maanantai 27. kesäkuuta 2011

Mitfordin tytöt

Mary S. Lovellin teos Mitfordin tytöt. Sodassa ja Rakkaudessa ( Schildts 2010, lyhennetty laitos alkuperäisestä teoksesta The Mitford Girls. The Biography of an Extraordinary Family 2001) on elämäkertateos kuudesta aristokraattisesta englantilaisesta sisaresta Nancystä (s. 1904), Pamelasta (s.1907), Dianasta (s.1910), Unitystä (s. 1914), Jessicasta ( "Decca" s. 1917) ja Deborahista (s. 1920) sekä heidän perheestään.Teos kattaa heidän kaikkien elämänkaaren lapsuudesta vanhuuteen, tosin kaikki sisaret eivät saa samalla tavalla tilaa, vaan eri aikoina keskiössä on enemmän tai vähemmän joku sisaruksista. Esitystapa on perinteisten elämäkertaesitysten tapaan kronologinen. Sisarten elämään vaikuttavat voimakkaasti 1900-luvun erilaiset poliittiset ja valtiolliset tapahtumat ja aatteet, etenkin fasismi ja kommunismi ja näitä tuodaan esiin sisarten näkökulmasta. Kirjasta on täällä blogimaailmassa kirjoitettu niin monta hyvää arvostelua että en nyt tarkemmin tuo esiin sisarten vaiheita. Niistä kiinnostuneet voivat lukea arviot esimerkiksi Paulalta, Katjalta ja Karoliinalta.

Sen sijaan tarkastelen asioita, jotka itseäni mietityttivät kirjaa lukiessa. Lovell määrittää itse, että hänen tavoitteenaan on valottaa perheen monimutkaisia keskinäisiä suhteita, uskollisuutta ja rakkautta, epälojaalisuutta, vihaakin ja ennen kaikkea naurua (s.12). Hän myös ilmoittaa, että vaikka politiikalla ja erilaisilla aatteilla on merkittävä osa sisarten maailmassa, niin hänen kirjansa ei ole poliittinen ja siitä on turha etsiä poliittisia kannanottoja sisarten tekemisiä kohtaan. (s.12)

Mielestäni Lovell onnistuu melko hyvin ensimmäisessä tavoitteessaan. Ajatellen käytettävissä olevaa sivumäärää (tosin täytyy muistaa, että suomenkielinen painos on lyhennetty versio) ja toisaalta olemassa olevan aineiston ja lähteitten runsautta, niin Lovell pystyy kuitenkin saamaan teoksesta kokonaisen. Hän kuljettaa tarinaa sujuvasti ja jokaista sisarta huomioiden, lisäksi hän tuo esiin myös perheen jäsenten erilaiset ristiriitaisuudet, mutta myös sen tiiviin siteen, joka heidän välillään vallitsee.

Siinä Lovell kuitenkin mielestäni erehtyy, että hän pitää kirjaansa epäpoliittisena (katso myös mitä  Leena Lumi asiasta kirjoittaa). Kirjassa esitetyt kuvaukset sisarten sitoutumisesta toisaalta fasismiin ja etenkin Hitlerin Saksaan ja Hitleriin henkilökohtaisestikin ja toisaalta kommunismiin ovat niin voimakkaasti tunteita ja ajatuksia herättäviä, että poliittisuutta on mahdotonta välttää. Lukijat pakostakin muodostavat asiasta erilaisia käsityksiä perustuen heidän omiin kokemuksiinsa, maailmankatsomuksiinsa ja tietoihinsa ko.ajasta.

Yrittäessään paeta poliittisuutta kirjoittaja ikään kuin lankeaa omaan ansaansa yrittäessään taiteilla "epäpoliittisuuden maastossa". Hän jättää paljon sanomatta eikä perehdy sisarten maailmankatsomusten motiiveihin (vaikka asettaa tämän yhdeksi päätarkoituksistaan s. 13) kuin hyvin pintapuolisesta. Sen sijaan että keskittyisi edellämainittuun, sillä ne olivat erittäin oleellinen osa perheen sisäisiä suhteita, hän keskittyy turhankin tarkasti kuvailemaan esimerkiksi sisarten asuinpaikkojen sisustusta ja sivuhenkilöiden avioliittokuvioita.

Lovell perustelee pyrkimystään epäpoliittisuuteen sillä, ettei hän halua tuomita sisarten valintoja. Ei elämäkerturin tehtävänä olekaan tuomita kohteitaan, mutta ei hänen tehtävänsä myöskään ole siloitella niitä valintoja, joita elämäkerran kohteet tekivät. Sen sijaan tehtävä on tuoda esiin mahdollisimman monesta näkökulmasta niitä syitä ja motiiveja, jotka näihin valintoihin johtivat. Miksi Unitystä tuli kiihkeä natsismin ja ennen kaikkea Hitlerin kannattaja, minkälainen oli Dianan suhde fasismiin ja hänen asemansa aviomiehensä Oswald Mosleyn perustamassa Britannian fasistipuolueessa ( British Union on Fascists, BUF) ja toisaalta miksi Nancystä ja ennenkaikkea Deccasta tuli vasemmistolaisia. Lovellin viljelemät puolihuolimattomat syyt ja selitykset saavat lukijan ajattelemaan, ettei hän haluakaan perehtyä syvällisemmin sisarten valintoihin. Esimerkiksi sellaiset selitykset kuin "Nancy oli luonnostaan sosialisti" tai että "Unity oli aina halunnut järkyttää" ja "Unityn rakkaus Hitleriin oli naiviin teinityttömäistä" eivät ole riittäviä. Myös Lovellin ajatukset esimerkiksi siitä, että Osvald Mosley "ei tiennyt mitä teki pukiessaan kannattajansa mustiin paitoihin tai puhuessaan poliittisesti kiihottavasti" tuntuvat melkoiselta päänsilittelyltä. Aivan varmasti mies tiesi mitä teki tai jätti tekemättä aivan samoin kuin Diana ja Unitykin. Myös Deccan sitoutuminen kommunismiin jää melko epämääräiseksi ja olisin myös mieluusti lukenut, miten hän todella reagoi esimerkiksi vuoden 1956 paljastuksiin Stalinin vainoista (Esimerkiksi Doris Lessing on pohtinut paljon omaa aatteellista sitoutumistaan kommunismiin ja vähittäistä irtautumistaan siitä ja samaa tekivät myös suomalaiset älymystökommunistit).

Itse kiinnostuin Lovellin kirjasta nimenomaan siksi, että siinä käsiteltäisiin perheen sisäisiä poliittisia erimielisyyksiä ja niiden vaikusta sisarsuhteeseen. Kiinnostukseni liittyy pitkälti omaan tutkimustyöhöni Sinervon sisarten parissa ja heidän poliittisiin erimielisyyksiinsä ja niiden syiden selvittelemiseen. Siksi olikin pettymys (vaikka toisaalta tiesin odottaa sitä, sillä harvoin selkeästi kaupallisille markkinoille tarkoitetussa elämäkerrassa päästään kovin syvälle), että erilaisten poliittisten motiivien ja tekojen tarkastelu jätettiin niin pintapuoliseksi. Toisaalta kirja toi hyviä vertailukohtia esimerkiksi Suomen oloihin toisen maailmansodan aikana.Myös se, että Mitfordin tytöt olivat kotoisin englantilaisesta yläluokkaisesta perheestä ja olivat hyvin monien erilaisten sovinnaisuussääntöjen alaisia oli kiinnostavaa ja toisaalta myös se, miten tämä heidän yhteiskunnallinen asemansa loi heille hyvin paljon sellaisia etuoikeuksia, joita tavallisilla ihmisillä ei ollut. Esimerkiksi Diana ja Osvald Mosleyn toisen maailmansodan aikainen vankilakokemus oli todisteena tästä. Kuten Englannissa myös Suomessa (ja monissa muissakin maissa) oli sodan uhatessa luotu lakeja, joiden perusteella valtiolla oli oikeus ilman oikeudenkäyntiä laittaa ihmisiä, jotka jollain perusteella katsottiin uhkaaviksi, turvasäilöön (ts. vankilaan).  Suomessa tämän asetuksen mukaan vankilaan joutuivat kommunistit ja sellaisena pidetyt, muun muassa Elvi Sinervo ja hänen miehensä Mauri Ryömä ja Englannissa fasistit kuten Mosleyt.Kenenkään vankilakokemuksen kauheutta aliarvioimatta on kuitenkin todettava, että Dianalle ja hänen miehelleen oli selkeästi hyötyä siitä, että Winston Churchill sattui olemaan Dianan sukulainen.

Se, että Mitfordin tytöistä on kirjoitettu niinkin paljon kuin on (itse tosin törmäsin heihin ensikertaa) sekä omana aikanaa että myöhemmin on erittäin luonnollista, sillä heissä on todella paljon mistä ammentaa. Jo aiemmin Krohnin sisarista kirjoittaessani tuli kommenttilaatikossa puhetta siitä, miten milenkiintoista lahjakkuuden kerääntyminen erilaisiin sisarusparviin on. Mitfordin tytöillekin oli kertynyt paitsi kauneutta ja yhteiskunnallista asemaa myös kirjallista lahjakkuutta. Oma mielenkiintoni heitä kohtaa heräsi ja haluaisin lukea lisää. Ainoa ongelma lienee saatavuus Suomessa.

Lisäpolkuja kirjan nostattamiin teemoihin:

Maarit Leskelä-Kärki: Kirjoittaen maailmassa.Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä.
Hellevi Arjava: Swanin tytöt.
Doris Lessingin muistelmateokset esimerkiksi Parempien ihmisten lapsi (edit. Anteeksi sekoiluni, en tarkoittanut Viides lapsi-teosta vaan tätä nyt mainitsemaani. Kiitos Marialle ja Lumikolle huomiosta.)
Simone de Beauvoir: Mandariinit
R. Palomeri (Raoul Palmgren): 30-luvun kuvat

torstai 23. kesäkuuta 2011

Eropaperit

Juhannuksena satoi kaatamalla. Sara istui ruokapöydän ääressä ja ajatteli muita huvilalla, millaiset juhlat niille tulisi, kun ilotulitusraketteja ei voisi ampua. Ainakin niillä olisi kermakakkua. Raisa oli leiponut juhannuksen kunniaksi ruisleipää, he saivat sitä kuumana voin kanssa, mutta ei se ollut sama kuin kotitekoiset munkit, kermakakku ja vadelmamehu, ja kaikki pikkuserkut ja sukulaiset leikkimässä juhannusleikkejä niin kuin isän lapsuudessa. Isä istui ikkunan ääressä lukemassa paksua kirjaa, eikö sillä ollut yhtään ikävä vanhoja juttuja, lapsuuden juhannuksia? (350-351)


Ylläolevassa sitaatissa Laura Honkasalon Eropapereiden ( Otava 2010) yksi keskushenkilö pikkutyttö Sara muistelee aikaisempia juhannuksia perheen mökillä. Juhannuksia, jolloin perhe oli yhtenäinen ja kaikki oli hyvin. Nyt hän vietti keskikesän juhlaa isänsä Joukon, tämän uuden vaimon Raisan ja pikkuveljensä Tomin kanssa. Isä ja äiti Sinikka olivat eronneet ja lapset olivat joutuneet vanhempien välille kiistakapuloiksi. Isä oli uuden vaimonsa myötä omaksunut uudenlaisen aatemaailman, jonka mukaan hän torjui kokonaan entisen elämänsä, sen arvot ja ihmissuhteet, mukaan lukien entisen vaimonsa ja vanhempansa. Tämän vuoksi lapset joutuivat sopeutumaan kahteen erilaiseen maailmaan: äidin ja isovanhempien maailmaan ja toisaalta isän ja Raisan maailmaan. Kovimman hinnan tästä  maksaa Sara, joka näiden kahden maailman välillä tasapainoillessaan sairastuu anoreksiaan.
Sara katseli ohi viliseviä korkeajännitemastoja. Häntä oli liian vähän, isälle ja äidille ei riittänyt   annos häntä, molemmat halusivat kaiken, mutta kukaan ei kysynyt häneltä mitä hän halusi. (s. 353)

Eropaperit on ennen muuta naisten kirja, jossa naiset ovat keskiössä: Sara, hänen äitinsä Sinikka, isän äiti Leea, isän uusi vaimo Raisa, äidin sisar Päkä. Kaikki he ovat jollain lailla rikkinäisiä, kovien kokemusten muovaamia. Saralla on jokaiseen näistä erilainen suhde. Äiti on äiti, jota kuitenkin isän luona pitää kutsua Paskikseksi isän ja Raisan vaatimuksesta. Eron ottaessa koville myös äidille Saran turvana ovat isoäiti ja Päkä, samalla kun he ovat myös Sinikan tukena. Raisa puolestaan haluaisi olla äiti Saralle, mutta omien ongelmiensa, tasapainottomuutensa ja epävarmuutensa vuoksi ei siihen luontevasti pysty.

Eropaperit on hyvin kirjoitettu, mutta sitä vaivaa toisto ja paikallaanpolkeminen. Asioissa ei päästä eteenpäin, vaan toistetaan samaa, usein jopa aivan samoin sanoin. Tämän vuoksi asioita jää paljon pimentoon ja esimerkiksi Saran sairautta, toipumista ja uuden elämä alkamista sivutaan aina vain ohimennen. Ongelmana on myös kärjistävä ja alleviivaava tyyli. Uskon, että eroperheissä verbaalinen loanheitto lastenkin kuullen voi olla rankkaakin, mutta silti sellaiset termit kuin Paskis tai Perseenläpi ovat mielestäni melko keinotekoisia ilmauksia. Ne eivät sovi siihen kuvaan, jota varsinkin isästä on kirjassa aiemmin luotu.

Kirjassa parasta on avioerolapsen maailman ristiriitaisuuksien kuvaaminen. Huomionarvoista on myös sen esiin tuominen, miten tärkeää on, että lapsella on jotain pysyvää, johon voi hädän tullessa tukeutua. Saralla tämä turvasatama on isovanhemmat, ennen kaikkea mummi Leea. Hän pitää pystyssä sekä entistä miniäänsä että tämän lapsia läpi vaikean ajan.
Kuvat kieppuivat Sinikan mielessä, kuin kasa seepiankuultavia negatiiveja, jotka valuvat päälle kun pahvilaatikon pohja kellaria siivotessa pettää. Murhe teki ihmisestä taas lapsen, menetys vei likelle lapsuuden menetyksiä, sellainen hän oli ollut kun Jouko lähti, hauras lapsi, Leea oli ilmestynyt siihen kuin pyhä äiti, kannatellut heitä kaikkia, Saraa, häntä ja Tomia, vaikka oli itsekin murheellinen. Se olisi voinut hylätä heidät, mennä poikansa puolelle, mutta ei se hylännyt, se oli ottanut Sinikan omakseen ja piti hänen puoliaan.

 Leo Tolstoin Anna Kareninan alussa on luonnehdinta erilaisista perheistä: Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.
Eropapereiden ja Anna Kareninan lisäksi tarinoita "ei aina niin onnellisista perheistä" ja avioeroista voit lukea esimerkiksi seuraavista:

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
Juha Itkonen: Kohti
Reko Lundan: Ilman suuria suruja
Roddy Doyle: Nainen joka törmäili oviin



keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

Miesten vuoro järjestyä riviin

Nyt kun monet bloggaajat ovat saaneet naiskirjailijat listattua, niin on miesten vuoro. Haaste lähti Sinisen linnan kirjaston Marialta ja siihen ovat jo ehtineet monet muutkin tarttua.

Itse lähden listaamaan mieskirjailijoita samoin perustein ja jaotteluin kuin naiskirjailijoitakin eli nostan esiin vain niitä, jotka ovat tavalla tai toisella olleet merkityksellisiä jossain elämänvaiheessa. 100 kirjailijaan en nytkään pääse, mutta onhan listaa aina mahdollista jatkaa.

Lasten ja nuorten kirjat
1. A.A: Milne: Nalle Puh
2. Eduard Uspenski: Fedja-setä sarja

(Oma)elämäkerralliset teokset
3. Jörn Donner: Diktonius. Elämä.
4. Bert Jangfeldt: Panoksena elämä. Vladimir Majakovski ja hänen piirinsä.
5. Arvid Järnefelt: Vanhempien romaani
6. Jaan Kaplinski: Kirja isälle.
8. Hannu Mäkelä:Nalle ja Moppe ja Mestari
9. Pentti Saarikoski: Prahan päiväkirjat
10. Erkki Tuomioja: Häivähdys punaista

Runot
11. EinoLeino: koko tuotanto
12. Lauri Viita: Betonimylläri

Romaanit
13. Paul Auster: Oraakkeliyö
14. Joseph Brodsky: Veden peili
15. Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
16. Bo Carpelan: Axel
17. Michael Cunningham: Tunnit
18. Fjodor Dostojevski: Idiootti ja Rikos ja rangaistus
19. Roddy Doyle: Nainen joka törmäili oviin
20. Gustave Flaubert: Rouva Bovary
21. John Galsworthy: Forsytein taru
22. Nikolai Gogol: Kuolleet sielut
23. Maksim Gorki: Äiti
24. Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi
25. Jaroslav Hasek: Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa
26. Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
27. John Irving: Garpin maailma
28. Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina ja Pitkän päivän ilta (en voinut valita vain toista)
29. Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä
30. Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
31. Hanif Kureishi: Esikaupunkien budha
32. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
33. Reko Lundan: Ilman suuria suruja ja Viikkoja,kuukausia (yhdessä Tina Lundanin kanssa)
34. Thomas Mann: Buddenbrookit
35. Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
36. Frank McCourt: Seitsemmännen portaan enkeli
37. Ian McEwan: Sovitus
38. Hannu Mäkelä: Syksy Venetsiassa
39. Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä
40. Markus Nummi: Karkkipäivä
41. Reidar Palmgren: Lentämisen alkeet
42. Toivo Pekkanen: Tehtaan varjossa
43. Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani
44. Thedore Roszak: Paholainen ja herra Silverman
45. Hannu Salama: Siinä näkijä, missä tekijä
46. F.E. Sillanpää: Elämä ja aurinko
47. Isaac Bashevis Singer: Moskatin suku
48. Lassi Sinkkonen: Solveigin laulu
49. Aleksander Solzenitsyn: Syöpäosasto
50.John Steinbeck: Eedenistä itään
51. Petri Tamminen: Mitä onni on
52. Jari Tervo: Ohrana
53. J.R.R: Tolkien: Taru sormusten herrasta
54.Leo Tolstoi: Anna Karenina
55. Lauri Viita: Moreeni
56. Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
57. Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä ja Missä kuljimme kerran
58. Carlos Ruiz Zafon: Tuulen varjo
59. Richard Yates: Revolutionary road


Useimmilta kirjailijalta olen maininnut vain yhden teoksen, vaikka olisin pitänyt koko tuotannosta. Muutamissa kohdin oli tosin pakko mainita kaksi, sillä olivat niin tas-arvoisessa asemassa keskenään.

Nopea silmäys listaan paljastaa, että miesten kohdalla romaanit ovat selkeästi suurin ryhmä. Myös niiden painottuminen Venäjälle ja Suomeen kertoo lukumieltymykistäni. Aika mielenkiintoisesti nais- ja mieskirjailijalistani ovat lähes yhtä pitkiä, jotain kertoo tämäkin.

lauantai 18. kesäkuuta 2011

Runon kuningas ja muuttolintu





Runon kuningas ja muuttolintu on suomalainen elokuva vuodelta 1940, pääosassaan Ansa Ikonen ja Eino Kaipainen. Se on tarina Suomen kansallisrunoilijana pidetyn Johan Ludvig Runebergin ja Emilie Björkstenin salaisesta rakkaustarinasta. Ensi esityksensä aikoihin elokuva herätti laajaa keskustelua ja muun muassa molempien suvut olivat elokuvan tekemistä vastaan. Keskustelu jota silloin käytiin tuo esiin sen aseman, joka J.L Runebergilla Suomen kansallisrunoilijna oli. Kaikki mikä vähänkin saattoi tuoda varjoja runoilijan lähes jumalalliseen kuvaan haluttiin vaientaa.

Edellä oleva käy ilmi Lauri Viljasen kokoamasta teoksesta Runoilijan sydän. Johan Ludvig Runebergin ja Emilie Björkstenin rakkaus todistuskappaleitten valossa. (1942), joiden avulla valotetaan näiden kahden suhdetta eri näkökulmista. "Todistuskappaleista" mukana ovat Emilie Björkstenin päiväkirjan mukaan koottu teos Vanhan päiväkirjan lehtiä, episodi J.L. Runebergin elämästä (1922). Lisäksi mukana on Runebergin kirjeitä rakastetulleen vuosilta 1848-1949, jolloin suhde oli "kuumimmillaan". Runebergin vaimon Fredrika Runebergin kirjeet Emilie Björkstenille tuovat mukaan kolmannen osapuolen ja hänen näkökulmansa.

J.L. Runebergin ja Emilie Björkstenin tuttavuus kesti yhteensä noin 30 vuotta. Nuori nainen oli usein nähty vieras runoilijan perheessä. Tosin suhteen huippukohdan aikoihin Emilie Björksten lähetettiin pois Porvoosta, sillä suhde oli saanut ajan moraalikoodistojen mukaan liian arveluttavia piirteitä. Emilie Björkstenin elämä oli sillä tavoin traaginen, että hänellä ei ollut omaa kotia, sillä hänen vanhempansa olivat kuolleet eikä hän koskaan mennyt naimisiin. Hän joutui elämään sukulaistensa ja tuttaviensa luona ja oli samalla riippuvainen näiden hyväntahtoisuudesta.

Nykyajan näkökulmasta katsottuna suhde näyttää viattomalta, sisältäen tunteiden vuodatusta sanoina, katseina ja rohkeimmillaan "kuumina suuteloina". Siitä huolimatta se herätti ympäristön huomion ja paheksunnan ja raskaimman taakan kantoi Emilie Björksten. Runeberg oli asemansa ja myös sukupuolensa kautta näiden puheiden ja juorujen yläpuolella. Tosin kirjeissään hän pyysi rakastettuaan olemaan varovainen, ettei kukaan ulkopuolinen saisi kirjeitä haltuunsa:

 Oletko ollut niin varomaton, että olet puhunut siitä jollekulle jotakin? Älä millään muotoa näytä minun kirjeitäni kellekkään ja muista, että maailma tietää sen, mitä kolme tietää. ( RS, s. 143)

Emilien Björkstenin päiväkirjoista on nähtävissä, miten hän itse kantoi syyllisyyttä suhteesta ja tunsi huonoa omaatuntoa myös Fredrika Runebergin edessä. Suuren runoilijan puolisona tällä oli vaikutusvaltainen asema ja hänen suhtautumisensa Emilie Björksteniin määritti myös muun yhteisön suhtautumista. Kun Fredrika Runeberg lopulta hyväksyy hänet ystäväkseen myös muu yhteisö katsoi tämän aseman Runebergin perheen ystävänä virallistuneen.

J.L. Runebergin kirjeet Emilie Björkstenille ovat mielenkiintoista luettavaa, sillä niistä käy ilmi kiistattomasti hänen tunteensa rakastettuaan kohtaan, sekä myös hänen määräilevyytensä ja mustasukkaisuutensa Emilien elämän suhteen. Emilie Björksten oli iloisena, kauniina ja ilmeisen älykkäänä nuorena naisena suosittu seurapiireissä ja hänellä oli monia ihailijoita:

Sinä, joka olet minulle niin rakas, et olisi niin suloinen ja hyvä, kuin Sinä voisit olla ja Sinun pitäsi olla. Miksi et koskaan opi huomaamaan miten suunnatonta valtaa nainen voi harjoittaa olemalla kärsivällinen ja hellä, vaikkapa hänellä olisi todellisuudessa aihetta valitukseenkin. Millaisen ilon, tyttöseni, voisitkaan lahjoittaa minulle, jos tahtoisit osittaa enemmän kärsivällisyyttä ja hyvyyttä varsinkin kuviteltujen ikävyyksien sattuessa. Puhun nyt tyytymättömyydellä oikeastaan vain tavastasi kohdella minua, kun joskus tapaamme henkilökohtaisesti. (RS, s. 195)

Vaikka tämä Lauri Viljasen kokoaman teoksen tarkoituksena on tuoda J.L. Runebergiä esiin myös ihmisenä, niin sen yleinen sävy on läpeensä kunnioittava ja ylevöittävä. Kuva Runebergistä kansallisrunoilijana muotoutui jo hänen eläessään ja etenkin valtiollisina kriisiaikoina (muun muassa sortovuodet ja sodat) hänet on nostettu esiin vahvistamaan kansallista yhtenäisyyttä (tästä Viljasen teos on yksi esimerkki, sillä se ilmestyi jatkosodan aikana). J.L.Runebergin arvo tunnettiin myös muualla, esimerkiksi Neuvostoliitossa, sillä neuvostoliittolaiset yrittivät pommittaa Runebergin kotitaloa (silloin jo museona) Porvoossa, koska ymmärsivät tämän tärkeän symboliarvon. Sodan jälkeen eri poliittiset leirit yrittivät "omia" kansallisrunoilijaa. Vasemmistolainen kulttuuriväki pyrki löytämään Runebergin ajatuksista piirteitä, jotka voisivat tukea heidän omaa maailmankuvaansa ja oikeuttaa heidän asemaansa suomalaisessa yhteiskunnassa.

Viime aikoina Runeberg on taas noussut esiin. Ensin Merete Mazzarellan teos Fredrika Charlotta o.s. Tengström. Kansallisrunoilijan vaimo ( Tammi 2007). Teoksessaan Mazzarella nostaa esiin nimen omaan kirjailija Fredrika Runebergin ja hänen oman äänensä. Viime syksynä oli Finlandia-ehdokkaana Erik Wahlströmin Kärpäsenkesyttäjä (Schildst 2010), joka antaa jokseenkin raadollisen kuvan Runebergistä ja näin pudottavat hänet jalustalta.

Löysin Viljasen kirjan porvoolaiselta kirpputorilta eurolla. Ajattelin, että melko tuoreena porvoolaisena minun pitäisi tietää jotain kaupungin suuresta miehestä. Kieltämättä lukiessa välillä ylevöityi ajattelmaan, että näillä samoilla kaduilla, joilla nyt itse kuljen, 150 vuotta sitten kohtasivat J.L.Runeberg ja Emilie Björksten salaisilla kävelyretkillään. Halusin myös saada taustaa aiemmin lukemilleni Mazzarellan ja erityiseti Wahlströmin kirjalle, jota lukiessani monta kertaa vähän ärsyyntyneenäkin mietin, että mihin hän perustaa kuvauksensa (vaikka kirja onkin fiktiivinen, Runebergin pään sisässä tapahtuva muistelu, se kuitenkin perustuu aikalaislähteisiin). Nyt kun luin Runebergin kirjeitä, aloin ymmärtää paremmin Wahlströmin kuvaa Runebergistä rähisevänä, itsekeskeisenä ukkona.

Kirjaa lukiessa oli pakko kääntää omat ajatuksensa pois nykyajan käsityksistä, sillä niin paljon esimerkiksi sukupuolien väliset suhteet ja aikakauden moraali poikkesivat nykyisistä. Oli yritettävä ymmärtää rakastavaisia heidän oman aikansa valokeilassa, vaikka välillä se suunnattomasti alkoikin ärsyttää: Emilie Björkstenin jumaloiva suhtautuminen Runebergiin, Runebergin itsekeskeisyys ja Fredrika Runebergin eräänlainen ylemmyydentunto miehensä ystävätärtä kohtaan.

Kirjan kieli oli välillä myös melko koukeroista ja varsinkin hän-sanan käyttöön ei oltu kiinnitetty huomiota. Suurin osa tekstistä oli käännetty ruotsista suomeksi ja tässä vaiheessa oli käännetty kaikki hän-sanat samalla tavalla, eikä oltu eroteltu oliko kyseessä "han" vai "hon". Niinpä tekstissä oli pitkiä pätkiä, jolloin kaytettiin vain hän-sanaa ja vähitellen lukija oli jo ihan pihalla tarkoitettiinko kenties J.L. Runebergiä, Emilie Björksteniä vai Fredrika Runebergiä.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Naiskirjailijat riviin!

Sain haasteen Sinisen linnan kirjaston Marialta listata itselleni tärkeitä naiskirjailijoita. Tyyli oli vapaa. Koska muutenkin aina listaan kaikkea päässäni, tartuin haasteeseen mielihyvin. Mahdottomuus on tietenkin muistaa kaikkia lukemiani naiskirjailijoia, jopa niitä, jotka joskus ovat tehneet vaikutuksen ja jättäneet näin pitempikestoisen jäljen. Joten aukkoinen listani tulee olemaan.

Itselleni kirjailijan sukupuoli on sinällään merkityksetön, tärkeintä on itse kirja ja teksti. Mutta on totta, että jos mietitään naiskirjailijoiden saamaa arvostusta suhteessa miehisiin kollegoihinsa, ovat naiset jäänet varjoon. Ajatus listata naiskirjailijoita lähti ilmeisesti Saralta, joka teki oman listansa vastineeksi BBC:n ja Keskisuomalaisen listoille, joissa nostettiin esiin 100 kirjaa, jotka olisi luettava ennen kuolemaa. Näissä listoissa naiskirjailijoiden osuus oli huomattavasti pienempi kuin miesten. Naiset olivat saaneet listoille vain noin parikymmentä kirjaa. Tästä näkökulmasta katsottuna idea naiskirjailijoiden nostamisesta esiin näissä "varjolistoissa" oli hyvä.

Loppujen lopuksi kaikki listat ovat kuitenkin subjektiiviseen kokemukseen perustuvia. Näin myös oma listani. 100 kirjailijaa en halunnut nostaa esiin, sillä silloin mukaan olisi tullut myös sellaisia, jotka eivät ole liiemmin säväyttäneet, vaikka kirja jostain syystä olisikin luettu loppuun. Myös syyt, miksi olen kirjailijoita nostanut esiin vaihtelevat. Joissain kyse on lapsuudenmuistoista, jotkut kirjat taas liittyvät johonkin tiettyyn elämänvaiheeseen, eikä niitä siksi voi unohtaa, joidenkin sanoma koskettaa, vaikka kirjalla ei merkittäviä taiteellisia ansioita olisikaan, jotkut herättävät suuria tunteita ja jotkut ovat vain viihdettä, mutta mieleistäni sellaista.

Ajattelin, että jaottelen kirjoja vähän genrerajan mukaan, vaikka nämä rajat häilyviä ovatkin, eikä niillä sinänsä ole merkitystä. Mukana on kirjailijoita, joilta voisi nostaa esiin kaikki teokset, jotkut ovat kenties vain yhdellä teoksellaan lunastaneet paikkansa.

Lapsuuden- ja nuoruuden tärkeät kirjat:

1. Louisa M. Alcott: Pikku naisia
2. Enid Blyton: Viisikko-sarja
3.Tove Jansson: Vaarallinen juhannus, Kuka lohduttaisi Nyytiä
4. Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu
5. L.M. Montgomery: Anna-sarja
6. Anni Polva: Tiina-sarja
7. Anni Swan: Iiris-rukka
8. Merri Vik: Lotta-sarja
9. Rauha S. Virtanen: Selja-sarja

Omaelämäkerralliset tai elämäkerralliset teokset (tämä sarja pitää sisällään myös fiktiiviset teokset, jotka kuitenkin perustuvat lähteisiin):

10. Ritva Hapuli: Matkalla, kotona. Kyllikki Villan matkapäiväkirjoista
11. Katarina Eskola: Valistuksen sukutarina
12. Aino Kallas: Päiväkirjat, Katinka Rabe
13. Eeva Kilpi: Naisen päiväkirja
14.Anna Kortelainen: Virginie. Albert Edefeltin rakastajattaren tarina.
15. Satu Koskimies: Hurmion tyttäret
16. Rakel Liehu: Helene
17. Maarit Leskelä-Kärki: Kirjoittaen maailmassa. 
18. Tiina Lundan (yhdessä miehensä Reko Lundanin kanssa): Viikkoja, kuukausia
19. Mereta Mazzarella: Ensin myytiin piano, Esitettävänä elämä
20. Aila Meriluoto: Vaarallista kokea
21. Helena Sinervo: Runoilijan talossa
22. Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka
23. Kyllikki Villa: Vanhan naisen lokikirja
24. Hella Wuolijoki: Enkä ollut vanki


Runot:

25. Anna Ahmatova: Valitut runot
26. Elvi Sinervo: Pilvet
27. Edith Södergran: Levottomia unia
28. Katri Vala: Kootut runot


Romaanit:

29. Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
30 Margaret Atwood: Poikkeustila
31. Simon de Beauvoir: Mandariinit 1 ja 2
32.Canth Minna: Papin perhe
33. Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman
34. Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun
35. Johanna Hulkko: Säkeitä Pietarista
36. Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin
37. Virpi Hämeen-Anttila: Suden vuosi
38. Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä
39. Anna-Leena Härkönen: Juhannusvieras
40. Eeva Joenpelto: Lohja-sarja
41. Maria Jotuni: Huojuva talo
42. Anneli Kanto: Veriruusut
43. Klutsarjova Natalia: Kolmannessa luokassa
44. Sirpa Kähkönen: Kuopio-sarja
45. Leena Lander: Iloisen kotiinpaluun asuinsijat
46. Donna-Leon: Guido Brunetti-sarja
47. Irene Nemirovsky: Sunnuntai
48. Sofi Oksanen: Puhdistus
49. Pirkko Saisio: Elämänmeno
50. Carol Shields: Rakkauden tasavalta
51. Aira Sinervo: Koskessa kolisten
52. Elvi Sinervo: Palavankylän seppä
53. Anja Snellman: Ihon aika
54. Anne Tyler: Aikaa sitten aikuisina
55. Uurto Iiris: Ruumiin ikävä
57. Tuula-Liina Varis: Maanpäällä paikka yksi on
58. Virginia Woolf: Mrs Dalloway





Tasalukuihin ei päästy, mutta jos lasketaan kaikki kirjasarjojen kirjatkin, niin mennään reippaasti yli sadan. Nopeasti vilkaisten tästä listasta voi nähdä lukutottumukseni ja -mieltymukseni: Paljon omaelämäkerrallista- ja elämäkerrallista kirjallisuutta, vähän runoja, pääosin proosamuotoista ja enemmän suomalaista kuin ulkomaista kaunokirjallisuutta.

Kuten kaikki listat, niin tämäkin tulee elämään.

Kuvissa Aino Kallas, Elvi Sinervo, Sirpa Kähkönen, Sofi Oksanen.
Kuvalähteet: Google, Otava, Yle






maanantai 13. kesäkuuta 2011

Kolme naista, kolme kohtaloa





Henki käski nyt juuri minun ottaa kynä käteeni ja kiittää sinua kirjeestä - jo aikoja sitten saadusta ja suurella kiitollisuudella ja liikutuksella vastaaotetusta. (Ilona Jalava Aino Kallakselle 21.5.1922)

Riitta Kallaksen toimittama teos Kolme naista, kolme kohtaloa ( SKS, 1989) koostuu kirjeistä, joita lähettivät toisilleen kirjailija Aino Kallas ( 1878-1956 os. Krohn), lehtinainen ja kirjailija Helmi Krohn (1871-1967) ja tekstiilitaiteilija Ilona Jalava (1878-1960) vuosina 1914-1955. Kyseinen kirja on jatkoa aikaisemmalle julkaistulle kokoelmalle, joka kattaa vuodet 1884-1913. Tässä arviossa keskityn pääasiassa jälkimmäiseen osaan, mutta on selvää, että kirjat kannattaa kokonaiskuvan hahmottamiseksi lukea kronologisessa järjestyksessä.

Vaikka kirjan nimi on KNKK, niin keskuksena on ehdottomasti Aino Kallas, joka on kaikissa kirjeissä joko lähettäjänä tai vastaanottajana. Ensimmäisissä kirjeissä Aino ja Ilona ovat 36- vuotiaita ja Helmi heitä 7 vuotta vanhempi, 43-vuotias. Aino asuu tässä vaiheessa Virossa, Tarttossa, ja Ilona ja Helmi Helsingissä. Aino ja Helmi olivat sisaruksia, tosin heillä oli eri äiti. Heidän isänsä oli johtavia suomalaisuusaatteen edelläkävijöitä ja tyttärilleen tärkeä esikuva. Aino ja Ilona puolestaan olivat koulutovereita, joiden ystävyys muutamia lyhyitä katkoksia lukuunottamatta kesti koko heidän elämänsä.

Kokoelman mukana on mahdollista seurata näiden kolmen naisen elämänvaiheita, joiden taustalla vaikuttivat 1900-luvun alkupuolen yhteiskunnalliset ja valtiolliset mullistukset ensimmäisen maailmansodan ja sisällissodan kautta toiseen maailmansotaan ja sen jälkeiseen epävakaaseen tilanteeseen. Voimakkaimmin erilaiset myllerrykset koskettivat Ainoa, joka Viron kansalaisena päätyi lopulta maanpakolaiseksi Ruotsiin, sillä Suomella oli rauhansopimuksen mukaisesti velvollisuus palauttaa Viron kansalaiset Neuvostoliittoon.Tämän vuoksi Aino ei uskaltanut palata Suomeen ennen kuin vasta vuonna 1954. Elämänsä pari viimeistä vuotta Aino saattoi näin asua Suomessa.

Kokoelman alussa Helmi on juuri eronnut miehestään kielitieteilija E.N. Setälästä ja joutuu lastensa yksinhuoltajana tekemään ahkerasti työtä toimittajana, kääntäjänä ja kirjailijana. Myöhemmin mukaan tulivat myös esitelmämatkat erityisesti Britteinsaarille, joilla hän teki tunnetuksi Suomea ja suomalaista kulttuuria. Samaan aikaan Aino haki voimakkaasti omaa tapaansa luoda ja olla taiteilija. Tähän hänen vaiheeseensa liittyi muun muassa suhde Eino Leinoon ja tämä suhde inspiroi molempia voimakkaaseen kirjalliseen luomiseen. Vuonna 1922 Oskar Kallas, Ainon aviomies nimitettiin uuden Viron tasavallan lähettilääksi Lontooseen, jonne Aino ja lapset häntä seurasivat. Lontoon vuodet 1922-1934 olivat Ainolle kirjallisesti parasta luomiskautta ja samalla hän teki itseään myös kansainvälisesti tunnetuksi.

Helmin ja erityisesti Ainon liikkuvaan elämään verrattuna Ilonan elämä oli rauhallista ja paikallaanpysyvää. Hän ei koskaan mennyt naimisiin, mutta sai itselleen perheeseen verrattavia ihmissuhteita pitämänsä täyshoitolan "puulaakin" kautta.

Sekä Helmin että erityisesti Ilonan kirjeistä on luettavissa eräänlaisia alemmuudentunteita suhteessa Ainoon, kuten esimerkiksi seuraava katkelma Ilonan kirjeestä osoittaa:
Panen nyt tämän mukana sen Antti Jalavan tarinan tulemaan, koska itse sanoit sen huolivasi, - en tiedä tokko sitä muuten olisin tehnytkään. Sanoit eräässä muistelmassasi, ettet ole koskaan tuntenut alemmuuskompleksia. Sitä lukiessani tein ääneen seuraavan reunamuistutuksen: mutta jumaliste olet kyllä totisesti saanut toiset sen tuntemaan. (IJ AK:lle 20.10.1948)

Itse opin vähitellen pitämään eniten juuri Ilonasta, joka kirjeidensä perusteella vaikutti erittäin tasapainoiselta ja jalat maassa seisovalta vahvalta naiselta, joka jaksoi iloita vielä myöhäisessä vanhuudessaankin kaikista päivistään ja siitä mitä elämä mukanaan toi. Hänen kirjeistään on myös löydettävissä huumoria ja pieniä ironisia lohkaisuja.

Kokoelmien myötä lukija saa silmiensä eteen ihmiselämän koko kaaren nuoruudesta vanhuuteen. Kussakin elämänvaiheessa painottuvat erilaiset seikat. Koskettavaa on se, miten vanhetessaan ihmisen on vähitellen alettava luopua asioista yksi kerrallaan. Vaikeimpia luopumisisa ovat tietenkin läheisten kuolemat. Rankimman kohtalon kantoi tässäkin mielessä Aino, joka ennen kuolemaansa menetti viidesta lapsestaan neljä ja myös aviomiehensä. Sen lisäksi Ainon omakin terveys oli monesti esteenä hänen suunnitelmilleen, kuten hän kirjoitti Ilonalle 30.3.1946: Olen hyvin raihnainen, kun yksi hätä jätättää, niin toinen jo alkaa. Milloin särkee korva, milloin suuttuu sappi...


Kun kirjailijoista on kysymys, niin yhtenä tärkeänä teemana alusta loppuun pysyy kirjallisuus. Sekä Helmi että Aino kirjoittivat koko elämänsä aina kuolemaan saakka. Ilonakin oli innokas kirjallisuuden harrastaja ja omasi myös lahjakkuutta kirjoittajana omista epäilyksistään huolimatta, mistä todistaa hänen kirjoittamansa elämäkerta isästään Antti Jalavasta.

Kirjekokoelmien ongelma on usein niiden fragmentaarisuus ja viittauksellisuus. Ilman riittävää taustoistusta lukijan on mahdoton tietää mistä asioista on milloinkin kysymys. Tässä suhteessa kirjan toimittaja Riitta Kallas, joka oli Ainon pojan Hillarin toinen vaimo, on tehnyt suuren työn taustoittaessaan kirjassa esiintyviä asioita ja tapahtumia. Kirjeissä on viitteet ja kirjan lopusta löytyy laaja selitysosasto, josta saa tietoa kirjeissä olevista asioista. Luettavuuden kannalta kirjan sivujen edestakaisin plärääminen on melko ärsyttävää, mutta viittaukset kannattaa kuitenkin lukea, koska niin saa paljon enemmän irti tekstistä.

Viimeisessä kirjeessään Ainolle 14.1.1955 Ilona haluaa edelleen valaa elämänuskoa Ainoon, joka makaa sairaalassa katkaistuaan jalkansa: Motoksi tähän opukseen tahtoisin panna: "Teillä on silmissänne kummallinen elämänilo, on aina ollut" jne. Päiväkirja 3., sivu 45.
Tämän viittauksen Ainon omiin julkaistuihin päiväkirjoihin myötä haluan myös muistuttaa, että Ainon julkaistut päiväkirjat ovat erittäin mielenkiintoista luettavaa.

Pienen mökin emännän innoittamana laitan loppuun polkuja, joita seuraten on mahdollista löytää uusia näkökulmia kirjeiden kirjoittajiin ja heidän elämäänsä. Lisäksi suosittelen sekä Helmin että Ainon kaunokirjallista ja elämäkerrallista tuotantoa.

Maarit Leskelä- Kärki: Kirjoittaen elämässä. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä. Siitä kirjoitin aiemmin täällä.
Kukku Melkas: Historia, halu ja tiedon käärme Aino Kallaksen tuotannossa.
Marjut Hjelt (toim.): Helmi. Helmi Krohnin kirjeitä läheisilleen 1884-1936.
Kai Laitinen: Aino Kallas 1897-1921 ja Aino Kallaksen mestarivuodet
Silja Vuorikuru (toim.): Elämisen taiteesta. Aino Kallaksen ja Anna-Maria Tallgrenin kirjeenvaihtoa kolmelta vuosikymmeneltä.
Vesa Vares: Helmi Krohn. Naisen velvollisuusetiikka ja yksilön ratkaisu.

tiistai 7. kesäkuuta 2011

Aikatauluista

Jokin aika sitten käytiin täällä hyvää keskustelua tehokkuudesta ja aikaansaamisesta. Omassa kommentissani määritin itseni "aikatauluttomaksi haahuilijaksi". Olen edelleen "aikatauluton haahuilija", mutta täytyy myöntää, että aika ajoin sisäinen neitsyt-ihmiseni kaipaa selkeää järjestystä elämään, sanalla sanoen jotain aikataulua.

Tämä tuli mieleeni kun luin Riitta Kallaksen kokoamaa teosta Kolme naista,kolme kohtaloa, joka koostuu Aino Kallaksen, Helmi Krohnin ja Ilona Jalavan kirjeenvaihdosta. Kirjan taustaosiosta löytyy Aino Kallaksen kirje miehelleen Oskar Kallakselle. Aino oli Suomessa kirjoittamassa ja esitelmäkiertueella ja vähän myös kuhertelemassa Eino Leinon kanssa. Virossa olevan aviomiehen tietoon annettiin kuitenkin seuraavaa:

Nousen puoli yhdeksän aikaan, otan kylmän pyyhkeen, sitten menen Elantoon aamiaiselle. Olen ruvennut syömään kaurapuuroa aamuisin. Annos puuroa maidon ja voin kera maksaa vain 85 p. Puuro on erinomaisen hyvin keitettyä. Sitten teen työtä noin 2- 2 1/2 tuntia. Tavallisesti menen sitten mamman luo ja luen hänelle ääneen. Päivälliseni syön automaatissa. Usein pistäydyn myös Katriinan luona. Iltapäivisin teen taas työtä klo 7 asti. Iltaisin olen melkein aina poissa, milloin teattereissa, milloin vierailla, tai omaisten luona. ( KNKK s. 275)


Mutta toisaalta, eihän kellään ole aikatauluja kesällä vaan silloin pitää nauttia auringosta, lämmöstä, kukista, linnun laulusta, merestä ja muusta sellaisesta. Toisin sanoen ajattelen asiaa ehkä uudelleen syksyllä.

Arvio kyseisestä kirjasta tulee, kun aikataulut antavat myöden ;)


torstai 2. kesäkuuta 2011

Pitkän päivän ilta

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta (The Remains of the Day suom. Helene Butzow, Tammi)

Lukemiselleni on tyyypillistä, että kun löydän jonkun mielenkiintoisen kirjailijan, joka tekee vaikutuksen, haluan heti ahmia häneltä mahdollisimman paljon. Nyt kävi näin Kazuo Ishiguron kanssa, jonka Ole luonani aina jätti erittäin positiivisen vaikutelman ja tämän lukukokemuksen innoittamana tartuin nyt arvostelussa olevaan Pitkän päivän iltaan.

Näissä kahdessa lukemassani Ishiguron kirjassa on saman tyyppinen rakenne. Molemmissa on minäkertoja, joka nykyhetkessään muistelee elämäänsä taaksepäin tuoden vähävähältä näkyviin sen mitä aiemmin on tapahtunut. Molemmissa on myös kyse muistamisesta. Pitkän päivän illan kertoja, englantilaisen aateliskartanon Darlington Hallin hovimestari Stevens, on selkeästi epävarmenpi muistoissaan kuin  Ole luonani aina- kirjan Cathy. Muistellessaan elämäänsä ja uraansa elämänsä loppupuolella Stevens ei selvästikään halua tuoda esiin kaikkia niitä epämiellyttäviä asioita, jotka mahdollisesti tahraisivat sitä kuvaa, jonka hän haluaa itsestään välittää. Tämän kuvan tunnuspiirteitä ovat ennen kaikkea moitteettomuus ja arvokkuus hovimestarina, sillä hänen koko identiteettinsä rakentuu ammatillisen osaamisen varaan Arvokkuus on nimenomaan se termi, jota hän haluaa itsestään käyttää ja myös se, miten hän haluaa työtään kuvattavan. Kirjan kuluessa hän pohtii useaan otteeseen arvokkuuden olemusta ja sitä mitä se pitää sisällään:

Sallikaa minun sanoa: "arvokkuus" kytkeytyy elimellisesti hovimestarin kykyyn säilyttää ammattiminänsä aina ja kaikkialla. Vähäpätöisempien hovimestarien ammattiminä väistyy yksityisen minän tieltä vähimmästäkin yllykkeestä. Sellaisille henkilöille hovimestarin toimi on kuin pantomiinirooli: pieninkin tönäisy, pieninkin horjahdus saa naamion putoamaan, ja alta paljastuu näyttelijä. Suuret hovimestarit ovat suuria, koska heillä on kyky täyttää ja säilyttää ammattiroolinsa aina; heitä eivät ulkonaiset tapahtumat järkytä, olivatpa ne sitten kuinka yllättäviä, hälyyttäviä ja vaikeita tahansa. (PPI s.55-56)

Erilaisten ulkoisten tapahtumien paineeseen Stevenskin joutuu urallaan törmäämään. Suhteessa sekä työnantajaansa, että isäänsä, joka on hänen esikuvansa hovimestarina, että Darlington Hallin taloudenhoitajaan neiti Kentoniin, johon suhde vähitellen alkaa olla myös muuta kuin pelkästään ammatillista, hän joutuu työntämään syrjään sekä tunteensa että välillä myös ajatukset siitä, mikä on oikein ja mikä väärin pyrkiessää täydellisyyteen hovimestarina. Pohtiessaan näihin liittyviä asioita ja kertoessaan niistä lukijalle, jonka Stevens usein olettaa ymmärtävän omia motiivejaan, häntä voidaan pitää jossain määrin jopa epäluotettavana kertojana. Arvokkuuden menetyksen pelossaan hän tuo asioita esiin kierrellen ja kaarrellen ja välillä jopa vähän "värittäen" oman näkemyksensä mukaan. Yleensä totuuden kirjassa sanookin joku muu, kuten esimerkiksi neiti Kenton tai Darlington Hallissa vieraileva herra Cardinal, lordi Darlingtonin kummipoika. Näiden erilaisten versioiden kautta lukijan kuva tapahtumista ja henkilöistä alkaa vähitellen muotoutua.

Lukijana mietin särkyykö Stevensin "hovimestarikuori" missään vaiheessa, ymmärtääkö hän mitä hän on kenties elämässään menettänyt tavoitellessaan täydellisyyttä. Jätän tämän kuitenkin kertomatta, mutta sen voin paljastaa, että itse näin kirjan lopussa jopa hieman trgikoomisuutta, jota kyllä ajoittain muutenkin löytyi Stevensin hahmosta. Tämä tuli esiin etenkin hänen pyrkiessään sopeutumaan uuteen isäntäänsä amerikkalaiseen liikemieheen Farradayhin, joka oli ostanut kartanon Darlingtonin suvulta toisen maailmansodan jälkeen. Kahden erilaisen kulttuurin ja kahden erilaisen aikakauden törmäys tuottivat tahattomia tragikoomisia vivahteita Stevensin käyttäytymiseen.

Kirjan kieli oli brittiläisen täsmällistä ja kuulinkin mielessäni Stevensin puhuvan ihanan täydellisellä yläluokan brittiaksentilla (Anthony Hopkinsin näköisenä). Siirtyminen nykyhetkestä muistoihin tehtiin lukijalle aina selkeästi selväksi. Kirjan näennäisestä tapahtumattomuudesta huolimatta kirja piti otteessaan vähitellen avautuvan ja eri suuntiin ulottuvan tarinan muodossa.

Suosittelen tätäkin Ishiguron kirjaa kaikille ja itse etsin seuraavaksi käsiini Yösoittoja-kirjan.