tiistai 2. elokuuta 2011

Kirjallisista maisemistani

Lumikko laittoi liikkeelle haasteen, jonka tarkoituksena oli valottaa kunkin omia kirjallisia maisemia, niitä joihin mieluiten sukeltaa ja jotka tuntee jollain tavalla omakseen. Aikaisemmin haasteeseen on vastannut ainakin Sinisen linnan kirjaston Maria, jonka yksi mielimaisemista löytyi New Yorkista. Ajattelin laajentaa haastetta sen verran, että maantieteellisen paikan lisäksi otan mukaan ajallisen ja yhteiskunnallisen ulottuvuuden.

Minun kirjallinen mielenmaisemani on ensisijaisesti Suomessa. Mutu-tuntumalla sanon, että luen selkeästi enemmän kotimaista kuin ulkomaista kaunokirjallisuutta ja se on nähtävissä esimerkiksi nais- ja mieskirjailijalistoissani, joita tässä taannoin laitoin järjestykseen.

Minkälainen sitten on kirjallinen Suomeni? Aloitetaan ajasta. Ajallisesti minun Suomeni alkaa 1800-luvulta ja mielummin sen loppu- kuin alkupäästä. Tällöin Suomi alkoi modernisoitua ja vähitellen syntyi se Suomi, jolle nykyinenkin perustuu. Jostain syystä 1800-lukua aikaisempi aika ei juuri kiinnosta, vaikka joskus hamassa nuoruudessa ahminkin Kaari Utrion kirjoja, joista monet ajallisesti sijoittuvat varhaisempaan aikaan.

Yhteiskunnalliselta ja sosiaaliselta statukseltaan minun kirjallinen Suomeni sijoittuu pääasiassa yhteiskunnan alakerroksiin maataloustyöväestöön ja myöhemmin tehdastyöläisiin. Esimerkiksi taannoin oli puhetta Sallan blogissa Täällä Pohjantähden alla kirjasta ja siitä keihin teoksen henkilöhahmoihin on eniten samaistunut. Asiaa miettiessäni en keksinyt ketään yksittäistä hahmoa, vaan enemmän se oli eräänlaista kollektiivista samaistumista heikompiin ja yhteiskunnalliselta asemaltaan alempia kohtaan. Sen sijaan kirkkoherran rouva oli pitkään itselleni punainen vaate ja myös itse kirkkoherra ärsytti "tossumaisuutensa" vuoksi.

Lempikirjalistaltani löytyvät myös työväestön elämää kaupungissa kuvittavat Pirkko Saision Elämänmeno  ja Lassi Sinkkosen Solveigin laulu. Näiden kautta päästään seuraamaan paitsi työväestön elämää, myös Helsinkiä, jota rakastan. En ole kotoisin Helsingistä enkä myöskään siellä nyt asu (aiemmin asuin ja toivon taas joskus asuvani), mutta paikka tuntuu kaikin puolin tutulta ja sinne on helppo kuvitella itsensä eri aikakausille.

Varsinaisena Helsingin kuvaajana on profiloitunut Kjell Westö, jonka kaikki teokset sijoittuvat enemmän tai vähemmän Helsinkiin. Rakkaimpia Westön kirjoista ovat Leijat Helsingin yllä, joka ajallisesti kuvaa sitä aikaa, joka on lähimpänä oman elämäni kaarta. Toinen rakas teos on Missä kuljimmen kerran, joka on omistuskirjoitusta myöten helsinkiläinen:

Stadilaisille; jo kalsaan skrubuun slepatuille,
näitä kartsoja yhä dallaaville, vielä hukiaan venaaville,
Helsinkiläisille; menneille, eläville, tuleville.


Missä kuljimme kerran sijoittuu ajallisesti itseäni eniten kiinnostavaan historialliseen ajankohtaan ensimmäisen ja toisen maailmansodan väliseen aikaan, joka oli sodasta toipumisen, uuden rakentamisen, kiihkeän sykkeen ja uuteen sotaan valmistautumisen aikakautta.

Kiinnostavaa Helsinki-kuvausta löytyy myös Mika Waltarilta, josta yhtenä esimerkkinä on on hänen Helsinki-trilogiansa (Mies ja haave, Sielu ja liekki sekä Palava nuoruus). Teosarja sivuaa löyhästi Waltarin oman suvun vaiheita. Panu Rajalan Waltari-elämäkerran mukaan Waltari teki sarjaa varten mittavan ennakkotutkimustyön.

Waltari käytti kirjallisia lähteitä ensimmäisen kerran urallaan. Tähän saakka hän oli selvinnyt entisellä lukeneisuudellaan. Hänen sukupolveaan ei ollut aiemmin edes kiinnostanut maailmansotaa edeltavä aika. Menneisyys oli turha taakka nuorelle ihmiselle. Nyt avioiduttuaan, liityttyään vaimonsa arvokkaaseen sukuun Waltari tunsi halua tutustua omiin juuriinsa ja sukunsa kehitykseen. Kehitys tuli olemaan romaanin avainsana: kuinka suku nousee ja Helsinki kasvaa, kun syvältä Hämeestä lähtenyt muurarinkisälli liittyy suomalaisuusliikkeen ihanteisiin ja kouluttaa poikansa sen sivistyselämän edustajiksi. (Panu Rajala: Unio Mystica. Mika Waltarin elämä ja teokset. WSOY, 2008)

Suomen lisäksi tunnen jonkinlaista selittämätöntä rakkautta Venäjään, nykyiseen, väliaikaiseen asuinmaahani. Juuri eilen katsoin Anna Laineen sarjan Kamrat, joka pyrkii kartoittamaan venäläisyyttä erilaisista näkökulmista, osaa, jossa puhuttiin venäläisestä kirjallisuudesta. Anna Laine pohti onko joku ihan oikeasti lukenut niitä venäläisiä klassikoita, joita "pitäisi lukea" kuten Leo Tolstoin Sota ja rauhaa tai Fjodor Dostojevskin Idioottia. No, minä olen lukenut molemmat ja Idiootti on jopa lempikirjani Dostojevskin tuotannossa ( Karamatzovin  veljekset oli paljon kovempi pala). Sodan ja rauhankin kahlasin läpi, tosin hypellen, jättäen kaikki pitkän pitkät sotakohtaukset silmäilyn varaan. Jonkinlainen sielujen sympatia minulla on Venäjää ja venäläisyyttä kohtaan, mutta en osaa sitä tarkemmin eritellä. Monet kysyvät oliko päätös muuttaa Moskovaan vaikea tai voiko siellä asua. Itselleni päätös muuttamisesta oli helppo ja kyllä siellä voi asua ja jopa viihtyä maan kaikista kummallisuuksista huolimatta.

Kirjallinen Venäjän maisemani on kuitenkin enemmän Pietari kuin Moskova (ainoana poikkeuksena Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan). Olen aikoinani tehnyt työväenopiston kanssa matkan Pietariin kirjailijoiden jalanjäljille. Kävimme tällöin muun muassa Anna Ahmatovan  ja Pushkinin kotimuseoissa ja kävelimmen Raskolnikovin jalanjäljillä ympäri Pietaria. Erittäin antoisa matka kaikkineen.

Tehdään lopuksi vielä pieni visiitti Viroon, jonka kirjallisuudesta ja historiasta olen viime vuosina alkanut kiinnostumaan yhä enemmän. Ensin Aino Kallaksen ja Hella Wuolijoen kautta ja viime aikoina Sofi Oksanen on antanut herätteitä tähän suuntaan. Olen lukenut muun muassa Imbi Pajun, Jaan Kaplinskin ja Jaan Krossin muistelmia. Muutama päivä sitten ostin heräteostoksena Jaan Kaplinskin romaanin (osin elämäkerrallinen) Sama joki, jossa takakansitekstin mukaan:


Nuori mies etsii vastausta elämän suuriin kysymyksiin 1960-luvun Tartossa. Kesän tuoksut ja tunnelmat huumaavat kokemuksille alttiin mielen. Kutsu KGB:n kuulusteluihin osoittaa, että idyllin takana on vastassa neuvostotodellisuus.


Tarkemman kuvauksen tulette toivottavasti saamaan, kun olen kirjan lukenut.


Toivottavasti joku muukin innostuu maalailemaan kirjallista maisemaansa.
Edit. Pienenä salapoliisina löysin vielä muutamia muita, jotka ovat haasteeseen vastanneet eli Sara ja Ahmu.

12 kommenttia:

  1. Olipa kiinnostava kirjallinen matka Suomeen, Venäjälle ja Viroon sekä lähihistoriaan! Tämä Lumikon haaste poikii kyllä kiehtovia postauksia.

    Oletko lukenut Yrjö Varpion Väinä Linna -elämäkerran? Sen olisi saanut Kirjapörssistä kympillä, mutta jätin kuitenkin ostamatta, kun korissa oli jo kasa kirjoja... Pitää yrittää etsiä kirjastosta.

    VastaaPoista
  2. Jaana, tämäpä on kiinnostava teksti ja matka kirjallisiin maisemiin! Idea yhteiskunnallis-historiallisen ulottuvuuden mukaanottamisesta on hyvä.

    Tuli mieleen tätä sinun tekstiä lukiessa, että oletkohan lukenut Riitta Latvalan kirjan Taivaanrantojen maalari? Siinä kuvataan 1920-lukua ja tapahtumapaikkana on Helsinki. Oli mielenkiintoinen kirja, jossa tuon ajanjakson poliittinen ilmapiiri ja ihmisten kamppailu niukkuudessa kuvataan hyvin. Ei yllä Westön tasolle, mutta kannattaa lukea.

    VastaaPoista
  3. Kiitos mielenkiintoisesta ja perusteellisesta postauksesta! Minullakin on tarkoituksena ottaa tähän haasteeseen jossakin vaiheessa osaa tavalla tai toisella, mutten tiedä milloin... Vaatisi vähän duunia, joskin mieluisaa sellaista. :)

    VastaaPoista
  4. Maria, en ole Varpion kirjaa lukenut, monesti olen kyllä miettinyt, että pitäsi. En vähiten muutama vuosi sitten, kun minulla oli tilaisuus kuunnella mielenkiintoista keskustelua, jossa kirjallisuustieteilijät Varpio, Lasse Koskela ja Anna Kuismin (ent. Makkonen) keskustelivat Linnasta historioitsijana ja TPTA-kirjasta historiallisena esityksenä. Aiheestaan huolimatta keskustelu polveili hyvin moninaisesti eri suuntiin.

    Anna-Elina, kiitos vinkistä, kirjoitin muistiin ja käyn etsimässä kirjastosta.

    Karoliina, odotan mielenkiinnolla, vaikka taidan arvata mihin suuntaan mielenkiintosi eniten kallistuu ;)

    VastaaPoista
  5. Tätä oli ihana lukea. Se, että otit mukaan maantieteellisen ulottuvuuden rinnalle myös ajallisen ja yhteiskunnallisen, tekee tästä entistäkin kiinnostavampaa.

    Kirjallinen Suomi... Luulen, että viihdyn aika lailla samoissa maisemissa kuin sinäkin. 1850-lukua edeltävä aika ei kaunokirjallisessa mielessä kiinnosta minuakaan ja mieluummin luen muusta kuin yläluokasta (vaikka Nevanlinnan Marie onkin upea yläluokkaisen, tosin ranskalaissyntyisen, naisen kuvaus). Uusia keskiluokasta kertovia kirjoja luen kuitenkin ehkä kaikkein mieluiten.

    Solveigin laulu on hieno. Luin sen joskus parikymppisenä ja pitisi lukea se uudelleen. Samoihin aikoihin luin Elämänmenon. Sen haluaisin omaan hyllyyni (Sinkkosen kirja siellä jo on). Westön kirjoja en ole vieläkään lukenut.

    Minäkin aion vastata tähän haasteeseen, mutta se on aika hankalaa ja haluan varata siihen aikaa. :)

    VastaaPoista
  6. Hienoa pohdiskelua! Minunkin pitäisi miettiä tätä... Kirjallisuus on kyllä upea tapa juurtua omiin maisemiinsa ja tutustua uusiin.

    VastaaPoista
  7. Katja, olen kyllä kiinnostunut myös keskiluokasta ja ns. sivistyneistöstä, mutta sen yläluokkaisempaan en enää jaksa tuntea kiinnostusta.

    Toivottavasti Westön kirjoihin pian tartut, olisi mukava lukea sinun arvioitasi niistä.

    Luru, kiitos ja olen aivan samaa mieltä kirjojen maailmaa avartavasta vaikutuksesta ja sen merkityksestä oman identiteetinkin kannalta.

    VastaaPoista
  8. Oi, mahtavan mielenkiintoinen postaus! Meinasi ihan mennä minulta ohi, mutta onneksi huomasin Anna Elinan blogista -ja olisin varmasti huomannut ennen pitkää täältäkin.

    Paikan lisäksi ajalla ja yhteiskunnallisilla kerrostumilla on tosiaan suuri merkitys siinä, millainen kirjallinen ympäristö on ja miten siinä viihtyy. Kotimaisen kirjallisuuden osalta minulla on tuo sama viehtymys työväestön ja maaseudun köyhälistön kuvauksiin; ymmärrykseni suomalaisesta sosiaalihistoriasta on syventynyt nimenomaan kaunokirjallisuuden avulla. Tosin suomalainen kirjallisuus on myös painottunut em. ryhmiin(siis menneinä vuosikymmeninä), eikö totta? Toisaalta en kaihda yläluokkaisuuden kuvauksiakaan; esim. F. Scott Fitzgerald on suursuosikkini, ja hän kirjoitti lähinnä varakkaista.

    Tuota Sinkkosen Solveigin laulua en ole vieläkään lukenut, vaikka se on kiinnostanut jo vuosia. Aion kyllä lukea sen pian. Solveig ('auringon tie') on aina ollut minusta yksi kauneimmista nimistä, joita on olemassa.

    Olisipa hienoa, jos innostuisit joskus kuvailemaan enemmänkin Moskovaa ja elämääsi siellä, havaintojasi kulttuurista, yhteiskunnasta, venäläisyydestä yms. Mutta ymmärrän toki, jos haluat keskittyä pelkästään kirjoihin.

    VastaaPoista
  9. Ai niin ja kiitos kun vinkkasit noista Saran ja Ahmun postauksista, olisivat jääneet minulta huomaamatta. Käyn lukemassa ne illalla - nyt nettiyhteys pätkii niin pahasti, että menee hermot..

    VastaaPoista
  10. Lumikko, onneksi on linkitykset ;)

    On totta, että suomalainen kirjallisuus aikaisempina vuosikymmeninä on voimakkaasti keskittynyt alempien kansanryhmien kuvaukseen ja vasta viime aikoina muut ryhmät, lähinnä keskiluokka ovat rymistelleet ohitai tulleet ainakin rinnalle. Olen kyllä lukenut myös mielelläni keskiluokkaan ja sivistyneistöön liittyviä kuvauksia esimerkikkinä Helvi Hämäläisen "Säädyllinen murhenäytelmä". Westössä hyvää on mielestäni juuri se, että hänen monet kirjansa ovat läpileikkauksia yhteiskunnasta ja sen erilaisista ihmisistä ja kuin kaupan päälle kasvaa tietämys suomenruotsalaisesta kulttuurista.

    Pitääpä pistää tuo toiveesi korvan taakse, jos vaikka joskus innostuisin.

    VastaaPoista
  11. Tämä oli todella mielenkiintoinen postaus, kiitos.

    En ole koskaan ajatellut asiaa tuolta kannalta. Minullekin kirjallinen maisema on Suomessa, vaikka aikoinaan luinkin yleistä kirjallisuustiedettä ja on tullut kahlattua yksi jos toinenkin maailmankirjallisuuden klassikko. Nykyään luen paljon enemmän kotimaista kirjallisuutta kuin ennen.

    Mutta minunkin suosikkieni joukossa on paljon venäläisiä, muun muassa tuo Bulgakov. Ja rakastan Tsehovin näytelmiä. Minussa on sellainen slaavilainen puoli.

    VastaaPoista
  12. Toivoisin niin, että osaisin venäjää, sillä haluaisn mennä teatteriin Moskovassa katsomaan Tsehovia. Ehkä jonain päivänä menekin, sillä esimerkiksi Kolme sisarta on niin tuttu teksti, että pysyisin varmasti kärryillä.

    VastaaPoista