sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Berliini- Kirjailijan kaupunki

Selaillessani tässä jokin aika sitten SKS:n alekirjojen luetteloa, silmiini pisti nyt arvostelussa oleva teos Berliini - Kirjailijan kaupunki. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2004, 334 s.), jonka toimittaja on Ritva Hapuli. Klikkasin heti tilaa-painiketta ja sain kirjan. Innostukselleni oli kaksi syytä: Ensinnäkin olin ihastunut Berliiniin käytyäni siellä viime keväänä ja halusin lukea kaupungista lisää. Toiseksi pidän Ritva Hapulin, joka on turkulainen kulttuurihistorioitsija, tavasta työstää ja kirjoittaa historiaa. Tässä teoksessa hän ei tosin paljon kirjoita itse, vaan on toiminut lähinnä tekstien kokoajana ja informaation antajana.

Kirjan idea lyhykäisyydessään on seuraava: Kirja koostuu suomalaisten Berliinin kävijöiden, J.W. Snellmanista Jörn Donneriin ja monien muiden tältä väliltä, teksteistä, joissa he tuovat esiin käsityksiään Berliinistä  erilaisista näkökulmista. Teoksen muodostavat näiden kävijöiden eri tyyppiset tekstit, muun muassa postikortit, runot, esseet, artikkelit, romaanit ja muistelmat. Nämä tekstit on jaoteltu temaattisesti erilaisiin osastoihin, joissa kronologisesti tarkastellaan kaupunkia ja sen ilmiöitä 1840-luvulta 2000-luvulle.

Berliinissä jos jossain eurooppalaisessa kaupungissa nousee historia ja sen tapahtumat suureen rooliin, sillä niin monien merkittävien tapahtumien näyttämönä se on toiminut. Kirjan ensimmäiset viisi jaksoa ovatkin kommentteja eri aikojen yhteiskunnallisiin ja poliittisiin tapahtumiin. Näissä käydään läpi Saksan historian suuria tapahtumia Saksan kansallisvaltion synnystä Weimarin tasavallan ja kansallissosialistisen Saksan kautta kohti kaupungin jakamista miehitysvyöhykkeisiin, muurin pystytystä ja vihdoin kaupungin uudelleen yhdistymistä.

Kirjan seuraavissa jaksoissa huomio kiinnitetään muun muassa Berliinin maamerkkeihin, liikkumiseen kaupungissa, sen ravintoloihin, kahvilaelämään ja ostoksilla käymiseen. Kirjoittajat etsivät myös tyypillistä berliiniläisyyttä, vaikka lopputulema usein oli se, ettei sellaista voi määrittää. Monissa kommenteissa korostui ajatus, ettei berliiniläiseksi synnytä vaan sinne ajaudutaan. Itseäni huvittivat läpi kirjan J.W. Snellmanin välillä hyvinkin kitkerät kommentit Berliinistä ja myös berliiniläisistä, kuten esimerkiksi seuraava osoittaa:
 
Berliinin naiset, etenkin parempien luokkien piirissä ovat yleisiä pohjoissaksalaisia tyyppejä. Heistä puuttuu vapautuneisuus ja viehättävyys, jopa ilmeistä vireys ja iloisuus. Heidän ulkoasunsa on tavallisesti moitteeton jäykällä ja mauttomalla tavalla, ja nykyaikaisuudesta he tuntuvat valitsevan vain tämän piirteen. Niinpä nykyisten pitkien hameiden aikana sai nähdä, että tämä mauton tapa oli täällä viety äärimmäisyyteen, niin että hameenhelmat lakaisivat tasaisintakin katua eivätkä edes varpaiden kärjet päässeet hameen alta esiin, vaan käveltäessä potkivat sitä tärkeästi edellään. ( J.V. Snellman Saksan-matka 1840-41. )

Erityisesti 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla Berliini oli ajoittain suomalaisten taiteilijoiden suosima paikka. Siellä viihtyivät niin näyttelijä Elli Tompuri kuin kirjailijat L. Onerva kuin Eino Leinokin. Joidenkin mieltä tämä väillä isokin siirtokunta ärsytti, kuten kirjailija Ilmari Turja kertoo:

Berliinissä ei viitsi olla, sillä kun oikein sujuvalla saksankielellä pyytää lainaksi tuolia viereisestä pöydästä, niin "saksalainen" vastaa suomeksi, että ottakaa pois vain. Suomalaisia joka taholla. (Ilmari Turja: Vallaton seurue kolmannessa valtakunnassa. 1938.)

Omat osionsa kirjassa saavat myös erilaiset taidemuodot, erityisesti teatteritaide, jossa Berliinillä on pitkät perinteet ja myös uudistajan rooli. Teattereilla samoin kuin elokuvilla oli tärkeä rooli myös maailmansotien aikana ihmisten arkisen elämän ja sodan ahdistuksen helpottajana. Mika Waltari kertoo matkakirjassaan vuodelta 1942, miten ihmiset jonottivat teatterihin ja elokuviin tuntikausia, päästäkseen näkemään haluamansa esityksen. Sodan jälkeen Berliiniin, sen itäpuolelle, palasi Bertolt Brecht, joka oli paennut natsien vainoja Suomen kautta Yhdysvaltoihin. Palattuaan hän perusti yhdessä näyttelijävaimonsa Helene Weigelin kanssa Berliner Ensemble-teatterin, josta tuli yksi tärkeistä teatterimaailman uudistajista.

Yleisilmeeltään Berliiniä pidetään monien näkemyksissä rumana ja sekavana, jonka rosoisuudessa on kuitenkin jotain viehättävää. Itselleni kävi juuri näin. Ensimmäinen päivä meni ihmetellessä kaupungin rumuutta, mutta seuraavien päivien aikana aloin kuitenkin aavistaa jotain sen vetovoimasta. Kaupungin avautuminen itselleni tapahtui pitkälti historiallisten tapahtumien ja henkilöiden kautta, olihan kaupunki Rosa Luxemburgin, Bertolt Brechtin ja Käthe Kollwitzin kaupunki. Yksi vaikuttava hetki oli käynti Bertolt Brechtin ja Helene Weigelin haudalla, josta myös Jörn Donner kirjoittaa kauniisti:

Ikkunasta avautui näköala vanhaan, idylliseen Hugenottikirkon puistoon, missä muuan Brechtin dialektiikan oppi-isistä, Hegel, lepäsi vaimonsa viereen haudattuna - Brecht vaati, että näyttelijöiden oli luettava Hegeliä.
Kuljen talon ja kirkkotarhan muurien välistä kapeaa käytävää ja saavun pyhitetyn alueen ulkopuolelle olevalle haudalle. Joitakin vaatimattomasti koristeltuja hautoja, niiden lähellä tiilimuurin vierellä yksinäinen, hiomaton kivi, jossa on Brechtin nimi. On varhainen kevät eikä ruoho ole vielä itänyt. Joku on tuonut kukkia haudalle. ( Jörn Donner Berliini - arkea ja uhkaa. 1958)

Kirja ei siis ole tavallinen matkaopas vaan se on eräänlainen tunnelmanherättäjä, joka sopii Berliiniin matkustaville, siellä olleille tai vain muuten kaupungista kiinnostuneille. Itselleni kirja herätti kaipuun päästä sinne uudelleen .

P.S Kaupunkikirjasarjasta on tulossa jossain vaiheessa postaukset myös Tarttosta ja Lontoosta.

1 kommentti:

  1. Muistan minäkin Berliinin muurin, berliininmunkin ja Bertolt Brechtin Makkie messerin, mutta tuolle kirjalle ei ole tilaa hyllyssäni.

    VastaaPoista