maanantai 18. heinäkuuta 2011

Kahdenlaisia Yösoittoja

Nyt on taas vähän aikaa purkaa sumaa, joka on syntynyt , kun ei ole ollut aikaa päivittää blogia kesän rientojen keskellä. Pakko on tässäkin hehkuttaa viime viikonlopun kokemusta Ilosaarirockissa Joensuussa. Päälavan viimeinen esiintyjä oli Sielun veljet, jotka saivat myös minut kokonaisvaltaisesti liikkeelle: muistot, tunteet ja tanssijalan. Se oli kesäisen lauantai-illan kokemuksellinen yösoitto.



Tämän postauksen varsinaisena aiheena on kuitenkin Kazuo Ishiguron Yösoittoja (suom. 2009 Helene Butzow, alkuper. Nocturnes 2009). Jos Sielun veljet yösoittonsa kanssa yltivätkin niihin odotuksiin, joita olin heille ladannut, niin samaa ei voi sanoa Ishiguron Yösoitoista.Kaksi aiemmin lukemaani Ishiguroa Ole luonani aina ja Pitkän päivän ilta olivat nostaneet odotukset pilviin, mutta tällä kertaa ne eivät täyttyneet. En tiedä onko syynä se, että novellimuoto ei nyt vaan ole minun genreni. Ehkä olen vähän liian hidas, enkä pääse mukaan ennen kuin tarina on jo lopussa. (Tätä teoriaa tosin hieman vesittää se, että Yösoittojen jälkeen luin Tuula-Liina Variksen Muotokuvamaalarin tyttären, joka on myös novellikokoelma ja se puolestaan kolahti kovaa, teen siitä postauksen seuraavaksi.)

Yösoittoja koostuu viidestä novellista, joissa kaikissa musiikki on läsnä tavalla tai toisella. Ensimmäisessä novellissa puolalainen kitaristi Jan, joka soittaa erilaisissa venetsialaisissa kahvilaorkestereissa, huomaa asiakkaiden joukossa amerikkalaisen laulajan Tony Gardnerin. Jan kiinnittää huomionsa laulajaan erityisesti siksi, että tämä oli ollut tärkeä hänen äidilleen. Gardenerin mukana elämään rautaesiripun takana oli tullut pieni annos romatiikkaa ja huolettomuutta. Jan rohkaisee mielensä ja menee jututtamaan entistä laulajasuuruutta, joka keskustelun päätteeksi pyytää Jania säestäjäkseen, sillä hän haluaa yllättää vaimonsa.
Minulla on romanttinen suunnitelma. Haluan esittää Lindylle serenadin. Oikeaan venetsialaistyyliin. Siinä te tulette kuvaan mukaan. Te soitatte kitaraa, minä laulan. Me teemme sen gondolissa, vene lipuu Lindyn ikkunan alle, ja minä laulan siinä. ( YS, s. 19-20)
Istuessaan gondolissa Gardenerin kanssa Janille vähitellen selviää, että musiikki- ja viihdebisnes voi olla hyvin julmaa, jopa niin julmaa, että siinä rakkaus jää toiseksi.

Toisen novellin keskiössä on Raymond, jonka hänen nuoruuden ystävänsä Charlie pyytää luokseen kylään. Vähitellen Raymondille selviää, että hänet on pyydetty vieraaksi pelastamaan Charlien ja tämän vaimon Emilyn karilla olevaa avioliittoa. Nuoruudessaan Raymondia ja Emilyä on yhdistänyt rakkaus samantyyppiseen musiikkiin.
Oli siis helpottavaa löytää joku, kaiken lisäksi tyttö, joka arvosti suuria amerikkalaisia sävelmiä. Minun laillani Emily keräsi LP-levyjä, joissa oli herkkiä mutkattomia tulkintoja vanhoista kappaleista - vanhempiemme sukupolvi oli hylännyt ne, ja levyjä sai usein halvalla romukaupoista. ( YS, s. 45-46)
Erinäisten väärinymmärrysten ja kommellusten jälkeen musiikki nousee yhdistäväksi tekijäksi sekä henkilöiden että eri aikakausien välille ja toimii eräänlaisena ukkosenjohdattimena.

Kolmannessa novellissa kertojana on kitaristi ja lauluntekijä, joka yrittää tuloksettomasti päästä sisään lontoolaiseen musiikkibisnekseen. Turhautuneena hän jättää Lontoon ja lähtee sisarensa, joka pitää kahvilaa miehensä kanssa maaseudulla, luo. Kitaristi auttelee kahvilassa, soittelee ja säveltelee sekä kuljeksii kitaransa kanssa nummilla haaveillen läpimurrosta. Hän tapaa sveitsiläisen muusikkopariskunnan, Tilon ja Sonjan, jotka omista pettymyksistään huolimatta yrittävät kannustaa nuorta muusikkoa uskomaan unelmiinsa. Tosin Sonja kehoittaa häntä myös varautumaan pettymyksiin.

Niminovelli Yösoittoja tapahtuu hienostohotellissa Beverly Hillissä. Siellä tapaavat toisensa saksofonisti Steve ja Tony Gardenerin entinen vaimo Lindy, jotka ovat olleet kauneusleikkauksessa ja ovat nyt hotellissa toipumassa. Molemmille kauneusleikkaus on ollut yritys parantaa omia mahdollisuuksiaan musiikki- ja viihdebisneksen raa´assa maailmassa. Kasvojaan peittävien siteiden vuoksi Steve ja Lindy ovat toisilleen kasvottomia ja tämä kasvottomuus helpottaa heidän tutustumistaan, sillä hetken aikaa he ovat ikäänkuin samalla viivalla. Seikkaillessaan muumioina pitkin yöllisiä hotellin käytäviä molempien luonteista paljastuu yllättäviä piirteitä, jotka selittävät sitä miksi he ovat siinä tilanteessa kuin ovat.

Viineisessä novellissa nuori, lahjakas unkarilainen sellisti Tibor tutustuu italialaisella piazzalla amerikkalaiseen Eloise McCormackiin, joka antaa ymmärtää olevansa tunnettu yhdysvaltalainen sellisti. Eloise alkaa opastaa Tiboria tämän sellonsoitossa soittamatta kuitenkaan koskaan itse. Vähitellen Tiborille selviää Eloisen salaisuus, se joka naisen soittamattomuuden takana on.
"Mutta mietit silti, miksi en soita sitä, eikö niin?Siis minä en lainaa selloasi ja näytä käytännössä mitä tarkoitan."
"En..." Tibor pudisti päätään tavalla jonka hän toivoi vaikuttavan välinpitämättömältä. "En toki. Minusta tämä toimii hyvin näinkin. Sinä kommentoit sanallisesti, minä soitan. Sillä tavalla tämä ei mene pelkäksi jäljittelyksi. Sanasi avaa minulle ikkunoita. Ne eisät avautuisi, jos soittaisit itse." (YS, s. 213)

Kirjan takakannessa on arvostelunpätkä The Guardianista: Ishiguro on koruttoman eleganssin taitaja. Hän jättää sanomatta jättämisen voiman. Minä en ilmeisesti löytänyt niitä rivien väliin jätettyjä huomioita. Novellit jättivät kylmäksi eivätkä aikaisempien Ishigurojen tapaan herättäneet tunteita, ajatuksia tai kysymyksiä. Hyvä mittari on se, ettei kirjaan ilmestynyt lukemisen aikana yhtään käännettyä sivun kulmaa. Ishiguron kieli, joka  aikaisemmissa lukemissani teoksissa on löytänyt tarinaan sopivan tyylin, ei tässä teoksessa vakuuttanut. Se ei soinut minun korvaani.

Aiemmin teoksesta ovat kirjoittaneet ainakin Hanna ja Erja.

6 kommenttia:

  1. Hmm, mielenkiintoista lukea vähän viileämpikin arvio tästä. Pitkän päivän ilta (ensimmäinen Ishiguroni) odottaa lukemistaan, jossain vaiheessa toivon löytäväni Yösoitotkin.

    En ole kuullut Sielun veljiä livenä, mutta kappaleistaan tykkään kyllä!

    Odotan mielenkiinnolla postaustasi Variksesta, itselläni kirja on unohtunut hyllyyn, mutta varmasti jossain välissä ehdin siihenkin tarttua!

    VastaaPoista
  2. Ismo Alanko on Hassisen koneesta alkaen ollut suuri suosikkini. Sielun veljet omalaatuisuudessaan oli ilmiö jo 80-luvulla ja paljon tästä välittyi edelleen.

    Arvostelusta tuli tosiaan vähän viileä, mutta sitä oli lukukokemuskin. En silti kadottanut uskoani Ishiguroon, vaan aion etsiä häneltä uutta luettavaa.

    VastaaPoista
  3. Minäkin olin katsomassa Sielun Veljiä. :) Ismo on nero, mutta Sielun Veljet on hänen kokoonpanoistaan jäänyt minulle vieraimmaksi. Siekkareiden aikaan olin vielä liian nuori ymmärtämään heidän musiikkiaan.

    Olen lukenut Ishiguroa toistaiseksi vain Yösoittojen ensimmäisen novellin verran, mutta pidin siitä tosi paljon! Saa nähdä, mitä mieltä olen koko kokoelmasta, kun joskus ehdin siihen palata ja lukea loppuun.

    VastaaPoista
  4. Sinäkin siellä :), hauskaa! Ismo on oikeasti nero ja itse olen seurannut häntä jo Hassisen koneen ajoista, joten Siekkareiden aikaan olin jo sopivan ikäinen ;)

    VastaaPoista
  5. Tähän kirjaan upposin täysin, mutta ymmärrän hyvin tuon, mitä kirjoitat novelleista ja hitaudesta. Tämä kirja oli oikeastaan vähän petollinen mielestäni siinä, että lukiessa sitä saattoi hypellä kertomuksesta toiseen kesäperhosen lailla, ja kuitenkin novellit pitivät sisässään niin paljon. Huomasin lukiessa, ettei nopea lukeminen sopinut tämän kirjan kanssa. Palasinkin vielä myöhemmin kirjoittaessani uudelleen teksteihin ja ah! Niin paljon avautui. Tunnelmat veivät jo lukiessa mennessään. Varsinkin Venetsiaan sijoittuvat tarinat saivat minut lentämään. Niin vähäeleisesti Ishiguro saa aikaan kokonaisen kuvan, joka soi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jostain syystä tämä ei minua puhutellut. En tiedä, oliko kyseessä novellimuoto vai liian suuret odotukset kahden loistavan Ishiguron kirjan jälkeen.

      Minustakin Venetsiaan liittyvät novellit olivat kirjan parasta antia.

      Poista