torstai 25. elokuuta 2011

Paluu Rivertoniin

Kate Mortonin Paluu Rivertoniin ( Bazar 2011, 613 s. alkuper. The House at Riverton, myös The Shifting Fog 2006, käänt. Helinä Kangas) iski silmääni ensimmäisen kerran Karoliinan Kirjavassa kammarissa. Ajattelin heti, että se olisi tyttärelleni, joka on menettänyt sydämensä Englannille ja pitää myös historiasta, oiva syntymäpäivälahja. Olin oikeassa, tytär piti kirjasta ja niin päätin itsekin lukea kirjan. Olinhan päässyt hyvään vauhtiin englantilaista yläluokkaa kuvaavien kirjojen, kuten Mitfordin tytöt ja Pitkän päivän ilta kanssa. Olin myös aiemmin lukemistani blogikirjoituksista saanut käsityksen, että kirja on kevyt ja oiva lukuromaani. Kaipasin jotain sellaista tiukkojen tutkimuskirjojen väliin.

Kun olin kirjan lukenut ja vasta alustavasti miettinyt bloggaavani siitä, ilmestyi teoksesta kaksi hienoa arvostelua samana päivänä. Tuli vähän sellainen olo, että tästä on jo kaikki sanottu, että viitsinkö ollenkaan enää liittyä jonon jatkoksi. Toisaalta alunperin perustin blogin nimenomaan lukupäiväkirjakseni ja siksi olisi kivaa, jos jokaisesta lukemastani kirjasta saisin sanotuksi edes jonkin sanan. Nyt kun pöly kirjan ympärillä on taas hieman laskeutunut ja muiden arviot häipyneet omasta päästäni unohduksen tuuliin, laitan minäkin lusikkani tähän soppaan.

Mutta sitten alkoi tapahtua jotakin kummallista. Mieleni kaukaisiin sopukoihin työnnetyt muistot alkoivat hitaasti ryömiä koloistaan esiin. Vanhat tapahtumat kohosivat silmieni eteen kuvantarkkoina, aivan kuin kokonaista ihmisikää ei olisi kulunutkaan. Ja ensimmäisten epäröivien pisaroiden jälkeen puhkesi tulva: muistin kokonaisia keskusteluja, sana sanalta, vivahde vivahteelta, kuin elokuvan kohtauksia. (PR s. 12-13)

Paluu Rivertoniin tapahtuu kahdella ajallisella tasolla. Amerikkalaisen elokuvaohjaajan kirje on saanut yli 90-vuotiaan Gracen muistelemaan elämäänsä Rivertonin kartanossa englantilaisella maaseudulla. Grace palaa muistoissaan aina vuoteen 1914, jolloin hän 14-vuotiaana tyttönä aloitti Rivertonissa sisäkkönä. Vuosien aikana kartanon tavat tulevat tutuiksi, hän luo siteitä kartanon palvelusväkeen ja vähitellen myös kartanon nuoriin asukkaisiin, erityisesti ikätoveriinsa Hannahiin. Hannahin mennessä naimisiin Grace seuraa häntä Lontooseen, jossa hänestä tulee Hannahin uskottu ja lopulta he myös yhdessä palaavat Rivertoniin, kun Hannahin aloittaessa kartanon emäntänä.

Grace vie tarinaa muistoissaan eteenpäin aina siihen hetkeen asti, kun kaikki muuttuu lopullisesti. Tarina on ladattu salaisuuksilla, jotka vähitellen paljastuvat lukijallekin Gracen päästessä kertomuksessaan eteenpäin. Tosin lukija on kyllä melko todennäköisesti arvannut jo ennemmin ainakin osan salaisuuksista. Mortonin kunniaksi on kuitenkin sanottava etten ainakaan minä täysin arvannut lopun tapahtumia Rivertonissa.

Morton on tehnyt paljon taustatyötä saadakseen kirjaan todenmaikuisen historiallisen miljöön ja kulttuurisen ympäristön. Kirjan lopussa olevassa listassa hän mainitsee lähdeteostensa joukossa muun muassa yllä mainitsemani Mitfordin tytöt  ja Pitkän päivän illan. Johtuneeko siitä, että itselläni nämä lukukokemukset ovat niin tuoreessa muistissa, että välillä tuntui kuin Morton olisi suoraan ottanut otteita etenkin Mitfordin tyttöjen elämästä. Tästä esimerkkinä voi mainita sekä Rivertonin että Mitfordin tyttöjen isät. Molemmat olivat olleet teenviljelijöinä Ceylonissa, innostuneet kullankaivuusta Atlantin toisella puolen ja nousseet perillisiksi vanhimman veljen kuollessa. Myös tyttöjen kasvatus Rivertonissa on kuin Mitfordin tytöistä. En voinut myöskään olla vertailematta Rivertonin hovimestaria Hamiltonia Pitkän päivän illan Stevensiin, niin paljon yhtäläisyyksiä heissä oli.

Tästä kaikesta tuli vähän sellainen olo, että historialliset tapahtumat, tavat ja kulttuuri olivat kuin tarinan päälle liimattua kontekstia eivätkä sujuvasti osa tarinaa, kuten hyvässä historiallisessa romaanissa pitäisi olla. Tämän vuoksi vähän väliä ärsyynnyin kirjaa lukiessani. Sama ärsyyntyminen koski myös kieltä, joka aika ajoin pyrki olemaan kirjallisempaa ja kukkuraisempaa kuin kertojan suuhun sopi. Kuten esimerkiksi seuraava:

Aamu on leuto, ilmassa on jo kevättä, istun puutarhassa rautapenkillä jalavan alla. Raikas ilma tekee minulle hyvää, Sylvia sanoo, joten tässä minä istun ja leikin kukkuluuruuleikkiä ujon talviauringon kanssa posket kylminä ja velttoina kuin jääkaappiin unohtuneet persikat. (PR, s. 27)

Kaikista moitteista huolimatta kirja täytti kuitenkin tehtävänsä kevyenä välipalalukemisena ja vei ajatukset pois taustalla vaanivista vaatimuksista. Ja tärkeintä oli tietenkin se, että tyttäreni piti kirjasta.

Kirjasta ovat kirjaittaneet yllämainitun Karoliinan lisäksi myös MariaKatjaNorkkuSonja ja Leena Lumi.


12 kommenttia:

  1. Kiva kun sinäkin kirjoitit tästä - minun pitikin sanoa jossain kommentissani, että kirjoita ihmeessä, mutta unohdin. Itse olen päättänyt, että en enää välitä siitä, kuinka monta arviota jostain kirjasta on kirjoitettu ennen minua (minun ei edes kannata kilpailla nopeudella, sillä minulla on kuitenkin tämä arkikin pyöritettävänä) tai mitä mieltä muut ovat olleet.

    Ollipa kiinnostavia nuo vertaukset Mitfordin tyttöihin ja Pitkän päivän iltaan, joita en ole lukenut (vielä).

    VastaaPoista
  2. Koit tämän kirjan ilmeisesti aika lailla samoin kuin minäkin. Mortonin kirja on ihan hyvä, monilta osiltaan hieno lukuromaani, mutta jollain tasolla se jätti minut kylmäksi. Odotin kirjalta paljon enemmän.

    Yhteydet Mitfordin tyttöihin huomasin minäkin jopa siinä määrin, että pidän tätä melkein fiktiivisenä siskokirjana Lovellin teokselle. Pitkän päivän ilta on niin hieno, etten olleenkaan edes muistanut tätä sitä lukiessani (luin Paluun Rivertoniin ensin), mutta aikakausikuvauksessa ja kahden kerroksen väen tarkastelussa on samaa.

    Aika paksu välipalakirja ja kelvollinen lukuromaani.

    VastaaPoista
  3. Minä pidin tästä niiiiin paljon enemmän kuin uskoinkaan etukäteen eli tämä yllätti. Sisälläni asuu sitkeä pikkubritti ja mistä sen vielä tietää, missä tulee asumaan...I have a dream...

    Minua tässä ei ärsyttänyt muu kuin alku. Jokin siinä tuntui liian heppoiselta ja olin jo melkein epätoivoinen, mutta onneksi silloin otin yhteyttä Karoliinaan ja hän kannusti minua jatkamaan, ehkä tuntien jo makuani, ja kiitos ja ylistys!, kirja oli pelkkää unelmaa. Tällaista kirjaa minä nimitän lukuromaanien aateliksi.

    VastaaPoista
  4. Kiitos linkityksestä! Nyt kun mainitset niin Hamilton ja Stevens olivat tosiaan hyvin samanlaisia, hyvä havainto!

    Minusta on ainakin mukava lukea eri ihmisten mielipiteitä samasta kirjasta, ihmiset kun usein kiinnittävät niin erilaisiin asioihin huomiota. Melkein yhtä kiinnostaa kuin itse kirja on se, miten joku toinen tulkitsee sen tekstiä. :)

    VastaaPoista
  5. Maria, en minäkään voi nopeudella kilpailla, enkä haluakaan. Luulen, että enemmän tässä arvion tekemisessä takkusi motivaation puute, jota sitten lisäsi muiden arvostelut.

    Katja, minä en itse asiassa odottanut paljonkaan enemmän kuin sain.
    Hyvä määritelmä tuo "fiktiivinen siskokirja", sillä niin selkeitä yhteydet Mitfordin tyttöihin oli. Minusta tämä olisi jopa pitänyt tuoda selkeämmin esiin Mortonin lähdeluettelossa.

    VastaaPoista
  6. Muistan Leena arviostasi, että olit kirjan lumoissa. Luulen, että tyttärenikin sisällä asuu pienen pieni britti ja siksi hänkin piti tästä enemmän kuin äitinsä.

    Norkku, totta, tykkään itsekin lukea toisten mielipiteistä ja siitä miten he ovat kokeneet kirjan. Luulen, kuten Mariallekin kommentoin, että enemmän oli kyse motivaation puutteesta kuin siitä, että kirjasta oli jo niin paljon kirjoitettu.

    VastaaPoista
  7. ...ja ostin tämän joululahjaksi eräälle, jonka tiedän rakastavan tätä mielettömästi.

    Kunpa meidän Merikin lukisi tällaista, vaan ei. Vain uskontotieteitä ja noitavainoja yms.

    VastaaPoista
  8. Lapset ovat erilaisia... yksi asia meitä yhdistää tyttäreni kanssa ja se on se, että olemme molemmat kiinnostuneita historiasta ja tykkäämme lukea historialliseen aikaan sijoittuneita kirjoja. Muissa suhteissa sitten olemmekin kovin erilaisia...

    VastaaPoista
  9. Ymmärrän hyvin arviosi, vaikka lämpenin kirjalle itse enemmän. Usein se on odotuksista kiinni. Minä en tietyistä asioista johtuen odottanut tältä paljon. Ja odotin, että tämä olisi jahkaileva, hidaslukuinen romaani. Sitten se olikin ihan muuta. Leenan tavoin olin alussa vähän ärsyyntynyt heppoisuuteen (tuo lainauksesi lopussa on hyvä esimerkki, minäkään en pidä siitä), mutta sitten annoin sen anteeksi, hyväksyin sen, ja annoin tarinan sekä tunnelman viedä. Ihastuin, ja pidin kirjaa sen paksuudesta huolimatta hyvin nopea- ja helppolukuisena. Omassa genressään tämä oli minusta mainio!

    VastaaPoista
  10. Karoliina, makuja on monia ja kyllä tämä minullakin meni, mutta suurta ihastusta se ei synnyttänyt, ja kuten sanoit paksuudestaan huolimatta se oli nopea- ja helppolukuinen ja siksi sopiva välipalakirja.

    VastaaPoista
  11. Minä haluan lukea tämän jossain vaiheessa, vaikuttaa ihan "minun" kirjaltani;) kiva että tätä on luettu paljon! :)

    VastaaPoista
  12. Sanna, ei ihan täysin ollut minun kirjani, mutta ihan luettava kuitenkin. Ainakin ihan viihtyisiä lukuhetkiä sinulle on tiedossa.

    VastaaPoista