sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Tykistönkadun päiväperho

Huh, huh, nyt tulee vaikea kirja käsiteltäväksi. Muistan kun Helena Sinervon Tykistönkadun päiväperho (WSOY 2009, 240 s.) ilmestyi 2009. Luin siitä silloin arvosteluja mielenkiinnolla, sillä olin pitänyt Sinervon aiemmasta romaanista, Finlandia-palkitusta Runoilijan talossa- teoksesta, joka oli elämäkerrallinen romaani runoilija Eeva-Liisa Mannerista. Tämän uudemman teoksen arvostelut saivat kuitenkin aikaan sen ajatuksen, etten halua kirjaan tarttua. No, kirja kuitenkin tuli vastaan tänä kesänä kirja-alessa muutamalla eurolla ja päätti hypätä ostoskoriin ja sitä kautta lukulistalle.

Mette ilmoitti heti haluavansa suoraan asiaan ilman liikoja tunteita, että hänen ikäisellään naisella alapää oli jatkuvassa valmiustilassa. Kypsää naista himot pakottivat yhtä vastaansanomattomasti kuin nuoria miehiä. Ennenaikaiset siemensyöksyt eivät häntä haitanneet, hän oli vakuuttanut, hän hoitelisi itsensä omin käsin loppuun. ( TKPP s. 9)

Tämä kypsä, himokas ja halukas nainen on Mette, tutkija ja keskiluokkainen perheen äiti, joka kyllästyy tutkijan uraansa ja akateemiseen maailmaan ja päättää tehdä omasta elämästään tutkimuskohteen ja taideteoksen, jonka hän on nimennyt Ikuisuusprojektiksi. Projektin tarkoituksena on nostaa alttarille elämän kelvottomuus ja ylistää sitä ja tehdä siitä eräänlainen viheliäisyyden näytteillepano. Metelle nämä kelvottomuuden muodot ovat anonyymit seksisuhteet internetin välityksellä tavattujen nuorten miesten kanssa. Siihen kuuluvat myös valhe ja salailu, sillä läpeensä kunnolliset aviomies ja teini-ikäinen tytär eivät saa tietää Meten projektista mitään. Aviomies saa vain tietämättään toimia Meten mesenaattina, hänen elämäntaiteensa rahoittajana. Asiat kuitenkin mutkistuvat, mukaan tarinaan tulee ulkopuolisia henkilöitä ja vähitellen Mette paljastuu sekä miehelleen että tyttärelleen.

Meten innoittajana hänen Ikuisuusprojektissaan on itsemurhan tehnyt "Nobel-kestoehdokas" Liliane Schubald, jonka kohtalon kanssa Mette tuntee tietynlaista yhteneväisyyttä. Hän oli sukeltanut Schubaldin ajatuksiin väitöskirjassaan, jonka hän oli kirjoittanut "tutkimuksellisen intohimon vallassa" ja jonka oli lukenut ehkä viisi ihmistä, teemanaan itsemurha Schubaldin tuotannossa. Schubald oli tehnyt omasta elämästään ja ruumiistaan eräänlaista performanssitaidetta ja lopulta jopa hänen itsemurjansa oli ollut performanssi.

"Kirjailija hyökkäsi implanttiensa kimppuun", otsikoi laajalevikkisen sanomalehden kirjallisuussivu ja itse juttu kertoi, että ranskalais-itävaltalainen "kohu-kirjailija" oli löydetty omasta suuresta poreammeestaan tyhjiin vuotaneena. You Tubessa julkaistusta itsemurhaviestistä ja kuva-aineistosta päätellen kirjailija oli repinyt syyhyävät ja kutiavat silikoni-implanttinsa omin käsin ruumistaan. Otteita You Tuben materiaalista lojiu papaeritulosteina kahvi- ja viinilammikoissa kirjailijan työpöydällä. (TKPP s, 182-183)

Kirjaa lukiessa mietti haluamattaankin mikä on Sinervon tekstin tarkoitus, pyritäänkö sillä johonkin. Mitä pitemmälle luin, sitä enemmän vahvistui ajatus, että kyseessä on jonkinlainen parodia ja että tämän parodian kärki terävimmin suuntautuu feministiseen taiteentutkimukseen, varsinkin sen siihen haaraan, joka on ottanut tutkimuksen lähtökohdaksi ruumiillisuuden. Parodian kohteena on paitsi tutkimussuunnan käyttämä kieli myös se, miten kaikenlainen taide nähdään ainoastaan omien teorioiden läpi.

Professori Margaret Boom, yksi tunnetuimmista yhdysvaltalaisista avantgarde-tutkijoista, riemuitsi Schubaldin videosta ja julisti sen uuden vuosituhannen vallankumouksellisemmaksi taide-eleeksi. Boomin mukaan Schubald on asettunut poreammeeseen paitsi asentoon, jossa maalaustaiteen klasikkoteoksissa nähdään kylpijättäret, myös Marat`n murhaa esittävän kuuluisan maalauksen sommitelmaan. (TKPP s, 185)

Piikkejä Sinervolta singahtelee myös moniin muihin suuntiin, kuten myös erilaisia intertekstuaalisia viittauksia. Ehkä tämän vuoksi kirjasta jää sellainen olo, että siihen on yritetty mahduttaa liikaa erilaisia aineksia ja siksi siitä on vaikea saada otetta ja muodostaa edes jonkinlaisia järkeviä johtopäätöksiä. Luin kirjan kuitenkin loppuun, vaikka alun perusteella tuntui siltä, etten siihen pystyisi. Todennäköisesti juuri se, että mielsin tekstin vähitellen parodian läpi auttoi lukukokemuksessa, sillä olen itse kirjallisuuden opinnoissani aikanaan kipuillut näiden tiettyjen feminististen teorioiden kanssa, ymmärtämättä sitä, mistä niissä lopultakin on kyse ja ihmetellyt niiden täydellistä vierautta todellisuudden suhteen.


maanantai 25. heinäkuuta 2011

Haudankaivajan tytär

Jacob Schwart on sivistynyt, filosofinsa lukenut, toiveikkaasti tulevaisuuteen katsova mies, ammatiltaan matematiikan opettaja. Hän on myös juutalainen ja kun Hitler saa otteen vallasta ja antisemitismi laajenee Saksassa, niin yhtäkkiä Jacob Schwartilla ei olekaan sitä tulevaisuutta, josta hän on haaveillut. Hän kokee olonsa uhatuksi uudessa saksalaisessa yhteiskunnassa. Siksi hän haalii kokoon kaiken omaisuutensa ja saa perheelleen liput laivaan, joka vie heidät Yhdysvaltoihin, turvaan, kuten Jacob uskoo. Saastaisissa oloissa matkustaen he vihdoin saapuvat uuteen maahansa. Perheen maihinnousu kuitenkin viivästyy, sillä Jacobin vaimon Annan synnytys käynnistyy ja useiden tuntien kärsimyksen jälkeen syntyy kahdelle veljelle sisar, joka saa nimen Rebecca. Vastasyntyneestä tulee perheensä ainoa, joka on syntynyt uuden maan kansalaisena. Tämä tulee vahvasti määrittämään hänen tulevaisuuttaan.

Sinä...sinä olet syntynyt täällä. Sinulle ne eivät tee pahaa. (HKT, 221)

Uusi maa ei kuitenkaan tuo eikä suo perheelle onnea. Huolimatta siitä, että he pyrkivät sopeutumaan kaikin mahdollisin tavoin. Kaikki se, mitä on ollut, se, mikä on kuulunut entiseen elämään, vanhaan maahan, tukahdutetaan. Jacobin vaatimuksesta heidän on vaihdettava jopa kieli, joka on ihmisen identiteetin yksi tärkeimmistä elementeistä. Myös heikkoudet on kätkettävä, sillä isän mukaan eläinmaailmassa, joka ihmiskuntakin hänen mieletään on, heikoista hankkiudutaan nopeasti eroon.

Yhdysvalloissa isästä tulee pienen kaupungin haudankaivaja, ja lapsista haudankaivajan lapsia, minkä lisäksi he ovat muiden silmissä jutkuja ja sakemanneja. He joutuvat alentumaan ja nöyrtymään ja heidän oletetaan olevan kiitollisia niistä muruista, joita heille armollisesti annetaan. Vähitellen heissä saa vallan katkeruus, joka ryöpsähtelee esiin etenkin isässä ja vanhimmassa veljessä väkivaltaisuutena. Äiti sen sijaan käpertyy täysin itseensä ja omaan maailmaansa, ainoana lohtunaan musiikki, jota hän salaa kuuntelee aviomiehensä radiosta.

Joyce Carol Oatesin romaani Haudankaivajan tytär (  Otava, suom. 2009 Kaijamari Sivill, 678 s., alkuper. The Gravedigger`s Daughter 2007) seuraa Schwartin perheen elämää Yhdysvalloissa lapsista nuorimman Rebeccan silmin ja äänellä aina siihen asti, kun perhe lopullisesti tuhoutuu ja Rebecca jää yksin. Tästä alkaa hänelle uusi aikakausi, matka uudeksi ihmiseksi, lopulta henkilöllisyyttä myöden. Menneisyys ei kuitenkaan jätä häntä rauhaan missään vaiheessa.

Romaanin ensimmäisessä osassa Rebecca on nuori nainen, äiti ja vaimo. Takautumien kautta palataan kuitenkin Rebeccan lapsuuteen ja aikaan ennen nykyhetkeä, tapahtumiin, jotka ovat tehneet Rebeccasta sen, joka hän sillä hetkellä on. Vähitellen hän kuitenkin tajuaa, että hänen on muutettava elämänsä, jos hän haluaa säilyttää oman ja lapsensa hengen.

Romaanin toisessa osassa seurataan Rebeccaa, joka jättää taakseen koko entisen elämänsä, identiteettinsä ja jopa ulkonäkönsä. Hänestä tulee Hazel Jones ja Hazel Jones on toinen ihminen kuin Rebecca Schwart oli.

Hänen kasvonsa eivät vielä olleet Hazel Jonesin kasvot vaan tummemmat, hän kätkisi täyteläisen oliivinvärin vaaleammalla meikillä, ensin voiteella ja sitten puuterilla. Meikin hän levittäisi huolellisesti myös kaulaan, häivyttäisi sen pikkuhiljaa, huomaamattomasti ja tarkasti. Ja hän peittäsi huolellisesti myös hiusrajansa ohuet vaalenneet arvet, joita Gallagher ei ollut koskaan nähnyt. Mutta hiuksensa hän oli jo harjannut niin tarmokkaasti että ne rätisivät staattsita sähköä, Hazel Jonesilla täysin luonnollisen näköiset lämpimän kastanjansävyiset hiukset, joissa oli tummanpunaisia raitoja. (...) Hazel Jones oli äärimmäisen säädyllinen nuori nainen niin vaatetukseltaan kuin tavoiltaankin. (HKT, 521)

Samalla tavalla kun hän häivyttää entisen ulkonäkönsä hän häivyttää entisen elämänsä ja sen synnyttämät arvet. Tästä lähin hänen tärkein tehtävänsä on olla mahdollisimman hyvä äiti, se joka mahdollistaa lapselleen kaikki edellytykset, jotta tämä voisi käyttää saamaansa lahjaa, musiikin tajua ja taitoa tuottaa sitä, Rebeccan äidin perintöä.

"Jumalan henkäys."
Oikukas tuuli ajoi häntä yhtäkkiä odottamattomaan suuntaan, joka kuitenkin oli päätetty, tarkoituksenmukainen. Häntä ja lasta, joka oli hänen elämänsä tarkoitus.


Entinen kuitenkin seuraa varjona perässä. Romaanin epilogi koostuu kirjeistä, joiden avulla menneisyys herää jälleen henkiin ja joiden avulla Rebeccalla on mahdollisuus raottaa sitä kuorta, jonka hän on luonut itselleen ja lapselleen suojaksi. Kirjeissä hän voi olla taas Rebecca.

Haudankaivajan tytär on ensimmäinen kirja, jonka olen Oatesilta lukenut ja olen täysin häikäistynyt hänen tavastaan käyttää kieltä ja sanoja, luoda niiden avulla erilaisia tunnelmia ja maailmoja. Samoin hänen tapansa kuljettaa juonta erilaisten kerronnallisten keinojen, näkökulmien vaihdosten ja takautumien avulla on uskomattoman taitavaa.

Vaikka Haudankaivajan tytär on viihdyttävä romaani, niin samalla se on tarkka tutkielma siitä, miten ihmiselle tapahtuu kun hänen on sopeuduttava pakolaisena vieraaseen maahan, kun häneltä viedään identiteetin perusta, oma kulttuuri ja ennen kaikkea oma kieli.

Hazel oli niitä, joilta on viety lapsuuden kieli, ja millään muulla kielellä ei sydän kykene puhumaan.  (HKT, 644)

Aikaisempia arvioita on luettavissa  Leena Lumin ja Katjan blogeista.

P.s. Olisin kiitollinen, jos viitsisitte vinkata Oatesin muita kirjoja, sillä haluan ehdottomasti lukea muutakin häneltä.


keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Muotokuvamaalarin tytär ja kirjallista elämää

Tuula-Liina Varis: Muotokuvamaalarin tytär. Novelleja. 2010, 217 s. WSOY

Oliko nukkekoti kompensaatiota, jotakin jonka Milla hallitsemattomassa maailmassa saattoi hallita? Nostaa pirtinpöydälle ja saada omin käsin valmiiksi, kun tosielämässä ei mikään koskaan valmistu? Jotakin tekemistä niihin aikoihin televisiosta tulleella Ingmar Bergmanin Fannylla ja Aleksanderilla oli riivauksen kanssa, sitä Milla mietti usein. Elokuva herätti hänessä voimakkaan nostalgian, vaikka hän ei ollut elänyt sen kuvaamassa ajassa eikä siinä kuvattua elämää, ei mitään sen tapaistakaan. Kuitenkin  se kosketti hänen elämäänsä, tuli aivan lähelle, murtautui häneen, eikä hän osannut selittää, minkä takia. (MKMT s. 36)

Tuula-Liina Variksen uusimman novellikokoelman ensimmäisessä novellissa "Nuket" Milla yrittää saada maailmaa haltuunsa ja poistaa ympäriltään kaiken epävarmuuden ensin nukkejen ja sittemin aikuisiällä nukkekodin avulla. Kerta toisensa jälkeen hän luovuttaa huomatessaan, että oikea elämä, ympärillä oleva maailma ei toiminutkaan hänen toiveidensa mukaisesti.

Se oli ihana talo. Se oli Millan viimeinen yritys rakentaa hallittavissa oleva maailma.
Ehjä maailma.
Eihän se onnistunut.(MKMT, s. 38)


Tuula-Liina Varis on taitava naisen elämän ja sisäisen maailman kuvaaja. Hän valottaa niitä eri kulmista ja antaa äänen eri-ikäisille naisille. Tehden sen vivahteikkaasti, vähin sanoin, mutta samalla kertoen koko tarinan. Näiden novellien kohdalla ei itsestäni tuntunut etten pysyisi vauhdissa mukana. Lyhyydessäänkin kaikki novellit jättivät olon, että tästä sanottiin kaikki tarpeellinen. Merkityksiä ei tarvinnut erikseen kaivaa rivien välistä, ne olivat lukijan edessä sellaisinaan.

Kokoelma jakaantuu neljään osaan. Ensimmäisen osan muodostaa yksinään novelli "Nuket". Toisessa osassa on neljä novellia: "Muotokuvamaalarin tytär", "Oton kummipoika", "Paskiainen" ja "Hänen koko elämänsä": Näistä kaikkien kolmen ensimmäisen nimeksi olisi sopinut Paskiainen ja suurin Paskiainen kaikista oli Oton kummipoika Marko, joka härskisti käytti hyväkseen kummisetänsä rakkautta. Novellin kertojana on kummisedän vaimo, joka huomaa Markon ala-arvoisen käyttäytymisen, mutta lojaalisuudesta ja rakkaudesta miestään kohtaan ei puutu asiaan.

Niin paljon annettiin olla, liian paljon. Kun haluttiin rakastaa, olla hyviä. Kun se oli niin avuton. Kun se oli niin herkkä. Kun se oli niin liikuttava avuttomassa herkkyydessään, herkässä avuttomuudessaan. Kun sille tuli niin helposti paha mieli. (MKMT s. 61)

Sama härskin hyväksikäytön ja toisaalta myös kiinnipitämisen teema on niminovellissa, jossa isä ei voi päästää irti pahoin alkoholisoituneesta tyttärestään. Varsinaisessa "Paskiaisessa" ystävyys ei olekaan sitä mitä voisi luulla, vaan taas on kysymys hyväksikäytöstä ja myös luottamuksen pettämisestä.

Toisen osan viimeinen novelli "Hänen koko elämänsä"sopisi teemoiltaan kokoelman kolmanteen osaan, joka on nimetty "Pieneksi mummosarjaksi". Nimensä mukaisesti mummosarjan pääosassa ovat vanhemmat naiset. Sänkyyn sidotut, omalaatuiset, ovelat ja vähän irvokkaatkin mummot. Samalla nämä novellit ovat keskustelunavauksia vanhustenhoitoon päin, siihen miten laitoshoito tasapäistää ja lopulta tappaa persoonallisuuden ja ilon elämästä. Kun ilo katoaa, katoaa usein myös elämänhalu ja seurauksena on nopea kuolema. "Hänen koko elämänsä" novellissa taas tuodaan esiin se, miten kotonaan asuva, huonokuntoinen vanhus on tehostetun ja äärimmilleen mitoitetun kotihoidon armoilla. Pienen toivon ja inhimillisyyden pilkahduksen tähän synkkään kuvaan tuo uusi reipas työntekijä, joka ei vielä täysin ole oppinut miten systeemi toimii. Se, miten hän tekee työtään on visio siitä, miten koko vanhusten huollon pitäsi toimia: vaippojen sijasta viedään vessaan, ruuan voi syödä sängyn sijasta keittiön pöydän ääressä kauniista, omista astioista ja kahvin voi juoda olohuoneessa lehteä selaillen. Ihmisarvoa ylläpitävää hoitoa! Utoapiaako? Siltä tällä hetkellä ikävä kyllä näyttää.

Yöpuulle laittaja tulee kahtakymmentä vaille viisi, pyyhkii hänet kosteilla, viileillä pyyhkeillä, laittaa yövaipan, annostelee illansuun, illan ja aamuyön lääkkeet, tuo yöpöydälle vesilasin ja mehulasin ja iltapalaksi kaksi kelmuun kääräistyä voileipää, joita hän ei ikinä syö. Kääntää sälekaihtimet, ja huone hämärtyy. Sytyttää lukuvalon, kiertää huoneet ja tarkistaa paikat. Että kaikki on sammutettuna, kohta myös hän. (MKMT s. 137)

Novellikokoelman viimeinen osa muodostuu yhdestä novellista "Muistin että unohdin", joka on kertomus novellikokoelman työstämisestä ja ajattelin tällä osallistua pienellä osin Paulan kirjallista elämää haasteeseen. Novelli on kokoelma otteita työpäiväkirjasta ja se koostuu sitaateista ja kirjallisuusviitteistä ja niistä nousevista ajatuksista sekä unista. Näistä puolestaan nousevat vähitellen kokoelman teemat. Ympärillä on koko ajan kesämökin luonto lintuineen ja järvineen ja välillä ironisesti kommentoiva aviomies.

Olen antanut itselleni luvan olla tekemättä mitään, jos kirjoittaminen ei sovinnolla suju. Olen antanut sen luvan itselleni joka aamu, torjunut täytyy-lauseet, huonosti onnistuen, mutta torjunut kuitenkin. Olen antanut itselleni luvan lukea kirjoja, joita olen ennenkin lukenut, moneen kertaan, vaikka jatkuvan henkisen kasvun maksiimia noudattaen pitäsi lukea kirjoja, joita ei ennen ole lukenut, oppiakseen jotakin uutta, rikastuttaakseen tietämystään maailmasta. (MKMT s. 201-202)

Lohdullista!

Tärkeää kirjoittamisessa ovat myös rutiinit, jotka tulevat sitä tärkeämmäksi, mitä vanhemmaksi ihminen tulee. Rutiinit auttavat muistamaan ja pitämään asiat järjestyksessä.

Auttavatko rutiinit pitämään unohtelevaa mieltä järjestyksessä? Olenko pikkutarkka ja siivousvimmainen kaaoksen pelossa? Leviääkö kaikki hallitsemattomiin, jos ei pidä yksityiskohdista kiinni? En tiedä. (MKMT s. 206)

Kysymys on siis samasta maailman haltuunotosta kuin ensimmäisessä novellissa "Nuket", tai ainakin sen illuusiosta. Kirjailija pohtii myös omaa vanhenemistaan ja sen tuomaa perspektiiviä ja vaikka "edessä ei enää ole vaikka mitä, mutta jotain kuitenkin." (MKMT s. 211)

Vähitellen tuleva novellikokoelma alkaa hahmottua:

Kokoelman kokoavaksi teemaksi näyttää kuin näyttääkin muodostuvan sukupolvien kohtaaminen, sen vaikeus ja toivottomuus, mutta myös hauras mahdollisuus. Typerän juhlavasti sanottu. "Kohtaaminen" on jo sanana sellainen, ettei se minusta sovi kuin uskovaisen suuhun. Mutta siis: sukupolvien yli kurotetaan ja vaikeaa on. ( MKMT s. 212)

Yhtä aikaa kirjoitusprosessissa olevan novellikokoelman kanssa mielessä risteilee uusi romaani, se, jota kirjailija on päänsä sisällä tehnyt jo vuosia. Toivottavasti tämä pään sisällä rakentunut romaani pian saa paperisen muodon, jotta mekin pääsemme sitä lukemaan. Itselleni Tuula-Liina Varis on Sirpa Kähkösen ohella tärkein suomalainen nykykirjailija, jonka uutuuksia odotan vesi kielellä. Syytän siitä, että tämän käsiin saamiseen meni näinkin paljon aikaa, Moskovassa oloamme. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan ;)

Nopea googlaus toi tuloksen, että tästä ovat aiemmin kirjoittaneet ainakin Joana ja Hanna. Ne, jotka eivät sitä vielä ole ymmärtäneet tehdä, niin nyt on korkea aika.



maanantai 18. heinäkuuta 2011

Kahdenlaisia Yösoittoja

Nyt on taas vähän aikaa purkaa sumaa, joka on syntynyt , kun ei ole ollut aikaa päivittää blogia kesän rientojen keskellä. Pakko on tässäkin hehkuttaa viime viikonlopun kokemusta Ilosaarirockissa Joensuussa. Päälavan viimeinen esiintyjä oli Sielun veljet, jotka saivat myös minut kokonaisvaltaisesti liikkeelle: muistot, tunteet ja tanssijalan. Se oli kesäisen lauantai-illan kokemuksellinen yösoitto.



Tämän postauksen varsinaisena aiheena on kuitenkin Kazuo Ishiguron Yösoittoja (suom. 2009 Helene Butzow, alkuper. Nocturnes 2009). Jos Sielun veljet yösoittonsa kanssa yltivätkin niihin odotuksiin, joita olin heille ladannut, niin samaa ei voi sanoa Ishiguron Yösoitoista.Kaksi aiemmin lukemaani Ishiguroa Ole luonani aina ja Pitkän päivän ilta olivat nostaneet odotukset pilviin, mutta tällä kertaa ne eivät täyttyneet. En tiedä onko syynä se, että novellimuoto ei nyt vaan ole minun genreni. Ehkä olen vähän liian hidas, enkä pääse mukaan ennen kuin tarina on jo lopussa. (Tätä teoriaa tosin hieman vesittää se, että Yösoittojen jälkeen luin Tuula-Liina Variksen Muotokuvamaalarin tyttären, joka on myös novellikokoelma ja se puolestaan kolahti kovaa, teen siitä postauksen seuraavaksi.)

Yösoittoja koostuu viidestä novellista, joissa kaikissa musiikki on läsnä tavalla tai toisella. Ensimmäisessä novellissa puolalainen kitaristi Jan, joka soittaa erilaisissa venetsialaisissa kahvilaorkestereissa, huomaa asiakkaiden joukossa amerikkalaisen laulajan Tony Gardnerin. Jan kiinnittää huomionsa laulajaan erityisesti siksi, että tämä oli ollut tärkeä hänen äidilleen. Gardenerin mukana elämään rautaesiripun takana oli tullut pieni annos romatiikkaa ja huolettomuutta. Jan rohkaisee mielensä ja menee jututtamaan entistä laulajasuuruutta, joka keskustelun päätteeksi pyytää Jania säestäjäkseen, sillä hän haluaa yllättää vaimonsa.
Minulla on romanttinen suunnitelma. Haluan esittää Lindylle serenadin. Oikeaan venetsialaistyyliin. Siinä te tulette kuvaan mukaan. Te soitatte kitaraa, minä laulan. Me teemme sen gondolissa, vene lipuu Lindyn ikkunan alle, ja minä laulan siinä. ( YS, s. 19-20)
Istuessaan gondolissa Gardenerin kanssa Janille vähitellen selviää, että musiikki- ja viihdebisnes voi olla hyvin julmaa, jopa niin julmaa, että siinä rakkaus jää toiseksi.

Toisen novellin keskiössä on Raymond, jonka hänen nuoruuden ystävänsä Charlie pyytää luokseen kylään. Vähitellen Raymondille selviää, että hänet on pyydetty vieraaksi pelastamaan Charlien ja tämän vaimon Emilyn karilla olevaa avioliittoa. Nuoruudessaan Raymondia ja Emilyä on yhdistänyt rakkaus samantyyppiseen musiikkiin.
Oli siis helpottavaa löytää joku, kaiken lisäksi tyttö, joka arvosti suuria amerikkalaisia sävelmiä. Minun laillani Emily keräsi LP-levyjä, joissa oli herkkiä mutkattomia tulkintoja vanhoista kappaleista - vanhempiemme sukupolvi oli hylännyt ne, ja levyjä sai usein halvalla romukaupoista. ( YS, s. 45-46)
Erinäisten väärinymmärrysten ja kommellusten jälkeen musiikki nousee yhdistäväksi tekijäksi sekä henkilöiden että eri aikakausien välille ja toimii eräänlaisena ukkosenjohdattimena.

Kolmannessa novellissa kertojana on kitaristi ja lauluntekijä, joka yrittää tuloksettomasti päästä sisään lontoolaiseen musiikkibisnekseen. Turhautuneena hän jättää Lontoon ja lähtee sisarensa, joka pitää kahvilaa miehensä kanssa maaseudulla, luo. Kitaristi auttelee kahvilassa, soittelee ja säveltelee sekä kuljeksii kitaransa kanssa nummilla haaveillen läpimurrosta. Hän tapaa sveitsiläisen muusikkopariskunnan, Tilon ja Sonjan, jotka omista pettymyksistään huolimatta yrittävät kannustaa nuorta muusikkoa uskomaan unelmiinsa. Tosin Sonja kehoittaa häntä myös varautumaan pettymyksiin.

Niminovelli Yösoittoja tapahtuu hienostohotellissa Beverly Hillissä. Siellä tapaavat toisensa saksofonisti Steve ja Tony Gardenerin entinen vaimo Lindy, jotka ovat olleet kauneusleikkauksessa ja ovat nyt hotellissa toipumassa. Molemmille kauneusleikkaus on ollut yritys parantaa omia mahdollisuuksiaan musiikki- ja viihdebisneksen raa´assa maailmassa. Kasvojaan peittävien siteiden vuoksi Steve ja Lindy ovat toisilleen kasvottomia ja tämä kasvottomuus helpottaa heidän tutustumistaan, sillä hetken aikaa he ovat ikäänkuin samalla viivalla. Seikkaillessaan muumioina pitkin yöllisiä hotellin käytäviä molempien luonteista paljastuu yllättäviä piirteitä, jotka selittävät sitä miksi he ovat siinä tilanteessa kuin ovat.

Viineisessä novellissa nuori, lahjakas unkarilainen sellisti Tibor tutustuu italialaisella piazzalla amerikkalaiseen Eloise McCormackiin, joka antaa ymmärtää olevansa tunnettu yhdysvaltalainen sellisti. Eloise alkaa opastaa Tiboria tämän sellonsoitossa soittamatta kuitenkaan koskaan itse. Vähitellen Tiborille selviää Eloisen salaisuus, se joka naisen soittamattomuuden takana on.
"Mutta mietit silti, miksi en soita sitä, eikö niin?Siis minä en lainaa selloasi ja näytä käytännössä mitä tarkoitan."
"En..." Tibor pudisti päätään tavalla jonka hän toivoi vaikuttavan välinpitämättömältä. "En toki. Minusta tämä toimii hyvin näinkin. Sinä kommentoit sanallisesti, minä soitan. Sillä tavalla tämä ei mene pelkäksi jäljittelyksi. Sanasi avaa minulle ikkunoita. Ne eisät avautuisi, jos soittaisit itse." (YS, s. 213)

Kirjan takakannessa on arvostelunpätkä The Guardianista: Ishiguro on koruttoman eleganssin taitaja. Hän jättää sanomatta jättämisen voiman. Minä en ilmeisesti löytänyt niitä rivien väliin jätettyjä huomioita. Novellit jättivät kylmäksi eivätkä aikaisempien Ishigurojen tapaan herättäneet tunteita, ajatuksia tai kysymyksiä. Hyvä mittari on se, ettei kirjaan ilmestynyt lukemisen aikana yhtään käännettyä sivun kulmaa. Ishiguron kieli, joka  aikaisemmissa lukemissani teoksissa on löytänyt tarinaan sopivan tyylin, ei tässä teoksessa vakuuttanut. Se ei soinut minun korvaani.

Aiemmin teoksesta ovat kirjoittaneet ainakin Hanna ja Erja.

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Talvi Madridissa

He jatkoivat kaupungin keskustaan. Useimmat rakennukset olivat maalaamattomia ja vieläkin ränsistyneempiä kuin Harry muisti, joskin aikoinaan ne olivat varmasti olleet loisteliaita. Kaikkialla oli julisteita, joissa oli kuvattu Franco ja falangipuolueen tunnus, ies ja nuolia. Useimmilla ihmisillä oli nukkavierut vaatteet, vieläkin nukkavierummat kuin hän muisti ja moni näytti laihalta ja väsyneeltä. (TM, 61)

Jatkan Espanjan lomamme lukukokemusten arviointia. Leonin jälkeen otin luettavakseni C.J. Sansomin Talvi Madridissa ( Winter in Madrid, Otava 2010). Wikipedian mukaan Sansom on brittiläinen kirjailija, jonka erikoisalana on historiallinen rikoskirjallisuus. Hänellä on yliopistotutkinto historiassa, joka ainakin lukemassani kirjassa tulee erinomaisesti esiin. Vaikka kirjan nimessä esiintyvä vuodenaika ja paikka olivatkin vääriä kesälomakohteeseemme verrattuna, niin kirja soveltui loistavasti lomalukemiseksi. Historiallisessa ajassa ja miljöössä Sansom kuljettaa juonta, joka sisältää sekä dekkarimaisia piirteitä että rakkauskertomuksen.

Kuten jo Leon-postauksessa kirjoitin en ole dekkari-ihminen. Kiinnostukseni tätä kirjaa kohtaan syntyikin muista vaikuttimista. Suurin syy oli se, että ymmärsin kirjan liittyvän osaltaan Espanjan sisällissodan aikaan, joka on pitkään kiinnostanut minua. Kirjan varsinainen tapahtuma-aika on talvi 1940, jolloin sisällisota, joka alkoi kesällä 1936, oli jo ohi, mutta sen vaikutukset näkyivät kaikkialla: valtataisteluina, ideologisina ristiriitoina, vankileireinä, hävinneiden nöyryyttämisenä ja taloudellisena kurjuutena.

Sinä kylmänkosteana iltapäivänä barrio näytti lähes autiolta, sillä liikkeellä oli vain muutama ihminen. [...] Osa taloista näytti olevan romahduspisteessä ja ne oli tuettu puisilla pylväillä, kadut olivat täynnä kuoppia ja rikkoutuneita laattoja, ja siellä täällä oli pommitettuja taloja, joiden sorakasoissa törrötti puoliksi sortuneita seiniä kuin rikkinäisiä hampaita.( TM, 235)

Sansom on tutkinut tarkkaan erilaisia aikalaisdokumentteja ja myöhempää tutkimusta ko. ajasta ja pyrkinyt sijoittamaan romaaninsa tapahtumat mahdollisimman autenttiseen aikaan ja ympäristöön. Mielestäni hän onnistuu tässä mainiosti. Lukiessani kirjaa kylmä, talvinen, puutteen kurjistama Madrid oli välillä todellisempi kuin ympärilläni oleva lomakylä, ainoa yhteneväinen piirre oli ympäriltä kuuluva espanjan kieli.

Kirjan tapahtumia ei voi juurikaan selostaa paljastamatta juonen käänteitä. Vaikka kirjan tapahtumapaikkana on Madrid, sen päähenkilöinä ovat kuitenkin englantilaiset. Varsinaisen tapahtuma-ajan lisäksi liikutaan paljon aikaisemmissa ajoissa päähenkilöiden muistojen ja takautumien kautta ja näin saadaan selvyyttä heidän keskinäisiin suhteisiinsa. Sodassa haavoittunut Harry Brett lähetetään Espanjaan vakoilemaan entisen koulutoverinsa Sandy Forsythin liiketoimia espanjalaisten kanssa. Peiteroolina Harrylla ovat tulkin tehtävät Englannin lähetystössä ja tämän kautta kirjan juoneen tulee mukaan erilaisia diplomaattisia kiemuroita. Harryn ja Sandyn lisäksi Espanjassa on heidän yhteinen koulutoverinsa Bernie Piper, joka on kuitenkin kadonnut taisteltuaan tasavaltalaisten puolella sisällissodassa ja tämän entinen rakastettu Punaisen ristin avustustyöntekijä Barbara Clare. Näiden ihmisten kohtalot kietoutuvat monella tapaa toisiinsa ja yllätyksiäkin on luvassa.

Minut Sansom piti otteessaan hyvin ja yli 600 sivuinen teos oli nopesti luettu. Kirjan lopussa on lyhyt johdatus niihin poliittisiin ja valtiollisiin tapahtumiin, jotka kirjan taustalla ovat ja suosittelisinkin sen lukemista ensin, sillä se auttaa ymmärtämään kirjan henkilöitä ja heidän ajatusmaailmaansa.

Muutamia polkuja aiheeseen:

Ernest Hemingway: Kenelle kellot soivat
Jenny Pajunen: Espanja, sinä nuoruutemme

sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

10 kärjessä - kirjoissa ja vähän kosmetiikassakin



Täytyy myöntää, että poden pienoista listaväsymystä nais- ja mieskirjailijalistojen jälkeen. Mutta toisaalta on mielenkiintoista miettiä omaa kymmenen kärjessä listaa kirjoissa ja vähän kosmetiikassakin, joten kiitos Kirjavan kammarin Karoliinalle  ja Susan kirjaston Susalle haasteesta.

Lainaan listaustapani Piilomajan Violetilta eli kirjan pitää olla sellainen, että se löytyy hyllystäni ja olen lukenut sen useampaan kertaan (Huonoja kirjojahan ei viitsi montaa kertaa lukea =D). Ainoan poikkeuksen teen Sirpa Kähkösen kohdalla, sillä tiedän, että hänen Kuopio-sarjaansa tulen palaamaan uudelleen sopivassa tilanteessa. Tällä kertaan listaan vaan kaunokirjallisuutta ja jätän tavoistani poiketen (oma)elämäkerrallisen kirjallisuuden tämän ulkopuolelle. Järjestystä rakastavan neitsyt-ihmisen tapaan kirjat ovat aakkosjärjestyksessä, ei siis paremmuusjärjetyksessä.

1. Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
2. Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus
3. Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä
4. Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet (sarajan aloitusosa)
5. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla (tämä menköön yhtenä kirjana, vaikka onkin kolme osaa)
6. Reko ja Tiina Lundan: Viikkoja ja kuukausia
7. Thomas Mann: Buddenbrookit
8. Pirkko Saisio: Elämänmeno
9. Tuula-Liina Varis: Maan päällä paikka yksi on
10. Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä

Sitten se kosmetiikka, en ole oikeastaan missään merkkiuskollinen, joten ne vaihtelevat saatavuuden ja rahatilanteenkin mukaan. Päätin listata vain meikkituotteet, sillä niistä löytyy lempimerkkejä:

1. Värivoide (Biothermiä rahatilanteen salliessa)
2. Valokynä (usein Lòrealia, on riittoisaa)
3. Puuteri (Body shopin kivipuuteri)
4. Ripsiväri
5. Huulipuna (Lancome)


Kymmentä en saanut kokoon, mutta lisätään vielä pari hajuvesimerkkiä, joita on kulunut useampia pulloja:


Jean-Paul Gaultier
Caroline Herrera: 212

Haaste on kiertänyt kirjablogistaniassa jo sen verran, että jätän haasteen avoimeksi niille, jotka eivät sitä vielä ole tehneet.

Kuva Tarragonasta, Välimeren parvekkeelta.

lauantai 9. heinäkuuta 2011

Paleface



Teen pienen harharetken kirjallisuuden ulkopuolelle musiikin maailmaan. En todellakaan ole mikään musiikin tuntija, mutta joskus sitä hurahtaa johonkin ja haluaa jakaa kokemuksensa.

Olin vapun alla Agit Propin konsertissa Kulttuuritalolla, jossa lämmittelijänä oli Paleface. Ennen konserttia en tiennyt Palefacesta juuri mitään. Tiesin, että hän oli räppäri ja esiintynyt presidentin linnassa adidakset jalassa, siinä kaikki. Yhtään hänen kappalettaan en ollut koskaan kuullut ja siksi ihmettelin vähän miten räppäri sopii yhteen Agit Propin kanssa.

Ihmetys haihtui heti kun ensimmäinen biisi, Helsinki Shangri-La alkoi. Pelkästään mies ja kitara, mutta esitys vangitsi ja pakotti kuuntelemaan mitä laulajalla oli sanottavaa. Olin aivan haltioissani, sillä lyriikat olivat lähes poikkeuksetta nerokkaita (osin myös hauskoja) sanailottelussaan, mutta myös yhteiskunnallisessa kantaaottavuudessaan. Oli ilmiselvää, että Paleface on sitä 2010-luvulla mitä Agit Prop oli 1970-luvulla, uutta työväenmusiikkia. Hän myös yhdistelee taitavasti erilaisia musiikkigenrejä ja osoittaa kunnioitustaan vanhoille mestareille Hiski Salomaasta Juice Leskiseen.

Maamme maahanmuuttopolitiikka kusee omaan nilkaan
Jos Timo Soinin traumat takaa äänestyksen vilkkaan
hura-huh-hah-hei oikeistopolulistit  
Halme, Halla-aho, Jörg Haider, Ku Klux Klan (kappaleesta Helsinki- Shangri-La)

Paleface tekee suurimman osan teksteistään itse ja useimmat niistä ovat avoimen poliittisia ja niillä isketään moneen suuntaan vallanpitäjistä rahamaailman eliittiin, kirkosta mediaan. Erilaiset ajan ilmiöt, syrjäytyminen, kiihkoisänmaallisuus, rasismi, ympäristöstä piittaamaton kulutus ja uskontojen väliset skismat saavat teksteissä sijansa. Samoin läsnä on median luoma, välillä hyvin epätodellinen ja julma maailma johannatukiaisineen ja susanruususineen. Itse pidän Palefacea taitavana riimittäjänä, joka tekstiensä kautta ilmentää oman sukupolvensa kieltä ja samalla myös luo sitä.

Se on se sama vaiheilija, sanataiteilija,
citykanin seläs pitkin maailmankaikkeuksia
kädet ristittynä, kädessä on kynä
edessä on maapallo, äänessä on sydän. (Kappaleesta Riisto Räppääjä)

Vaikka kaikki teksit eivät välttämättä samalla tavalla iske (varsinkaan tällaiseen vähän vanhempaan käpyyn), niin se, että äänessä on sydän, välittyy Palefacen teksteistä.

Kuva Jari-Pekka Laitio-Ramone

keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Ystävä sä lapsien- Komisario Guido Brunettin tutkimuksia

 Listatessani naiskirjailijoita otin mukaan Donna Leonin. Hän on lähestulkoon ainoa dekkaristi, josta pidän niin paljon, että olen lukenut häneltä useampia teoksia. Tästä voi päätellä, ettei rikoskirjallisuus ole lempigenreäni. Leonin luoma rikoskomissario Guido Brunetti kuitenkin viehättää, samoin kuin viehättää se, miten Leon kuvaa Venetsiaa ja italialaista yhteiskuntaa yleisemminkin. Brunettin vaimon Paulan kautta Leon kuvaa myös italialaisia sukupuolirooleja, jotka pohjoismaisesta näkökulmasta katsottuna näyttäytyvät melkoisen perinteisiltä. Vaikka Paula on kodin ulkopuolella työelämässä, kirjallisuuden professorina yliopistossa, hän on se, joka perheessä hoitaa kotityöt. Aika ajoin asiasta perheessä väitellään, mutta asiat eivät muuksi muutu. Keskeisellä sijalla kirjassa ovat myös Paulan valmistamat ateriat. Kirjojen huonona puolena (positiivisella tavalla) voikin pitää sitä, että Brunettin seikkailuja seuratessa alkaa ennemmin tai myöhemmin tehdä mieli jotain hyvää italialaista ruokaa ja tietenkin lasissa helmeilevää valkoviiniä. Mieluiten tietenkin autenttisessa ympäristössä. Tämä onkin yksi syy, miksi Leonin kirjoja on mukavaa lukea lomalla, jos ei nyt ihan Venetsiassa, niin lomatunnelmissa kuitenkin. Tämän viimeisimmän Leonini Ystävä sä lapsien (  Otava 2010, alkuperäiseltä nimeltään Suffer the Little Children) luin lomamatkallamme Espanjassa.  Ja kyllä, lasissa oli ainan silloin tällöin raikasta valkoviiniä suunkostukkeeksi.

Ystävä sä lapsien teoksessa Brunetti saa tutkittavakseen lapsikauppaan liittyvän tapauksen. Taloudellisesti hyvin menestyvä lastenlääkäri ja hänen vaimonsa, joka on vaikutusvaltaisen venetsilaisliikemiehen ja kansallismielisen puolueen perustajan tytär, hankkivat itselleen lapsen tavalla, joka on lainvastainen ja moraalisesti kyseenalainen. Asian ympärillä käydään Brunettin johdolla monenlaisia eettisiä ja moraalisia keskusteluja. Toisaalta voidaan nähdä, että pariskunta tarjoaa rakastavan kodin lapselle, joka muuten kenties joutuisi elämään huonoissa oloissa. Toisaalta yleisemmin ajatellen kyse on moraalisesti katsoen hyvin arveluttavista asioista. Leonille ominaisesti asiaan liittyy vielä se, miten raha ja valta vaikuttavat ihmisten asemaan lain edessä epätasa-arvoistavasti. Se, jolla niitä on, harvemmin joutuu teoistaan edesvastuuseen lain kirjaimen mukaisesti.

Itse pidän Leonin kirjoista juuri siksi, että ne näennäisestä keveydestään huolimatta nostavat esiin erilaisia yhteiskunnallisia, moraalisia ja eettisiä kysymyksiä. Tätä ei kuitenkaan tehdä lukijaa uuvuttavasti ja mikä itselleni tärkeää, väkivallalla mässäillen. Joidenkin tiukemmin tapahtumiin perustuvien dekkarien ystävät saattaisivat pitää näitä paikallaan junnaavina ja jopa tylsinä, mutta minulle ne sopivat.