tuoksut kertovat mitä kerran tapahtui tai minkä minä luulen tapahtuneen. Tai luulen muistavani. Se minkä minä muistan saattaa ollakin tapahtunut, tai minä saatan kuvitella, että se on tapahtunut. Mutta muistan myös paljon sellaista, mitä itse asiassa ei tapahtunutkaan. Minä olen muistin mytomaani, kenties tarkoituksella. Kun olen kyllin monta kertaa toistanut itselleni jonkin tarinan, se muuttuu totuudeksi. Olen ollut mukana jossain mitä ei koskaan ole tapahtunutkaan. Muistin taikatemppu: kuvitelma muuttuu myytiksi, joka asettuu totuuden paikalle ja kätkee sen. (JSL, s. 7.)

Omaelämäkerrallisen teoksensa Jokainen sydämeni lyönti. Mekintöjä elämästäni. (Suom. Liisa Ryömä, WSOY 2010,  174 s.) alussa Claes Andersson pohtii muistia ja muistamista. Erilaisien tuoksujen ja äänien mukana ihminen saattaa yhtäkkiä palata menneeseen, ihminen voi myös manipuloida muistoa ja rakentaa niitä sellaisista tapahtumista, joita ei koskaan tapahtunutkaan. Tunnistan itse nämä molemmat puolet myös itsessäni. On mieletöntä, miten esimerkiksi Kastehelmi-shampoon tuoksu vie lapsuuden kesiin. Toisaalta on myös tapahtumia, joita itse luulen muistavani, mutta jotka esimerkiksi siskoni torppaa vääriksi. Kumpi on oikeassa, vaikea sanoa? Tämä muistamisen logiikan ymmärtäminen pitäisi aina muistaa, kun lukee omaelämäkerrallisia teoksia, ei ole mitään varmaa totuutta siitä, että asiat ovat olleet juuri näin, vaan muistamiseen vaikuttaa mennyt elämä kokemuksineen, kuten myös itse muistamisen hetki ja tarkoitus.

Andessonin omaelämäkerta toimii muistin logiikan mukaisesti, se on fragmentaarinen kokoelma muistoja, joka karttaa kronologisuutta ja viivasuoraa logiikkaa. Tällaisena se tuo mieleen Bo Carpelanin fiktiivisen teoksen Lehtiä syksyn arkistosta. Andersson liikkuu muistojen aikajanalla lapsuudesta vanhuuteen hyppien tapahtumasta toiseen erilaisten mielleyhtymien mukaan. Tekstistä nousevat esiin Anderssonin elämän tärkeät asiat: lääkärin ja psykiatrin työ, kirjallisuus, jazz-musiikki, jalkapallo ja yhteiskunnallinen aktiivisuus, joka huipentuu ministerin pestiin Vasemmistoliiton riveissä 1990-luvulla. Itselleni Andesson on tullut tutuksi ennenkaikkea poliitikkona, jonka aatemaailma on pitkälti vastannut omaani. Olen myös ollut kuuntelemassa hänen soittamistaan Storyvillessä muutamia kertoja, mutta yhtään Andessonin kirjaa en ole tätä ennen lukenut, minkä häpeäkseni totean ja lupaan korjata asian heti tilaisuuden tultua. Kiinnostavalta vaikuttaa esimerkiksi hänen uusin teoksensa Oton elämä, jonka muun muassa Erja on arvioinut ja kiinnostavaksi todennut.

Anderssonin kerronnan tyyli on suorasukaista ja olin itse alkuun vähän hämmästynytkin siitä, mutta siitä huolimatta pidin siitä. Mukana oli myös mittava määrä hauskoja anekdootteja, jotka saivat vähän väliä tyrskähtelemään, itseironia on ilmeisesti Andessonin vahva laji. Sitä on nähtävissä myös tässä runossa, jonka Vera A. on siteeranut omassa blogissaan Kirjoitusripulia.

Teoksesta tulee esiin se, miten Andersson suhtautuu intohimoisesti kaikkeen tekemäänsä oli sitten kyse psykiatriasta, jossa hän oli 1960-1970-luvulla mukana luomassa uusia tuulia suomalaiseen mielenterveyden hoitoon, tai kirjoittamisesta, jalkapallon peluusta tai jazzin soitosta. Se näkyi myös politiikassa, jopa terveyden kustannuksella ja siksi hänen olikin luovuttava kannsaedustajan tehtävistään 2008, osittain luopumisessa oli kyse myös pettymyksestä politiikan uusiin tuuliin.

Kertoessaan omasta elämästään julkisesti ihminen tuo aina mukanaan myös läheisensä ja kertojasta riippuu, miten hän ottaa muut huomioon. Andesson kertoo paljon äidistään ja isästään, myös kipeitä asioita, mutta vanhemmat eivät kuitenkaan enää ole lukemassa, niin he eivät voi kirjoituksista kärsiä. Sen sijaan vaimojaan ja lapsiaan hän käsittelee varsin niukasti ja huomaavaisesti, sama koskee työtovereita ja ystäviä. Ainoa julkisuuden ihminen, joka saa Anderssonilta jyrkempää ryöpytystä osakseen on Suvi-Anne Siimes, josta tuli Vasemmistoliiton puheenjohtaja ja myös ministeri  Anderssonin jälkeen ja joka sittemmin luopui tehtävästään ja käänsi täysin selkänsä entiselle puolueelle ja sen ihmisille.

Kirjan viimeiset sivut käsittelevät vanhenemista ja lähestyvää kuolemaa. Andessonkaan ei väitä, että vanheneminen olisi herkkua tai että kuoleman vääjäämätöntä lähestymistä olisi helppoa ajatella, mutta hänen ajatuksensa eivät kuitenkaan ole täysin synkkiä tai katkeroituneita, hänellä on ollut hyvä elämä ja elämää on mahdollista jatkaa lapsissa ja lastenlapsissa.

Se joka väittää että itse vanheneminen ei olisi helvettiä, valehtelee. Mutta elettyäni elämän, jossa minulla on ollut ilo ja onni olla mukana niin monessa, rakkaudessa ja ystävyydessä, intohimoissa ja haluissa ja tulevaisuuden uskossa, taistelussa ja vastarinnassa, jossa olen kohdannut niin paljon todellisuutta, niin paljon ihania ja huikeita ihmisiä ja kohtaloita, monia maita, kieliä, kulttuureita, elinpiirejä ja ystävyyksiä, voisinko olla muuta kuin iloinen ja kiitollinen? Juuri sitä minä nykyisin kovin usein tunnen - kiitollisuutta. (JSL, s. 173)

Aiemmin kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Mariaanni m. ja Ina

lauantai 10. joulukuuta 2011

Jumalan sana


Kari Hotakaisen uutuus Jumalan sana ( Siltala 2011,  323 s.) on yksi kuluneen vuoden eniten esillä olleita kirjoja. Tämä tietenkin sopii kirjailijalle, joka jo vuosia on ollut yksi maan eturivin kirjailijoista ja joka on palkittu myös Finlandia-palkinnolla. Esilläoloon liittyy myös kirjan tematiikka, joka on tätä päivää pohtiessaan paljon puhuttujen markkinavoimien mahtia yksittäisen ihmisen elämään, talouden merkitystä yhteiskunnan rattaiden ensisijaisena pyörittäjänä. Samalla luodaan katse myös menneeseen maailmaan, joka ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole kovin kaukana, vain yhden sukupolven päässä Konsernin johtaja Jukka Hopeaniemen maailmasta. Hopeaniemen isä Uljas Hopeaniemi teki bisnestä aivan eri tyylillä kuin poikansa. Uljaksen aikaan tärkeintä oli, että pää kesti vetää niin paljon viinaa, kuin idänkauppa ja muut tärkeät sosiaaliset verkostot vaativat.

Rakenteeltaan kirja on yhden päivän romaani ja tapahtumat saavat alkunsa kun Konsernin johtaja on jumissa  Saariselällä. Tulivuori on purkautunut Islannissa ja lennot jäävät lentämättä. Junalla Hopeaniemi ei suostu kulkemaan ja siksi hän soittaa kuolleen isänsäjo  elääkkeellä olevan autonkuljettajan Armaksen hakemaan itsensä etelään, sillä aamulla hänen olisi oltava aamutelevison lähetyksessä. Armas suostuu kyyditsemään Konsernin johtajan saatuaan palkaksi sen mitä pyytää. Tästä alkaa matka läpi Suomen ja samalla läpi Hopeaniemen elämän, joka lopulta saa uuden muodon Huomenta maa-lähetyksen jälkeen.

Matkan aikana Armas saa toimia Hopeaniemen kuuntelijana, kommentoijana ja peilinä ihmisenä olemisesta. Armas tekee tämän kaiken ammatillisesti ja eleettömästi, kuten hän oli tottunut niinä monina vuosina tekemään, kun hän oli kuljettanut Hopeaniemen isää. Samalla Armas antaa kasvot myös sille tavalliselle ihmiselle, piensijoittajalle, joka markkinavoimien myllerryksessä yrittää elää omaa elämäänsä. Toisaalta samalla tavoin kuin Armas, niin myös Hopeaniemi oli markkinavoimien merkitsemä. Suuren konsernin johtajana hän oli niiden käytössä ympäri vuorokauden, eivätkä markkinavoimat suvainneet pienintäkään epäonnistumista. Kateellisena Hopeaniemi miettikin tavallisia papaerimiehiä, joilla oli mahdollisuus lähteä kuuden viikon kesälomalle ja jättää työ taakseen.

Yhtenä tärkeänä teemana kirjassa soi musiikki ja se myös yhdistää isän ja pojan. Vaikka musiikkimaku on eri, niin musiikin kautta molemmat pääsivät hetkeksi pois siitä maailmasta, joka ulkopuolella odotti vaatimuksineen.

Armas muistaa laulut ja musiikit, jotka soivat autossa ja auto muuttui omaksi maailmakseen ja he yhdessä ukon kanssa hyräilivät ja matkivat isoon ääneen tietä mahan pohjalta suuren salin seinille ja ihmisten korviin, sillä lailla velat muuttuivat saataviksi, vekselit vaniljakiisseliksi ja huolet karkasivat päästä tuulen suhinaan ja kelirikkoinen tie Lincolnin alla oli hetken Sisilian vuoriston kylkeen kietaistu serpentiini. ( JS, s. 248)

Musiikilliseen tyyliin koko romaani on jaettu musiikin tekemisen mukaan sanoihin, säveleen ja sovitukseen. Sovitus on myös osa koko romaanin läpi kulkevaa, jo kirjan nimestä alkaen, raamatullista allegoriaa.On isä ja poika, on myös sovitus, jonka Hopeaniemi lopulta suorittaa. Ja kaiken takana usko; markkinavoimiinko?

Jollei kirjan kirjoittajana olisi juuri Kari Hotakainen, en olisi kuuna päivänä tarttunut tällaisen aihepiirinin kirjaan. Se ei vaan kiinnosta tällaista hömppähumanistia. Tiesin kuitenkin, että Hotakaiseen voi luottaa, hänen tapaansa kuvata ihmistä, joka ahdistavuudessaankin saa ajoittain humoristisia piirteitä, hänen kielelliseen taitavuuteensa, joka tuo esiin tuoreita sanomisen tapoja. Näihin en pettynytkään, mutta pakko sanoa, että kirjan aihepiiri puudutti sen verran, että mitään suurta lukukokemusta tästä ei tullut, kuten esimerkiksi Juoksuhaudantiestä. 

Kirja on ollut laajasti esillä ja sen ovat lukenee muun muassa SallaJoriTessaValkoinen kirahvi.

P.S. En tiedä olinko ainoa jolle tämä kirja toi mieleen John Simonin Koneen ruhtinaan, joka on Kone-yhtiön johtajan Pekka Herlinin elämäkerta. Jos suomalainen liike-elämä korkealla tasolla kiinnostaa kannatta lukea tämä hyvin rakennettu ja kirjoitettu elämäkerta.

Toinen P.S. Mitä mieltä olette kirjan kannesta? Minusta se on vähän kökkö.

Edit. Nyt kun kävin linkittämäni arviot kunnolla läpi, niin huomasin, että ainakin Tessa oli löytänyt yhteyden Jumalan sanan ja Koneen ruhtinaan välille.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Lontoo - Kirjailijan kaupunki



Matkakuumeen iskiessä ei aina ole mahdollista päästä matkalle, mutta onneksi on erilaisia matkaoppaita ja matkakirjoja, jotka antavat unelmille ja kuvitelmille siivet ja hieman helpottavat kuumeista oloa. Itselleni erityisen mieluisia tähän tarkoitukseen ovat olleet SKS:n julkaiseman Kirjailijan kaupunki-sarjan kirjat ja olen jo aiemmin kirjoittanut Berliinistä ja Tarttosta. Viimeisimpänä olen käynyt kirjailijoiden mukana Lontoossa Marjaana Niemen toimittaman Lontoo. Kirjailijan kaupunki ( SKS 2008) teoksen myötävaikutuksella. "Oikeassa elämässä" olen käynyt Lontossa neljä kertaa, joista kaksi viimeistä kertaa osuu tähän kuluvaan vuoteen 2011. Syy tämän vuotisille matkoille on ollut se, että vanhin tyttäreni oli työharjoittelussa kaupungissa, joka on aina ollut hänen lempikaupunkinsa, ja luulenkin, että tulevaisuudessa jossain vaiheessa saan taas vierailla hänen luonaan siellä.



Kirjan idea on esitellä Lontoota eri aikoina ja eri näkökulmista suomalaisten kävijöiden silmin. Marjaana Niemi tiivistää esipuheessaan kirjan olemuksen seuraavasti:

Tämä kirja ei - ainakaan ensisijaisesti - tavoittele Lontoon sisintä olemusta, vaikka se ehkä siitä jotain paljastaakin. Pääosassa on kahden kulttuurin kohtaaminen. Tarkoituksena on pohtia ja kuvata sitä, miten suomalaiset kirjailijat, toimittajat, tutkijat ja kulttuurivaikuttajat ovat eri aikoina nähneet ja kokeneet maailmankaupunki Lontoon. Miten he ovat kuvanneet Lontoota ja sen elämää romaaneissaan, runoissaan, lehtiartikkeleissaan, matkakertomuksissaan ja kirjeissään? Mistä asioista he kertovat ja millä tavoin, ja mistä he taas vaikenevat? Mitä he muistavat ja haluavat muidenkin muistavan? (LKK, s. vii)

Suomalaisten ensimmäiset dokumentoidut kuvaukset Lontoosta ovat 1700-luvun lopulta runoilija Frans Mikael Franzenin kirjasta Resedagbok 1795-1796, sen jälkeen kokemuksiaan tuovat esiin muun muassa Sakari Topelius, J. V. Snellman, Aino Kallas, Helmi Krohn, Tove Jansson, Pentti Saarikoski ja matka jatkuu aina 2000-luvulle asti. Parhaimmillaan kirja on mielestäni dokumentoidessaan vähän vanhempia aikoja, sillä mitä lähemmäksi nykyhetkeä tullaan sitä sirpaleisemmaksi muistiinmerkinnät käyvät. Erityisesti pidin Aino Kallaksen ja Helmi Krohnin kirjoituksista, sillä niistä välittyi kaupungin monipuolinen tuntemus, tosin myös Saarikosken ajatukset "saarikoskimaisuudessaan" olivat viihdyttäviä ja usein paljon puhuvia. Aiheeltaan kirja kattaa kirjon ensivaikutelmien kuvaamisesta jäähyväisiin ja kokemukset Lontoosta tuodaan esiin näiden välillä. Lontoo oli maailman suurin kaupunki 1920-luvulle saakka ja brittiläisen imperiumin ehdoton keskus. Nämä yhdessä loivat kaupunkiin erityispiirteitä, joita pienestä syrjäisestä Suomesta saapuneet matkailijat kilvan ihmettelivät. Kirjassa käydään läpi suomalaisten kokemuksia ja näkemyksiä Lontoon arkkitehtuurista, nähtävyyksistä, kulttuuririennoista, säästä, ravintoloista, arkielämästä ja juhlista. Niissä pohditaan myös suurkaupungin uhkia, brittiläisen imperiumin politiikkaa, kansainvälisyyttä, sotakokemuksia maailamansotien ajalta, brittiläistä luokkayhteiskuntaa ja sukupuolten välisiä suhteita.


Itse luin erityisen kiinnostuneena kuvauksia suomalaisten kokemuksista brittiläisestä luokkayhteiskunnasta. Näkyvää jyrkkää rajaa köyhien ja rikkaiden välillä kummasteltiin, sillä Suomessa samanlaiseen ei oltu totuttu.  Jotkut ottivat osaa, kuten esimerkiksi Helmi Krohn 1920-luvulla, nähtävyyskierrokselle Lontoo köyhimpiin osiin East Endiin:

East End vetää jokaisen muukalaisen huomion puoleensa. Tätä silmälläpitäen matkailutoimisto Thomas Cook & C:o järjestää joka ilta lämpimänä vuodenaikana ajoretkiä Lontoon itäosaan, jolloin matkailijat ovat tilaisuudessa näkemään ainakin hiukan katuelämää. Olin kerran tällaisella ajoretkellä mukana. [...] Yhä levottomammaksi ympäristö muuttui, mitä kauemmaksi me saavuimme. Varsinkin juutalais- ja kiinalaiskortteleissa melu yltyi korviasärkeväksi, sillä myöhäisestä illasta huolimatta kadut olivat täynnä lapsia, jotka huutaen ja kirkuen juoksivat isojen voimavaunujen jäljessä, hyppäsivät astinlaudoille ja tarrautuivat taakse kiinni. Heittipä jokunen kivenkin jälkeemme. Tällainen näytäntö uudsituu näillä kurjuuden kaduilla joka ainoa ilta, mutta nepä luule, että monenkaan, joka kerran on ollut sitä näkemässä, tekee mieli uudistaa käyntiänsä. Minuun ainakin se vaikutti kovin vastemielisesti, sillä eihän ole oikein asettaa ihmisiä, olkoon he miten kurjia tahansa, toisten parempiosaisten maalitauluksi. (LKK, s.163)

Helmi Krohn tunsi kuitenkin jonkinlaista empatiaa köyhien kortteleiden ihmisiä kohtaan, mutta samaa ei voi sanoa kaikista matkailijoista. Monet pitivät näitä ihmisiä rodullisesti alempiarvoisena ja siksi katsoivat, että tällä väestönosalla ei ollut mahdollisuuksia parantaa elämänsä laatua, Aino Kallaksen sanoin "slummiväestön sekä ruumiillisessa että sielullisessa ala-arvoisuudessa" oli syy siihen, että näistä köyhyyden kortteleista oli mahdoton päästä eroon. Näissä kannanotoissa kaikuvat 1900-luvun rotukysymykseen ja perintötekijöiden määrittämään ihmisluontoon liittyvät näkemykset, jotka sitten muutamia vuosia myöhemmin saivat kaikkein tuhoisimman ilmauksensa natsi-saksan politiikassa.

Mutta nyt kevyempiin puheenaiheisiin. Paljon keskustelua suomalaisten keskuudessa herättivät Lontoon sääolot hernerokkasumuineen ja hiililaskeutumineen. Ihmeteltiin talojen nokisuutta, hernerokkasumun läpitunkevuutta, toisaalta käytiin myös ihastelemassa kevään ja kesän kukkaloistoa ympäröivällä maaseudulla ja kaupungin puistoissa, jotka samalla saivat toimia ihmisten sunnuntaiolohuoneina ja näyttäytymispaikkoina. Lopetankin " Lontoon raporttini" muutamaan puistokuvaan viime keväiseltä matkaltamme. Olimme kertakaikkiaan säiden jumalten suosiossa, sillä huhtikuun alussa Lontoossa oli kesäisen lämmintä ja aurinkoista ja jokapaikassa kukkivat kukat.

Lontoolaiset rakastavat kevätkukkia ja lähtevät varsinkin sunnuntaisin kymmenintuhansin joukoin puistoihin niitä ihailemaan. Niinpä ilmoitetaan lehdissä ja autobussien ikkunoissa, milloin mitkäkin kukat kukkivat - on "daddofil-", "narsissi-" ja "blue bell-" viikko, sillä jollei pidä varaansa ja lähde oikeana aikana kukintaa katsomaan, niin koko ihanuus menee hukkaan. (LKK s. 213)




tiistai 29. marraskuuta 2011

Kuolema ja vähän rakkautta - Venäläistä nykykirjallisuutta

Aika ajoin nousee erilaisissa medioissa puheeksi venäläisen nykykirjallisuuden tila. Kun mietitään niitä perinteitä, joita maan kirjallisuus on aikojen kuluessa luonut, niin on pakko sanoa, että tällaisia kirkkaita tähtiä ei enää aikoihin ole syntynyt. Heti perään on kuitenkin todettava, että aika vähän olen venäläistä nykykirjallisuutta lukenut, sillä en osaa venäjää eikä suomennettujen kirjojen tarjonta ole luonut kovin houkuttelevaa kuvaa. Esimerkiksi tässä Parnasson artikkelissa mainituista kirjailijoista en ole lukenut kuin Boris Akuninia ja Viktor Pelevinia. Kumpikaan ei suuremmin innostanut. Sen sijaan mainitut Tatjana Tolstaja ja Ljudmila Ulitskaja kiinnostaisivat. Listassa mainittujen lisäksi nostaisin esiin Natalja Kljutsarjovan teoksen Kolmannessa luokassa, joka on hellyyttävä kertomus nuoresta Nikitasta ja hänen halustaan tehdä hyvää. Eräänlainen Dostojevskin Idiootin sukulaissielu. Tästä voi käydä lukemassa Kiiltomadon arvostelun kirjasta. Kaikkine ristiriitaisuuksineen Venäjässä olisi aiheita mistä ammentaa ja minua esimerkiksi kiinnostaisi valtavasti realistinen kuvaus elämästä nykypäivän Venäjällä ilman liiallisia postmoderneja kuorrutuksia.




Nyt arvioitavana oleva kirja Aleksandra Marininan Kuolema ja vähän rakkautta ( Smert i nemnogo ljubvi 1997,  suom. Liisa Viitanen, Otava 2004, 348 s.) tarjoaa yhden kurkistusaukon nykyajan Venäjään. Tosin kirjan tapahtumat liittyvät 1990-luvun loppuun ja paljon on sen jälkeen muuttunut maan sekä yhteiskunnallisessa, valtiollisessa että taloudellisessa tilanteessa. Marinina on entinen juristi Neuvostoliiton ja Venäjän sisäministeriöstä ja kenties taustansa takia hän on ryhtynyt nimenomaan rikoskirjalijaksi. Hän on yksi tämän hetken Venäjän luetuimpia kirjailijoita ja hänen teoksiaan on myös käännetty yli 20 kielelle. Wikipedian tietojen mukaan suomeksi on käännetty ainakin seitsemän teosta. Itse olen lukenut niistä aiemmin vain Murhaaja vastoin tahtoaan.

Marininan kirjojen sankaritar on Moskovan miliisin rikostutkija Anastasia, Nastja, Kamenskaja, työlleen omistautunut lahjakas nainen, joka inhoaa kotitöitä ja vastoin kaikkia venäläisen naisen stereotypioita ei haaveile naimisiin menosta eikä perheestä .Hän on tyytyväinen elämäänsä, sillä työ antaa hänelle haasteita ja tunnepuolella hänellä on pitkäaikainen suhde yliopistossa työskentelevään Aleksei Tsistjakovaan, joka kaiken lisäksi hoitaa kotityöt (tästähän tulee mieleen Leena Lehtolaisen Maria Kallio ja hänen Anttinsa). Minusta se, että Marininan päähenkilö on nainen ja juuri kuvatunlainen venäläinen "antinainen" on hyvin virkistävää, sillä se rikkoo tehokkaasti maan luutunutta sukupuolijärjestelmää. Eikä Anastasia pomota pelkästään kotona vaan myös työssään hän on korvaamaton eivätkä miespuoliset kollegat pärjää ilman hänen apuaan.

-Mikä täällä tuoksuu? Nastja kysyi iloisesti ja ojensi kätensä nostaakseen kannen.
Aleksei kääntyi ja läimäytti leikillään hänen kättään.
-Älä koske ennen kuin olet pessy kätesi. Uteliaille ei täällä tarjoilla.
-Kenelle sitten tarjoillaan?
-Kilteille tytöille, jotka pysyvät kotona silittämässä miehensä paitoja.
-Pitääkö minun kuolla nälkään? Minä olen jo vanha, ei minusta enää saa kilttiä tyttöä. Kuten ystävämme ukrainalaiset sanovat, silmät näkivät minkä ostivat. Sinun ei olisi kannattanut mennä naimisiin minun kanssani. (KJVR s. 92.)

Nyt lukemassani teoksessa miespuolisten kollegojen riippuvuus Anastasiasta tulee esiin erityisen hyvin, sillä hän on vihdoin suostunut ympäristön painostukseen ja lupautunut menemään naimisiin Aleksein kanssa, tosin ilman suuria juhlia ja häämatkaa. Sen verran Nastja haluaa pitää periaatteistaan kiinni. Naimisiin menon ansiosta hän kuitenkin saa lomaa ja silloin  hänellä on hyvää aikaa syventyä toiseen työhönsä eli kirjallisuuden kääntämiseen. Asiat eivät kuitenkaan mene niin kuin pitäisi ja Nastjan loma jää lyhyeksi. Naimisiin hän pääsee, mutta uhkauskirjeen ja kuolleiden morsiamien sävyttämänä. Koska Nastja itse on sidottu tapahtumiin hän ei voi olla ottamatta osaa tutkimuksiin. Enempää kirjasta ei voi oikein kertoa spoilaamatta tapahtumien kulkua, joten tutustukaan itse.

Kirjallisilta ansioiltaan Marininan kirjat eivät nouse kovin korkealle tasolle samoin  henkilökuvaus on ohutta lukuunottamatta Nastjaa ja kenties Alekseita. Minulle kirjan viehätys on nimen omaan venäläisen yhteiskunnan kuvaus, joka ei maata todellakaan aina mairittele.

Olet ollut liian kauan pois Venäjältä, siksi et tiedä, että lahjuksista puhuminen ei enää ole enää epäkorrektia, kukaan ei häpeä niitä eikä kenellekään tule mieleenkään loukkaantua sen vuoksi. Me olemme kaunaisia ja vihaamme toisiamme. Nykyisin pidetään normaalina jopa sitä, että toivoo jonkun toisen kuolemaa, vain siksi, että hyötyy siitä itse. Avaa silmäsi! Katso, miten me elämme. (KJVR, s. 189.)

perjantai 25. marraskuuta 2011

Marraskuu Pentti Haanpään tapaan







Marraskuu saattaa näyttää kasvonsa monenkaltaisina. Kekrinä voi joskus katsoa talven valjua, säikyttävän valkeaa naamaa. Reki voi liukua ja tiuvut helistä ja metsänkorvessa jäniksen tassu tai metsäkanan karvaiset varpaat heittävät jälkensä lumen valkeudelle. Tahi on näkyvissä talven routainen reuna. Rapakoiset tiet outoihin rypylöihin jäätyneinä, jäätyneet vedet mustansinisinä välkkäen, puiden oksissa ja ruohonkuloissa on kuuran kiteitä, jäähilseet ratisevat jalkojen alla. Mutta useimiten on sen muoto musta ja synkeä. Harmaita pilviä, sadetta, tuulta, lokaa. Vainiot ovat autiot ja tyhjät, auran jäleltä mustat, muualta kuin ilkeän kuolettavan taudin kellastuttamat. Pentti Haanpää: "Maa-ja metsäkyliltä", Teokset. ( Lähde: Kaisa Neimala, Jarmo Papinniemi Kirjallisuuskalenteri 2012, Otava)

Jotkut vain osaavat kiteyttää kaiken niin kauniisti. Hyvää marraskuun viimeistä viikonloppua kaikille, se taitaa olla nyt se "virallinen" pikkujouluviikonloppu. Ja muistakaa lukita rakkautenne.

torstai 24. marraskuuta 2011

Me orvot



Se mistä pidin Kazuo Ishigurolta aiemmin lukemissani teoksissa Ole luonani aina ja Pitkän päivän ilta teoksissa alkoi tässä nyt lukemassani kirjassa Me orvot ( When We Were Orphans, suom. Helene Butzow, Tammi 2002) aavistuksen puuduttaa. Kaikissa näissä kolmessa romaanissa on kyse muistamisesta, siitä miten vähitellen päästään syvemmälle ja syvemmälle päähenkilön elämään ja hänen ajatteluunsa. Siihen mikä hänestä on tehnyt sen, joka hän tällä hetkellä on. Samanlaisuutta on myös siinä miten tarina vähä vähältä täydentyy ja saa uusia juonteita ja sävyjä. Kaikki ei olekaan niin kuin alunperin olisi voinut luulla. Samoin kuin Pitkän päivän ilta sijoittuu Me orvot maailmansotien väliseen ja sen jälkeiseen aikaan. Molemmissa näkyy kiinnostavasti se, miten sota riisuu kaikki illuusiot ja sodan jälkeen ihmiset kohtaavat täysin toisenlaisen maailman, jossa heille ei enää ole tilaa muuta kuin marginaalissa. Tapahtumapaikkana Me orvoissa on Englannin lisäksi Shanghai, joka oli 1900-luvun alussa Kiinan tärkein kauppakaupunki ja jossa oli kansainvälisin ja modernein ilmapiiri maan kaupungeista.  Tällä ilmapiirillä oli myös varjopuolensa, kuten esimerkiksi ooppiumin tuonti ja myynti kiinalaisille. Tähän liittyvät eettiset kysymykset nousevat myös kirjassa esiin.

Me orpojen päähenkilö on Christopher Banks, joka on viettänyt elämänsä ensimmäiset vuodet Shanghaissa, josta hänen on onnettomien tapahtumien vuoksi muutettava Englantiin, vanhempiensa kotimaahan. Tässä vaiheessa häneltä katkeavat vanhempia myöten kaikki siteet entiseen elämään, lapsuuteen, joka hänen muistoissaan on onnen aikaa, mutta joka muistojen tarkentuessa vähitellen saa myös tummia sävyjä. Valmistuttuaan Cambridgesta Christopher haluaa ehdottomasti ryhtyä salapoliisiksi ja vähitellen hän saakin mainetta ja ihailua Lontoon seurapiireissä taitojensa ansiosta. Salapoliisiksi ryhtymisen taustalla on hänen vanhempiensa kohtalo, samoin kuin lapsuuden salapoliisileikit naapurissa asuvan japanilaisen Akira-pojan kanssa. Christopherin mielessä orastaa kuitenkin koko ajan ajatus paluusta Shanghaihin jossain vaiheessa, kun aika on kypsä. Kyse ei ole pelkästään halusta, vaan myös velvollisuudentunteesta vanhempia ja entistä elämää kohtaan. Christopher kokee vahvasti, että hänellä on tehtävä, joka hänen on suoritettava. Tehtävä, jonka hän itselleen asettaa on kuitenkin liian suuri ja yhden ihmisen mitat ylittävä. Hän kylläkin saa ratkaisun tutkimalleen asialle, mutta kaikki ei kuitenkaan ole niin kuin hän on luullut. Mustavalkoinen hyvä-paha-asetelma saa mukaansa rutkasti harmaan eri sävyjä.

Christopherin orpous syntyy ennen kaikkea siitä, että hän on lapsuudessaan joutunut kokemaan niin monia hylätyksi ja petetyksi tulemisen tunteita, ettei hän pysty kiinnittymään muihin ihmisiin normaalilla emotionaalisella tasolla. Ainoat ihmiset, joihin hän jollain tasolla yrittää kiintyä aikuisiällään ovat myös orpoja. Christopherin kiintymyksen kohteina ovat seurapiireissä pyörivä, täydellistä miestä metsästävä Sarah Hemmings sekä Jennifer, jonka holhoojaksi Christopher alkaa, vaikka ei ole koskaan aiemmin tavannut tyttöä.

Melkein kaikki, joille esittelin Jenniferin, huomauttivat, kuinka tyyneltä hän vaikutti lapseksi, joka oli kokenut sellaisen tragedian. Hänen esiintymisensä oli todellakin poikkeuksellisen itsevarmaa, ja hänellä oli aivan erityinen kyky ottaa kevyesti vastoinkäymiset, jotka olisivat saaneet muut hänen ikäisensä tytöt kyyneliin. (MO, s. 178.)

Puhuessaan Jenniferistä Christopher puhui myös itsestään. Itsevarman kuoren rakentaminen loi suojaa elämän tuomia pettymyksiä vastaan.


Kuten alussa mainitsin en aivan syttynyt tälle kirjalle kuten alussa mainitulle kahdelle muulla Ishiguron teokselle. Kirja oli liian lavea, siinä oli liikaa tyhjäkäyntiä, liikaa ihmisiä, joiden merkitystä en ymmärtänyt, liikaa tapahtumia, joista osa oli melko kaukaa haettuja. Olisin kaivannut rajatumpaa ja kompaktimpaa kerrontaa, jolloin mielenkiinto olisi pysynyt paremmin yllä. Myös Ishiguron muistamiseen ja muistojen vähittäiseen hahmottamiseen perustuva kerronta alkoi vähän toistaa itseään. Olisiko aika uudistua?

Kirjasta löytyy myös arviot Minnalta ja Margitilta




sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Kosto: Rakkaustarina



Yhtä asiaa et oivaltanut. Eikä sitä kukaan olisi osannut sinulle kertoa. Sitä, ettei raiskaus ollut yksittäinen tapaus, joka sattui yhtenä yönä puistossa umpimähkään kuin salamanisku, vaan että se määritteli kertakaikkisesti Teena Maguiren koko elämän ja sitä kautta myös sinun elämäsi, sitten jälkeenpäin. Se, mitä Teena oli ollut, se mitä Bethie oli ollut, oli yhtäkkiä jäänyt pimentoon. Äidistäsi tuli Se nainen jonka miesjoukko raiskasi Rocky Pointin venevajassa, ja sinusta tuli se tyttö, Teena Maguiren tytär. (Kosto, s. 48.)

Joyce Carol Oatesin Kosto: rakkaustarina ( alkuper. Rape: A Love Story, suom. Kaijamari  Sivill, Otava 2010, 152 s.) on vavahduttava lukukokemus. Kun kirjan aloittaa, sitä ei voi laskea kädestään, vaikka vatsaa vääntää ja pää huutaa, että tämä on väärin, näin ei voi tapahtua, mutta silti sitä vain jatkaa lukemistaan. Yhtä asiaa ihmettelen: miksi kirjan suomennoksessa on käytetty kostoa alkuperäisen raiskauksen tilalla. Olisiko raiskaus ollut liian pelottava ja karkottanut mahdollisia ostajia? Toki kirjassa käsitellään myös kostoa, sitä miten ihminen hakee oikeutta oman käden kautta, koska kokee, että oikeusjärjestys ei voi sitä hänelle antaa. Mutta ennen kaikkea kirja on kuitenkin kertomus raiskauksesta ja siitä miten se määrittää ihmisen koko elämän ja myös läheisten elämän. Ja miten raiskaustapauksissa lähes aina myös uhri tavalla tai toisella joutuu syyllistetyksi tai ainakin hän itse saattaa vahvasti kokea niin. Tämän kirjan luettuani taannoinen lutkamarssi saa entistä vahvemmin hyväksyntäni. Kyseisessä marssissahan oli kysymys siitä, miten nainen saa pukeutua ja miten hän ei saa. Voiko naisen pukeutumista käyttää uhrin syyllistämiseen: miksi pukeuduit minihameeseen? Kun viranomaisten taholta nostetaan nämä asiat huomion kohteeksi, samalla ikään kuin implisiittisesti annetaan jo jotain anteeksi raiskaajalle. Itsehän se tätä kerjäsi! Kostossa raiskauksen uhri Teena Maguire  joutuu juuri tälläisen syyllistämisen kohteeksi yhteisössään, loppujen lopuksi syyllinen onkin Teena, eikä ne 7-8 humalassa ja huumeissa olevaa nuorta miestä, jotka raiskaavat hänet ja vielä Teenan lapsen Bethien ollessa silminnäkijänä.:

Sellainen nainen, kolmenkymmenenviiden ja pukeutuu kuin teinityttö. Hihaton toppi, farkkusortsit, kulunut blondattu tukka kiharalla kasvojen ympärillä. Paljaat sääret, korkeakorkoiset sandaalit! Tiukat seksikkäät vaatteet, jotka myötäilivät rintoja ja takamusta, mitä se oikein odotti? (Kosto, s. 9)

Teena ei kuole väkivallan ja raiskauksen uhrina, vaikka olisikin halunnut kuolla, varsinkin sen jälkeen, kun hän kokee täydellisen nöyryyttämisen oikeudenkäynnissä. Oikeudenkäyntiä seuraa myös John Droomor, poliisi, joka löysi Teenan venevajan lattialta vertavaluvana ja muodottomaksi pahoinpideltynä. Teena ja John Dromoor olivat tavanneet ennen tätä kohtalokasta tapausta kerran aikaisemminkin. He olivat pitäneet toisistaan, mutta mitään sen enempää ei ollut tapahtunut, sillä John oli periaatteen mies ja hänellä oli vaimo ja lapsi tulossa.
Periaatteista on myös kyse, kun John, tajuttuaan oikeudenkäynnin epäoikeudenmukaisuuden Teenaa kohtaan, alkaa toteuttaa oikeutta omien periaatteidensa näkökulmasta. Se, mitä John tekee herättää lukijassa kysymyksiä, joita tosin on herännyt jo irvokkaan oikeudenkäynnin aikana, eli kysymyksiä moraalista ja siitä mikä on oikein ja mikä on väärin. Onko oikein toteuttaa 1990-luvulla oikeudenkäytön periaatteita, jotka ovat peräisin ajalta ennen ajanlaskua? Vaikka lukijana kuinka tajusin, että se mitä John teki,oli väärin, niin täysin en voinut häntä tuomita, vaan ajattelin kuten Hammurabi aikoinaan, sillä niin vahvoja tunteita Teenan kohtalo minussa naisena herätti.

Teenan tapauksessa raiskaustilanteen kauhut kaksinkertaistuvat, sillä samalla kun hän itse on silmittömän väkivallan kohteena, hänellä on koko ajan huoli 12-vuotiaasta tyttärestään, joka on hänen mukanaan, kun raiskaajien lauma yllättää heidät kansallispäivän alkuyön levottomina tunteina. Vaikka lapsi ei fyysisesti tule raiskatuksi, niin henkisesti hän ei enää koskaan ole ennallaan, hänen lapsuutensa oli loppunut, se kuului aikaan ennen ja kaikki muu, koko loppuelämä, aikaan sen jälkeen. Kun miettii kirjan nimessä olevaa rakkaustarinaa, tulee pohtineeksi mihin sillä viitataan. Sillä Teenan ja Johnin välillä ei ainakaan ole ääneenlausuttua rakkautta, jolla voisi motivoida sen, mitä John tekee Teenan puolesta. Mutta Johnin teot voidaan motivoida myös hänen omalla maailmankatsomuksellaan ja hänen tavallaan ajatella maailmasta. Ennen kuin John oli ryhtynyt poliisiksi hän oli toiminut sotilaana ja oli ollut mukana Persianlahden sodassa. Sota ei mennyt jälkiään jättämättä, kuten eivät sodat koskaan, vaan: Yhtenä kirkkaana harhaisena aamuna aavikolla hän oli nähnyt sielunsa käpertyvän kuin mittarimato ja kuolevan kuumaan hiekkaan. Ensi alkuun hän oli ikävöinyt sitä. Sitten se oli unohtunut. (Kosto, s. 14.) Työ poliisivoimissa ei täysin tyydyttänyt häntä, sillä hän kaipasi tilaisuuksia toimia ja Teenan tapauksessa hän oli vihdoin löytänyt sen. Toimillaan John Dromoor herättää kuitenkin yhden ihmisen rakkauden itseään kohtaan, Bethielle hän tulee ikuisesti olemaan sankari, sadun prinssi, joka pelasti hänet ja hänen äitinsä. Toiminnan moraalisia perusteita Bethie ei todennäköisesti tule koskaan kysymään.

Haudankaivajan tytär oli fantastinen lukukokemus ja tämä  Kosto:Rakkaustarina sai minut entistä enemmän vakuuttuneeksi siitä, että Joyce Carol Oates on kirjailja, jolla on sanottavaa ja myös kyky sanoa se vakuuttavasti ja lukijalle armoa antamatta.

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin  Leena LumiJoriMari Aanni MNaakkuSusaSanna/LuettuaKatja ja Valkoinen kirahvi.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Tunnustelua



Sain tämän ylläolevan tunnustuksen Anna Elinalta jo jokin aika sitten. Kiitos oikein paljon muistamisesta. Lämmittää mieltä.




Krumeluurin kuppikakun minulle tarjoilivat Amma ja Paula. Kiitos myös teille! Tähän liittyi myös, että piti tunnustaa itsestään 10 satunnaista asiaa, joten tässä ne tulevat:

1. Lempivärini on riippuvainen vuodenajasta, näin syksyllä erilaiset murretut värit tuntuvat hyviltä.

2. Ehdoton lempieläimeni on koira.

3. Voi kun tietäisinkin onnenumeroni.


4. Alkoholiton lempijuomani on vesi.

5. Ehdottomasti facebook. Twitterissä en ole koskaan vieraillut. (Lienen joku muinaisjäänne)

6. Tällä hetkellä pidän: Kynttilänvalosta, hitaasti sarastavista päivistä, ikkunalla loistavasta tähdestä, tonttumaisten listojen tekemisestä, aamukävelyistä puistossa, hitaasti satavasta lumesta, hyvästä viinistä ja vielä paremmasta ruuasta, siitä tunteesta, kun voi tyytyväisenä venytellä saunan lauteilla uituaan sitä ennen runsaan kilometrin.

7. Yhtä mukavaa, kun on saada lahjoja, on antaa lahjoja.

8.. Lempimuotoni on jotakin, mitä en ole koskaan ajatellut.

9. Lempiviikonpäiväni on tämä kyseinen, kuluva päivä.

10. Pionit ovat lempikukkiani.


En jatka haastetta eteenpäin, mutta jos jollekulle maistuu muffinssi, niin täällä on tarjolla. Kaikki olette sen ansainneet.

Hyvää viikonloppua, minä lähden nyt aamukävelylleni puistoon.




tiistai 15. marraskuuta 2011

Susinartut ja pikku immet



Ajattelin, että linkitän tännekin Agricola Suomen historiaverkkoon kirjoittamani arvostelun Tuulikki Pekkalaisen kirjasta Susinartut ja pikku immet (Tammi 2011), jos kirja ja sen aihe jotakuta kiinnostaa.

Tuulikki Pekkalainen on tutkinut sisällissodassa 1918 punaisten puolella olleiden ja sodan lopussa vangittujen naisten kohtaloita ja kirjoittaa heistä myös tuoreimmassa kirjassaan. Arvosteluni voi käydä lukemassa tästä.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Edith ja Saima



Olen lähiaikoina lukenut kaksi kirjaa, jotka tietyllä tavalla ovat hyvin lähellä toisiaan, mutta loppujen lopuksi kuitenkin melko kaukana, eivätkä sinällään ole rinnastettavissa keskenään. Molemmissa on pääosassa 1900-luvun alkupuolella elänyt runoilijatar, jonka kohtaloksi koitui keuhkotauti hyvin nuorella iällä. Molemmat ovat myös kohonneet kuolemansa jälkeen runoilijoina eräänlaisen ikonin asemaan suomalaisessa runoudessa. Kyseessä ovat tietenkin Edith Södergran (1892-1923) ja Saima Harmaja (1913-1937). Tähän listaan voisi vielä liittää Katri Valan, joka oli nuoren Saiman suuri esikuva runouden saralla. Myös Vala kuoli keuhkotautiin 1940-luvulla sairastettuaan sitä ennen pitkään. Tämä postaus keskittyy kuitenkin Edith Södergraniin ja Saima Harmajaan ja heistä kertoviin teoksiin. Katri Valaan palaan varmasti toiste, myös hän on postauksen ansainnut.

Edith Södergranista lukemaani Ernst Brunnerin kirjaa Edith (alkuper. Edith 1992, suom. Saara Villa, Otava 2011, 304 s.) ei voi pitää perinteisellä tavalla elämäkerrallisena, vaan se on romaani Edithin elämästä Brunnerin silmin. Teos on kirjailijan minä-muotoinen hyppy runoilijattaren ihon alle. Ilmestyessään kirja sai muutamat ruotsalaiset feministitutkijat nousemaan takajaloilleen, sillä he pitivät kirjaa lähes Edithin raiskauksena, tunkeutumisena tämän kaikkein yksityisempään. Enemmän asiasta voi lukea Hesarista. Romaanimuodosta huolimatta tekstiä voisi pitää myös laajana runoelmana, vaikkakin ajoittain hyvin rujona ja karkeana sellaisena. Runoon viittaa käytetty kieli, joka on täynnä nopeita siirtymiä merkityksestä toiseen, kauneudesta rumuuteen, unenomaisuudesta raakaan todellisuuteen samoin siihen viittaa kirjan päänsisäinen, välillä tajunnanvirtainen kerronta. Kirjaa ostaessani en perehtynyt siihen sen tarkemmin, vaan luulin ostavani perinteisen elämäkerran. Yllätys oli melkoinen alkaessani lukemaan, enkä missään vaiheessa päässytkään kunnolla teokseen sisälle, vaan huomasin väsyväni kielen ja kerronnan sameuteen.

Minä istuin sisään suljettuna rautakaihtimien takana ulkopuolisen maailman kertoessa historiaansa kiihkomielisen yksinäisenä. Voimakkailla tönäisyillään se kiihdytti minua niin että minun oli avattava suuni ja purtava sohvan kangasta. Silti se kulki minun ohitseni. Se ei katsonut minua. En kyennyt kiristämään maailmalta edes lievän ylenkatseen ilmettä. Kuljin myrskyjen halki ja raivosin yksin. Kuljin läpi itsesäälikriisien ja itsesyytöskohtausten. (E. s. 56)

Edith Södergran eli pääosan elämästään Raivolassa, Pietarin lähistöllä, jossa eri kielet ja kulttuurit kohtasivat. Hänellä oli suomen-ruotsalainen tausta, mutta ympäristössä vaikuttivat suomalainen ja venäläinen kulttuuri. Lisäksi mukaan tuli saksalainen kulttuuriperintö ja kieli koulun ja myöhemmin parantolajaksojen muodossa. Sairastuminen keuhkotautiin, johon isä oli aiemmin kuollut, 16-vuotiaana samoin kuin läpitunkeva runoilijakutsumus saivat hänet tuntemaan itsensä ympäröivästä maailmasta irtiolevaksi, yksinäiseksi ja mihinkään kuulumattomaksi. Tätä tunnetta vahvisti myöhemmin intohimoinen Nietzchen oppien sisäistäminen ja se ulkopuolisuuden tunne, joka syntyi siitä, että hänen runoutensa oli vielä hänen eläessään liian shokeeraavaa aikalaisille ja hän jäi ilman tunnustusta alalla, joka oli hänelle kaikkein tärkein. Vain muutamien ihmisten, tärkeinpänä oma äiti Helena Södergran, tuki ja rohkaisu auttoivat jaksamaan eteenpäin.

Omien henkilökohtaisten vaikeuksien taakkaa Edithin elämässä lisäsi vielä ympärillä oleva kuohuva aika vallankumouksineen ja sisällissotineen ja voikin mielestäni sanoa, että aikakauden ja sen mukanaan tuomien seurausten kuvaus nousee hyvin tärkeäksi Brunnerin kirjassa. Se inhimillinen hätä ja eri maailman rajoilla olemisen aiheuttamat kärsimykset nousevat siinä suureen rooliin. Pääosin Brunner tuntuu olevan perillä näistä tapahtumista, mutta pieniä lipsahduksia sattuu: Svinhufvud ei ollut Suomen presidentti vielä vuonna 1917 saapuessaan Siperian karkoitukseltaan juhlittuna sankarina. (Nipo mikä nipo)

Ernst Brunnerin hurjan Edith-vuodatuksen jälkeen Saima Harmajan päiväkirjoihin perustuva Saima Harmaja. Palava elämä. Päiväkirjaa, kirjeitä. (Toim. Kirsti Toppari, WSOY 1998, 480 s.) tuntuu melko kesyltä luettavalta. Kysymys on pääasiassa päiväkirjoihin ja kirjeisiin perustuvasta teoksesta, joka kattaa aikavälin 1923-1937. Toki kyseessä on aivan erilaatuinen kirja, eikä kukaan odotakaan, että koulutytöstä nuoreksi naiseksi 1900-luvun alkupuolella varttuva kuvailisi elämäänsä rujosti ja mitään häpeilemättä. Saiman päiväkirjan sivuilta on luettavissa ne samat tunteet, unelmat, pelot ja kokemukset, joita tuhannet samanikäiset ovat kirjanneet ja tulevat kirjaamaan.

Monilla päiväkirjaa kirjoittavilla nuorilla on yhtenä motiivina ollut voimakas halu kirjoittaa ja ilmaista itseään ja päiväkirjaa on usein pidetty paikkana harjoittaa itseilmaisua ja tuottaa tekstiä (sama näkyy nykyään monissa blogeissa, jotka toimivat kirjoittamisen harjoittamispaikkoina). Haave kirjailijuudesta on elänyt monen päiväkirjurin sivuilla ja Saima ei tee tästä poikkeusta. Jo hyvin varhaisessa vaiheessa hänen päiväkirjansa täyttyy runoista, itseilmaisun tarpeesta, luomisen ja kirjoittamisen pakosta ja runoilijahaaveista. Itse hän tuo tämän esiin sanoessaan, että "minä yksinkertaisesti riutuisin ilman kynää ja paperia".

Itse en ole koskaan, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, viehättynyt Saima Harmajan runoista ja luinkin kirjan ennenkaikkea kulttuurihistoriallisena kuvauksena 1920-1930-luvun nuoren tytön elämästä. Tämän suhteen kirja jakaantuu mielenkiintoisiin osiin. Ensimmäiset vuodet, jolloin Saima oli vielä terve päiväkirjojen sivut täyttyivät eloisista kuvauksista koulutytön päivistä, harrastuksista, aatteista ja mielipiteistä ja näin syntyi näkymä siihen ympäröivään maailmaan jossa Saima eli. Hän oli kiihkeä isänmaan ystävä ja aitosuomalainen, ajankohdan sukupuolirooleihin hän suhtautui aika ajoin kiihkeän vastustavasti ja aika ajoin hän taas tunsi itsensä sopimattomaksi näitä rooleja vastaamaan. Vähitellen nämä ympöivän maailman tapahtumat saavat yhä vähemmän ja vähemmän tilaa ja tilalle nousee Saiman oma sisäinen maailma, jota hallitsee paitsi vähittäin hiipivä sairaus, myös muut minuuden vahvat kokemukset muun muassa eroottinen herääminen ja rakkauden ja seurustelun kokemukset. Ajoittain lukija tosin pääsee kurkistamaan myös ajan kulttuurielämään, esimerkiksi Nuoren Voiman ja sen piirissä vaikuttaneiden kirjailijoiden, kuten Mika Waltarin maailmaan ja Saiman elämään opiskelijana Tarttossa ja sen kulttuuripiireissä. Mikä myös on mielenkiintoista on se, miten päiväkirjasta ja kirjeistä, jotka useimmiten on suunnattu jollekin perheeenjäsenelle, välittyy kaksi aivan erilaista Saimaa kokemuksineen.

Saiman ja Edithin elämät koskettavat myös toisiaan. Molemmat olivat hoidossa Nummelan keuhkotautiparantolassa, josta Saima kirjoitti päiväkirjaansa seuraavasti:

Vielä en ole paljoakaan levoton. Vuoteeni vieressä on ihmeellinen uneksiva ruusu, huone on hiljainen ja valkea, ikkunan alla seisovat samat vakavat männyt, joita Edith Södergran on katsellut. Olikohan hänkin täällä syksyllä, näkikö hän parvekkeeltaan, miten kultaiset koivut hitaasti kirkastuivat auringon tullessa esiin, miten läpikuultava on järven kylmä sini, miten havut kimaltelevat hiljaa liikahdellen puhtaassa tuulessa. Seurasiko hän pilvien hentoa liu`untaa yli taivaan, rakastiko hän niiden vaaleita, häipyviä, käsinkoskemattomia värejä. Ja yskikö joku hänen vieressään raatelevaa yskäänsä juuri silloin kun hän kirjoitti: "Minä olen itse myötäkäyminen". (PE, s. 340)

Edith Södergran oli Katri Valan ohella yksi Saima Harmajan esikuvista runoilijana, jopa niin, että Martti Haavio arvostelessaan Saiman runokokoelmaa näki siinä vähän liikaakin Edith Södergranin jäljittelyä. Saima saavutti kuitenkin eläessään sen, mistä Edith jäi paitsi, sillä hän sai myös positiivisia arvosteluja runoudestaan, joka vastasi niitä odotuksia, joita aikakausi runoudelle asetti. Nyt kun itse tästä ajasta käsin, lähes sata vuotta myöhemmin,  tarkastelen asiaa täysin subjektiivisesti on Edith Södergran selvästi paremmin kestänyt aikaa ja nousee yhä uudelleen uusien sukupolvien tietoisuuteen. Tämän arvostuksen olisi suonut hänelle jo hänen eläessään.

Tällä kirjoituksella osallistun Paulan "Kirjallista elämää" haasteeseen.


perjantai 11. marraskuuta 2011

Saatana saapuu Moskovaan teatterissa

Ukonilma kiiti pois jättämättä jälkeäkään ja taivaalle yli koko Moskovan nousi sateenkaari kaikissa väreissään hehkuen ja juoden vettä Moskovanjoesta. Korkealla kukkulan laella näkyi kahden metsikön välissä kolme tummaa hahmoa. Woland, Korovjev ja Begemont istuivat mustien ratsujensa satulassa katsellen joen takana leviävää kaupunkia, särkynyttä aurinkoa, joka hehkui tuhansina sirpaleina rakennusten lännenpuoleisisissa ikkunoissa, ja Novodevitsin luostarin piparkakkutorneja. [...] No niin, Mestari, hyvästelkää nyt kaupunkinne; meidän on aika lähteä. Ja Woland osoitti mustahansikkaisella kädellään sinne missä lukemattomat auringot sulattivat lasia joen takana ja missä noiden aurinkojen yllä levisi päivän aikana kuumenneen kaupungin sumu ja höyry. (SSM, 454)

En koskaan voi käydä Varpusvuorilla ilman, että tämä kohtaus Mihail Bulgakovin vuonna 1940 ilmestyneestä kirjasta Saatana saapuu Moskovaan ( Master i Margarita, suom. Ulla-Liisa Heino, WSOY 2005) palaa mieleen.

Tänään en ole menossa Varpusvuorille vaan teatteriin katsomaan Bulgakovin kirjasta sovitettua näytelmää. Haastetta esityksen seuraamiseen tuo tietenkin se, että venäjän kielen taitoni on melko olematon. Koska olen lukenut kirjan kaksi kertaa ja nähnyt kirjasta kaksi sovitettua teatteriversiota Suomessa niin luotan siihen, että pysyn kärryillä jotenkuten. Ikävä kyllä lukemani arvostelu Moscow Time-lehdestä ei ollut kovinkaan hyvä, arvostelija oli melko pettynyt esityksen tasoon. No katsotaan mitä saan irti.

Käyn mielelläni teatterissa Suomessa, mutta täällä en ole aiemmin uskaltautunut juuri kielipuolisuuteni vuoksi. Venäläistä teatteritaidetta on kuitenkin perinteisesti pidetty niin korkealaatuisena, että halusin ainakin kerran nähdä ja kokea mitä se oikeasti on paikanpäällä katsottuna. Teatteri jossa esitys menee on hyvin kuuluisa Chekhov Moscow Art Theater (en tiedä onko tällä teatterilla vakiintunutta suomennosta, joten käytän englanninkielista nimeä). Luin juuri Wikipediasta teatterin historiasta ja sain tietää, että teatteri on perustettu 1897 ja toisena perustajana oli kuuluisa teatterinuudistaja K.S. Stanislavsky. Teatterissa on esitetty aikoinaan muun muassa A. Tsehovin, M. Gorkin ja M. Bulgakovin näytelmiä. Neuvostoliiton aikana teatteri joutui mukautumaan vallitsevaan taidevirtaukseen sosialistiseen realismiin, mutta 1970-luvulta alkaen teatterissa alkoi pyrkimys päästä pois vanhoista kaavoista ja alettiin etsiä uudenlaisia ilmaisukeinoja.

Saa nähdä mitä tänä taianomaisena päivämääränä 11.11.11 teatterissa tapahtuu. Toteutuvatko Varietee-teatterin kummallisuudet tänäänkin vai löydänkö itseni kenties luudalla lentemästä Wolandin kanssa.


Lopuksi vielä kuva miehestä, jonka nimeä teatteri nykyään kantaa. Anton Tsehovin patsas sijaitsee teatterin edessä. Kerron miehelle terveiset teiltä, kun tänään kuljen ohi.

P.S. Google kertoi, että tänään on kulunut 190 vuotta Fjodor Dostojevskin syntymästä.

PP.SS. Mua ketuttaa, kun Katja Kettu ei ollut Finlandia-ehdokkaiden joukossa.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Kätilö






Olen juuri lukenut kirjan, joka kokemuksena oli yhtä aikaa hämmentävä, liikuttava ja järkyttävä. Kirja on Katja Ketun Kätilö ( WSOY 2011, 348 s.). Ajallisesti Ketun kirja sijoittuu jatkosodan viimeisiin kuukausiin ja sitä seuranneisiin Lapin sodan päiviin. Suomen Kuvalehden haastattelussa Kettu kertoo, että hän halusi sijoittaa romaaninsa nimenomaan tähän Suomen historian ajanjaksoon, sillä hänen mielestään oli järkyttävää, miten vähän ihmiset asiasta tietävät. Hän halusi kertoa siitä mitä jatkosodan aikainen aseveljeys ja rinnaikkainelo saksalaisten kanssa merkitsi paikallisille, pohjoisen ihmisille. Hänen kirjaan loppuun liittämänsä lähdeluettelo on vaikuttava ja monipuolisesti aiheeseen paneutuva.

Kaikista näistä historiallisista tapahtumista ja niiden taustalla olevista faktoista huolimatta Ketun romaani on kaikkea muuta kuin perinteinen historiallinen romaani. Sodan aikainen todellisuus luo vain ne raamit, jossa kirjailija tarkastelee ihmisenä olemisen eri puolia. Poikkeusolot, joihin sota kaikessa raadollisuudessaan on laskettava, tuovat aina ihmisyydestä esiin huomattavasti enemmän kuin tavallinen arkipäivä. Sota ja sen lainalaisuudet asettavat myös yksittäiset ihmiset täysin uudenlaisten moraalisten kysymysten eteen, joihin ei ole olemassa valmiita vastauksia. Onko näissä oloissa mahdollista toimia rauhanajan moraalisäädösten mukaan vai onko sopeuduttava esimerkiksi itseään tai läheisiään säästääkseen täysin uudenlaisiin moraalisiin koodistoihin? Lukiessaan teloituksista, joukkohaudoista,elävillä ihmisillä tehdyistä kokeista ja raiskauksista joutuu myös lukija punnitsemaan omaa arvomaailmaansa. On helppo jälkikäteen tuomita saksalaisten kanssa yhteistyöhön antautuneet pohjoisen ihmiset ja saksalaisiin sotilaisiin rakastuneet ja heidän mukaansa lähteneet naiset moraalittomiksi, mutta silloin emme ymmärrä sitä todellisuutta missä nämä ihmiset joutuivat elämäänsä elämään.

Minä olen tappanut, nöyrtynyt, kontannut maailman mudassa sinun vuoksesi. Minua on väärinpidelty. Minun hampaattomaan suuhuni on tungettu vieraita elimiä, olen joutunut nielemään balkaninmakuista makkaraa ja meinannut tukehtua kirgiisien pilaantuneisiin elinnesteisiin. Olen pyllistänyt käskystä, työntänyt sormeni levittänyt haarojani, minun kaikkiin reikiini on survottu vääriä esineitä vuorotellen, minua on lyöty, syljetty ja häpäisty. Olen pettänyt ja tullut petetyksi. Olen hylännyt Jumalani ja hän on hyljännyt minut.Olen löytänyt isäni ja kadottanut hänet. mutta sinun vuoksesi uskallan edelleen elää, sillä sinun olemassaolosi tekee kaiken vääryyden mitättömäksi. Sinun vuoksesi olen valmis kaikkeen. Sinun vuoksesi olen valmis kuolemaan nyt. ( K, s. 328-329.)

Ketun kirjassa sodan vastapainona on rakkaus. Yhteisössään halveksittu, oman tiensä kulkija, "kätilö Jumalan armosta", toisille Vikasilmä toisille Villisilmä, rakastuu saksalaiseen SS-upseeriin Johann Angelhurstiin, Lapin naisen poikaan, naisten naurattajaan, sodan traumatisoimaan ja maailmaa kameransa linssin läpi katsovaan mieheen. Kätilö, Fräulein Schwester, on rakkautensa vuoksi valmis raivaamaan tieltään kaikki esteet, uhmaamaan yhteisön normeja ja sodan lainalaisuuksia ja kestämään kaikki mahdolliset nöyryytykset ja fyysiset pahoinpitelyt, sillä hän uskoo, että hän ei muuta voi, rakkaus ei muuta voi. Rakkaus Johann Angelhurstiin ja sen tuottamien hedelmien suojeleminen määrittää hänen elämäänsä siitä hetkestä, kun hän miehen ensi kertaa näkee aina viimeiseen saakka.

Kirja rakentuu päiväkirjamaisten merkintöjen varaan, joissa näkökulma on vuoroin Kätilöllä vuoroin Johann Angelhurstilla. Näiden merkintöjen myötä kirjan tarina muovautuu vähä vähältä esiin samalla kun Villisilmän ja hänen Johanneksensa persoonat ja ajatusmaailmat  keriytyvät lukijan eteen. Päiväkirjamerkintöjen väliin on ripoteltu kirjeitä, joita kuolleeksi luultu isä on kirjoittanut tyttärelleen Kätilölle. Isän kirjeiden kautta mukaan tulee se valtapeli, jota sodan osapuolet Pohjoisella jäämerellä harjoittivat, mutta sen  lisäksi ne kertovat voimakkaasta rakkaudesta ja suojelunhalusta omaa lastaan kohtaan. Ajallisesti kirja kattaa ajan kesäkuusta 1944 vuoden 1945 helmikuuhun. Tänä aikana sota sai käänteen, joka vaikutti ratkaisevasti siihen, mitä Pohjoisessa tapahtui ja sitä mitä se merkitsi näiden tilanteiden armoille joutuville ihmisille. Mutta myös sen, miten ihmiset seurasivat omaa sydäntään ja tekivät valintoja henkilökohtaisen rakkauden vuoksi.

Katja Ketun käyttämä kieli on saanut suitsutusta monissa arvosteluissa. Pohjoisen murteeseen yhdistyy juureva, maanläheinen, rehellisen häpeilemätön ja uutta luova kieli, joka aika ajoin sai ainakin minut hämmennyksiin ja aika ajoin puolestaan herätti ihastusta. Tosin alun jälkeen kun kieli oli mielessäni lunastanut paikkansa Ketun kertoman tarinan välineenä, siihen ei enää samalla tavalla kiinnittänyt huomiota, vaan kielestä tuli ikään kuin osa tarinaa, sen elimellinen osa. Kielestä huokui se myyttisyys, joka loi tarinaan sen tunnelman ja piti minua lukijana otteessaan.

Kun täällä blogimaailmassa viime aikoina on veikkailtu tulevia Finlandia-ehdokkaita, niin tässä on minun mielestäni yksi erittäin vahva ehdokas. Ketun Kätilö uudistaa sekä historiallisen romaanin genreä että kieltä uskaliaalla otteellaan.


Kirjasta on kirjoittanut myös Joana ja Leena Lumi

perjantai 4. marraskuuta 2011

Päivä Moskovassa

Viime viikonloppuna kävin kaupungilla pitkästä aikaa ja varasin jopa kameran mukaan, sillä ajattelin, että tänne olisi mukava tallentaa joitain kuvia. Syy siihen että jalkauduimme ihan keskustaan saakka oli se, että Suomessa asuva vanhin tyttäreni oli vierailulla. Aloitetaan vierailulla uuteen loistoon saatetun Bolshoi-teatterin edestä. Sisälle emme kyllä päässeet, vaikka punaista mattoa juuri viriteltiinkin ovien ulkopuolelle. Syy punaiselle matolle oli se, että vihdoin viimein lähes 6 vuotta remontissa ollut teatterin päänäyttämö avasi jälleen ovensa vieraille. Remontin piti alunperin kestää 3 vuotta, mutta niin kuin tässä maassa usein tapahtuu, "asiat eivät mene niin kuin elokuvissa". Kun tämä suurin innostus teatterin uudelleen aukeamisesta vähitellen hiljenee, niin voisi yrittää itsekin päästä paikan päälle kyseistä laitosta ihmettelemään. Tällä hetkellä lähes kaikki liput menevät trokarien käsiin, mikä sekin on täällä ikävän yleistä.

Tyttäreni toivomuksesta kävimme myös valokuvaaja Annie Leibovitzin näyttelyssä, joka olikin mielenkiintoinen esitellen Leibovitzin uraa 15 vuoden periodin ajalta. Näyttelyssä oli kuvia Leibovitzin perheestä, mutta myös kuuluisia kuvia muun muassa raskaana olevasta Demi Mooresta. Oma suosikkini oli karunkaunis mustavalkoinen kuva Patti Smithistä.

Illalla kävimme syömässä upouudessa ostoskeskuksessa, jossa oli näytteillä myös jättimäisen kokoisia matushkoja.

Illan päätteeksi pistäydyimme kahvilassa, jossa oli tuttuja kirjallisia tyyppejä:

Hyvää viikonloppua kaikille. Nauttikaa elämästä, marraskuukin on ihan kiva kuukausi.

tiistai 1. marraskuuta 2011

Lehtiä syksyn arkistosta


















Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta. 2011. Tomas Skarfeltin muistiinpanoja. Otava.
Suomennos ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta Blar ur höstens arkiv.
Suom. Caj Westerberg.

Ikävä mielenvikainen marraskuu on koittanut. Sillä on kolhiintunut maine, syvään juurtunut, ja kuitenkin, ryysyjen alla: lämmin sydän. Pajussa on jo nuput. Ehkä ne kuolevat, kun talvi ryhdistäytyy. Nyt ne sädehtivät vähin äänin kuin merkkinä siitä, että kevät koittaa. Merkillistä. (LSA, 137)

Helmikuussa 2011 kuolleen Bo Carpelanin postuumisti julkaistu teos tuo eteemme vanhan miehen, joka kirjoittaa elämäänsä, merkitsee itseään muistiin. Tomas Skarfelt on eläkkeellä oleva tilastotieteilijä, jolle kirjoittaminen on aina ollut tärkeä asia työn ohella. Hän palaa lapsuutensa maisemiin Uddaan kirjoittamaan ja ollakseen lähellä 94-vuotiasta äitiään. Tutussa ympäristössä hän palaa elämässään taaksepäin, lapsuuden muistoihin, joissa ovat läsnä nyt sairaana oleva äiti, mutta myös kuollut isä. Tässä elämänvaiheessa Tomaksessa sekoittuvat mennyt, lapsuus ja oleva, vanhuus. "Sulassa sovussa minussa on kaksi osaa: vanha äijä ja hämmästynyt lapsi" (LSA, 193).

Vanhuus on jotakin, joka ajoittain tuntuu käsittämättömältä, ajoittain pelottavalta. Se on elämän syksy, joka vähitellen pudottaa kaikki lehtensä. Tomas pyrkii keräämään näitä elämänsä lehtiä ylös omaan arkistoonsa kirjoittamalla. Vaikka hän aika ajoin suhtautuu epäilevästi kirjoittamiseensa, se on kuitenkin elinehto. Samoin kuin musiikki ja muu taide sekä ympäröivä luonto. Kirpeän ironisesti Tomas sen sijaan suhtautuu nykyaikaan, joka tarjoaa TV:n välityksellä ihmisille jos minkälaista roskaa mielen virkistykseksi.

Elämän syksy on myös valmistautumista kuolemaan. Marraskuu on kuoleman kuukausi. Vielä ei kuitenkaan ole Tomaksen vuoro vaan marraskuussa hän hyvästelee äitinsä viimeisen kerran, Äitinsä, jolle hän viimeiseen hetkeen saakka oli ollut lapsi. Tomas olisi seuraava. Mutta niin kuin alun lainauksenikin kertoo marraskuussa on pajuissa jo nähtävissä kevään nuput. Tomaksen elämässä kevättä merkitsee ainakin Slanten, naapurin 5-vuotias poika, joka uteliaasti hivuttautuu sekä Tomaksen että hänen äitinsä maailmaan ja antaa sille valoa pimeydessä.

Slanten sanoo: Hyvä. Hän kääntyy ja juoksee takaisin, sisälle lämpimään,pois marraskuun pimeästä. Lyhty heiluu iloisesti hänen kädessään. Sen näen viimeiseksi ennen kuin tie kaartuu metsään, pimeään. (LSA, 206)

Carpelanin kirja on alaotsikkonsa mukaisesti muistiinpanoja. Se on kokoelma frgmentaarisia lukuja, jotka koostuvat kirjoittajan mietteistä kirjoittamisesta ja taiteesta, muistoista, arkipäivän havannoista, unista, tulevaisuuden kuvista, jotka usein ovat pelottavia ja käsittämättömiä. Sitä määrittää melankolisuus ja kaipuu kauneuteen. Helsingin Sanomissa arvostelija Jukka Koskelainen määritti kirjan romaanin ja proosarunon väliin. Runouteen viittaa ainakin kirjan kieli, joka ajoittain leikittelee sanoilla, ajoittain tajunnanvirtaisesti liikkuu mielikuvasta toiseen. Kieli on kaunista, mutta hitaasti luettavaa juuri tämän ajoittaisen tajunnanvirtaisuuden johdosta. Itselleni oli alkuun vaikeaa päästä mukaan kirjan kieleen ja kirja olikin lepäämässä parisen viikkoa. Kun muutama päivä sitten aloitin kirjan uudelleen, jotain oli tapahtunut. Pääsin mukaan kirjaan ja sen rytmiin, tosin aika ajoin oli pakko pitää taukoja, kun ajatus herpaantui. Toisaalta nämä tauot olivat myös hyväksi, sillä silloin oli aikaa pureskella sitä mitä oli juuri lukenut ja ehkä palata aika ajoin taaksepäin lukemassaan. Uskon, että palaan tähän kirjaan uudestaan jossain vaiheessa ja ehkä muistikirjan ja kynän kanssa, sillä kirja vilisi niin kauniita ajatuksia ja lauseita, että olisi tähänkin tehnyt mieli lainata lähes joka sivulta jotain. Tähän loppuun minun onkin lainattava kappale, joka itselleni henkilökohtaisesti, arkistoja paljon kolunneena herätti paljon ajatuksia:

Arkisto tallentaa elettyä elämää, käytettyjä tai tuhottuja ajatuksia, totuuksia, jotka aika on vahvistanut tai kumonnut, se sisältää muistiinpanoja, päiväkirjoja ja aikakauslehtiä. Arkiston käytävillä kuuluu heikko mutta yksitoikkoinen vaikerrus, valitus, siellä kimmeltää alituisessa liikkeessä oleva hienojakoinen faktojen pölypilvi. Arkistoihin kerääntyvät kuolleet ja heidän tekstinsä, tuli rypistää kirjeitä, myrskyaallot heittävät rantaan sinettejä ja dokumentteja, varjonkaltaiset tutkijat kumartuvat historian ylle sen maatessa ruumiina leikkauspöydällä valmiina vertavuotavaan analyysiin ja paljastavaan ruumiinavaukseen. (LSA, 78)

Hienoja arvioita kirjasta ovat tehneet: KatjaMariaMinnaJoana ja Anna Elina


perjantai 28. lokakuuta 2011

Kirjasta elokuvaksi



Blogeissa on aika ajoin ollut puhetta siitä, miten hyvää kirjaa on vaikea pukea elokuvalliseen ilmaisuun. Toki poikkeuksiakin on, kuten monien rakastama Tunnit, joka perustuu Michael Cunninghamin samanimiseen kirjaan. Loistava mielestäni oli myös Bernhard Schlinkin kirjaan Lukija perustuva samanniminen elokuva. Pidin myös Anna Gavaldan kirjasta Kimpassa tehdystä elokuvasta. Itse asiassa kyseinen on ainoa Gavaldan kirja, josta pidän ja luulen, että elokuvalla on suuri merkitys siinä.

Nyt on tulossa ensi-iltaan Kjell Westön kirjaan Missä kuljimme kerran perustuva samanniminen elokuva. Olen jo aiemmin jossain kommentissani todennut, että en halua elokuvaa nähdä, sillä en usko, että se taipuu elokuvaksi ilman, että jotain olennaista jää puuttumaan. Varsinkin Westön kohdalla olen varovainen, sillä muistan miten hänen kirjaansa Leijat Helsingin yllä perustuva elokuva oli minulle aivan järkyttävä pettymys. Olin pitänyt kirjasta niin paljon ja odotin elokuvaltakin paljon, mutta petyin. Sen jälkeen olen ollut varovaisempi. Ainoa positiivinen asia elokuvan katsomisessa oli se, että heti seuraavana päivänä aloin lukemaan kirjaa uudelleen. Halusin tietää oliko se niin hyvä kuin muistin, ja oli se. Kestäisi jopa kolmannen lukukerran.

Mielipiteeni uusimmasta Westö-filmatisoinnista sai vahvistusta luettuani arvostelun elokuvasta. Arvostelun mukaan elokuva on jäykistelyä kulisseissa ja arvostelija ihmetteleekin, miksi suomalaisessa epookkielokuvassa näyttelemisestä tulee usein ulkokohtaista jäykistelyä, miksi niissä näytellään eri tavalla kuin nykyajasta kertovissa elokuvissa? Mielenkiintoinen kysymys ja rupesinkin miettimään onko yksikään suomalainen epookkielokuva onnistunut? Omasta mielestäni sellaista ei löydy. Mutta todistetusti hyviä epookkielokuvia on mahdollista tehdä kuten esimerkiksi britit ovat osoittaneet.

Olen pahoillani, että tuomitsen elokuvan ennen kuin olen nähnyt sen, mutta tässä asiassa uskon arvostelijaan ja omaan intuitiooni. Nyut kysynkin teiltä aiotteko käydä katsomassa elokuvan ja toiseksi, muistuuko mieleen hyviä suomalaisia historiaan sijoittuvia elokuvia?

Kuva Missä kuljimme kerran-elokuvasta Helsingin Sanomien sivuilta.