maanantai 30. toukokuuta 2011

Lukunurkkani ja elämä kirjahyllystä

On ollut hauska nähdä, missä ihmiset lukevat, joten paljastan minäkin yhden lukupaikkani kuvan muodossa. Se on Suomen kodin olohuoneen sohvanurkkaus. Luen usein myös keittiön pöydän ääressä, tietenkin sängyssä ja kesäisin ulkona eri paikoissa. Saatan ottaa kirjan kassiin ja ajaa johonkin kivaan paikkaan, varta vasten lukemaan. Tykkään lukea myös kahviloissa.

Suosion saanut lukunurkka haaste lähti alunperin täältä.



Toinen hauska haaste, joka on kierrellyt blogeissa on "etsiä itseään" kirjahyllystä. Ideana on etsiä vastauksia kysymyksiin kirjojen nimistä. Viimeksi olen nähnyt sen täällä.

Oletko mies vai nainen?
Eeva Kilpi: Naisen päiväkirja.

Kuvaile itseäsi.
Kyllikki Villa: Elämän korkea keskipäivä

Mitä elämä sinulle merkitsee?
Eeva-Liisa Manner: Tämä matka

Kuinka voit?
Reko Lundan: Ilman suuria suruja.

Kuvaile asuinpaikkaasi.
Margaret Atwood: Poikkeustila.

Minne haluaisit matkustaa?
Justin Levy: Tapaaminen Sorbonnen aukiolla.

Lempivärisi?
Umberto Eco: Ruusun nimi.

Kuvaile parasta ystävääsi.
Milan Kundera: Naurun ja unohduksen kirja.

Millainen sää on nyt?
Eeva Joenpelto: Sataa suolaista vettä.


Mielestäsi paras vuodenaika
F.E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä.


Jos elämäsi olisi TV-ohjelma, mikä se olisi nimeltään?
Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä.

Millainen on parisuhteesi?
Reko Lundan: Rinnakkain

Mitä pelkäät?
Pirkko Saisio: Voimattomuus.

Päivän mietelause.
Hannu Salama: Siinä näkijä, missä tekijä.

Minkä neuvon haluaisit antaa?
Nick Hornby: Alas on pitkä matka.

Mottosi.
Juha Itkonen: Kohti.

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Ole luonani aina- Never Let Me Go

Kazuo Ishiguron, japanilaissyntyisen brittikirjailijan, Ole luonani aina (Tammi, kääntäjä Helene Butzow, 394 s.) on teos, johon minun ei kaikkien ennakkokäsitysteni perusteella olisi pitänyt tarttua ollenkaan. Syy tähän on se, että erilaiset scifiin viittaavat kirjat eivät ole mielilukemistani, lisäksi Ishiguro kirjailijana oli minulle aivan vieras. Näin kuitenkin kävi, kun lentokentällä kiireessä pokkarihyllyn luona, tämä tarttui mukaan. Ja hyvä että kävi, voitin ennakkoluulojani (näin kävi myös monta vuotta sitten kun vihdoin suostuin lukemaan Taru sormusten herrasta) ja sain luettavakseni mielenkiintoisen tarinan siitä, millainen maailma voisi olla, jos kaikki hurjimmat visiot toteutuisivat.

Utopia-kirjallisuus on aina mielessäni liittynyt tulevaisuuteen, joten yllätykseni oli suuri, kun vähitellen tajusin, että Ishiguro oli sijoittanut kuvittelemansa todellisuuden lähimenneisyyteen. Tehokeinona tämä toimii mielestäni loistavasti, sillä se tuo asian lukijaa lähelle ja pakottaa tämän miettimään asioita oman maailmansa näkökulmasta. Tällöin esiin nousevat muun muassa teemat vapaudesta-vankeudesta, kasvatuksen voimasta ja siitä missä ovat eettisen toiminnan rajat esimerkiksi lääketieteessä.

Teoksen kertojana toimii kolmekymppinen Kathy, joka muistojensa kautta valottaa omaa taivaltaan lapsuudesta nykyhetkeen ja hän tuo omien muistojensa kautta näkyväksi ja kuuluvaksi myös parhaat ystävänsä Ruthin ja Tommyn. Teoksen rakenne on taitavasti muotoiltu, sillä Kathyn muistojen kautta lukija pikkuhiljaa, pienien vihjeiden kautta, saa tietää yhä enemmän niistä olosuhteista joissa lapset kasvavat ja siitä mikä heitä aikuisina odottaa. Samalla se luo kuvaa siitä, miten asiat lapsille ja nuorille itselleen selviävät ja miten he niihin suhtautuvat.

Puhuin muutamia päiviä sitten erään luovuttajani kanssa, joka valitti sitä, kuinka nopeasti muistot, kaikkein tärkeimmätkin, haihtuvat. En ole itse samaa mieltä. Minun kalleimmat muistoni eivät varmasti haihdu koskaan. (OLA, s. 391)

Itse jäin miettimään muistamista, sitä miten asioita muistetaan valikoiden, miten nykyhetki vaikuttaa muistamiseen, siihen mitä muistamme, miten muistamme vai haluammeko vain unohtaa. Täytyy myöntää, että välillä jopa ärsyynnyin siitä, miten tarkkaan Kathy väitti muistavansa asioita ja tapahtumia, jotka olivat tapahtuneet jo varhain lapsuudessa. Voi tosin ajatella, että "muistaja muistaa aina oikein" ja kukaan ei voi ottaa pois hänen muistojaan.

Kirjan kieli on mielestäni melko arkipäiväistä, välillä jotenkin ulkokohtaista ja kylmän toteavaa, vailla tunteita. Tätä voi pitää kirjailijan valitsemana tyylikeinona, joka korostaa sitä maailmaa, joka kirjan sivuilta vähitellen paljastuu. Itseäni kyllä ajoittain häiritsi kielen eräänlainen "raporttimaisuus". Se, miten paljon tässä on kyse käännöksestä, on vaikea sanoa. Tämän tyyppinen kirja vaatii varmaan myös kääntäjältään enemmän, sillä hänen on luotava vastaavuuksia termeille, jotka periaatteessa ovat hyvinkin arkipäiväisiä, mutta joihin latautuu paljon merkityksiä. Kirjan nimen käännös on mielestäni erittäin onnistunut ja kerrankin suomalainen nimi sointuu alkuperäistä paremmin.

Tällä kirjallaan Ishiguro jätti minuun kaiken kaikkiaan positiivisen vaikutuksen ja aion varmasti tarttua hänen muuhunkin tuotantoonsa. Pitkän päivän ilta on tuttu elokuvana, mutta siihenkin haluan palata kirjan muodossa.





sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Berliini- Kirjailijan kaupunki

Selaillessani tässä jokin aika sitten SKS:n alekirjojen luetteloa, silmiini pisti nyt arvostelussa oleva teos Berliini - Kirjailijan kaupunki. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2004, 334 s.), jonka toimittaja on Ritva Hapuli. Klikkasin heti tilaa-painiketta ja sain kirjan. Innostukselleni oli kaksi syytä: Ensinnäkin olin ihastunut Berliiniin käytyäni siellä viime keväänä ja halusin lukea kaupungista lisää. Toiseksi pidän Ritva Hapulin, joka on turkulainen kulttuurihistorioitsija, tavasta työstää ja kirjoittaa historiaa. Tässä teoksessa hän ei tosin paljon kirjoita itse, vaan on toiminut lähinnä tekstien kokoajana ja informaation antajana.

Kirjan idea lyhykäisyydessään on seuraava: Kirja koostuu suomalaisten Berliinin kävijöiden, J.W. Snellmanista Jörn Donneriin ja monien muiden tältä väliltä, teksteistä, joissa he tuovat esiin käsityksiään Berliinistä  erilaisista näkökulmista. Teoksen muodostavat näiden kävijöiden eri tyyppiset tekstit, muun muassa postikortit, runot, esseet, artikkelit, romaanit ja muistelmat. Nämä tekstit on jaoteltu temaattisesti erilaisiin osastoihin, joissa kronologisesti tarkastellaan kaupunkia ja sen ilmiöitä 1840-luvulta 2000-luvulle.

Berliinissä jos jossain eurooppalaisessa kaupungissa nousee historia ja sen tapahtumat suureen rooliin, sillä niin monien merkittävien tapahtumien näyttämönä se on toiminut. Kirjan ensimmäiset viisi jaksoa ovatkin kommentteja eri aikojen yhteiskunnallisiin ja poliittisiin tapahtumiin. Näissä käydään läpi Saksan historian suuria tapahtumia Saksan kansallisvaltion synnystä Weimarin tasavallan ja kansallissosialistisen Saksan kautta kohti kaupungin jakamista miehitysvyöhykkeisiin, muurin pystytystä ja vihdoin kaupungin uudelleen yhdistymistä.

Kirjan seuraavissa jaksoissa huomio kiinnitetään muun muassa Berliinin maamerkkeihin, liikkumiseen kaupungissa, sen ravintoloihin, kahvilaelämään ja ostoksilla käymiseen. Kirjoittajat etsivät myös tyypillistä berliiniläisyyttä, vaikka lopputulema usein oli se, ettei sellaista voi määrittää. Monissa kommenteissa korostui ajatus, ettei berliiniläiseksi synnytä vaan sinne ajaudutaan. Itseäni huvittivat läpi kirjan J.W. Snellmanin välillä hyvinkin kitkerät kommentit Berliinistä ja myös berliiniläisistä, kuten esimerkiksi seuraava osoittaa:
 
Berliinin naiset, etenkin parempien luokkien piirissä ovat yleisiä pohjoissaksalaisia tyyppejä. Heistä puuttuu vapautuneisuus ja viehättävyys, jopa ilmeistä vireys ja iloisuus. Heidän ulkoasunsa on tavallisesti moitteeton jäykällä ja mauttomalla tavalla, ja nykyaikaisuudesta he tuntuvat valitsevan vain tämän piirteen. Niinpä nykyisten pitkien hameiden aikana sai nähdä, että tämä mauton tapa oli täällä viety äärimmäisyyteen, niin että hameenhelmat lakaisivat tasaisintakin katua eivätkä edes varpaiden kärjet päässeet hameen alta esiin, vaan käveltäessä potkivat sitä tärkeästi edellään. ( J.V. Snellman Saksan-matka 1840-41. )

Erityisesti 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla Berliini oli ajoittain suomalaisten taiteilijoiden suosima paikka. Siellä viihtyivät niin näyttelijä Elli Tompuri kuin kirjailijat L. Onerva kuin Eino Leinokin. Joidenkin mieltä tämä väillä isokin siirtokunta ärsytti, kuten kirjailija Ilmari Turja kertoo:

Berliinissä ei viitsi olla, sillä kun oikein sujuvalla saksankielellä pyytää lainaksi tuolia viereisestä pöydästä, niin "saksalainen" vastaa suomeksi, että ottakaa pois vain. Suomalaisia joka taholla. (Ilmari Turja: Vallaton seurue kolmannessa valtakunnassa. 1938.)

Omat osionsa kirjassa saavat myös erilaiset taidemuodot, erityisesti teatteritaide, jossa Berliinillä on pitkät perinteet ja myös uudistajan rooli. Teattereilla samoin kuin elokuvilla oli tärkeä rooli myös maailmansotien aikana ihmisten arkisen elämän ja sodan ahdistuksen helpottajana. Mika Waltari kertoo matkakirjassaan vuodelta 1942, miten ihmiset jonottivat teatterihin ja elokuviin tuntikausia, päästäkseen näkemään haluamansa esityksen. Sodan jälkeen Berliiniin, sen itäpuolelle, palasi Bertolt Brecht, joka oli paennut natsien vainoja Suomen kautta Yhdysvaltoihin. Palattuaan hän perusti yhdessä näyttelijävaimonsa Helene Weigelin kanssa Berliner Ensemble-teatterin, josta tuli yksi tärkeistä teatterimaailman uudistajista.

Yleisilmeeltään Berliiniä pidetään monien näkemyksissä rumana ja sekavana, jonka rosoisuudessa on kuitenkin jotain viehättävää. Itselleni kävi juuri näin. Ensimmäinen päivä meni ihmetellessä kaupungin rumuutta, mutta seuraavien päivien aikana aloin kuitenkin aavistaa jotain sen vetovoimasta. Kaupungin avautuminen itselleni tapahtui pitkälti historiallisten tapahtumien ja henkilöiden kautta, olihan kaupunki Rosa Luxemburgin, Bertolt Brechtin ja Käthe Kollwitzin kaupunki. Yksi vaikuttava hetki oli käynti Bertolt Brechtin ja Helene Weigelin haudalla, josta myös Jörn Donner kirjoittaa kauniisti:

Ikkunasta avautui näköala vanhaan, idylliseen Hugenottikirkon puistoon, missä muuan Brechtin dialektiikan oppi-isistä, Hegel, lepäsi vaimonsa viereen haudattuna - Brecht vaati, että näyttelijöiden oli luettava Hegeliä.
Kuljen talon ja kirkkotarhan muurien välistä kapeaa käytävää ja saavun pyhitetyn alueen ulkopuolelle olevalle haudalle. Joitakin vaatimattomasti koristeltuja hautoja, niiden lähellä tiilimuurin vierellä yksinäinen, hiomaton kivi, jossa on Brechtin nimi. On varhainen kevät eikä ruoho ole vielä itänyt. Joku on tuonut kukkia haudalle. ( Jörn Donner Berliini - arkea ja uhkaa. 1958)

Kirja ei siis ole tavallinen matkaopas vaan se on eräänlainen tunnelmanherättäjä, joka sopii Berliiniin matkustaville, siellä olleille tai vain muuten kaupungista kiinnostuneille. Itselleni kirja herätti kaipuun päästä sinne uudelleen .

P.S Kaupunkikirjasarjasta on tulossa jossain vaiheessa postaukset myös Tarttosta ja Lontoosta.

tiistai 17. toukokuuta 2011

Vihan ja rakkauden liekit

Olen jo monissa blogeissa hehkuttanut Sirpa Kähköstä, joten lienee luonnollista, että aloitan omat arviointini hänen uusimmalla tuotoksellaan: "Vihan ja rakkauden liekit. Kohtalona 30-luvun Suomi". Otava 2010. 287 sivua. Tämä teos oli myös Tieto-Finlandia ehdokkaana.

Sirpa Kähkönen on aiemmin saavuttanut mainetta Kuopio-romaanisarjallaan, jossa hän on vaihtuvin näkökulmin tarkastellut 1930-1940-lukujen yhteiskunnallista, sosiaalista ja mentaalista maisemaa käyttäen materiaalinaan isovanhempiensa elämää ja kohtaloita. Nyt arvosteltavassa teoksessa hän tarttuu romaaniensa taustalla olevaan aiheeseen ja käsittelee historiatutkijan tavoin 1920- ja 1930-luvulla tapahtunutta kommunistien vainoa ja poliittisia vangitsemisia. Samalla hän piirtää kuvaa aikakauden yhteiskunnallisesta kahtia jakautuneisuudesta.

Yksi näistä poliittisista vangeista oli kirjailjan isoisä Lauri Tuomainen, joka suoritti tuomiotaan valtiopetoksen yrityksestä kahteen otteeseen Tammisaaren pakkotyölaitoksessa.

Isoisä oli ollut Kähköselle rakas ja tärkeä ihminen, joka kuoli kun hän oli 7-vuotias. Isoisän hellyydestä huolimatta pieni tyttö vaistosi, että tämä kantoi sisällään jotain hyvin pahaa ja raskasta. Isoisä ei koskaan puhunut asiasta, mutta se ilmeni hänen tavastaan olla ja elää. Asia vaikutti voimakkaasti myös muuhun perheeseen, Kähkösen sanoin: " Se oli kirjoitettu meihin kaikkiin". isoisän kuoltua isoäiti poltti tämän jälkeenjääneet paperit ja yritti näin hävittää sen pahan mitä oli ollut. Isoisä kulki kuitenkin kirjailijan mukana aikuisikään saakka pienen vihreän muistikirjan sivuille kirjoitettuina runona ja painavana hiljaisuutena, joka vaati vastauksia.

Kenties kiinnostus oman suvun salaisuuksia kohtaan vei Kähkösen opiskelemaan historiaa yliopistoon. Se sai hänet myös kirjoittamaan ja kirjoittamalla selvittämään sitä, mitä oli tapahtunut. Kirjan viimeisellä sivulla Kähkönen kuvaa kirjoittamisen merkitystä: " Tämä surullinen kirja opetti minulle, mksi ihminen kertoo. Ilon, toivon, lohdun ja rakkauden takia. Löytääkseen ne maailmasta, jossa moni uhraus tehdään turhaan." Asian tutkimiselle ja kirjoittamiselle antoi motivaation myös se, että " Mustat morsiamet" romaaninsa lukijapalautteen myötä Kähkönen ymmärsi, miten vaiettu ja vähän tiedetty asia poliittiset vangitsemiset  Suomen lähihistorian tuntemuksessa oli.

Kirjan alkupuolella Kähkönen jäljittää isoisänsä vaiheita säilyneen lähdemateriaalin avulla. Hän luo kuvaa isoisästään kiihkeäluonteisena, levottomana ja itseään etsivänä nuorukaisena ei niinkään tietoisena, aatteeleen omistautuneena kommunistina. Sellainen hänestä tuli vasta vankilareissujen jälkeen. Ensimmäisen tuomionsa isoisä sai osallistumisestaan punaupseerikursseille Pietarissa. Vapauduttuaan hän oli mukana maanalaisen kommunistisen liikkeen toiminnassa ja jäätyään kiinni joutui vankilaan uudelleen 1932.

Yhtä paljon kuin Kähkösen kirja on kertomus isoisästä, se on myös keromus poliittisesta vankeudesta ilmiönä 1930-luvun Suomessa. Koska isoisä ei puhunut eikä kirjoittanut vankeusajoistaan, on Kähkönen "koonnut arkistoista viranomaisten ja vankien ääniä, jotka kaikki kertovat, mitä pakkotyölaitoksessa tapahtui 1930-luvun alussa". Tavallaan hän kuuntelee molempia ja vertailee näiden sanomisia toisiinsa ja ulkopuolisiin lähteisiin ja tutkimuskirjallisuuteen ja tekee näistä oman tulkintansa. Mielestäni tämä on kirjan parasta antia, sillä näin henkilökohtaisessa tutkimuksessa on suuri vaara sortua musta-valkoiseen hyvä-paha ajatteluun, mutta sitä kirjailija ei tee. Hän ei näe poliittisia vankeja kaiken kärsineinä marttyyreinä tai viranomaisia yksinomaan pahoina vaan molemmissa ryhmissä esiintyy elämän koko kirjo, johon aikakausi löi leimansa.

Kerronnaltaan Vihan ja rakkauden liekit on kaunokirjallisen sujuvaa, välillä jopa maalailevaa, mutta ei mielestäni kuitenkaan liikaa rönsyilevää.

maanantai 16. toukokuuta 2011

Uusi yritys

Kerran jo aiemmin yrittelin blogia pistää pystyyn toisella nimellä ja toisilla teemoilla, mutta se kuivui kokoon alkuunsa. Katsotaan kuinka nyt käy! Viime aikoina olen lukenut enimmäkseen kirjablogeja ja pikku hiljaa on tullut tunne, että haluaisin itsekin pitää juuri kirjablogia. Toivon, että tämäm blogin avulla voisin tallettaa lukemani kirjat ja niistä kenties syntyneet ajatuksetkin. Samalla voisin saada järjestystä ajoittain kaaokseksi muodostuneisiin kirjapinoihin ja pöydillä lojuviin keskeneräisiin kirjoihin (olen neitsyt-luonne ja järjestyksen on ulotuttava joka paikkaan =D).
Luen paljon myös muuta kuin kaunokirjallisuutta, pääosin historian alaan kuuluvia teoksia. Elämäkerrat ja omaelämäkerralliset tuotokset, esimerkiksi julkaistut päiväkirjat ja kirjekokoelmat, ovat intohimoni ja haluan myös niitä tuoda tänne. Toisaalta toivon blogin aktivoivan myös kaunokirjallista lukemistani.
En aio ottaa mitään paineita päivitystahdista, varsinkin kun kesän korvalla ollaan ja luonto ja kauniit ilmat kutsuvat ulos. Toivottavasti tämä blogi kuitenkin päivittyy ainakin silloin tällöin ja toivottavasti ei tule vastaan liian suuria teksinisiä ongelmia, sillä silloin tämä tyttö heittää lusikan liian helposti nurkkaan.
Loppukevennykseksi kuva bloggaajasta ja eräästä ihanan charmikkaasta herrasta Bathissa huhtikuussa 2011.