lauantai 6. elokuuta 2011

Anna, Hanna ja Johanna

Kaikki kohta kyllästyy, kun täällä vähän väliä hehkutetaan "uutta" kirjailijalöytöä (uutta siis itselleni), mutta sellainen Marianne Fredriksson on, ainakin teoksellaan Anna, Hanna ja Johanna (suom. Laura Jänisniemi 1998, alkuper. Anna, Hanna och Johanna 1994,  364s.)

Anna, Hanna ja Johanna on kertomus naisista kolmessa polvessa, kronologisessa järjestyksessä Hanna, Johanna ja Anna. Samalla se on oiva sosiaalihistoriallinen kuvaus ruotsalaisen yhteiskunnan kehityksestä 1800-luvun lopulta 100 vuotta eteenpäin. Naistensa kautta Fredriksson tuo näkyville muun muassa naisen aseman muutoksen, avioliittoinstituution perustan ja merkityksen uudistumisen sekä koulutuksen kautta tapahtuvan sosiaalisen nousun esiin nostamat mahdollisuudet, mutta myös sen aiheuttamat konfliktit perheissä. Fredriksson tuo esiin myös pilkahduksen sota-ajan Ruotsista. Suomessa usein vähätellään ruotsalaisten kokemuksia toisen maailmansodan aikana, sillä "eiväthän he olleet edes sodassa mukana". Norjan, Tansakan ja Suomen tilanteet loivat kuitenkin pelon ilmapiiriä myös Ruotsissa, pelkoa, että myös oma maa joutuisi mukaan sotaan.

En aio edes yrittää kuvata, mitä toinen maailmansota teki meille, jotka kyyristelimme hauraan puolueettomuuden takana kuin säikyt jänikset.
Itse tein kaikkeni saadakseni rakennettua muurin ulkomaailman ja oman  ja lapseni maailman välille. Olin jo hyvin varhain huomannut, että tyttö vaistosi joka ikisen mielenliikahdukseni, ja kun hän oli hereillä, pakotin itseni olemaan ajattelematta sotaa, olemaan kuuntelematta uutisia, olemaan pelkäämättä. (AHJJ, s. 275)

Kolmen naisen ketjun viimeinen, Anna, joutuu äitinsä sairastuttua kysymään itseltään kuka hän on ja mistä hän on tullut:
Mitä minä oikeastaan tiedän? Mitä ihminen voi tietää vanhemmistaan? Tai lapsistaan?
Ja miksi se on niin tärkeää? Miksi ihmisestä tuntuu, että häneltä puuttuu jotakin, jos hän ei muista eikä ymmärrä? Minusta tuntuu kuin minussa olisi aukko, joka pitää täyttää.Aivan kuin minulla ei olisi ollut lapsuutta, ainoastaan tarina siitä, mitä tapahtui ja mitä ei ehkä tapahtunutkaan. (AHJJ, s. 25)
Kirjailijana hän alkaa työstämään asiaa kirjoittamalla. Hän penkoo menneisyyttä ja saa vähitellen rakennettua kuvan isoäidistään ja äidistään ja samalla myös itsestään. Hän tietää, että kuva edelleen on aukkoinen ja siihen jää paljon peiteltyä, mutta se auttaa kuitenkin ymmärtämään.

Koostaessaan isoäitinsä Hannan tarinaa, Anna vähitellen alkaa tajuamaan, miten tyystin erilainen oli se maailma, jossa Hanna oli elämänsä elänyt, mutta kuitenkin jollain kummallisella tavalla myös tuttu:
Kun Hannan jääräpäinen olemus alkoi hahmottua muistiinpanoista, se alkoi tuntua Annasta ärsyttävältä. Voi miten kapeakatseinen isoäiti olikaan, miten rajoittunut.
Sitten Anna ajatteli, että Hanna oli ollut samalainen kuin useimmat muutkin ihmiset, vielä nykyäänkin. Kun uudet tosiseikat uhkaavat vanhoja kuvioitamme, järki ei yleensä vie voittoa: "Kyllä minä tiedän, mitä mieltä olen. Älkää yrittäkökään sekoittaa minun päätäni uusilla näkemyksillä". Anna teki itsekin niin, torjui automaattsisesti tiedon, joka ei ollut sopusoinnussa hänen omien arvojensa kanssa. Ja löysi hapuilemalla mutta erehtymättömän varmasti tiedon, joka sopi hänen kuvioihinsa, ja osoitti hänen tekonsa oikeutetuksi. (AHJJ, 177)
Sivuhuomautuksena sanottakoon, että ainakin minun pitää tunnustaa, että olen Hannan ja Annan kaltainen, melko tiukasti omissa arvoissani pysyttelevä. Entä te?

Hannan tytär Johanna syntyi jo toisenlaiseen maailmaan. Hän ahmi kirjoja ja täytti päätään niistä saamillaan ajatuksilla. Hän löysi myös sosiaalidemokraattien ajaman ideologian ja kävi sosiaalidemokraattien kokouksissa, joissa hän myös tapasi tulevan aviomiehensä. Tässä vaiheessa Johanna oli täynnä ideaaleja kaikin tavoin tasa-arvoisesta yhteiskunnasta. Hän joutui kuitenkin myöhemmin huomaamaan, että läheskään aina nämä ideaalit eivät käytännön elämässä toteutuneet.

Kipuillessaan sekä isoäitinsä että äitinsä tarinoiden kanssa Anna joutui selviämään myös oman elämänsä kiemuroiden kanssa. Vähitellen asioiden selvitessä ja erilaisten osien loksahtaessa paikalleen hän saattoi rauhoittua:
Kun omenapuut kukkivat ja olivat täynnä pörrääviä mehiläisiä, hän teki uuden löydön. Hän pystyi lopettamaan ajattelemisen, iänikuinen pajatus aivoissa lakkasi. Yhtäkkiä hän pääsi sinne mihin oli vuosikausia mietiskelemällä pyrkinyt. (AHJJ, s. 350)

Tapa, jolla Fredriksson näiden kolmen naisen tarinaa kuljettaa on mielenkiintoinen kokoelma erilaisia näkökulmia ja kerronnantapoja. Hän myös antaa ymmärtää, miten paljon taustatyötä,  dokumenttien jäljittämista ja tutkimista, erilaisten elämäntarinoiden koostaminen vaatii, mutta miten loppujen lopuksi täydellistä totuutta on mahdotonta saavuttaa. Lopultakin on kyse vain yhdestä näkökulmasta, yhdestä tarinasta.

Mutta Fredrikssonin tarina on hieno. Se tuo lähelle sukupolvien välisen ketjun tärkeyden, sen, että tietää keitä olivat ne, jotka elivät ennen ja se, miten he vaikuttivat tulevaan.

Suomalaisista kirjailijoista Fredrikkson tuo mieleen Tuula-Liina Variksen, joka esimerkiksi teoksessaan Maan päällä paikka yksi on käsitteli samanlaisia teemoja.

Toinen arvio kirjasta löytyy Jenniltä.

8 kommenttia:

  1. Taidan sanoa lähes jokaiseen arvioosi tämän saman: minäkin aion lukea tämän joskus :).

    Varmaan aika inhimillistä olla omien näkemystensä suhteen kuin Anna ja Hanna. Kyllä minäkin pidän tietyistä maailmankuvani osista tiukasti kiinni, vaikka mikä olisi :).

    VastaaPoista
  2. Minulla tämän lukemisesta on jo muutama vuosi aikaa, mutta pidin tästä paljon. Sittemmin olen lukenut kaksi muutakin Fredrikssonin kirjaa ja nekin olivat hyviä, vaikkakaan eivät tehneet yhtä suurta vaikutusta kuin Anna, Hanna ja Johanna.

    VastaaPoista
  3. Maria, ehkä meillä on vain samalainen kirjamaku ;)

    Olen samaa mieltä, että se on inhimillistä, mutta myös pelottavaa, kun nyt esimerkiksi miettii näitä erilaisia ääri-ihmisten maailmankuvia.

    VastaaPoista
  4. Maija, kävikö minulla taas niin, että luin parhaimman ensin...
    Lainasin eilen kirjastosta lisää Fredrikssonia, katsotaan kuinka käy.

    VastaaPoista
  5. Ja minä taas olen huomannut usein komppaavani Mariaa. :) Minäkin aion siis lukea tämän. Itse asiassa yksi ihana ystävä oli löytänyt kirjan divarista ja ostanut sen odottamaan minua. Kunhan näemme, saan kirjan omaan hyllyyni. Tämä on sellainen kirja, josta uskon pitäväni.

    VastaaPoista
  6. Minä taas aion lukea Annan, Hannan ja Johannan vakuuttamana lisää Fredrikssonia! Olen aikonut aina keväästä asti, mutta jotenkin kaikki uutuudet ja nopealukuiset kirjat kiilaavat usein vanhemman ja vakavamman kirjallisuuden ohi. Se on sääli, aion parantaa nyt syksyllä tapani.

    Joka tapauksessa, olin ilahtunut, että sinäkin löysit Fredrikssonin ja kirjoitit kirjasta näin perusteellisesti, sen se kirja ansaitsee. Kiitos vinkkauksesta Tuula-Liina Varikseen. En ole lukenut hänelä tuota Maan päällä paikka yksi on, mutta voisin suosituksestasi lukea.

    VastaaPoista
  7. Tämä on yksi kaikkien aikojen suosikkejani, ja aion lukea kirjan Nostalgian jäljellä -haastetta varten tänä syksynä (tai ainakin suosittelen). Muistan teoksesta harmittavan vähän, mutta muistan, että rakastin!

    Minulla on myös pari muuta Fredrikssonia hyllyssä, mutten ole vielä niihin tarttunut. Aika moni on tainnut kehua tätä eniten, mutta muistan kuulleeni jollakin olleen myös eri suosikki-Fredriksson.

    VastaaPoista
  8. Katja, ihanaa, että on noin huomaavaisia ystäviä ja minäkin uskon, että kirjasta pidät. Itsekin löysin tämän kirjan kirpparilta muutamalla eurolla.

    Jenni, itselläni on myös lisää Fredrikssonia odottamassa. Tuo mainitsemani Variksen kirja on ollut kestosuosikkini hänen tuotannossaan.

    Karoliina, minulle käy myös usein niin, että muistaa vain sen tunteen ja tunnelman, jonka kirja on jättänyt, mutta kirjan sisältö on saattanut jäädä unholaan.

    VastaaPoista