tiistai 20. syyskuuta 2011

Sama joki

Listatessani  kirjallisia mielipaikkojani maantieteellisessä mielessä mainitsin yhdeksi kiinnostuksen kohteeksi Viron, johon olen viime vuosien aikana jonkin verran tutstunut. Sekä käymällä maassa että lukemalla maan historiaa ja kirjallisuutta. Aino Kallaksen arkaaisen ja Hella Wuolijoen kansallisen heräämisen Viron rinnalle on päässyt myös Neuvosto-Viron todellisuus erilaisten muistelmien ja populaaritieteellisten tekstien myötä. Omalta osaltaan kuvaa on avannut myös Sofi Oksanen. Huolimatta tästä kaikesta, tuntuu, että kuvani on vielä hävettävän samea ja siksi janoankin lukea lisää.

Viron historiaa on mielenkiintoista verrata Suomen historiaan, mutta se, että otetaan jonkinlainen holhoavan isoveljen tai viisamman ja kauaskatseisemman rooli on ärsyttävää. Siitä eivät myöskään virolaiset itse pidä. Nykyinen itsenäinen Viro joutuu tekemään vielä pitkään töitä, jotta se pystyy kiihkotta suhtautumaan siihen mitä Neuvostovuosina tapahtui. Tämä ei kuitenkaan tarkoita niiden järkyttävien asioiden mitätöimistä, joita virolaiset joutuivat kohtaamaan ja kokemaan vaan niiden tarkastelemista nykyajan näkökulmasta yrittäen yhdistää menneen nykyisen kautta tulevaan. Tietyllä tapaa Viro on samalaisessa tilanteessa kuin Suomi 1920-1930-luvulla, jolloin täällä oli pyrkimys kaikin voimin irtautua niistä vaikutuksista, joita Venäjän-vallan aika oli aiheuttanut.

Hän astui joen suistuneelle rannalle ja  jäi katsomaan veteen. Niin, Herakleitos, vai kuka se nyt olikaan, oli oikeassa: et voi astua kahdesti samaan virtaan. [...] Kaikki virtaa. Eikö sitten hän itse, hänen ajatuksensa, hänen tunteensa, hänen ruumiinsa. Niin varmaan myös hänen uskonsa ja rakkautensa, hänen Jumalansa. Vaikka me uskomme, haluamme uskoa, että Jumala ja rakkaus eivät virtaa. Tahdomme jotain ikuista, mutta tuo tahtominenkin virtaa.( SJ, s. 432-432)

Nyt käsillä oleva kirja, Jaan Kaplinskin Sama joki ( Seesama jogi 2007, suomennos Kaisu Lahikainen) Otava, 2010, 457 s. avaa yhden ikkunan Neuvosto-Viron elämään. Kirja on osittain omaelämäkerrallinen romaani, jonka kautta avautuu näkymä 1960-luvun Tarttoon nuoren yliopisto-opiskelijan silmin. Romaanin varsinainen aika käsittää puolen vuoden jakson keväästä syksyyn, jonka aikana kirjan päähenkilö, nuori intellektuelli ja Kaplinskin eräänlainen omakuva etsii itseään ja omaa tietään maailmassa, kuten niin monet muutkin nuoret ihmiset ovat tehneet ja edelleen tekevät historiallisista ajoista riippumatta. Hän löytää ohjaajakseen Opettajan, itämaisiin kieliin perehtyneen kielitieteilijän ja runoilijan, jonka luona hän käy tankkaamassa ajatuksia ja käsityksiä erilaisista asioista.

Opettaja saattoi heidät eteiseen, kumarsi juhlallisesti ensin Aleksille, sitten hänelle, ja sanoi:
"Katsoisin oikein mielelläni jossain vaiheessa teidän runojanne."
Sitä hän oli salaa odottanut uskaltamatta tunnustaa toiveitaan itselleenkään. Päästä lähelle Opettajaa, tämän sisäpiiriä, oppilaiden ja ystävien joukkoon, istumaan tämän jalkojen juureen ja kuuntelemaan tämän viisautta, joka jo ensimmäisellä tapaamisella sai hänen päänsä pyörälle. (SJ, s. 25-26)

Päähenkilöä, jolla ei ole nimeä ja jota kirjailijakin etäännyttäen kutsuu "häneksi", vetää Opettajan luo hänen oma kiinnostuksensa kielitieteeseen ja runouteen, mutta myös eräänlainen isän kaipuu, sillä omaa isäänsä hän ei ollut koskaan tuntenut, sillä tämä oli kyyditetty vuonna 1941 ja kuollut myöhemmin vankileirillä.

Yhtä tärkeänä juonteena kuin älyllinen etsintä, kirjassa on rakkauden ja seksuaalisen täyttymyksen tavoittelu. Ajoittain nämä etsinnät kokemuksineen vertautuvat jopa ekstaattiseen ja uskonnolliseen kokemukseen. Tytöt, joita hän tapaa, Malle, Ester ja Aija merkitsevät kaikki hänelle eri asioita ja heidän kauttaan päähenkilö vähitellen tavoittaa erilaisia tunteita, jotka vaihtelevat pettymyksestä rakkauteen ja nöyryyttävistä tuntemuksista vapautumiseen. Lopultakin.

Tärkeässä roolissa kirjassa ovat runot. Niitä kirjoittavat sekä päähenkilö että Opettaja, lisäksi luetaan paljon myös muuta runoutta, myös sellaista, joka virallisen Neuvosto-Viron silmissä on arveluttavaa ja vihamielistä. Lopulta runot myös tietyllä tavalla koituvat päähenkilön kohtaloksi avaten samalla paradoksisesti myös uusia mahdollisuuksia. Paljastuttuaan kiellettyjen runojen lähteeksi päähenkilö joutuu tekemisiin turvallisuuspalvelun kanssa ja tämä johtaa lopulta siihen, että hänen on jätettävä Tartto ja se maailma, joka siellä vallitsee ja hypättävä uuteen tuntemattomaan.

Kirja on mielenkiintoinen matka nuoren intellektuellin sielunmaisemaan, samalla kun se kuvaa Stalinin kuoleman jälkeistä Neuvostotodellisuutta. Se kuva jonka Kaplinski antaa ei ole täysin toivoton, se on kuva siitä todellisuudesta, jossa hänen sukupolvensa oli kasvanut ja jossa heidän oli elettävä. Sofi Oksasen Puhdistuksen yhteydessä Kaplinski onkin tuonut esiin sen, että kuva, jonka Oksanen kirjassaan luo ei vastaa hänen omaa kokemuksellista todellisuuttaan. Hänen näkemyksensä mukaan maalaamalla täysin mustan kuvan Viron menneisyydestä Oksanen on samalla vienyt sen kokeneilta ihmisiltä heidän menneisyytensä ja mitätöinyt heidän elämänsä pelkäksi peloksi ja ahdistukseksi.

Kirjassa erilaiset maailmankatsomukselliset, filosofiset ja tieteelliset pohdinnat ovat usein pitkiä ja monipolvisia ja sellaisina ajoittain melko raskaita seurata. Samoin päähenkilön mielenliikkeiden kuvaukset paisuvat välillä laveiksi ja harhautuvat erilaisille sivupoluille, jolloin lukijaa uhkaa vaara tipahtaa kärryiltä. Niille takaisin kiipeäminen on kuitenkin melko helppoa, sillä mielenkiinto päähenkilön kohtaloita kohtaan pysyy kuitenkin koko ajan yllä. Minusta kirja kaikkineen oli ehdottomasti lukemisen arvoinen ja palkitseva kokemus.

Tästä voi käydä lukemassa Hesarin arvion kirjasta.

3 kommenttia:

  1. Kiinnostavan kirjan olet lukenut, jälleen kerran. Huomioni kiinnittyi erityisesti tuohon, mitä Kaplinsi sanoi Oksasesta (en ole vieläkään uskaltautunut lukemaan Puhdistusta).

    Sinulle on tunnustus blogissani :).

    VastaaPoista
  2. Hei Jaana, minustakin tämä oli erittäin kiinnostava postaus ja näkökulma Viroon! Aikomuksenani on ollut pidemmän aikaan tutustua virolaiseen kirjallisuuteen ja Helsingin kirjamessuillahan on teemamaana Viro. Olen aikeissa mennä kuuntelemaan kirjailijoita ja tänä vuonna on käännetty suomeksi paljon virolaista nykykirjallisuutta. Tässä vielä linkki, jos sinua kiinnostaa: http://www.tuglas.fi/index.php?id=819

    VastaaPoista
  3. Kävin jo tunnustuksen nappaamassa, kiitos Maria.

    Itse olen Puhdistuksen lukenut ja pidin siitä kovis, mutta toisaalta ymmärrän mitä Kaplinski ajaa takaa. Jos ihmisten tietämys Viron lähimenneisyydestä perustuu pelkästäänOksasen kirjaan, niin välttämättä siitä tulee hieman vääristynyt.

    Sara, huomasin, että kirjamessujen teemana on Viro ja harmittelinkin, etten pääse osallistumaan. Meillä täällä on syysloma viikkoa ennen kirjamessuja ja olen silloin Suomessa, mutta messujen aikaan pitää taas olla Moskovassa.

    VastaaPoista