keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Muotokuvamaalarin tytär ja kirjallista elämää

Tuula-Liina Varis: Muotokuvamaalarin tytär. Novelleja. 2010, 217 s. WSOY

Oliko nukkekoti kompensaatiota, jotakin jonka Milla hallitsemattomassa maailmassa saattoi hallita? Nostaa pirtinpöydälle ja saada omin käsin valmiiksi, kun tosielämässä ei mikään koskaan valmistu? Jotakin tekemistä niihin aikoihin televisiosta tulleella Ingmar Bergmanin Fannylla ja Aleksanderilla oli riivauksen kanssa, sitä Milla mietti usein. Elokuva herätti hänessä voimakkaan nostalgian, vaikka hän ei ollut elänyt sen kuvaamassa ajassa eikä siinä kuvattua elämää, ei mitään sen tapaistakaan. Kuitenkin  se kosketti hänen elämäänsä, tuli aivan lähelle, murtautui häneen, eikä hän osannut selittää, minkä takia. (MKMT s. 36)

Tuula-Liina Variksen uusimman novellikokoelman ensimmäisessä novellissa "Nuket" Milla yrittää saada maailmaa haltuunsa ja poistaa ympäriltään kaiken epävarmuuden ensin nukkejen ja sittemin aikuisiällä nukkekodin avulla. Kerta toisensa jälkeen hän luovuttaa huomatessaan, että oikea elämä, ympärillä oleva maailma ei toiminutkaan hänen toiveidensa mukaisesti.

Se oli ihana talo. Se oli Millan viimeinen yritys rakentaa hallittavissa oleva maailma.
Ehjä maailma.
Eihän se onnistunut.(MKMT, s. 38)


Tuula-Liina Varis on taitava naisen elämän ja sisäisen maailman kuvaaja. Hän valottaa niitä eri kulmista ja antaa äänen eri-ikäisille naisille. Tehden sen vivahteikkaasti, vähin sanoin, mutta samalla kertoen koko tarinan. Näiden novellien kohdalla ei itsestäni tuntunut etten pysyisi vauhdissa mukana. Lyhyydessäänkin kaikki novellit jättivät olon, että tästä sanottiin kaikki tarpeellinen. Merkityksiä ei tarvinnut erikseen kaivaa rivien välistä, ne olivat lukijan edessä sellaisinaan.

Kokoelma jakaantuu neljään osaan. Ensimmäisen osan muodostaa yksinään novelli "Nuket". Toisessa osassa on neljä novellia: "Muotokuvamaalarin tytär", "Oton kummipoika", "Paskiainen" ja "Hänen koko elämänsä": Näistä kaikkien kolmen ensimmäisen nimeksi olisi sopinut Paskiainen ja suurin Paskiainen kaikista oli Oton kummipoika Marko, joka härskisti käytti hyväkseen kummisetänsä rakkautta. Novellin kertojana on kummisedän vaimo, joka huomaa Markon ala-arvoisen käyttäytymisen, mutta lojaalisuudesta ja rakkaudesta miestään kohtaan ei puutu asiaan.

Niin paljon annettiin olla, liian paljon. Kun haluttiin rakastaa, olla hyviä. Kun se oli niin avuton. Kun se oli niin herkkä. Kun se oli niin liikuttava avuttomassa herkkyydessään, herkässä avuttomuudessaan. Kun sille tuli niin helposti paha mieli. (MKMT s. 61)

Sama härskin hyväksikäytön ja toisaalta myös kiinnipitämisen teema on niminovellissa, jossa isä ei voi päästää irti pahoin alkoholisoituneesta tyttärestään. Varsinaisessa "Paskiaisessa" ystävyys ei olekaan sitä mitä voisi luulla, vaan taas on kysymys hyväksikäytöstä ja myös luottamuksen pettämisestä.

Toisen osan viimeinen novelli "Hänen koko elämänsä"sopisi teemoiltaan kokoelman kolmanteen osaan, joka on nimetty "Pieneksi mummosarjaksi". Nimensä mukaisesti mummosarjan pääosassa ovat vanhemmat naiset. Sänkyyn sidotut, omalaatuiset, ovelat ja vähän irvokkaatkin mummot. Samalla nämä novellit ovat keskustelunavauksia vanhustenhoitoon päin, siihen miten laitoshoito tasapäistää ja lopulta tappaa persoonallisuuden ja ilon elämästä. Kun ilo katoaa, katoaa usein myös elämänhalu ja seurauksena on nopea kuolema. "Hänen koko elämänsä" novellissa taas tuodaan esiin se, miten kotonaan asuva, huonokuntoinen vanhus on tehostetun ja äärimmilleen mitoitetun kotihoidon armoilla. Pienen toivon ja inhimillisyyden pilkahduksen tähän synkkään kuvaan tuo uusi reipas työntekijä, joka ei vielä täysin ole oppinut miten systeemi toimii. Se, miten hän tekee työtään on visio siitä, miten koko vanhusten huollon pitäsi toimia: vaippojen sijasta viedään vessaan, ruuan voi syödä sängyn sijasta keittiön pöydän ääressä kauniista, omista astioista ja kahvin voi juoda olohuoneessa lehteä selaillen. Ihmisarvoa ylläpitävää hoitoa! Utoapiaako? Siltä tällä hetkellä ikävä kyllä näyttää.

Yöpuulle laittaja tulee kahtakymmentä vaille viisi, pyyhkii hänet kosteilla, viileillä pyyhkeillä, laittaa yövaipan, annostelee illansuun, illan ja aamuyön lääkkeet, tuo yöpöydälle vesilasin ja mehulasin ja iltapalaksi kaksi kelmuun kääräistyä voileipää, joita hän ei ikinä syö. Kääntää sälekaihtimet, ja huone hämärtyy. Sytyttää lukuvalon, kiertää huoneet ja tarkistaa paikat. Että kaikki on sammutettuna, kohta myös hän. (MKMT s. 137)

Novellikokoelman viimeinen osa muodostuu yhdestä novellista "Muistin että unohdin", joka on kertomus novellikokoelman työstämisestä ja ajattelin tällä osallistua pienellä osin Paulan kirjallista elämää haasteeseen. Novelli on kokoelma otteita työpäiväkirjasta ja se koostuu sitaateista ja kirjallisuusviitteistä ja niistä nousevista ajatuksista sekä unista. Näistä puolestaan nousevat vähitellen kokoelman teemat. Ympärillä on koko ajan kesämökin luonto lintuineen ja järvineen ja välillä ironisesti kommentoiva aviomies.

Olen antanut itselleni luvan olla tekemättä mitään, jos kirjoittaminen ei sovinnolla suju. Olen antanut sen luvan itselleni joka aamu, torjunut täytyy-lauseet, huonosti onnistuen, mutta torjunut kuitenkin. Olen antanut itselleni luvan lukea kirjoja, joita olen ennenkin lukenut, moneen kertaan, vaikka jatkuvan henkisen kasvun maksiimia noudattaen pitäsi lukea kirjoja, joita ei ennen ole lukenut, oppiakseen jotakin uutta, rikastuttaakseen tietämystään maailmasta. (MKMT s. 201-202)

Lohdullista!

Tärkeää kirjoittamisessa ovat myös rutiinit, jotka tulevat sitä tärkeämmäksi, mitä vanhemmaksi ihminen tulee. Rutiinit auttavat muistamaan ja pitämään asiat järjestyksessä.

Auttavatko rutiinit pitämään unohtelevaa mieltä järjestyksessä? Olenko pikkutarkka ja siivousvimmainen kaaoksen pelossa? Leviääkö kaikki hallitsemattomiin, jos ei pidä yksityiskohdista kiinni? En tiedä. (MKMT s. 206)

Kysymys on siis samasta maailman haltuunotosta kuin ensimmäisessä novellissa "Nuket", tai ainakin sen illuusiosta. Kirjailija pohtii myös omaa vanhenemistaan ja sen tuomaa perspektiiviä ja vaikka "edessä ei enää ole vaikka mitä, mutta jotain kuitenkin." (MKMT s. 211)

Vähitellen tuleva novellikokoelma alkaa hahmottua:

Kokoelman kokoavaksi teemaksi näyttää kuin näyttääkin muodostuvan sukupolvien kohtaaminen, sen vaikeus ja toivottomuus, mutta myös hauras mahdollisuus. Typerän juhlavasti sanottu. "Kohtaaminen" on jo sanana sellainen, ettei se minusta sovi kuin uskovaisen suuhun. Mutta siis: sukupolvien yli kurotetaan ja vaikeaa on. ( MKMT s. 212)

Yhtä aikaa kirjoitusprosessissa olevan novellikokoelman kanssa mielessä risteilee uusi romaani, se, jota kirjailija on päänsä sisällä tehnyt jo vuosia. Toivottavasti tämä pään sisällä rakentunut romaani pian saa paperisen muodon, jotta mekin pääsemme sitä lukemaan. Itselleni Tuula-Liina Varis on Sirpa Kähkösen ohella tärkein suomalainen nykykirjailija, jonka uutuuksia odotan vesi kielellä. Syytän siitä, että tämän käsiin saamiseen meni näinkin paljon aikaa, Moskovassa oloamme. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan ;)

Nopea googlaus toi tuloksen, että tästä ovat aiemmin kirjoittaneet ainakin Joana ja Hanna. Ne, jotka eivät sitä vielä ole ymmärtäneet tehdä, niin nyt on korkea aika.



8 kommenttia:

  1. Kiitos tästä mielenkiintoa entisestään kasvattavasta arviosta!

    VastaaPoista
  2. Voi, mikä kirjoitus! Tuula-Liina Varis on kiinnostava persoona, mutta häntä en ole päässyt vielä lukemaan, niin uskomatonta kuin se onkin. Tämä novellikokoelma tuntuu olevan täyttä timanttia, ja pelkästään jo kirjoituksesi nosti kyyneleet silmiini (mistä tietysti kunnianosoitukset sinulle :-)). Huhhuh. (Pitää mitata kuume, eihän tässä muuten ole mitään järkeä!)

    Kiitos myös Kirjallista elämää -haasteeseen osallistumisesta! Kerrassaan lyömätön idea sisällyttää novellikokoelmaan päiväkirjaa novellien kirjoittamisesta!

    VastaaPoista
  3. Maria, kiitos itsellesi kommentoinnista!

    Paula, kiitos! Toivottavasti ei ollut kuumetta ;) ja kannattaa ottaa Varis lukulistalle.

    VastaaPoista
  4. Kiitos tästä upeasta arviosta! Luin itse novellikokoelman ihan alkuvuodesta ja pidin siitä kovasti - kuten muistakin Variksen kirjoista. Myös minulle Tuula-Liina on yksi tärkeimmistä suomalaisista naiskirjailijoista. Hänen romaaneissaan ja novelleissaan on jotain aitoa, koskettavaa ja puhuttelevaa. Ja vaikka hän kirjoittaa myös hyvin vaikeista ja kipeistä aiheista, on mukana lämminhenkistä huumoria. Kuten nyt esimerkiksi joissakin tämän kokoelman mummonovelleissa.

    VastaaPoista
  5. Kiitos Anna Elina! Mummonovelleja lukiessani itselleni tuli juuri sellainen olo, ettei tiennyt itkeäkö vai nauraa. Aihe oli osassa todella kipeä, mutta huumori oli myös läsnä.Luin juuri Erjan blogista, että mummosarja on osana äänikirjassa "Nauravia naisia" ja olisi hauska kuulla ne luettuina ja sopivasti esitettyinä.

    VastaaPoista
  6. Apua, muistin juuri kuin näin tämän postauksesi, että näin viime yönä unta Tuula-Liina Variksesta. Juttelimme hänen kirjoistaan ja erityisesti Kaksi kesää, kaksi kirjaa -teoksesta. Siinähän hän myös kertoo kirjoittamisestaan. Aika hupaisaa :)

    Olen lukenut paljon Tuula-Liina Varista, mutta en tätä kirjaa. Pitäisi siis tämäkin lukea, sillä pidän hänen tavastaan kirjoittaa.

    VastaaPoista
  7. Kirjalijatar, hauskoja unia ;)

    Tuo Kaksi kesää, kaksi kirjaa on itseltäni lukematta. Pitääkin hankkia se käsiin.

    VastaaPoista
  8. Palasin lukemaan tämän arviosi kunnolla nyt omani kirjoitettuani. Ja olen ehdottomasti samaa mieltä edellä kommentoineiden kanssa: olet kirjoittanut kauniin ja hienon arvion joka tekee upealle kirjalle kunniaa!

    Ja kuten Paula edellä uumoilikin, tämä novellikokoelma todella on timantti! En anna kirjoille tähtiä tai pisteitä, mutta jos antaisin, tämä teos olisi aika lähellä viittä tähteä.

    VastaaPoista