sunnuntai 28. elokuuta 2011

Runohaaste - Anna Ahmatova







Älä puhu pelottavasta kohtalosta,
älä pohjoisen ikävästä suunnattomasta.
Nyt juhlimme ensi kertaa yhdessä
ja ero on tämän juhlan nimenä.
Mitä siitä, jos emme kohtaa aamua,
jos kuu ei päittemme yllä vaella;
tänään tahdon sinulle ojentaa
lahjat, joista ei kuunaan kuultukaan:
kuvajaiseni illalla veden kalvossa,
ennen kuin virta on nukahtanut,
väsyneen katseen, joka ei nostanut 
pudonnutta tähteä taivaalle,
kaiun äänestä, joka on nuutunut,
mutta on joskus ollut tuoreen kesäinen -
niin että voisit värisemättä kuulla
varisten juoruilun ympäri Moskovaa,
ja sateesta kostea päivä lokakuulla
olisi ihanampi toukokuun kastetta.
Muistathan minut kalleimpani,
ainakin ensilumen tuloon asti.


Yllä oleva runo on Marja-Leena Mikkolan suomennosvalikoimasta Anna Ahmatova. Valitut runot. (Tammi 2008)

Monelle runo saattaa olla tuttu Ultra Bran laulusta Ero albumilta Kroketti, jolla on kaksi muutakin Ahamatovan runoa sävellettynä: Haikara ja Yöllä. Olen jostain joskus lukenut, että Anni Sinnemäki piti Ahamatovaa yhtenä esikuvanaan ja mielestäni molempien runoista onkin löydettävissä samanlaisia elementtejä: näennäistä yksinkertaisuutta ja tarinallisuutta.


Runo eroaa jonkin verran Mikkolan aikaisemmasta suomennoksesta, joka on myös UB:n version pohjalla. Mikkola perustelee runojen muodon muuttumista seuraavalla tavalla:

Muutama vuosi sitten luin Ahmatovan ystävän, runoilija Joseph Brodskyn kirjoituksen venäläisen runouden kääntämisestä. Brodskyn mielestä käännöksissä on ehdottomasti säilytettävä venäläiselle runoudelle niin tyypillinen rytmi ja loppusoinnullisuus. Venäjän kieli onkin joustavuudessaan erittäin sopiva rytmin ja riimin käyttöön, joten ne esiintyvät yhä modernissa lyriikassa. (AA.VR. esipuhe s. 38)

En tiedä, jotenkin omaan suuhuni vanhemmat käännökset ovat kotiutuneet niin hyvin, että itselläni oli alkuun  vaikea mieltää tätä runoa ja pidin entistä versiota parempana. Vähitellen, hitaasti lukien pääsin siihen kuitenkin sisälle. Suosittelen jokaiselle lämpimästi tutustumista tähän Mikkolan suomennosvalikoimaan, joka sisältää kattavan esipuheen ja tuo esiin Ahmatovan vaiheita ja merkitystä venäläisessä kirjallisuudessa.

Tämän runon myötä siirryn myös kuuntelemaan "varisten juoruilua ympäri Moskovaa" ja toivon että "sateesta kostea päivä lokakuulla olisi ihanampi toukokuun kastetta". Jätän jäähyväiset joksikin aikaa kirjahyllylleni Porvoossa ja koitan tulla toimeen niillä kirjoilla, joita olen mukaani pakannut ja saan niistä jotain tännekin kirjoitettua.

Tällä runolla osallistun myös Jennin runohaasteeseen.

torstai 25. elokuuta 2011

Paluu Rivertoniin

Kate Mortonin Paluu Rivertoniin ( Bazar 2011, 613 s. alkuper. The House at Riverton, myös The Shifting Fog 2006, käänt. Helinä Kangas) iski silmääni ensimmäisen kerran Karoliinan Kirjavassa kammarissa. Ajattelin heti, että se olisi tyttärelleni, joka on menettänyt sydämensä Englannille ja pitää myös historiasta, oiva syntymäpäivälahja. Olin oikeassa, tytär piti kirjasta ja niin päätin itsekin lukea kirjan. Olinhan päässyt hyvään vauhtiin englantilaista yläluokkaa kuvaavien kirjojen, kuten Mitfordin tytöt ja Pitkän päivän ilta kanssa. Olin myös aiemmin lukemistani blogikirjoituksista saanut käsityksen, että kirja on kevyt ja oiva lukuromaani. Kaipasin jotain sellaista tiukkojen tutkimuskirjojen väliin.

Kun olin kirjan lukenut ja vasta alustavasti miettinyt bloggaavani siitä, ilmestyi teoksesta kaksi hienoa arvostelua samana päivänä. Tuli vähän sellainen olo, että tästä on jo kaikki sanottu, että viitsinkö ollenkaan enää liittyä jonon jatkoksi. Toisaalta alunperin perustin blogin nimenomaan lukupäiväkirjakseni ja siksi olisi kivaa, jos jokaisesta lukemastani kirjasta saisin sanotuksi edes jonkin sanan. Nyt kun pöly kirjan ympärillä on taas hieman laskeutunut ja muiden arviot häipyneet omasta päästäni unohduksen tuuliin, laitan minäkin lusikkani tähän soppaan.

Mutta sitten alkoi tapahtua jotakin kummallista. Mieleni kaukaisiin sopukoihin työnnetyt muistot alkoivat hitaasti ryömiä koloistaan esiin. Vanhat tapahtumat kohosivat silmieni eteen kuvantarkkoina, aivan kuin kokonaista ihmisikää ei olisi kulunutkaan. Ja ensimmäisten epäröivien pisaroiden jälkeen puhkesi tulva: muistin kokonaisia keskusteluja, sana sanalta, vivahde vivahteelta, kuin elokuvan kohtauksia. (PR s. 12-13)

Paluu Rivertoniin tapahtuu kahdella ajallisella tasolla. Amerikkalaisen elokuvaohjaajan kirje on saanut yli 90-vuotiaan Gracen muistelemaan elämäänsä Rivertonin kartanossa englantilaisella maaseudulla. Grace palaa muistoissaan aina vuoteen 1914, jolloin hän 14-vuotiaana tyttönä aloitti Rivertonissa sisäkkönä. Vuosien aikana kartanon tavat tulevat tutuiksi, hän luo siteitä kartanon palvelusväkeen ja vähitellen myös kartanon nuoriin asukkaisiin, erityisesti ikätoveriinsa Hannahiin. Hannahin mennessä naimisiin Grace seuraa häntä Lontooseen, jossa hänestä tulee Hannahin uskottu ja lopulta he myös yhdessä palaavat Rivertoniin, kun Hannahin aloittaessa kartanon emäntänä.

Grace vie tarinaa muistoissaan eteenpäin aina siihen hetkeen asti, kun kaikki muuttuu lopullisesti. Tarina on ladattu salaisuuksilla, jotka vähitellen paljastuvat lukijallekin Gracen päästessä kertomuksessaan eteenpäin. Tosin lukija on kyllä melko todennäköisesti arvannut jo ennemmin ainakin osan salaisuuksista. Mortonin kunniaksi on kuitenkin sanottava etten ainakaan minä täysin arvannut lopun tapahtumia Rivertonissa.

Morton on tehnyt paljon taustatyötä saadakseen kirjaan todenmaikuisen historiallisen miljöön ja kulttuurisen ympäristön. Kirjan lopussa olevassa listassa hän mainitsee lähdeteostensa joukossa muun muassa yllä mainitsemani Mitfordin tytöt  ja Pitkän päivän illan. Johtuneeko siitä, että itselläni nämä lukukokemukset ovat niin tuoreessa muistissa, että välillä tuntui kuin Morton olisi suoraan ottanut otteita etenkin Mitfordin tyttöjen elämästä. Tästä esimerkkinä voi mainita sekä Rivertonin että Mitfordin tyttöjen isät. Molemmat olivat olleet teenviljelijöinä Ceylonissa, innostuneet kullankaivuusta Atlantin toisella puolen ja nousseet perillisiksi vanhimman veljen kuollessa. Myös tyttöjen kasvatus Rivertonissa on kuin Mitfordin tytöistä. En voinut myöskään olla vertailematta Rivertonin hovimestaria Hamiltonia Pitkän päivän illan Stevensiin, niin paljon yhtäläisyyksiä heissä oli.

Tästä kaikesta tuli vähän sellainen olo, että historialliset tapahtumat, tavat ja kulttuuri olivat kuin tarinan päälle liimattua kontekstia eivätkä sujuvasti osa tarinaa, kuten hyvässä historiallisessa romaanissa pitäisi olla. Tämän vuoksi vähän väliä ärsyynnyin kirjaa lukiessani. Sama ärsyyntyminen koski myös kieltä, joka aika ajoin pyrki olemaan kirjallisempaa ja kukkuraisempaa kuin kertojan suuhun sopi. Kuten esimerkiksi seuraava:

Aamu on leuto, ilmassa on jo kevättä, istun puutarhassa rautapenkillä jalavan alla. Raikas ilma tekee minulle hyvää, Sylvia sanoo, joten tässä minä istun ja leikin kukkuluuruuleikkiä ujon talviauringon kanssa posket kylminä ja velttoina kuin jääkaappiin unohtuneet persikat. (PR, s. 27)

Kaikista moitteista huolimatta kirja täytti kuitenkin tehtävänsä kevyenä välipalalukemisena ja vei ajatukset pois taustalla vaanivista vaatimuksista. Ja tärkeintä oli tietenkin se, että tyttäreni piti kirjasta.

Kirjasta ovat kirjaittaneet yllämainitun Karoliinan lisäksi myös MariaKatjaNorkkuSonja ja Leena Lumi.


maanantai 22. elokuuta 2011

Syyskesä


Johan Bargumin Syyskesä ( Sensommar, suom. Rauno Ekholm, Tammi 1993, 124 s.) on saanut niin hyvät blogisavut kolmelta mainiolta bloggaajalta MarialtaKatjalta ja Joanalta, että tähän oli pakko tarttua. Myös ajankohta ja mielentila juuri nyt olivat oikeita kirjan lukemiselle.

Paljolti kirja oli niiden odotusten mukainen, jotka olivat syntyneet edellämainittujen blogistien kirjoituksista. Nautin lukemisesta, kirjan tunnelmasta ja sen herättämistä ajatuksista.

Kirjan kanteen on kuvattu vanha huvila. Se on sukuhuvila saaristossa ja sinne veljesten Olofin ja Carlin äiti haluaa palata elämänsä viimeisten päivien ajaksi. Siellä oli useita vuosia aiemmin, poikien ollessa vielä lapsia, kuollut myös heidän isänsä. Huvilalle saapuvat äidin ja hänen poikiensa lisäksi äidille läheinen Tom-setä, Carlin vaimo Klara ja heidän lapsensa, veljekset toisessa polvessa, Sam ja Sebastian.


Yhteiset päivät vanhalla huvilalla, joka rappeutuneisuudessaan muistuttaa Carlin mielestä vuosisadan vaihteen venäläistä aatelishuvilaa (oi, tällaiset mielleyhtymät vievät aina Tsehoviin), nostavat pintaan muistoja, kätkettyjä ristiriitoja ja niiden herättämiä tunteita, mutta lopulta myös uudenlaista lähentymistä perheen sisäisissä suhteissa. Näkökulma tarinassa on koko ajan Olofin, veljeksistä vanhemman, jonka silmin tapahtumat nähdään.


Elokuun lopulla kärpäset, paarmat ja ampiaiset katoavat kuin taikaiskusta. Minne ne menevät? Tietoni hyönteisten elämästä ovat puutteelliset. Ovatko ne kuolleet?
Sen sijaan täällä lentelee suuri joukko erikokoisia ja -näköisiä korentoja; pieniä puikkoja, joilla on valtavat siivet, usein pareittain, monimutkaiseen ja käsittämättömään ilmabalettiin antautuneina.
Isän valokuva on ajan mittaan kellastunut. Reunoissa on joitakin tummia läiskiä, peukaloni jälkiä.
Minua hämmästytti, ettei Carl lyönyt kertaakaan harhaan. Hänen kertomastaan en edelleenkään muista mitään. Hän puhui varmasti totta. Tietoni omasta elämästäni näyttävät olevan puutteellisia. Tiedänkö minä itsestäni yhtä vähän kuin hyönteisistä. (Syyskesä s. 45)

Luopumisessa on aina tilinteon hetki. Äidin vähitellen hiipuessa pois veljesten on vihdoin yritettävä käsitellä keskinäisiä ristiriitojaan, suhteitaan vanhempiinsa ja Olofin on vähitellen opittava tuntemaan omaa elämäänsä paremmin kuin hyönteisten elämää.

Kuten jo aiemmin mainitsin pidin kirjan tunnelmasta, vanhan saaristolaishuvilan luomasta miljööstä, perheen historiaan pureutuvasta vähäeleisestä, aukkoja jättävästä kerronnasta. Pidin myös siitä, miten tässä muistaminen ja unohtaminen kulkivat rinnakkain. Ihmisen muisti harvoin, jos koskaan on aukotonta tai kirkasta, kyse on enemmän muistkuvista, eräänlaisista tunnejäljistä, jotka usein jättävät jälkeensä kysymyksen miksi. Kysymyksen, johon harvoin saa vastausta. Toki kirjassa oli myös muutamia itsestäänselvyyksiä, asioita jotka lukija aavisteli jo kauan ennen kuin ne kerrottiin, mutta en antanut niiden juurikaan häiritä lukukokemusta.

Pienenä loppuhuomautuksena kerrottakoon, että minulla on näköjään menossa jonkinlainen suomen-ruotsalaisen kirjallisuuden buumi. Ensin Märta Tikkasta, nyt Bargum, lisäksi kesken on Merete Mazzarellan Täti ja krokotiili. WSOY:n myymälästä käteen tarttui Tove Janssonin Kesäkirja ja Kuvanveistäjän tytär sekä Claes Anderssonin Jokainen sydämeni lyönti. Aiemmin olin hankkinut Märta Tikkasen Emman ja Unon. Jotta en nyt aivan täysin hurahda suomenruotsalaisen kirjallisuuden maailmaan, niin WSOY:n myymälästä ostin myös Martti Häikiön 2-osaisen elämäkerran V.A.Koskenniemestä. Pieni ripaus aitosuomalaisuutta joukkoon ;)

torstai 18. elokuuta 2011

Kaksi - Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta

Märta Tikkanen: Kaksi - Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta (alkuper. Två - Scener ur ett konstnärsäktenskap, suom. Liisa Ryömä) Tammi 2004.

Kuten jo kirjan alaotsikko kertoo, kyse on taiteilija-avioliitosta, paino sanalla taiteilija, sillä niin määrittävää kirjailijuus ja ylipäätään taiteellinen luovuus oli kirjailija Märta Tikkasen ja kirjailija sekä kuvataiteilija Henrik Tikkasen avioliitossa. Se oli se, joka veti heidät yhteen, vaikka molemmat olivat jo tahoillaan naimisissa ja se heidät myös ajoi kauas toisistaan, riitoihin, jotka ravistelivat koko perhettä ja joista heidän kirjojensa myötä tuli myös julkisia.

Kirjan ensisivuilla Märta tuo esiin, miten se, että hän alkoi kirjoittaa rikkoi heidän keskinäisen suhteensa:

JOLLEN olisi alkanut kirjoittaa, hän ja minä ja rakkaus, olisimme eläneet onnellisina kuolemaan asti. 
Kenelläkään ei voinut olla parempia mahdollisuuksia kuin meillä. En vieläkään voi käsittää miksi siitä tuli niin vaikeaa. (Kaksin, s. 11)

Lähes samaan hengenvetoon hän toteaa, ettei hänellä ollut valinnanvaraa.

Yhteiselämän alkuaikoina pariskunta inspiroi toisiaan ja he tekivät myös yhteistyötä. Usein tämä yhteistyö liittyi Henrikin töihin, joita Märta kommentoi ja oikoluki. Märtalla oli ensimmäisestä avioliitostaan lapsi ja nopeasti perheeseen syntyi kolme lasta lisää, joiden hoitamisessa Märta vähitellen oli täysin kiinni. Ei enää perheen ulkopuolista ansiotyötä, ei omia kirjallisia töitä, sillä 1960-luvulla kunnallinen päivähoito oli utopiaa, kotiapuakin oli hankala saada tai se oli kallista, puhumattakaan vallinneista sukupuolirooleista. Kodin- ja lastenhoito kuului äidille, isä hankki elatuksen perheelle. Näin oli myös Tikkasilla.

Märtan kirjoittamisvimma ei kuitenkaan laantunut ja vähitellen hänestä kasvoi myös hyvin tiedostava naisasianainen. Hän oli omassa elämässään ja laajemmin koko yhteiskunnassa huomannut naisen heikomman aseman paitsi perheessä ja kirjallisessa maailmassa niin myös koko yhteiskunnassa. Märta alkoi itse murtautua pienin askelin ulos tästä naiseuden muodostamasta kehästä, johon hän oli muiden naisten tavoin suljettu. Hän toi myöhemmin ajatuksiaan julki myös teoksissaan nostaen esiin erilaisia naisen elämän epäkohtia, kuten esimerkiksi seksuaalisen väkivallan kirjassa Miestä ei voi raiskata.


Sitä mukaan kun Märta saavutti kirjallista menestystä muuttui myös Henrikin suhtautuminen Märtan kirjoittamiseen. Alkuaikojen rohkaisu ja kannustus vaihtui piiloteltuun vähättelyyn ja ajoittain myös kateuteen. Märta rinnastaa monin paikon hänen ja Henrikin suhteen J.L. ja Fredrika Runebegin suhteeseen kirjallisuuden kentällä:

Ei suinkaan tässä ilmennyt taiteellista kilpailua, jollaista ei kansallisrunoilijan tasolla sentää olisi tarvinnut käydä? Toisaalta: taiteellinen lahjakkuus ei välttämättä merkitse itseluottamusta eikä tarkoita inhimillistä kypsyyttä eikä suuripiirteisyyttä. [...] 
Ratkaisevaa Fredrika Runebergille oli että hän jossakin vaiheessa tunsi olevansa miehensä silmissä ala-arvoinen. (Kaksin, s. 120)

Kun Märta edellisessä puhuu Runebergien suhteesta, hän olisi yhtä hyvin voinut puhua hänen ja Henrikin suhteesta.

Tyypillistä sekä Märtan että Henrikin kirjoittamiselle oli se, että he ammensivat hyvin paljon omasta elämästään ja kävivät jopa eräänlaista keskustelua, vai olisiko parempi sanoa väittelyä, teostensa välityksellä julkisuudessa. Vaikka Märta omien sanojensa mukaan pyrki pitämään lapset julkisuuden ulkopuolella, niin väistämättä nousee mieleen kysymys, miltä lapsista tuntui kun heidän vanhempiensa ja samalla myös lasten elämä kaikkine ristiriitaisuuksineen oli julkista riistaa. Ajoittain lapset myös reagoivat voimakkaasti, esimerkiksi kun Herik oli osoitesarjansa kirjassa Henrikinkatu tuonut esiin, että hänellä on rakastajatar.

-Mistä sitä sitten tietää mikä on totta ja mitä olet vain keksinyt? Luuletko sinä että tämä rakastajatar-juttu on sinun perheesi mielestä mukavaa?
-Kellään ei ole mitään sanomista siihen mitä olen kirjoittanut, ja perheestä en ole puhunut ennen kuin tässä viidennessä osassa...
-Ai sinä puhut siinä perheestäsi
-Onhan sitä pakko pitää puolensa kaikkia hyökkäyksiä vastaan.
-Kostonko takia sinä kirjoitat? Että sinä siis kirjoitat ollaksesi ilkeä?
-Niinhän viikkoloehdet väittävät, joka lehdykäinenhän väittää että me kirjoitetaan toisiamme vastaan vain rahan takia... ( Kaksin, s. 313-314)

Tämä Märtan kirja Kaksin  on jatkoa tälle julkiselle kirjoittamiselle. Hän tuo julkisuuteen hänen ja Henrikin 28 yhteistä vuotta, jotka päättyivät kun Henrik vuonna 1984 kuoli leukemiaan. Kuten Märta itsekin toteaa näkökulma on täysin hänen, Henrik nähdään kirjassa hänen silmiensä ja tunteidensa kautta, jotka todennäköisesti kirjan julkaisuajankohtana, 20 vuotta Henrikin kuoleman jälkeen, ovat jo hiukan tasaantuneet, vaikka kirja päättyykin sanoihin: Kaipaan häntä usein. Hetkeäkään en ole toivonut häntä takaisin. ( Kaksin, s. 346)

Kirja oli mielenkiintoinen tutkimusmatka paitsi kirjailija-avioliittoihin, joista jokin aika sitten oli puhetta Sinisen linnan kirjastossa myös suomenruotsalaisuuteen. Se herätti myös mielenkiinnon Tikkasten tuotantoon, jota olen lukenut hävyttömän vähän, ainoastaan Märtan kirja heidän lapsestaan Sofiasta Sofian oma kirja, on tullut luettua. Märtan kirjoista kiinnostaisivat ainakin Miestä ei voi raiskata sekä Punahilkka, Henrikiltä olisi mielenkiintoista lukea osoitesarja kokonaisuudessaan, näin pääsisi tutustumaan Helsinkiin, kirjalliseen lempimaisemaani, uudesta näkökulmasta.

Kirjalija/taitelijapariskunnista myös näissä teoksissa

Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka
Mereta Mazzarella: Fredrika Charlotta o.s. Tengström. Kansallisrunoilijan vaimo
Katarina Eskola: Valistuksen sukutarina osat 1-5
Riitta Konttinen: Taitelijapareja
Hannu Mäkelä: Nalle ja Moppe


Edit. Käykää myös katsomassa Karoliinan arvio ja osallistun tällä tekstillä tietenkin Paulan Kirjallistaelämää-haasteeseen.

maanantai 15. elokuuta 2011

Tänään TV:n ääreen kello 17.25

Sarjassa "Pietarin myytti" (Teema klo 17.25) keskitytään tänään runoilija Anna Ahmatovaan ja hänen Pietariinsa

Viimeisen kerran kohtasimme silloin
rantakadulla, niin kuin ennenkin.
Nevassa vesi oli korkealla,
tulvaa pelkäsi koko kaupunki.

Hän puhui kesästä ja siitä, että naisen
on järjetöntä olla runoilija.
Pietarin-Paavalin linnoituksen muistan
ja tsaarin palatsin Nevan rannalla!-

koska ilma ei ollut lainkaan meidän
vaan Luojan lahja, täynnä ihmeitä.
Viimeisin mielettömistä lauluistani
annettiin haltuuni sillä hetkellä.

Anna Ahamatova, tammikuu 1914.

lauantai 13. elokuuta 2011

Herkutteluhetki muffinsilla

Sain Meijerin Lumikolta tämän ihanan, herkullisen muffinssin ja sen mukana haasteen kertoa oma lempivärini ja-ruokani sekä paikoista joihin haluaisin juuri nyt matkustaa.

Aloitetaan väristä. Yksi pitkäaikainen värisuosikkini on ollut kirkas turkoosi, joka pieninä ripauksina vaatteissa ja sisustuksessa piristää kummasti mieltä. Muuten vaatetukseni menee melko yksinkertaisella kaavalla mustaa, valkoista ja farkunsinistä. Sisustuksessa pidän värikkyydesta, joita tuon tekstiileillä vuodenaikojen mukaan. Kesällä vähän pastellia, syksyllä maanläheisempää, keväällä valtaa vimmattu vihreän kaipuu ja sitä ilmestyy sisutukseen eri muodoissa.

Sitten ruokapuoleen. Itse en ole kummoinenkaan kokki, mutta onneksi mieheni on innostunut asiasta ja täyttää auliisti minunkin toiveitani. Hän muun muassa valmistaa erinomaisia pastakastikkeita. Pasta eri muodoissa onkin yksi suosikkini, mutta ikävän usein saa ravintoloissa pettyä niihin, jopa Italiassa. Onneksi on oma kotikokki, joka valmistaa mieleisiäni.

Moskovassa oloaikanani olen innostunut kaukaasialaisesta keittiöstä, sillä Moskovassa on pilvin pimein ravintoloita muun muassa Gruusiasta, Uzbekistanista ja Armeniasta. Näiden maiden keittiölle tyypillisiä ovat erilaiset kasvispainotteiset alkuruuat ja pääruokana shaslikit. Yrttejä käytetään paljon ja niitä tuodaan tuoreinakin pöytään ihan vain napsittavaksi.

Kuvassa on yksi lempiravintoloistani Moskovassa, gruusialainen Genatsvale kävelykatu Arbatilla, keskellä Moskovaa. Jos joskus eksytte kaupunkiin suosittelen käymistä täällä ;)

Minnekö sitten haluaisin matkustaa. Minun kestosuosikkikohteitani ovat Euroopan kaupungit, suuret ja vähän pienemmätkin. Kirjoitin muutama päivä sitten postauksen Tartosta ja sen myötä heräsi halu matkustaa sinne, kenties joskus vähän pidemmäksikin aikaa. Lissabon olisi myös hauska nähdä, samoin kuin Dublin, molemmat pitkäaikaisia toiveita. Seuraavaksi matkustan kuitenkin Moskovaan, loma on lopussa ja lapsilla alkaa koulu, joten "kaupunkikoti" kutsuu ja Porvoon rauha saa jäädä taakse taas vähäksi aikaa.

Laitan muffinsin eteenpäin ja tarjoilen sitä Tuulen naapurin KirjailijattarelleRaitapaidan PirkolleLuen ja kirjoitan-blogin Paulalle sekä Maijalle Kirjojen keskellä. Olkaa hyvää ja nauttikaa, jos maistuu.

Kuva täältä.

torstai 11. elokuuta 2011

Pieni pala Katri Valan ja Elvi Sinervon Helsinkiä



Viime aikoina kirjablogistit ovat innokkaasti kirjoittaneet kirjallisista maisemistaan. Itse nostin omassa postauksessani esiin Helsingin yhtenä kirjallisena lempimaisemanani. Helsinki on siitä mukava, että siellä saattaa silloin tällöin (ainakin helpommin kuin esimerkiksi New Yorkissa) kävellä maisemissa, jotka ovat kirjallisuudesta tuttuja.

Eilen nousin Sörnäisten rantatieltä kohti Sörnäisiä ja kuljin matkallani Marjatanmäen, nykyisen Katri Valan puiston poikki. Katri Vala asui vuosina 1931-1933 puiston toisella laidalla sijaitsevan Vilhonvuorenkadun varrella olevassa suuressa kerrostalossa. Talon seinässä on laatta, jossa asiasta kerrotaan ja sen lisäksi siinä on pätkä Valan runosta Kesäilta (kokoelmasta Paluu), joka tässä kokonaan:

Suuri talo helisee kuin soittorasia,
etelämeren lauluja,tanssin rytmiä,
hempeitä lauluja rinnan marssien kanssa.


Ikkunoista kurkottavat ihmiset,
katsovat merelle oudoin silmin,
kuuntelevat askeleita kadulla,
uneksivat juhlista,kauniista sydämistä,
onnesta,joka ei tule.
Kalliolla vastapäätä kulkee kädetön nuorukainen
lakkaamatta tuijottaa merelle.
Tyhjät hihat lepattavat
kuin voimattomat siivet.


Samoihin maisemiin laittoi myöhemmin Elvi Sinervo, Katri Valan ystävä ja suuri ihailija, kulkemaan nuorukaisensa Viljami Vaihdokkaan. Viljami oli juuri saapunut Suurkaupunkiin, jossa hän oli ilman yösijaa ja ystäviä. Vaistonvaraisesti pojan askeleet veivät kohti köyhien asuinaluetta, josta hän toivoi löytävänsä itselleen tutunoloisen ympäristön. Aikansa käveltyään hän saapui avaraan paikkaan, katujen risteykseen, josta kohosivat portaat korkealle mäelle:
Viljami tahtoi nähdä, mitä oli mäen takana ja kiipesi portaita ylös. Kun hän pääsi mäelle, hän hengitti syvään, sillä mäen takana oli meri. Meri oli tyyni ja sininen ja täynnä saaria ja valkoisia purjeveneitä, jotka eivät liikkuneen minnekään, ja nopeasti kulkevia kovasti sylkyttäviä moottoriveneitä. Viljami tuijotti niin ihastuneena merta, ettei ensin kuullut eikä nähnyt mitään muuta korkean mäen ympärillä. 


Mäellä Viljami tapasi ystävällisen naisen, joka lupautui antamaan pojalle yösijan. Nainen asui vieressä sijaitsevassa talossa, jonka Viljami oli jo aiemmin rekisteröinyt ja joka hänen mielestään kaikkine elämän äänineen muistutti soittorasiaa.

He laskeutuivat kapeaan kujaan jyrkäksi louhitun kallioseinän ja soittorasiatalon välillä. Soittorasiataloon vei monta ovea, ja nainen aukaisi yhden niistä. Vielä mentiin portaita alas porraskäytävän lävitse, jossa haisi pahalta, ja tultiin taas paikkaan, jonka Viljami myöhemmin käsitti sisäpihaksi, nyt se oli hänestä vain kammottava kuilu, jonne kappale taivasta näkyi lohduttoman kaukaa pään päältä, jos oikein väänsi niskaansa.






maanantai 8. elokuuta 2011

Tartto -Kirjailijan kaupunki

Tartto - Kirjailijan kaupunki. Toim. Henni Ilomäki. Suomalaisen kirjallisuuden seura. 2003. 137s.





Kirjailijan kaupunki-sarjassa kirjoitin aiemmin Berliinistä. Nyt on vuorossa Tartto, Viron ainoa yliopistokaupunki ja vilkas kulttuurin kehto. Suomalaisten kirjailijoiden yhteydet Tarttoon olivat vilkkaita etenkin maailmansotien välisenä aikana, mutta myös sitä ennen ja sen jälkeenkin on yhteyksiä Tartoon pidetty yllä suomalaisten toimesta.

Kirjan idea on sama kuin Berliini-kirjassa, eli se koostuu teemoittain suomalaisten kirjailijoiden kuvauksista kokemuksistaan Tartossa. Näitä kuvauksia on kirjan toimittaja poiminut erilaisista lähteistä: matkakirjoista, muistelmista, aikakaus- ja sanomalehtien artikkeleista, kirjeistä, korteista ja päiväkirjoista.

Tarton historia alkaa jo 1000-luvun alkupuolelta ja historian kuluessa se on nähnyt useita vallanpitäjiä saksalaisista ruotsalaisten kautta venäläisiin. Ruotsin aika poiki Tartolle sen mikä teki siitä myöhemmin tärkeän virolaisten kaupunkien joukossa: 1632 kaupunkiin perustettiin yliopisto. Yliopiston myötä Tartoon kerääntyi virolainen älymystö ja sivistyneistö ja vähitellen 1800-luvun kuluessa siitä tuli Viron kansallisen heräämisen keskuspaikka. Tartoon vei myös virolainen kansanrunouden tutkija Oskar  Kallas nuoren suomalaisen puolisonsa Ainon (os. Krohn) ja kaupungista tuli perheen kotipaikka useiksi vuosiksi.

Samassa Venäjän vallankumouksen rytäkässä kun Suomi itsenäistyi, itsenäistyi myös Viro. Tästä alkoi sukulaiskansojen vilkas keskinäinen kanssakäyminen monella eri alueella. Käsite "Suomen silta" oli saanut alkunsa jo 1800-luvulla, kun kansallismielinen sivistyneistö Suomenlahden molemmin puolin etsi todisteita yhteisestä kulttuuriperimästä ja yhteisistä juurista. "Suomen sillasta" tuli Suomenlahden ylittävän yhteyden ja yhteistyön symboli myös myöhempinä aikoina.

Maailmansotien välisenä aikana innokkaita Tarton matkaajia olivat muun muassa kansanrunoudentutkijat Martti Haavio ja Elsa Enäjärvi-Haavio, kirjailijapariskunta Tatu Vaaskivi ja Elina Vaara, nuori runoilija, Tarton yliopistossa opiskeleva, Saima Harmaja. Aiemmin oli jo runoilija Eino Leino menettänyt sydämensä Virolle ja oleskeli paljon myös Tartossa.

Itselleni mielenkiintoisinta kirjassa olivat dokumentit vilkkaista kulttuurisuhteista virolaisten ja suomalaisten kirjailijoiden ja muiden kulttuurihenkilöiden välillä. Toki oli mukava viipyillä myös Tarton kauniin kaupungin kaduilla, kahviloissa, kaupunkia halkovan Emajoen rannoilla ja etenkin kaupungin keskellä sijaitsevalla Tuomiovuorella (Toomemägi).

Olen asettunut asumaan 100-prosenttisen slaavilaiseen vuokrahuoneeseen - saliin jonka löysin ilmoituksen perusteella ja jossa vanhat venäläiset ikonit, barokkikaapit ja epävireessä oleva flyygeli vartioivat mukavuuttani. Työn tekoa säestää Tarton Maarian-kirkon naakkojen kirkuna: aitoa arkaaista musiikkia, jota Suomessa kuulee vain Turussa. Matka on tähän mennessä tarjonnut ilmeistä virvoitusta. Vietän päiviäni Toomemäen lehvistössä, ellen osta kuin mikäkin vaeltava apostoli, repullista voita, leipää ja leikkeleitä ja lähde kulkemaan helteistä maantietä myöten Emajoen uimakelpoisille rannoille. Tatu Vaaskivi. Kirje Esko Aaltoselle. 13.6.1937. (TKK, 73)

Nimenomaan ylläsiteeratun Tatu Vaaskiven kirjoitukset miellyttivät minua. Hän sommitteli kirjeissään ja matkakirjassaan kaupungista niin romanttisen ja tunnelmallisen, mutta myös sosiaalisesti ja kulttuuritapahtumiltaan vilkkaan ja elävän, että olisin milloin tahansa valmis lähtemään Tarttoon. Aiemmin olen viettänyt siellä pari päivää ahmien kaikkea mitä ympärilläni näin ja koin.. Erityisen hauska ajatus olisi palata sinne joskus syksyaikaan, jolloin kaupungin valtaa yliopisto-opiskelijat ja arki asettuu kesän ja turistien jäljiltä normaaliin rytmiin. Voin vain kuvitella miten kaunis esimerkiksi Toomemägi on syksyn väriloistossa. Hintatasokin on kaupungissa niin edullinen, että olen joskus pallotellut ajatuksella, että lähtisin sinne muutamaksi viikoksi esimerkiksi kirjoittamaan. HAAVEITA!

Vaikka suurin osa kirjan teksteistä onkin positiivisesti värittyneitä, löytyy myös niitä, jotka suhtautuivat Tartoon kriittisesti. Aino Kallas, joka ei vain pistäytynyt kaupungissa turistina vaan asui siellä, purki välillä päiväkirjalleen ahdistusta kaupungin henkisen ilmapiirin tunkkaisuudesta ja rajoittuneisuudesta. Kriittinen oli myös suomenruotsalainen kirjailija Hagar Olsson, joka melko kovin sanoin arvosteli Tartoa, etenkin sen henkistä ilmapiiriä:

Henkiset voimavarat ovat siten jääneet jokseenkin syrjään poliittisesta ja taloudellisesta kehityksestä, ylipäätään virkeämmistä tuulahduksista. Koko Viron älymystö, kirjailijat etunenässä, on kokoontunut yliopistokaupunkiin - Tallinna on jätetty juutalaisille, liikemiehille, diplomaateille. Tämä tietenkin vain kasvattaa eristyneisyyttä. Tarton kulttuuripatrioottisessa miljöössä ihminen on tuomittu vegetoimaan. Hagar Olsson. Ny Generation.1925 (s. 121)

Yhteyksiä Tartoon oli myös Neuvostoaikana jonkin verran ja Viron jälleen itsenäistyessä yhteydenpito on jälleen vilkastunut. Laitilalainen runoilija Heli Laaksonen löysi Tartossa opiskellessaan oman äänensä, "oman kiälensä" kirjailijana ja sittemmin hänestä tuli Suomen tunnetuin murrerunoilija. Tarton ajoista syntyi myös runo:

nimpalsaatanankaunis virolaine miäs
istu mu viäres soitta kitara
ikkunan taka huutavak kaik
Tarto varekse ja äi kävele katol.

laitetank nii et
antta pari sointtu katto munt päi vaaliam pehkos alt
koit tätä lähtek rytmi


herramujee vihriäs silmä sil o melkken ko mul
ei kom pistetänki et
suurek käre ja pehmiä lapselinem puhe
tähä soppiki joku ee:lt alkav
(et mää nää su valkose hamppa)
mut eik näin kuulost paremalt
laul lähte ettipäi kulkke huanes
tarttu ihmissi saa kehui

sen mää sai fölisän kotti
sitä kaunist mää en olis hualinukka

Heli Laaksonen. Pulu uis. 2000. (TKK s. 81-82)

Itselleni Tartto -kirjailijan kaupunki oli antoisa, vaikka olisinkin kaivannut loogisempaa järjestelyä teemojen sisällä, esimerkiksi kronologisessa mielessä. Ennen kaikkea kirja teki tehtävänsä, jota varten se todennäköisesti on julkaistu: sai aikaan halun matkustaa heti, tässä ja nyt Tartoon, jossa käymistä suosittelen muillekin.

lauantai 6. elokuuta 2011

Anna, Hanna ja Johanna

Kaikki kohta kyllästyy, kun täällä vähän väliä hehkutetaan "uutta" kirjailijalöytöä (uutta siis itselleni), mutta sellainen Marianne Fredriksson on, ainakin teoksellaan Anna, Hanna ja Johanna (suom. Laura Jänisniemi 1998, alkuper. Anna, Hanna och Johanna 1994,  364s.)

Anna, Hanna ja Johanna on kertomus naisista kolmessa polvessa, kronologisessa järjestyksessä Hanna, Johanna ja Anna. Samalla se on oiva sosiaalihistoriallinen kuvaus ruotsalaisen yhteiskunnan kehityksestä 1800-luvun lopulta 100 vuotta eteenpäin. Naistensa kautta Fredriksson tuo näkyville muun muassa naisen aseman muutoksen, avioliittoinstituution perustan ja merkityksen uudistumisen sekä koulutuksen kautta tapahtuvan sosiaalisen nousun esiin nostamat mahdollisuudet, mutta myös sen aiheuttamat konfliktit perheissä. Fredriksson tuo esiin myös pilkahduksen sota-ajan Ruotsista. Suomessa usein vähätellään ruotsalaisten kokemuksia toisen maailmansodan aikana, sillä "eiväthän he olleet edes sodassa mukana". Norjan, Tansakan ja Suomen tilanteet loivat kuitenkin pelon ilmapiiriä myös Ruotsissa, pelkoa, että myös oma maa joutuisi mukaan sotaan.

En aio edes yrittää kuvata, mitä toinen maailmansota teki meille, jotka kyyristelimme hauraan puolueettomuuden takana kuin säikyt jänikset.
Itse tein kaikkeni saadakseni rakennettua muurin ulkomaailman ja oman  ja lapseni maailman välille. Olin jo hyvin varhain huomannut, että tyttö vaistosi joka ikisen mielenliikahdukseni, ja kun hän oli hereillä, pakotin itseni olemaan ajattelematta sotaa, olemaan kuuntelematta uutisia, olemaan pelkäämättä. (AHJJ, s. 275)

Kolmen naisen ketjun viimeinen, Anna, joutuu äitinsä sairastuttua kysymään itseltään kuka hän on ja mistä hän on tullut:
Mitä minä oikeastaan tiedän? Mitä ihminen voi tietää vanhemmistaan? Tai lapsistaan?
Ja miksi se on niin tärkeää? Miksi ihmisestä tuntuu, että häneltä puuttuu jotakin, jos hän ei muista eikä ymmärrä? Minusta tuntuu kuin minussa olisi aukko, joka pitää täyttää.Aivan kuin minulla ei olisi ollut lapsuutta, ainoastaan tarina siitä, mitä tapahtui ja mitä ei ehkä tapahtunutkaan. (AHJJ, s. 25)
Kirjailijana hän alkaa työstämään asiaa kirjoittamalla. Hän penkoo menneisyyttä ja saa vähitellen rakennettua kuvan isoäidistään ja äidistään ja samalla myös itsestään. Hän tietää, että kuva edelleen on aukkoinen ja siihen jää paljon peiteltyä, mutta se auttaa kuitenkin ymmärtämään.

Koostaessaan isoäitinsä Hannan tarinaa, Anna vähitellen alkaa tajuamaan, miten tyystin erilainen oli se maailma, jossa Hanna oli elämänsä elänyt, mutta kuitenkin jollain kummallisella tavalla myös tuttu:
Kun Hannan jääräpäinen olemus alkoi hahmottua muistiinpanoista, se alkoi tuntua Annasta ärsyttävältä. Voi miten kapeakatseinen isoäiti olikaan, miten rajoittunut.
Sitten Anna ajatteli, että Hanna oli ollut samalainen kuin useimmat muutkin ihmiset, vielä nykyäänkin. Kun uudet tosiseikat uhkaavat vanhoja kuvioitamme, järki ei yleensä vie voittoa: "Kyllä minä tiedän, mitä mieltä olen. Älkää yrittäkökään sekoittaa minun päätäni uusilla näkemyksillä". Anna teki itsekin niin, torjui automaattsisesti tiedon, joka ei ollut sopusoinnussa hänen omien arvojensa kanssa. Ja löysi hapuilemalla mutta erehtymättömän varmasti tiedon, joka sopi hänen kuvioihinsa, ja osoitti hänen tekonsa oikeutetuksi. (AHJJ, 177)
Sivuhuomautuksena sanottakoon, että ainakin minun pitää tunnustaa, että olen Hannan ja Annan kaltainen, melko tiukasti omissa arvoissani pysyttelevä. Entä te?

Hannan tytär Johanna syntyi jo toisenlaiseen maailmaan. Hän ahmi kirjoja ja täytti päätään niistä saamillaan ajatuksilla. Hän löysi myös sosiaalidemokraattien ajaman ideologian ja kävi sosiaalidemokraattien kokouksissa, joissa hän myös tapasi tulevan aviomiehensä. Tässä vaiheessa Johanna oli täynnä ideaaleja kaikin tavoin tasa-arvoisesta yhteiskunnasta. Hän joutui kuitenkin myöhemmin huomaamaan, että läheskään aina nämä ideaalit eivät käytännön elämässä toteutuneet.

Kipuillessaan sekä isoäitinsä että äitinsä tarinoiden kanssa Anna joutui selviämään myös oman elämänsä kiemuroiden kanssa. Vähitellen asioiden selvitessä ja erilaisten osien loksahtaessa paikalleen hän saattoi rauhoittua:
Kun omenapuut kukkivat ja olivat täynnä pörrääviä mehiläisiä, hän teki uuden löydön. Hän pystyi lopettamaan ajattelemisen, iänikuinen pajatus aivoissa lakkasi. Yhtäkkiä hän pääsi sinne mihin oli vuosikausia mietiskelemällä pyrkinyt. (AHJJ, s. 350)

Tapa, jolla Fredriksson näiden kolmen naisen tarinaa kuljettaa on mielenkiintoinen kokoelma erilaisia näkökulmia ja kerronnantapoja. Hän myös antaa ymmärtää, miten paljon taustatyötä,  dokumenttien jäljittämista ja tutkimista, erilaisten elämäntarinoiden koostaminen vaatii, mutta miten loppujen lopuksi täydellistä totuutta on mahdotonta saavuttaa. Lopultakin on kyse vain yhdestä näkökulmasta, yhdestä tarinasta.

Mutta Fredrikssonin tarina on hieno. Se tuo lähelle sukupolvien välisen ketjun tärkeyden, sen, että tietää keitä olivat ne, jotka elivät ennen ja se, miten he vaikuttivat tulevaan.

Suomalaisista kirjailijoista Fredrikkson tuo mieleen Tuula-Liina Variksen, joka esimerkiksi teoksessaan Maan päällä paikka yksi on käsitteli samanlaisia teemoja.

Toinen arvio kirjasta löytyy Jenniltä.

tiistai 2. elokuuta 2011

Kirjallisista maisemistani

Lumikko laittoi liikkeelle haasteen, jonka tarkoituksena oli valottaa kunkin omia kirjallisia maisemia, niitä joihin mieluiten sukeltaa ja jotka tuntee jollain tavalla omakseen. Aikaisemmin haasteeseen on vastannut ainakin Sinisen linnan kirjaston Maria, jonka yksi mielimaisemista löytyi New Yorkista. Ajattelin laajentaa haastetta sen verran, että maantieteellisen paikan lisäksi otan mukaan ajallisen ja yhteiskunnallisen ulottuvuuden.

Minun kirjallinen mielenmaisemani on ensisijaisesti Suomessa. Mutu-tuntumalla sanon, että luen selkeästi enemmän kotimaista kuin ulkomaista kaunokirjallisuutta ja se on nähtävissä esimerkiksi nais- ja mieskirjailijalistoissani, joita tässä taannoin laitoin järjestykseen.

Minkälainen sitten on kirjallinen Suomeni? Aloitetaan ajasta. Ajallisesti minun Suomeni alkaa 1800-luvulta ja mielummin sen loppu- kuin alkupäästä. Tällöin Suomi alkoi modernisoitua ja vähitellen syntyi se Suomi, jolle nykyinenkin perustuu. Jostain syystä 1800-lukua aikaisempi aika ei juuri kiinnosta, vaikka joskus hamassa nuoruudessa ahminkin Kaari Utrion kirjoja, joista monet ajallisesti sijoittuvat varhaisempaan aikaan.

Yhteiskunnalliselta ja sosiaaliselta statukseltaan minun kirjallinen Suomeni sijoittuu pääasiassa yhteiskunnan alakerroksiin maataloustyöväestöön ja myöhemmin tehdastyöläisiin. Esimerkiksi taannoin oli puhetta Sallan blogissa Täällä Pohjantähden alla kirjasta ja siitä keihin teoksen henkilöhahmoihin on eniten samaistunut. Asiaa miettiessäni en keksinyt ketään yksittäistä hahmoa, vaan enemmän se oli eräänlaista kollektiivista samaistumista heikompiin ja yhteiskunnalliselta asemaltaan alempia kohtaan. Sen sijaan kirkkoherran rouva oli pitkään itselleni punainen vaate ja myös itse kirkkoherra ärsytti "tossumaisuutensa" vuoksi.

Lempikirjalistaltani löytyvät myös työväestön elämää kaupungissa kuvittavat Pirkko Saision Elämänmeno  ja Lassi Sinkkosen Solveigin laulu. Näiden kautta päästään seuraamaan paitsi työväestön elämää, myös Helsinkiä, jota rakastan. En ole kotoisin Helsingistä enkä myöskään siellä nyt asu (aiemmin asuin ja toivon taas joskus asuvani), mutta paikka tuntuu kaikin puolin tutulta ja sinne on helppo kuvitella itsensä eri aikakausille.

Varsinaisena Helsingin kuvaajana on profiloitunut Kjell Westö, jonka kaikki teokset sijoittuvat enemmän tai vähemmän Helsinkiin. Rakkaimpia Westön kirjoista ovat Leijat Helsingin yllä, joka ajallisesti kuvaa sitä aikaa, joka on lähimpänä oman elämäni kaarta. Toinen rakas teos on Missä kuljimmen kerran, joka on omistuskirjoitusta myöten helsinkiläinen:

Stadilaisille; jo kalsaan skrubuun slepatuille,
näitä kartsoja yhä dallaaville, vielä hukiaan venaaville,
Helsinkiläisille; menneille, eläville, tuleville.


Missä kuljimme kerran sijoittuu ajallisesti itseäni eniten kiinnostavaan historialliseen ajankohtaan ensimmäisen ja toisen maailmansodan väliseen aikaan, joka oli sodasta toipumisen, uuden rakentamisen, kiihkeän sykkeen ja uuteen sotaan valmistautumisen aikakautta.

Kiinnostavaa Helsinki-kuvausta löytyy myös Mika Waltarilta, josta yhtenä esimerkkinä on on hänen Helsinki-trilogiansa (Mies ja haave, Sielu ja liekki sekä Palava nuoruus). Teosarja sivuaa löyhästi Waltarin oman suvun vaiheita. Panu Rajalan Waltari-elämäkerran mukaan Waltari teki sarjaa varten mittavan ennakkotutkimustyön.

Waltari käytti kirjallisia lähteitä ensimmäisen kerran urallaan. Tähän saakka hän oli selvinnyt entisellä lukeneisuudellaan. Hänen sukupolveaan ei ollut aiemmin edes kiinnostanut maailmansotaa edeltavä aika. Menneisyys oli turha taakka nuorelle ihmiselle. Nyt avioiduttuaan, liityttyään vaimonsa arvokkaaseen sukuun Waltari tunsi halua tutustua omiin juuriinsa ja sukunsa kehitykseen. Kehitys tuli olemaan romaanin avainsana: kuinka suku nousee ja Helsinki kasvaa, kun syvältä Hämeestä lähtenyt muurarinkisälli liittyy suomalaisuusliikkeen ihanteisiin ja kouluttaa poikansa sen sivistyselämän edustajiksi. (Panu Rajala: Unio Mystica. Mika Waltarin elämä ja teokset. WSOY, 2008)

Suomen lisäksi tunnen jonkinlaista selittämätöntä rakkautta Venäjään, nykyiseen, väliaikaiseen asuinmaahani. Juuri eilen katsoin Anna Laineen sarjan Kamrat, joka pyrkii kartoittamaan venäläisyyttä erilaisista näkökulmista, osaa, jossa puhuttiin venäläisestä kirjallisuudesta. Anna Laine pohti onko joku ihan oikeasti lukenut niitä venäläisiä klassikoita, joita "pitäisi lukea" kuten Leo Tolstoin Sota ja rauhaa tai Fjodor Dostojevskin Idioottia. No, minä olen lukenut molemmat ja Idiootti on jopa lempikirjani Dostojevskin tuotannossa ( Karamatzovin  veljekset oli paljon kovempi pala). Sodan ja rauhankin kahlasin läpi, tosin hypellen, jättäen kaikki pitkän pitkät sotakohtaukset silmäilyn varaan. Jonkinlainen sielujen sympatia minulla on Venäjää ja venäläisyyttä kohtaan, mutta en osaa sitä tarkemmin eritellä. Monet kysyvät oliko päätös muuttaa Moskovaan vaikea tai voiko siellä asua. Itselleni päätös muuttamisesta oli helppo ja kyllä siellä voi asua ja jopa viihtyä maan kaikista kummallisuuksista huolimatta.

Kirjallinen Venäjän maisemani on kuitenkin enemmän Pietari kuin Moskova (ainoana poikkeuksena Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan). Olen aikoinani tehnyt työväenopiston kanssa matkan Pietariin kirjailijoiden jalanjäljille. Kävimme tällöin muun muassa Anna Ahmatovan  ja Pushkinin kotimuseoissa ja kävelimmen Raskolnikovin jalanjäljillä ympäri Pietaria. Erittäin antoisa matka kaikkineen.

Tehdään lopuksi vielä pieni visiitti Viroon, jonka kirjallisuudesta ja historiasta olen viime vuosina alkanut kiinnostumaan yhä enemmän. Ensin Aino Kallaksen ja Hella Wuolijoen kautta ja viime aikoina Sofi Oksanen on antanut herätteitä tähän suuntaan. Olen lukenut muun muassa Imbi Pajun, Jaan Kaplinskin ja Jaan Krossin muistelmia. Muutama päivä sitten ostin heräteostoksena Jaan Kaplinskin romaanin (osin elämäkerrallinen) Sama joki, jossa takakansitekstin mukaan:


Nuori mies etsii vastausta elämän suuriin kysymyksiin 1960-luvun Tartossa. Kesän tuoksut ja tunnelmat huumaavat kokemuksille alttiin mielen. Kutsu KGB:n kuulusteluihin osoittaa, että idyllin takana on vastassa neuvostotodellisuus.


Tarkemman kuvauksen tulette toivottavasti saamaan, kun olen kirjan lukenut.


Toivottavasti joku muukin innostuu maalailemaan kirjallista maisemaansa.
Edit. Pienenä salapoliisina löysin vielä muutamia muita, jotka ovat haasteeseen vastanneet eli Sara ja Ahmu.