maanantai 26. syyskuuta 2011

Seminaarin kutsu!


Tänään lähden yöjunalla kohti Suomea. Helsingissä olen huomenna puoliltapäivin ja siitä jatkan kotiin Porvooseen. Suomen matkan syy on 29.9-30.9.2011 Oulussa pidettävä seminaari, jonka aiheena on biografinen tutkimus. Ennakkotietojen perusteella seminaarista on tulossa todella mielenkiintoinen, mukana on yhteensä 25 paperia kahden päivän aikana ja sen lisäksi keynote puhujana on muun muassa Maarit Leskelä-Kärki. Itse puhun luonnollisesti Sinervon siskoistani.

Tässä lyhyen "blogiurani" aikana olen huomannut, että täältäkin löytyy paljon ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita (oma)elämäkerrallisesta kirjoittamisesta ja siksi ajattelin myöhemmin kirjoittaa seminaarin annista pienen referaatin tänne blogiini. Muistoksi itselleni ja tiedoksi kiinnostuneille.

Postauksen kuvat ovat tyttäreni kesäisiä otoksia Porvoosta ja niiden kautta haluan muistuttaa P.S. Rakastan kirjoja-blogin Saran ihanista Porvoo postauksista.




sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Kuvanveistäjän tytär

Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytär ( Bildhuggarens dotter 1968, suom. Kristiina Kivivuori) WSOY 2008, 127 s. on osin omaelämäkerrallinen novellikokoelma, jossa Jansson sukeltaa lapsuutensa maailmaan ja tarkastelee lapsen silmin ympäröivää maailmaa ja sen tapahtumia. Kirjan tapahtumapaikkoina ovat 1900-luvun alkupuolen Helsinki ja kesäisin tietenkin meri ja saaristo Porvoon Pellingissä, jossa perheellä on kesämökki. Tärkeä on perheen ateljeeasunto, jonka parvelta lapsella on mahdollisuus seurata perheen elämän erilaisia puolia. Vanhempien, kuvanveistäjäisän ja piirtäjä-kuvittajaäidin hahmot muistuttavat monilta piirteiltään Muumimammaa ja Muumipappaa. Joko Tove Jansson on luonut Muumeihin vaikutelmiaan vanhemmistaan tai vanhemmat ovat saaneet vaikutteita Muumeilta, mutta selkeitä yhtäläisyyksiä on löydettävissä. Äidin lempeys, ymmärtäväisyys ja suvaitsevaisuus tuovat mieleen Muumimamman samoin kuin isän spontaanius, seikkailunhalu, boheemius ja eräänlainen oman arvon tunto ja jopa pieni itsekeskeisyyskin tuovat mieleen Muumipapan. Myös perheen rakkaus mereen auttaa vetämään yhtäläisyysmerkkejä Muumeihin ja toisin päin.

Yksittäisissä novelleissa kietotuvat lapsen maailmankuva mielikuvituksineen ja pelkoineen havaintoihin ympäröivästä maailmasta. Asiat, joita hän kuulee ja näkee ympärillään, hän liittää omaan todellisuuteensa ja luo näin niille uusia merkityksiä. Lapsi samaistuu voimakkaasti taiteilijaisäänsä ja pitää tätä sankarinaan, ihailee tämän taidetta ja elämänasennetta. Pikkuvanhasti hän kommentoi ympäröivää maailmaa ajatuksilla isän äänenpainoja mukaillen:

Kauneinta on pöytä. Joskus minä nousen ja katselen sitä kaiteen yli silmät rakosellaan, ja silloin kaikki alkaa hohtaa, siinä ovat mukana lasit ja valot ja kaikki tavarat ja ne menevät sisäkkäin ja luovat kokonaisuuden niin kuin tauluissakin on. Kokonaisuus on tärkeä. Eräät vain tekevät esineistä kuvia ja unohtavat kokonaisuuden. Minä tiedän kyllä. Minä tiedän paljon sellaista mitä en sano.
Kaikki miehet juhlivat ja ovat kavereita, toinen ei koskaan jätä toista pulaan. Kaveri voi sanoa kauheita asioita, mutta seuraavana päivänä se on unohdettu. Kaveri ei anna anteeksi, hän vain unohtaa, nainen antaa anteeksi, mutta ei unohda ikinä. Niin se on. Siksi naiset eivät saa juhlia. Anteeksisaaminen on hyvin kiusallista. (KVT, s.27-28)

Isän vastavoimana on äiti, joka antaa asioille oikeat mittasuhteet, huomaa kaiken olennaisen ja osaa järjestää asiat niin, että kaikilla on hyvä olla:

Äiti on etevä järjestämään juhlia. Hän ei pane kaikkea pöytään eikä koskaan kutsu meille ketään. Hän tietää että tunnelmaa saa syntymään vain improvisoimalla. Kaunis sana. [...] Sitten sanotaan että mennäänpä katsomaan, mitähän komerossa olisi. Ja sitten mennään hiljaa katsomaan ja siellä on vaikka mitä! Kallistamakkaraa, pulloja, limppuja, voita, juustoa, vichyvettäkin jopa, ja kaikki viedään sisään ja improvisoidaan. Äiti on laittanut kaiken valmiiksi. (KVT, s. 29)

Molemmat ylläsiteeraamani pätkät ovat novellista "Juhlimisista", joka oli yksi suosikkejani kokoelmasta ja joka sai toivomaan, että pääsisi itsekin yhtä inspiroiviin juhliin vieraaksi. Kirjassa oli yhteensä 19 novellia, joista osa oli sellaisia, että ne luki läpi ilman suurempia ihastuksen huokauksia, muutamissa mentiin puolestaan niin syvälle lapsen mielikuvituksen syövereihin, että niistä oli vaikea saada kiinni. Näitä muutamia novelleja lukuunottamatta pidin kirjasta paljon. Novelleissa oli lämpöä, huumoria, iloa ja löytämisen riemua. Kerronta oli kaunista, mielikuvitusrikasta ja vivahteikkaasti erilaiset tunnelmat tavoittavaa  kuten esimerkiksi novellissa "Lumi":

Kun tulimme perille sen vieraan talon eteen, alkoi lumi pudota uudella tavalla. Joukko väsyneitä vanhoja pilviä aukesi meidän päämme päällä ja kaatoi lumen ulos yhdellä kertaa, sikin sokin. Se ei tullut tavallisisina hiutaleina, se putosi suoraan alas isoina yhteenliimautuneina liuskoina, ne takertuivat toisiinsa ja vajosivat nopeasti alas, ja ne olivat harmaita, eivät valkoisia. Maailma oli lyijynraskas.(KVT, s.104)

Ehdoton suosikkini "Juhlimisista" novellin lisäksi oli kokoelman viimeinen novelli "Joulu", jossa joulu ja sen tunnelma saavat lapsen perspektiivistä katsottuna taianomaisia sävyjä. Joulua rakastavana tulen varmasti lukemaan tämän novellin usein joulujen alla, sillä sen avulla on helppo tavoittaa ainakin osa joulun kiehtovasta ja jännittävästä tunnelmasta.

Kuta pienempi on, sitä isompi joulu tulee. Kuusen sisässä joulu on suunnaton, se on vihreä viidakko jossa on punaisia omenoita ja surumielisen harmonisia enkeleitä  jotka ompelulangan varassa pyörivät itsensä ympäri ja vartioivat aarniometsän sisäänkäytävää. Ja aarniometsä jatkuu äärettömiin lasipallojen sisässä, joulu on kuusen ansiosta ehdottoman turvalline asia. (KVT, s. 120)

Kirjan ovat aiemmin lukenee ainakin Jenni ja Ideanus.

torstai 22. syyskuuta 2011

Ruusuisia tunnustuksia

Sain tämän kauniin tunnustuksen Sinisen linnan Marialta ja Tarukirjan Margitilta.Kiitos paljon molemmille! Ruusujen saajan tehtävän on kertoa itsestään viisi lempiasiaa ja tässä ne tulevat:

Lempiruoka: Listasin jo aiemmin lempiruokiani ja jotta tulee jotain uutta tietoa, sanotaan vaikka sienestysajan kunniaksi että kermainen herkkutattipasta on aivan ihanaa, samoin kuin venäläisalkuperäinen ruoka "tattijulienne".

Lempimakeinen: Olin aiemmin kauhea karkkihirmu, mutta nykyään jo maltillisempi. Välillä maistuu suklaa, joista klassikko Fazerin sininen on vain kertakaikkisesti paras. Välillä mieli tekee salmiakki-hedelmäkarkkisekoitusta ja siihen tarkoitukseen sopii esimerkiksi ässä-mix-pussi.

Lempilukeminen: Kuten blogistanikin huomaa, pidän paljon (oma)elämäkerrallisista kirjoista, varsinkin jos ne liittyvät jotenkin kirjallisuuteen ja kulttuuriin. Realistinen romaani on myös makuuni ja tästä esimerkkinä olkoon kaikkien aikojen tärkein kirjani Täällä Pohjantähden alla. Myös se, että kirja antaa jotain kielellisesti, esimerkiksi esteettisiä elämyksiä, vetoaa nykyään yhä enemmän ja odotankin uusimman Carpelanin lukemista vesi kielellä.

Lempipaikka käsitöiden tekoon: Viimeksi olen tehnyt käsitöitä peruskoulussa ja siitä lienee muutama vuosi, joten tästä voi päätellä vastauksen.

Lempielokuva: Näitä on sitten taas niin paljon, kuten esimerkiksi "Olemisen sietämätön keveys" ja "Kolme väriä:Sininen", molemmissa pääosassa lempinäyttelijäni Juliet Binoche. Myös "Tunnit" on aivan loistava elokuva, jonka voisi katsoa vaikka kuinka monesti. Ja loppukevennyksenä "Bridget Jones. Elämäni sinkkuna", jossa taasen kaksi lempimiesnäyttelijääni: Colin Firth ja Hugh Grant (tämä vähän nolostellen).

Laitan tunnustuksen eteenpäin vain yhdelle Marialle Mamman uuniin, sillä luulen, että tunnustus on jo aika kattavasti kiertänyt kirjablogistaniassa. Marialle toivon voimia näiden kauniiden kukkien myötä.

tiistai 20. syyskuuta 2011

Sama joki

Listatessani  kirjallisia mielipaikkojani maantieteellisessä mielessä mainitsin yhdeksi kiinnostuksen kohteeksi Viron, johon olen viime vuosien aikana jonkin verran tutstunut. Sekä käymällä maassa että lukemalla maan historiaa ja kirjallisuutta. Aino Kallaksen arkaaisen ja Hella Wuolijoen kansallisen heräämisen Viron rinnalle on päässyt myös Neuvosto-Viron todellisuus erilaisten muistelmien ja populaaritieteellisten tekstien myötä. Omalta osaltaan kuvaa on avannut myös Sofi Oksanen. Huolimatta tästä kaikesta, tuntuu, että kuvani on vielä hävettävän samea ja siksi janoankin lukea lisää.

Viron historiaa on mielenkiintoista verrata Suomen historiaan, mutta se, että otetaan jonkinlainen holhoavan isoveljen tai viisamman ja kauaskatseisemman rooli on ärsyttävää. Siitä eivät myöskään virolaiset itse pidä. Nykyinen itsenäinen Viro joutuu tekemään vielä pitkään töitä, jotta se pystyy kiihkotta suhtautumaan siihen mitä Neuvostovuosina tapahtui. Tämä ei kuitenkaan tarkoita niiden järkyttävien asioiden mitätöimistä, joita virolaiset joutuivat kohtaamaan ja kokemaan vaan niiden tarkastelemista nykyajan näkökulmasta yrittäen yhdistää menneen nykyisen kautta tulevaan. Tietyllä tapaa Viro on samalaisessa tilanteessa kuin Suomi 1920-1930-luvulla, jolloin täällä oli pyrkimys kaikin voimin irtautua niistä vaikutuksista, joita Venäjän-vallan aika oli aiheuttanut.

Hän astui joen suistuneelle rannalle ja  jäi katsomaan veteen. Niin, Herakleitos, vai kuka se nyt olikaan, oli oikeassa: et voi astua kahdesti samaan virtaan. [...] Kaikki virtaa. Eikö sitten hän itse, hänen ajatuksensa, hänen tunteensa, hänen ruumiinsa. Niin varmaan myös hänen uskonsa ja rakkautensa, hänen Jumalansa. Vaikka me uskomme, haluamme uskoa, että Jumala ja rakkaus eivät virtaa. Tahdomme jotain ikuista, mutta tuo tahtominenkin virtaa.( SJ, s. 432-432)

Nyt käsillä oleva kirja, Jaan Kaplinskin Sama joki ( Seesama jogi 2007, suomennos Kaisu Lahikainen) Otava, 2010, 457 s. avaa yhden ikkunan Neuvosto-Viron elämään. Kirja on osittain omaelämäkerrallinen romaani, jonka kautta avautuu näkymä 1960-luvun Tarttoon nuoren yliopisto-opiskelijan silmin. Romaanin varsinainen aika käsittää puolen vuoden jakson keväästä syksyyn, jonka aikana kirjan päähenkilö, nuori intellektuelli ja Kaplinskin eräänlainen omakuva etsii itseään ja omaa tietään maailmassa, kuten niin monet muutkin nuoret ihmiset ovat tehneet ja edelleen tekevät historiallisista ajoista riippumatta. Hän löytää ohjaajakseen Opettajan, itämaisiin kieliin perehtyneen kielitieteilijän ja runoilijan, jonka luona hän käy tankkaamassa ajatuksia ja käsityksiä erilaisista asioista.

Opettaja saattoi heidät eteiseen, kumarsi juhlallisesti ensin Aleksille, sitten hänelle, ja sanoi:
"Katsoisin oikein mielelläni jossain vaiheessa teidän runojanne."
Sitä hän oli salaa odottanut uskaltamatta tunnustaa toiveitaan itselleenkään. Päästä lähelle Opettajaa, tämän sisäpiiriä, oppilaiden ja ystävien joukkoon, istumaan tämän jalkojen juureen ja kuuntelemaan tämän viisautta, joka jo ensimmäisellä tapaamisella sai hänen päänsä pyörälle. (SJ, s. 25-26)

Päähenkilöä, jolla ei ole nimeä ja jota kirjailijakin etäännyttäen kutsuu "häneksi", vetää Opettajan luo hänen oma kiinnostuksensa kielitieteeseen ja runouteen, mutta myös eräänlainen isän kaipuu, sillä omaa isäänsä hän ei ollut koskaan tuntenut, sillä tämä oli kyyditetty vuonna 1941 ja kuollut myöhemmin vankileirillä.

Yhtä tärkeänä juonteena kuin älyllinen etsintä, kirjassa on rakkauden ja seksuaalisen täyttymyksen tavoittelu. Ajoittain nämä etsinnät kokemuksineen vertautuvat jopa ekstaattiseen ja uskonnolliseen kokemukseen. Tytöt, joita hän tapaa, Malle, Ester ja Aija merkitsevät kaikki hänelle eri asioita ja heidän kauttaan päähenkilö vähitellen tavoittaa erilaisia tunteita, jotka vaihtelevat pettymyksestä rakkauteen ja nöyryyttävistä tuntemuksista vapautumiseen. Lopultakin.

Tärkeässä roolissa kirjassa ovat runot. Niitä kirjoittavat sekä päähenkilö että Opettaja, lisäksi luetaan paljon myös muuta runoutta, myös sellaista, joka virallisen Neuvosto-Viron silmissä on arveluttavaa ja vihamielistä. Lopulta runot myös tietyllä tavalla koituvat päähenkilön kohtaloksi avaten samalla paradoksisesti myös uusia mahdollisuuksia. Paljastuttuaan kiellettyjen runojen lähteeksi päähenkilö joutuu tekemisiin turvallisuuspalvelun kanssa ja tämä johtaa lopulta siihen, että hänen on jätettävä Tartto ja se maailma, joka siellä vallitsee ja hypättävä uuteen tuntemattomaan.

Kirja on mielenkiintoinen matka nuoren intellektuellin sielunmaisemaan, samalla kun se kuvaa Stalinin kuoleman jälkeistä Neuvostotodellisuutta. Se kuva jonka Kaplinski antaa ei ole täysin toivoton, se on kuva siitä todellisuudesta, jossa hänen sukupolvensa oli kasvanut ja jossa heidän oli elettävä. Sofi Oksasen Puhdistuksen yhteydessä Kaplinski onkin tuonut esiin sen, että kuva, jonka Oksanen kirjassaan luo ei vastaa hänen omaa kokemuksellista todellisuuttaan. Hänen näkemyksensä mukaan maalaamalla täysin mustan kuvan Viron menneisyydestä Oksanen on samalla vienyt sen kokeneilta ihmisiltä heidän menneisyytensä ja mitätöinyt heidän elämänsä pelkäksi peloksi ja ahdistukseksi.

Kirjassa erilaiset maailmankatsomukselliset, filosofiset ja tieteelliset pohdinnat ovat usein pitkiä ja monipolvisia ja sellaisina ajoittain melko raskaita seurata. Samoin päähenkilön mielenliikkeiden kuvaukset paisuvat välillä laveiksi ja harhautuvat erilaisille sivupoluille, jolloin lukijaa uhkaa vaara tipahtaa kärryiltä. Niille takaisin kiipeäminen on kuitenkin melko helppoa, sillä mielenkiinto päähenkilön kohtaloita kohtaan pysyy kuitenkin koko ajan yllä. Minusta kirja kaikkineen oli ehdottomasti lukemisen arvoinen ja palkitseva kokemus.

Tästä voi käydä lukemassa Hesarin arvion kirjasta.

perjantai 16. syyskuuta 2011

Runo Söörnäisistä

Tehdessäni aikoinaan gradua eräästä työväenliikkeen naistenlehdestä 1920-1939-luvulta törmäsin ensimmäistä kertaa Elvi Sinervon (s. 1912) teksteihin. Tosin hänen nimensä oli entuudestaan hämärästi tuttu, muistelin muun muassa että Kaj Chydeniuksen säveltämä laulu Natalia perustui Elvi Sinervon runoon ja oikein muistin. Rakastin tuota laulua lapsena ja rakastan edelleen.



Lähetellessään novelleja eri työväenlehtiin vähän yli parikymppinen Elvi haaveili kirjailijan urasta. Tunnustustakin hän sai, kun hänen novellinsa "Lapsi katselee" voitti Tulenkantajat lehden järjestämän yhteiskunnallisen novellin kirjoituskilpailun ja kun lehtinovelleja oli kertynyt tarpeeksi alkoi syntyä ajatus kerätä ne yhdeksi novellikokoelmaksi. Kustantajaksi Elvi sai Gummeruksen ja vähitellen kokoelma alkoi hahmottua ja tuloksena oli Runo Söörnäisistä, joka ilmestyi 1937.

Kokoelma koostuu 14 novellista, joista lyhyimmät ovat vain muutaman sivun mittaisia ja pisimmällä on mittaa 17 sivua. Ne ovat tiukasti aikaansa, 1930-lukuun sidottuja samoin kuin ne ovat teemallisesti sidottuja työväenluokan arkiseen elämään. Vaikka niminovelli antaa olettaa että novellien ympäristönä olisi Helsinki työläiskaupunginosineen niin Elvi Sinervo on haastatteluissa kertonut että osalla keromuksista on taustansa myös Vaasan Palosaaressa, jossa Elvi perheineen asui hänen ollessaan pikkutyttö. He olivat kansalaissodan jälkeen lähteet pakoon valkoisten mahdollisia kostotoimia Pohjanmaalle, josta perheen isä oli kotoisin. Takaisin Helsinkiin perhe palasi 1920-luvun puolivälissä.

Tyttö portailla kuivaa jalkojaan valkeaan säkkikankankaiseen pyyhkeeseen. Hän katsoo akkunaan, josta äsken kuului gramofonin soitto. Mies ja nainen seisovat siellä ylhäällä toisiinsa painautuneina. Hän ojentaa puhtaat jalkansa vierekkäin eteensä, katselee niitä arvostellen, liikuttelee varpaitaan. Sitten hän nousee ja heittää pesuveden porraskaiteen yli ruohikkoon. Saippuakuplat sihisevät särkyessään korsiin. Tyttö istuu takaisin portaille, pyyhe heitettynä harteille, kiertää ruskeat käsivartensa jalkojensa ympärille ja nojaa leukaansa polviin.(RS, s.11)

Kokoelman aloittaa yläpuolella siteerattu niminovelli, joka on tuokiokuva söörnäisläisen työläisasuntokompleksin elämästä ja ihmisistä. Pidän paljon tämän novellin tunnelmasta, jossa kaikkitietävä kertoja kuvailee pienten huomioiden avulla myötätuntoisesti talon ihmisten elämää, heidän ilojaan ja surujaan kesäisenä lauantai. Monissa novelleissa annetaan paljon tilaa lasten kokemuksille, sille miten he kokevat oman asemansa omassa elinympäristössään, perheessä, koulussa, muiden lasten kanssa ollessaan. Näiden kautta nousevat esiin laajemmat teemat perheiden köyhyydestä, omanarvontunnosta suhteessa sosiaaliseen ympäristöön ja yhteiskuntaan sekä työväenliikkeen työstä ja ihmisten suhtautumisesta siihen. Monet novelleista sisältävät omaelämäkerrallisia kuvia ja tunnelmia lapsuuden maailmasta. Se, että Sinervon perheessä vanhemmat kannustivat lapsiaan lukemaan näkyy myös novelleissa ja näin ne osaltaan luovat kuvaa lukemisen ja ylipäätään koulunkäynnin ja opiskelun merkityksestä. Yleensä ne lapset, joilla oli kirja kädessä omasivat paremmat mahdollisuudet menestyä maailmassa. Esimerkiksi novellissa Veera Sinervo kirjoittaa:

Veera ja minä olimme aloittaneet koulunkäyntimme, oppineet lukemaan. Ja silloin alkoi minun valta-asemani meidän kahden välisessä taistelussa. Minun kotonani oli kirjoja ja minun tietämiseni ala alkoi laajentua sitä tietä nopeammin kuin hänen. (RS, 29).

Elvi Sinervoa on kirjailijana pidetty tendessimäisenä työväenkirjailijana ja siksi hän on suurelta osin vaipunut unholaan eivätkä nykyajan ihmiset tunne hänen tuotantoaan, saati että olisivat sitä lukeneet. Toisaalta tämä on ymmärrettävää, sillä on totta että hänen tuotantonsa on teemoiltaan ja käsittelytavoiltaan melko tiukasti kiinni kirjoitusaikansa poliittisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissa. Hän itse oli kotoisin työväenluokasta ja oli poliittiseti aktiivinen vasemmistolainen. Mutta hän oli myös kirjoittamiseensa vakavasti suhtautuva kirjailija, joka osasi herkästi kuvata niitä maisemia ja mentaliteetteja, jotka nousivat työväenluokan elämästä ja siitä maailmassa, jossa puute, kurjuus ja toivottomuus ei ollut vierasta. Itse pidän erityisen paljon siitä, miten tarkkaan hän kuvaa tätä maailmaa niin, että nykylukijakin joka ei sitä ole kokenut pääsee (tai joutuu) osalliseksi esimerkiksi siitä miten köyhyys haisee, miten äiti joutuu varastamaan hiiliä, koska niitä ei ole varaa ostaa talven paukkupakkasilla ja siitä miten nuori äiti on vaipua toivottomuuteen lapsilauman lisääntyessä samaan aikaan kun aviomiestä uhkaa työttömyys. Karuja kuvia, mutta todellisia, monien ihmisten todellisuutta 1930-luvulla ja myöhemmin sen jälkeenkin.

Luin novellikokoelman nyt parin vuoden tauon jälkeen taas uudelleen viime viikolla ja mietin pitkään kirjoittaisinko siitä jotain tännekin, sillä tiedän, että kirjailija on itseäni vähän liian lähellä ja hänen tuomisensa tähän maailmaan tuntui jotenkin ristiriitaiselta. Päädyin kuitenkin tekemään postauksen, sillä ajattelin, että tätä kautta voin saada edes jonkun muunkin kiinnostumaan Elvi Sinervosta ja hänen kirjoistaan.

Kuva google-kuvahaku.

maanantai 12. syyskuuta 2011

Emma ja Uno - Rakkautta totta kai




Märta Tikkasen henkilöhistoriallinen romaani Emma ja Uno. Rakkautta tottakai ( Emma & Uno - Visst var det kärlek. 2010. Suom. Liisa Ryömä Tammi 2010. 250 s.) kertoo hänen isoäitinsä Emma Sjödahlin ja isoisänsä Uno Stadiuksen tarinan siitä, miten he tutustuviat, menivät naimisiin, perustivat perheen saamalla yhteensä kuusi lasta ja vihdoin erosivat, jolloin Emma jäi yksin lastensa kanssa. Tosin hän oli jo tätä ennen hoitanut yksin lapsikatraan, sillä Uno vietti useita vuosia Ruotsissa yrittäen luoda itselleen uraa ja pysyvää asemaa kansanvalistajana ja opettajana, kun taas Emma oli lapsineen Suomessa, asuen ajoittain isänsä kartanossa Kirkkonummella, ajoittain Unon äidin Julian luona Helsingissä ja myöhemmin omassa asunnossaan lapsiensa kanssa.

Miksi asiat sitten johtivat siihen, että perheen jäsenet asuivat erossa toisistaan, sillä 1890-luvun viimeisinä vuosina, jolloin Emma ja Uno olivat tutustuneet kaikki oli näyttänyt valoisalta, rakkautta oli ollut ilmassa, ainakin Emman puolelta näin jälkikäteen katsoen. Unon motiivit jäävät todisteiden puuttuessa hämärän peittoon, tosin jotain voi lukea Unon melko suorasukaisesta kirjeestä äidilleen Julialle:

Syy löytyy oheisesta valokuvasta. Olen nimittäin ottanut ja mennyt kihloihin, kihlaus julkaistaan viikon päästä. Tarina on kehittynyt talven mittaan, viides näytös esitettiin Tammisaaren musiikkijuhlilla ja kaikesta sovittiin juhannusaattona hänen kotonaan.
Kuka hän on? Hän on nimeltään Emma, hänen isänsä on tilanomistaja Carl Arkadius Sjödahl, joka omistaa Öfverbyn kartanon Kirkkonummen pitäjässä. [...]
Voisin hyvinkin mennä syksyllä naimisiin. Emman myötä saan Kirkkonummelta Hulluksen tilan, jonka hän on perinyt. Ukon kuoleman jälkeen voin odottaa toistakin perintöä, luultavasti minusta tulee Öfverbyn omistaja, sillä ainoa poika on asunut jo monta vuotta ulkomailla. Naimakauppa on siis taloudelliselta kannalta varsin edullinen. ---Niin, unohdin sanoa että Emma on läpikotaisin terve. (E&U, s. 19.)

Toisaalta vielä 1800-1900-luvun vaihteessa tällaiset järkiavioliitot eivät olleet mitenkään poikkeuksellisia. Jäin miettimään, miksi Märta Tikkanen on kirjansa nimessä halunnut tuoda esiin rakkauden avioliiton solmimisperusteena, vaikka hän läpi koko kirjan kuitenkin miettii isoisänsä motiiveja ja yrittää löytää edes pientä vihjettä siitä, että Uno olisi joskus rakastanut vaimoaan. Ehkä kirjailija vain halusi uskoa rakkauteen, siihen, että sitä on ainakin joskus ollut.

Vaikka avioliitto kestää vuodesta 1898 vuoteen 1913 ei aviopari juurikaan elä yhdessä muutamia ensimmäisiä vuosia lukuunottamatta. Uno ei pysty pitämään talouttaan tasapainossa ja hän saa appensa halveksunnan osakseen, kun ei pysty pitämään huolta perheestään ja kaiken kukkuraksi hävittää Emman äidinperinnön taivaantuuliin. Maallisen omaisuuden liukuessa sormien välistä Uno pitää sitäkin tiukemmin kiinni "henkisestä omaisuudestaan". Hän on täynnä ajan aatteellisia virtauksia kirkonvastaisuudesta raittiuskysymyksen kautta kansanvalistuksen kehittämiseen. Vaikka hän Ruotsissa ollessaan saakin aikaan otsikoita ja kansan kuuntelemaan itseään, hän samalla saa vastaansa maan konservatiiviset piirit, jotka lopulta pystyvät estämään hänen lopullisen sijoittumisensa Ruotsiin. Suomeen palaa osin katkeroitunut mies ja ennen kuin hän huomaakaan, hän on myös eronnut mies.

Se, mistä ero johtui ei täysin selviä Tikkaselle hänen käyttämistään dokumenteista. Mahdollisesti kuvassa on ollut toinen nainen, mutta kyse on saattanut olla myös siitä, että kaikkien erossa vietettyjen vuosien jälkeen yhteenasettuminen ei enää onnistunut. Eikä sitä varmaan helpottanut myöskään Emman isän testamentti, jossa Uno tehtiin kokonaan osattomaksi perinnönjaossa. Avioero 1910-luvulla ei enää ollut täysin poikkeavaa, mutta siihen päätyminen ei varmaankaan ollut helppoa. Kirjoittaessaan Helmi Krohnin ja Emil Nestor Setälän avioerosta, joka tapahtui samoihin aikoihin kuin Emman ja Unon ero, Maarit Leskelä-Kärki tuo esiin sen, miten avioerokäytännöt olivat tällöin melko vaihtelevia. Helmin ja Eemilin eron syynä oli ns. "omavaltainen hylkääminen", jossa Helmin tuli poistua maasta tietyksi aikaa. Samoin Emma joutui tekemään, sillä Uno ei halunnut ottaa syytä niskoilleen, sillä "koulumiehenä ja julkisuuden henkilönä Unon on oltava moraaliltaan moitteeton". Nykyajan näkökulmasta katsottuna asia on pöyristyttävän väärin, mutta jotenkin tämä tapaus viimeistään tuo esiin Emman vahvuuden ja hänen ja lasten välisen vahvan siteen, joka jatkui aina Emman kuolemaan asti ja heijastui vahvana myös lastenlapsiin, kuten Märtaan.

Vaikka Märta Tikkanen tuo kirjan alussa esiin sen, miten hän haluaa kirjoittaa isoäitinsä tarinan, niin kirjan myötä keskiöön nousee yhä enemmän Uno. Osittain tätä varmasti perustelee se, että Unosta julkisuuden ihmisenä on löydettävissä paljon enemmän dokumentteja, jotka tuovat esiin hänen hänen korkealentoisia tavoitteitaan ja pyrkimyksiään. Emman arkisesta elämästä ainoat suorat lähteet ovat hänen Unolle kirjoittamansa kirjeet ja tietenkin myös suullinen perinne, joka kuitenkin vaikenee melko totaalisesti Emman ja Unon välisistä suhteista.

Kirjallaan Märta Tikkanen asettaa itsensä osaksi sukunsa naisten ketjua ja löytää paljon yhtäläisyyksiä omaan elämäänsä. Myös hänen miehensä kirjailija Henrik Tikkanen, josta Märta on kirjoittanut teoksessa Kaksin, oli monessa suhteessa samanlainen kuin isoisä Uno Stadius ja Märtan suhde aviomieheensä samanlainen kuin isoäidin suhde Unoon.

Sen lisäksi että pidin äidinäidistä valtavasti ja tunsin että hän oli taustatukenani, minun on aina ollut helppo nähdä yhteneväisyyksiä hänen ja minun elämäni välillä. Olenhan minäkin koko elämäni onnistunut rakastumaan mahdottomiin miehiin, äkkipikaisiin egosentrikkoihin jotka ryntäävät yli kivien ja kantojen miettimättä lainkaa seurauksia tai huomaamatta kenen päälle ohimennen tallaavat. Tulisieluihin, tulisoihtuihin, myrskylintuihin, itsetietoisiin ristiriitaisiin kaistapäihin - (E&U, s. 228)

Minä pidin tästä kirjasta valtavasti. Märta Tikkanen ei missään vaiheessa tuo esiin, että asiat olisivat tapahtuneet juuri niin kuin hän kirjoittaa vaan hän tuo esiin, että hän kirjoittaa omaa tulkintaansa isoäitinsä elämästä ja tekee sen rakkaudella ja kunnioituksella isoaitiään kohtaan ja isoisänsä ilmiselvän itsekeskeisyyden takaa hän halusi löytää myös jotain muuta, jotain herkempää. Kaikki tämä on aistittavissa ja luettavissa kirjan sivuilta.

Emmasta ja Unosta ovat lisäksi kirjoittaneet Mari AIlseKirsiJenniSanna ja Erja

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Päiväkävelyllä puistossa





Suurkaupungeissa puistot ovat henkireikiä, joissa voi rauhoittua, kuljeskella, tavata ystäviä, leikkiä, syöttää sorsia ja paljon muuta. Niin myös Moskovassa. Luulen, että jossain määrin puistot ovat moskovalaisille vielä tärkeämpiä kuin useiden muiden suurkaupunkien asukkaille. Varsinkin pienten yhteisasuntojen aikaan puistosta oli mahdollista löytää yksityisyyttä, vaikkakin joukkojen keskellä. Puisto oli ja on edelleen kansalaisten olohuone, jossa voi lukea, pelata shakkia, kuunnella radiota ja nauttia virvokkeita.

Meillä on onni asua suuren ja kauniin puiston vieressä, jota koko ajan ehostetaan parempaan suuntaan. Vaikka ihan lähellä on kauppoja valitsen usein puiston toisella laidalla olevan kaupan ja saan samalla kulkea kauniin puiston halki. Tänään nappasin muutamia kuvia tännekin laitettavaksi. Tervetuloa meidän lähipuistoon.

tiistai 6. syyskuuta 2011

Tältä kohtaa - Päiväkirja vuosilta 1975-2004

Aila Meriluodon edellinen julkaistu päiväkirja Vaarallista kokea. Päiväkirja vuosilta 1953-1975 on ollut itselleni tärkeä kirja, jonka olen lukenut useaan otteeseen. Ajattelin, että se kosketti siksi, että olimme päiväkirjan Ailan kanssa suunnilleen saman ikäisiä ja samanlaisessa elämänvaiheessa pienten lapsien kanssa. Tämä saattoi olla myös se syy miksi en heti innostunut tästä käsillä olevasta kirjasta Tältä kohtaa. Päiväkirja vuosilta 1975-2004. Toim. Anna-Liisa Haavikko. Siltala 2010. 413 s. Kuvittelin, että en löydä samaistumiskohtaa näistä vanhemman naisen kirjoituksista. Vähitellen mieleni kuitenkin muuttui ja syksyllä päätin napata tämän kirjan mukaani kirjakaupasta.

Voi miten väärässä olin ennakkoluulojeni kanssa ja oli tosiaan onni, että muutin mieleni. Totta kai kirja on kuvausta vanhenevan naisen elämästä, joka ei todellakaan aina ole niin kaunista, välillä se on jopa rujoa, mutta se on myös paljon muuta. Se on kirjailian työn reflektointia, ammatti-identiteetin jatkuvaa vahvistamista, nousemista ylös pettymyksistä, mutta myös hämminkiä ja onnea suuren menestyksen keskellä. Tämän lisäksi kirja on myös kaiken nielevän ihmissuhteen kuvausta, ihmissuhteen, jossa tunteet vaihtelevat voimakkaina laidasta laitaan. Koko ajan taustalla ovat myös tärkeät suhteet "uusioperheen", "klaanin" lapsiin ja myöhemmin myös lastenlapsiin. Kaikkia ajatuksia, joita kirja herätti en saa koskaan kirjattua ylös, mutta yritän seuraavaksi käsitellä kirjaa muutamien teemojen kautta.


Päiväkirja


Minä kirjotan tähän pahat asiat. Sillä tavoin voin kokea sinut puhtaana. Sillä tavoin voin rakastaa sinua todesti. Päiväkirja on seula: siihen jää pois heitettävä kuona. Elämä, kokeminen, virta kirkkaana eteenpäin. (TK s. 121)

Ailan päiväkirjoissa toteutuu ajatus päiväkirjasta "mielen kaatopaikkana", jonne puretaan ne pahat asiat, jotka ahdistavat ja joille ei muuten voi sillä hetkellä mitään. Purkautumisen jälkeen on mahdollista taas elää eteenpäin puhtaimmin mielin, ainakin hetken aikaa. Toisen päiväkirjan lukeminen on aina tirkistelyä, halua päästä sisään toisen ihmisen salatuimpiin maailmoihin. Silloin on kuitenkin hyvä muistaa se, että päiväkirjat eivät koskaan ole koko toisen elämä, sillä niissä tavallinen arki peittyy ja keskukseen nousee "minä" ja "minän" tunteet ja kokemustavat, ne ovat "purkautumisen terapiaa", kuten Ailakin sanoi omista merkinnöistään.

Kun ajatus Vaarallista kokea-kirjasta alkoi hahmottua Aila joutui alkuun miettimään myös päiväkirjan julkaisemisen eettisiä puolia, sitä miten läheiset ihmiset kokevat sen, erityisesti lapset. Todennäköisesti hän on joutunut käymään läpi samalaisen ajatusprosessin julkaistessaan tätä käsillä olevaa kirjaa. Ajoittain hänen päiväkirjamerkinnöistään käykin ilmi, että jollain tasolla julkaisu on ollut mielessä, ainakin alitajuisesti, jo kirjoitusprosessin aikana. Välillä hän on kauhuissaan siitä, mitä hän kirjoittaa ja millaisen kuvan hän antaa itsestään ja lähimmäisistään. Välillä hän taas irvailee, miten perikunta on ihmeissään hänen tekstiensä kanssa.

Mitä lukija sitten saa toisten päiväkirjojen lukemisesta, tai ainakin mitä itse saan? Minulle päiväkirjat ovat paitsi kulttuurihistoriallisesti mielenkiintoisia, niin ne myös tarjoavat samaistumiskohteita ihmisenä olemiseen. Monesti myös eletty elämä on paljon mielenkiintoisempaa kuin täysin sepitetty elämä.


Kirjoittaminen/kirjailijana oleminen


Vaikka kirjailijuus oli Aila Meriluodolle jo nuoruudesta alkaen ainoa mahdollinen tie ja vaikka hän löi itsensä läpi jo 22-vuotiaana Lasimaalaus-kokoelmallaan tarvitsi hänen kirjailijaidentiteettinsä jatkuvaa vahvistamista. Päiväkirjan mukaan hän usein luki läpi vanhoja kaunokirjallisia tekstejään ja psyykkasi itseään uskomaan omaan kirjoittamiseensa, tekstiensä hyvyyteen ja omaan arvoonsa kirjailijana. Hän myös suhteutti ja vertaili omia tekstejään muiden kirjailijoiden teksteihin, mikä lienee täysin luonnollista kirjailijoiden keskuudessa yleisemminkin.

Päiväkirjan lukijalle mielenkiintoista on seurata miten kirjat syntyvät vähitellen ajatuksen alkuidusta, josta ne vähitellen siirtyvät paperille ja siitä erilaisten kirjoitusprosessien jälkeen kirjaksi tai miten runot syntyvät nopeasti jonkin inspiraation tai muun sysäyksen seurauksena ja vähitellen muotoutuvat kokoelmaksi. Osa ideoista jää pelkästään suunnittelun asteelle ja harmittelinkin, ettei esimerkiksi Ailan suunnitelma porvaristoromaanista 1930-luvulta ikinä edennyt alkuideaa pitemmälle. Aila koki myös päiväkirjan kirjoittamisen auttavan kaunokirjallisessa prosessissa:

Minussa on kaksi maailmaa - ulottuvuutta. Toinen minä kirjoittaa kirjojani, runoa, proosaa. Toisessa kirjoitan päiväkirjaa, sitä konkreettista toimivaa - ja toimimatonta. Ne kaksi painivat keskenään, ehkä auttavatkin toinen toistaan, kun niikseen sattuu. Ei ehkä pitäisi lukea pelkästään näitä päiväkirjoja. Ja ehkä ei pelkästään runojakaan. Ne tukevat toisiaan. Ainakin minussa. Sitä luovaakin puolta.(TK s. 158)

Myös pettymykset kuuluivat kuvaan, Ailakin joutui kokemaan miten kauan vireillä ollut nuorisokirja sai tylyn tuomion kustantajalta. Päiväkirjojen perusteella tuntuu, että Aila koki, että hänen kustantajansa WSOY ei aina ollut tarpeeksi kirjailijansa tukena ja kannustajana ja että häntä vanhenevana kirjailijana oltiin työntämässä sivuraiteille kirjallisesta maailmasta.


Vanheneminen


Kun nykyisin katson peiliin, näen siellä jonkinlaisen "vanhan armon", lähes ruustinnan tai - herra paratkoon - professorskan! En kyllä koskaan ajattele itseäni professorskana. Lyhyt kampaus ja lähes lumivalkoinen tukka (aito - mistä mä sen sain?) korostavat vaikutelmaa. Niinpä niin. Olen hypännyt nuoresta ja nuorekkaasta keski-iästä suoraan arvokkaaseen vanhuuteen. Huvittavaa, kuin näyttelisi jotain roolia. Eikä kuitenkaan näyttele. Huomaan sen kyllä muitten käyttäytymisestä, nuorempien, siihen on tullut jotain kunnioittavaa, holhoavaakin. Omasta mielestäni olen nuori ihminen, joka kävelee vähän huonosti. Ajatteleekin vähän huonosti.(TK, s. 292)

Tekstistä käy hyvin ilmi vanhuuden yllättävyys, se miten Aila koki itsensä toisin kuin peilikuva tai ympäristönreaktiot antoivat ymmärtää. Kuva, jonka hän antaa vanhenemisesta ei ole mieltä ylentävää, erilaiset krempat vaivaavat ja suuri huoli on myös mielen hallinnan menettäminen. Aila tarkkailikin lähes jatkuvasti itsessään oireita dementiasta tai alzheimerista. Vaikka synkkiä sävyjä on paljon, niin ainakin itselleni kuva ei ollut täysin musta ja sellaisena pelottava, sillä päiväkirjan perusteella Aila kuitenkin säilytti mielensä kirkkauden, hän oli aktiivinen ulospäin, seurasi aikaansa ja hänen kykynsä nähdä asioita humoristisesti ja itseironisesti, josta itse pidin paljon läpi koko kirjan, oli tallella. Tosin se, että kirja päättyy puolison kuolemaan rankan sairasteluvaiheen jälkeen jättää jälkeensä surullisen tunnelman kirjan päättävälle lukijalle. Mutta siihenhän se meidän kaikkien elämä päättyy.

Ihminen kuolee liian varhain, hän ei ehdi kypsyä näkemään ohi tavanomaisten, juuri tässä vaiheessa fiksuiltakin tuntuvien käsityksien. Syvemmällä piilee jotakin, yllätyksiä, hurjia ennen aavistamattomia näkemyksiä. Juuri nyt, vanhana, on vapaa ymmärtämään uutta. Ehkä se tapahtuu aivoissa, jotka irtautuvat entisistä totutuista radoistaan. Tämä on komea uusi kokemus, mutta pystyykö sitä enää ilmaisemaan. Ilmaisu on helvetin tärkeää, koko elämäni ajan olen tavoitellut ilmaisua. Miten muuten voisi solmia kontakstia ihmiseen, entiseen, tämänhetkiseen tai tulevaan.

Ilmaisu ja sen kautta saavutettava yhteys toisiin ihmisiin on ollut Aila Meriluodon elämän kantava voima, jota hän läpi elämänsä on tehnyt ja johon oman osansa antavat nämä ajatuksia herättävät päiväkirjat.

Osallistun tällä kirjalla Paulan kirjallista elämää-haasteeseen.

Aikaisemmin kirjasta ovat kirjoittanet Leena Lumi ja Karoliina


torstai 1. syyskuuta 2011

Mustaa kahvia, keksinmuruja


Vivi-Ann Sjögrenin kirja Mustaa kahvia, keksinmuruja (Kocken, turisten, persikorna 1994, käänt. Inkeri Lamer ja Juha Virkkunen Shildts 1998, 203 s.) on maistuva teos, jota ei kannata nälkäisenä lukea. Ja vaikka olisi juuri syönytkin alkaa tehdä mieli maistella niitä herkkuja, joista Sjögren kirjoittaa. Paitsi ruokahalua kirja herättää (tai ylläpitää, miten vain) matkustushalun, vaikka totta puhuakseni en olisi kuunaan niin rohkea menemään uusiin paikkoihin ja tutustumaan uusiin ihmisiin kuin Sjögren on ollut. Mutta siksi onkin mukavaa, että hän on kirjoittanut matkoistaan ja kokemuksistaan, että me arkajalkaisemmat ja herkkähipiäisemmätkin pääsisimme välillä vähän harvinaisempiin kohteisiin, vaikka sitten vain mielikuvissamme. Tässä hän tuo mieleen Kyllikki Villan ja hänen julkaistut matkapäiväkirjansa. Kyllikki Villa ei tosin pitänyt itseään rohkeana, häntä ajoi pitkille laivamatkoille jokin sisäinen tarve kokea uutta, päästä välillä irti tutusta ja hypätä tuntemattomaan. Sjögren puolestaan perustelee omaa matkustamistaan seuraavalla tavalla:

Mikä saa ihmiset lähtemään tällaiselle matkalle? Kun ei ole mikään pakko. Minä voin vastata vain omalta osaltani: halu nähdä ja aistia omalla iholla jotakin siitä miten toiset elävät, ne joilla ei ole valinnanvaraa. Tulevatko he tai me siitä paremmiksi, onkin jo toinen juttu. Matkakokemukset asettavat omat länsimaiset "arvomme" - aineelliset - hieman toisiin mittasuhteisiin. (Mustaa kahvia, keksinmuruja s. 115)

Mustaa kahvia, keksinmuruja on Vivi-Ann Sjögrenin ensimmäinen suomennettu teos ja myös ensimmäinen, jonka minä olen häneltä lukenut. Mutta ei viimeinen, sillä haluan lukea lisää hänen suomennettua tuotantoaan, joista googlaamalla löysin ainakin seuraavat: Andalusian karkea suola, Meksikon päiväkirja ja Vivi-Annin keittiössä (onko tämä viimeinen "perinteinen" keittokirja, tietääkö joku?).

Mutta uteliaisuus, halu valloittaa puoli maailmaa, joka minusta aina oli kuulunut kaikille sai minut tutkimaan myös vieraita keittiöitä.
Siitä tuli minulle yksi monista tavoista tutustua "vieraiden" kansojen ajattelutapaan, olemiseen, suhtautumiseen arkeen ja juhlaan, historiaan ja nykyaikaan. Keittiön maailma ei ole sen vähäisempi kuin kirjallisuuden tai taiteen, kun tavoitteena on ilmaista ja välittää ihmisten elämää ja ajatuksia, olemassaolon edellytyksiä. (Mustaa kahvia, keksinmuruja s. 125)

Ylläoleva lainaus tiivistää sen, mistä kirjassa on kysymys. Sen sivuilla Sjögren aikamatkailee historiassa edestakaisin lapsuudesta nykyaikaan, hän matkailee myös maantieteellisesti laajalla alueella Siperiasta Nicaraguaan ja Keniasta Norrlantiin. Kaikkia näitä kertomuksia yhdistää se, että niissä on keskeisenä elementtinä ruoka, joskus myös sen puute. Sjögrenin mukaan paikallisten keittiöiden avulla on mahdollista tutustua eri maiden kulttuureihin ja ihmisiin ja hänellä onkin uskomaton taito päästä osalliseksi paikallisten ihmisten, välillä täysin tuntemattomienkin ihmisten arjesta, vaikkapa vain pienen hetken verran. Hän tuo esiin myös sen, miten ruoka, juoma ja niihin liittyvät kokemukset ovat pitkälti sidottuja paikkaan, siihen ympäristöön, jossa makunautinto on alkuperäisemmillään. Sherry ei maistu samalta Suomessa kuin Etelä-Espanjassa, jossa sitä valmistetaan paikallisten perinteiden mukaan. Sjögrenin mukaan jotakin tapahtuu matkalla ja tärkein jää puuttumaan: ilma, äänet, ympäristö, viinin sydän. Itse voin omana kokemuksena paljastaa, ettei Becherovka maistu yhtään niin hyvältä kotona (itse asiassa maistuu pahalta) kuin prahalaisissa oluttuvissa paikallisten ympäröimänä :)

Samoin kuin nautin Sjörenin ruokakuvauksista nautin myös hänen kyvystään loihtia esiin maisemia ja tunnelmia samoin kuin niitä ihmisiä, joita hän oli matkoillaan tavannut, vain muutamilla lauseilla. Olkoon tästä esimerkkinä seuraava lainaus Siperian matkalta:

Joskus saimme tuulahduksen paikallisistakin ruokatavoista, kuten silloin kun meille ensimmäisenä hyytävän kylmänä iltana tarjottiin pelmenejä. Hyytävänä siksi, että sitä mukaa kun lämpömittari laski (oli helmikuu, joten se laski aika alas), tiheni huuru ja kohosi Ankarajoen ylle, jolla on merkillinen ominaisuus pysyä sulana "tavallisena" Siperian talvena. Pian oli kaikki kietoutunut läpinäkymättömään jäiseen ilmaan, johon ilta-aurinko onnistui heittämään muutaman punaisen sävyn ennen häipymistään. Pystyi näkemään vain lähinnä seisovan kasvot, jotka nekin häipyivät jääkristallien kasvaessa kulmakarvoihin, otsatukkaan ja viiksiin.( Mustaa kahvia, keksinmuruja s. 68)

Tällaiset rohkeat naiset ansaitsevat hatunnoston, omalla toiminnallaan he auttavat ihmisiä ymmärtämään toisia kulttuureja ja niiden ihmisiä, hälventävät ennakkoluuloja ja saavat ymmärtämään toisen kunnioituksen tärkeyden. Ja kun he vielä kirjoittavat hyvin heidän tarinoitaan on ilo lukea.