perjantai 28. lokakuuta 2011

Kirjasta elokuvaksi



Blogeissa on aika ajoin ollut puhetta siitä, miten hyvää kirjaa on vaikea pukea elokuvalliseen ilmaisuun. Toki poikkeuksiakin on, kuten monien rakastama Tunnit, joka perustuu Michael Cunninghamin samanimiseen kirjaan. Loistava mielestäni oli myös Bernhard Schlinkin kirjaan Lukija perustuva samanniminen elokuva. Pidin myös Anna Gavaldan kirjasta Kimpassa tehdystä elokuvasta. Itse asiassa kyseinen on ainoa Gavaldan kirja, josta pidän ja luulen, että elokuvalla on suuri merkitys siinä.

Nyt on tulossa ensi-iltaan Kjell Westön kirjaan Missä kuljimme kerran perustuva samanniminen elokuva. Olen jo aiemmin jossain kommentissani todennut, että en halua elokuvaa nähdä, sillä en usko, että se taipuu elokuvaksi ilman, että jotain olennaista jää puuttumaan. Varsinkin Westön kohdalla olen varovainen, sillä muistan miten hänen kirjaansa Leijat Helsingin yllä perustuva elokuva oli minulle aivan järkyttävä pettymys. Olin pitänyt kirjasta niin paljon ja odotin elokuvaltakin paljon, mutta petyin. Sen jälkeen olen ollut varovaisempi. Ainoa positiivinen asia elokuvan katsomisessa oli se, että heti seuraavana päivänä aloin lukemaan kirjaa uudelleen. Halusin tietää oliko se niin hyvä kuin muistin, ja oli se. Kestäisi jopa kolmannen lukukerran.

Mielipiteeni uusimmasta Westö-filmatisoinnista sai vahvistusta luettuani arvostelun elokuvasta. Arvostelun mukaan elokuva on jäykistelyä kulisseissa ja arvostelija ihmetteleekin, miksi suomalaisessa epookkielokuvassa näyttelemisestä tulee usein ulkokohtaista jäykistelyä, miksi niissä näytellään eri tavalla kuin nykyajasta kertovissa elokuvissa? Mielenkiintoinen kysymys ja rupesinkin miettimään onko yksikään suomalainen epookkielokuva onnistunut? Omasta mielestäni sellaista ei löydy. Mutta todistetusti hyviä epookkielokuvia on mahdollista tehdä kuten esimerkiksi britit ovat osoittaneet.

Olen pahoillani, että tuomitsen elokuvan ennen kuin olen nähnyt sen, mutta tässä asiassa uskon arvostelijaan ja omaan intuitiooni. Nyut kysynkin teiltä aiotteko käydä katsomassa elokuvan ja toiseksi, muistuuko mieleen hyviä suomalaisia historiaan sijoittuvia elokuvia?

Kuva Missä kuljimme kerran-elokuvasta Helsingin Sanomien sivuilta.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Tanssiva pappi

Sainpa tämän kirjan vihdoin ja viimein luetuksi. Kyseessä on Erik Wahlströmin Tanssiva pappi ( Den dansande prästen suom. Timo Hämäläinen ja Veijo Kiuru) Schildts 2004, vuoden 2004 Finlandia-palkinto ehdokas, jonka aloitin jo viime keväänä. En saanut kirjaa luetuksi ennen kesälomaamme Suomessa ja unohdin (joko tahattomasti tai tahallani?) kirjan Moskovaan. Kesälomalta tullessamme se muistutti olemassaolostaan yöpöydälläni, mutta muutama keskustelu piti itseni kanssa käydä, ennen kuin sain siihen uudelleen tartutuksi. Onneksi luin kirjan loppuun, sillä loppujen lopuksi siitä jäi ihan hyvä fiilis, vaikka aika ajoin lukeminen takkusikin pahasti. Miksi? Muun muassa sitä yritän selvittää seuraavissa kappaleissa.

Viime vuoden puolella luin Wahlströmin Kärpäsenkesyttäjän, myös Finlandia-palkintoehdokas. Se on fiktiivinen elämäkerrallinen tarina, joka suurelta osin tapahtuu kansallisrunoilijamme J.L. Runebergin päässä. Runebergin ajatusten ja muisteluiden kautta pääsemme tutustumaan hänen ja hänen läheisimpiensä elämään. Wahlströmin antama tulkinta suuren runoilijan elämästä ei ole mitenkään imarteleva vaan melko raadollinen kuvaus kansakunnan kaapin päälle asetetun miehen ajatuksista ja maailmankuvasta. Pidin ja en pitänyt kirjasta, mutta sen kautta kiinnostuin Wahlströmin tuotannosta. Kun Tanssiva pappi sitten osui silmiini kirpputorilla nappasin kirjan mukaani.

Idea Tanssivassa papissa on melko samanlainen kuin Kärpäsenkesyttäjässä. Myös se on fiktiivinen, elämäkerrallinen romaani, jonka pääosassa on kansakoulumme isäksi mainittu Uno Cygnaeus. Cygnaeuksen lisäksi mukana on muita aikakauden historiallisia henkilöitä, joista mielenkiintoisin oli ehdottomasti Emma Irene Åström, Unon suojatti, josta erinäisten vaikeuksien jälkeen tuli Suomen ensimmäinen naismaisteri. Wahlström kuvaa Unon elämää aina siitä päivästä asti kun hän valmistuu papiksi sukunsa perinteiden mukaan ja olisi täten valmis astumaan virkauralle. Unolla on kuitenkin levoton mieli ja suurempi viehtymys naisiin kuin pappisuran luomiseen. Tämä yhdistelmä ei ole hyväksi 1800-luvun puolivälin Suomessa, vaan Uno joutuu erinäisten skandaalien jälkeen lähtemään vähäksi aikaa ulkomaille pakosalle. Vuonna 1839 hän lähtee retkikunnan mukana Venäjän Alaskaan, paikkaa nimeltä Sitka, hoitamaan paikallisen seurakunnan jäsenten sieluja ja jossa hänet opittiin tuntemaan tanssivana pappina. Kuten Wahlströn kertoo: Uno viihtyi suurenmoisesti tanssiaisissa, mutta vääntelehti yksinäisessä kaipuussaan aina tanssiaisten välillä ( TP, s. 170).

Sitkasta Unon matka jatkui Pietarin, jonne hän pysähtyi 12 vuodeksi, kautta Suomeen. Pietarista, jossa hän toimi muun muassa suomalaisen kirkkokoulun rehtorina, hän sai kipinän opetuksen ja kasvatuksen kehittämiseen ja uudelleen organisoimiseen. Nämä ajatukset puhkesivat kukkaan hänen päästyään Suomeen ja hän alkoi tarmokkaasti ajaa kirkosta irrotetun kansakoulun ideaa. Monet hänen ajatuksistaan eivät olleet helposti nieltäviä ja esimerkiksi tyttöjen ja poikien yhteisopetus seminaareissa ja myöhemmin kouluissa herätti suurta vastustusta vanhoillisissa piireissä. Mutta taitavasti luovien erilaisten näkemysten ristiaallokossa ja välillä vähän periksi antaen Uno lopulta pääsi tavoitteeseensa ja hänestä tuli yksi patsas kansakuntamme kaapin päälle lisää.

Romaanissaan Wahlström taitavasti tomuttaa tätä kaapinpäällistä ja luo päähenkilöstään ristiriitaisen, lihaa ja verta olevan ihmisen, joka vielä vanhoilla päivillään jaksaa viehättyä vastakkaisen sukupuolen vetovoimasta, tällöin jo tosin oman asemansa (ja ikänsä) tuntien pidättäytyy kuitenkin toteuttamasta itseään ja kaikkia haaveitaan. Unon suojattia Emma Ireneä ajaa kohti yhä suurempaa oppineisuutta halu ja intohimo tietää "Mitä on totuus". Kirjan loppupuolella kertoja tarttuu tähän Emma Irenen kysymykseen ja toteaa sen olevan vaarallinen ja ainoastaan levittävän mielettömyyttä ympärilleen. Tästä hän johtaa ajatusta myös siihen, missä määrin historiallinen romaani on tosi kuva aiheestaan. Tämä oli mielestäni äärimmäisen mielenkiintoista pohdintaa kirjassa ja nosti sen pisteitä omissa silmissäni monta pykälää. Kysymyksellä historiallisen romaanin totuudesta Wahlströmin romaani ikään kuin ottaa kantaa itseensä ja samalla myös hyvin laajaan kysymykseen historiallisesta totuudesta ylipäätään, oli se sitten kenen kertomaa hyvänsä. Tosin historioitsijana haluan puolustaa omaa tieteealaani sillä, että yhä selkeämmin historian tutkimuksen puolella tuodaan nykypäivänä esiin se, että se mitä historioitsija kirjoittaa on narratiivi ja yksi tulkinta aiheestaan muiden joukossa, ei koko totuus kyseessä olevasta asiasta.

Palaan nyt vielä tuohon ensimmäisessä kappaleessa esiin tuomaani ajatukseen siitä, että miksi kirjan lukeminen oli välillä vähän tuskastuttavaa. Mielestäni kirjan henkilögalleria on liian suuri ja sivuhenkilöiltä tuntuvien henkilöiden kohtaloita ja ajatuksia pohditaan vähän liikaa. Myös siirtymät ihmisestä ja/tai tilanteesta toiseen olivat ajoittain melko äkkinäisiä, jolloin ei vähän aikaan ollut selvillä kenestä tai mistä milloinkin oli kysymys. Tämä oli kuitenkin ilmeisesti tietoisesti valittu tyyliseikka, mutta itseäni se häiritsi. Parhaiten kirja veti sen keskittyessä Unoon ja myös Emma Irenen mukana olo kirjan henkilökaartissa oli perusteltua. Paitsi että Emma Irene tavoitteellisella toiminnallaan toi esiin aikakauden sukupuolittuneita rakenteita niin hän myös vaikutti Unon ajatuksiin monella tapaa. Itse kiinnostuin Emma Irenen kohtaloista ja kävin lukemassa muun muassa tämän esittelyn hänestä.

Jos vino katse suomalaiseen kulttuurihistoriaan kiinnostaa, suosittelen Wahlströmin molempien mainitsemieni kirjojen lukemista. Aiemmin Tanssivan papin on lukenut ainakin Kirsi-Maria. Kärpäsenkesyttäjästä hienon arvion on tehnyt Minna vanhassa "Juuri tällaista" blogissaan.

tiistai 18. lokakuuta 2011

Täti ja krokotiili

Merete Mazzarellan teoksen Täti ja krokotiili (Tanten och krokodilen, suom. Kaarina Ripatti, Kirjayhtymä Oy 1995, 280 s.) luin jo pari kuukautta sitten, mutta lähtiessäni Moskovaan kirja jäi Suomeen enkä siksi saanut arviota tehtyä. Nyt syyslomalle tultuani löysin kirjan ja ajattelin siitä muutaman sanan mainita sillä pidin kirjasta kovasti. Jotain vielä on mielessä, vaikka lukemisesta onkin aikaa. Mazzarella on ikään kuin vahingossa hiipinyt suureksi suosikikseni, ensimmäinen häneltä lukemani kirja oli Fredrika Charlotta o.s. Tengström. Kansallisrunoilijan vaimo, joka aivan ansaitusti nosti Fredrika Runebergin esiin miehensä varjosta. Lisää ihastuin Mazzarellaan lukiessani hänen osittain omaelämäkerralliset teoksensa Ensin myytiin piano ja Esitettävänä elämä. Pidän hänen kirpeästä ja huumorintajuisesta, mutta samalla analyyttisestä tyylistään ja tavastaan tuoda asioita esiin.


Täti ja krokotiili on kokoelma kirjoituksia, joissa aiheet liikkuvat laidasta laitaan, Mazzarellan omin sanoin hän kirjoittaa:

Minä kirjoitan muistamisesta, kodista olemassaolon symbolina, suhteestamme esineisiin ja valokuviin. Kirjoitan ystävyydesta, yksinäisyydesta, onnesta ja surusta. Kirjoitan keski-iästä ja alakuloisuudesta - ja siitä miten sen voi voittaa. Pohdiskelen erityyppistä kirjoittamista: kirjoittamista matkoista - sekä ihmiskehosta. 
Viimeisenä kappaleena on eräänlainen jälkikirjoitus kirjaa "Juhlista kotiin", ja siinä kerron äidistäni. (TJK s.13)

Mazzarella käsittelee aiheitaan tutkien niitä eri näkökulmista. Hän käyttää hyväkseen omia kokemuksiaan samoin kuin sukulaistensa ja ystäviensä kokemuksia. Myös erilaisista kirjallisuuden lajeista hän löytää ammennettavaa aiheidensa tarkasteluun, mikä onkin luonnollista kirjallisuuden professorille. Suuresta sitaattimäärästä huolimatta Mazzarellan teoksessa ei ole "leikkaa-liimaa-vaikutelmaa", sillä hän on valinnut sitaatit huolellisesti ja hän tuo niiden kautta esiin erilaisia teemoja uudenlaisessa kontekstisssa. Tämän vuorovaikutuksellisuuden kautta syntyy uusia oivalluksia ja uudenlaisia tapoja nähdä asioita.

Kirjan aiheiden kirjavuus, sen mosaiikkimainen rakenne, aiheuttaa sen, että mitään selkeää kokonaisnäkemystä tiivistetyssä muodossa en pysty kirjasta antamaan (varsinkaan enää kun sen lukemisesta tosiaan on aikaa), mutta varsinkin aiheissa, jotka tulivat lähelle itseä tuntui siltä, että Mazzarellan pohdiskelut usein tuntuivat omilta. Esimerkiksi pohtiessaan kodin merkitystä, yksinäisyyttä, matkalla olemista tai keski-ikäistymistä hän usein tavoittaa samoja tuntoja joita itsekin on pohtinut. Näistä voisi mainita muutamia esimerkkejä, kuten mitä koti meistä kertoo, mitä koti merkitsee sanana tai tunteena, miksei kaikilla ole oikeutta kotiin? Mitä on yksinäisyys ja milloin ihminen on yksinäinen ja kuka sen määrittelee? Onko yksinasuva itsekäs? Pitääkö ihmisen käyttäytyä tietyllä tapaa kun hän on ylittänyt jonkin määrätyn ikäpaalun, onko jotain yleisiä määreitä esimerkiksi keski-iälle ja mitä tapahtuu, jos ihminen ei "tottele" näitä määreitä? Tähän keski-ikäisyyteen liitty myös kirjan nimessä esiintyvä sana "täti". Ketä ja millaisia nämä tädit ovat, voiko stereotyyppistä käsitystä tädeistä murtaa? Kysymysten kautta erilaiset aiheet tulevat tarkastelluiksi useiden näkökulmien kautta ilman että mikään asia olisi niin mustavalkoinen, että se tulisi määritellyksi vain yhden näkökulman kautta. Yksinäisyydellä on hyvät puolensa, mutta sillä on myös varjonsa ja haittansa tai tätejä on erilaisia huolimatta siitä, että he (me?) kaikki ovat tätejä.

Kirjan viimeinen luku on eräänlainen jälkikirjoitus Mazzarellan aiempaa kirjaan Juhlista kotiin, jossa hän äitinsä kuoleman jälkeen kirjoittaa suruaan ulos (vaikka hän ei pidäkään sanasta surutyö) niiden muistiinpanojen pohjalta, joita hän alkoi merkitä muistiin kun hänen äitinsä sairastui. Jälkikirjoituksen ideana on tuoda esiin ensinnäkin ne monet erilaiset näkökulmat, jotka liittyvät toisten elämästä kirjoittamiseen. Jokainen kirjoitettu elämäntarina on vain yksi näkökulma siihen elämäntarinaan, jota kuvataan ja milloinkaan se ei ole täydellinen vaan koko ajan itseään täydentävä. Jälkikirjoitus kertoo myös siitä, miten kirjoittamalla voi jakaa kokemuksiaan ja auttaa muita ihmisiä, mutta myös itseään, ymmärtämään paremmin elämää - ja kuolemaa.




perjantai 14. lokakuuta 2011

Ranskalainen ystävä

Löysin Tommi Melenderin kirjan Ranskalainen ystävä (2009, WSOY, 238 s.) kirjakaupan alelaatikosta ja nappasin mukaani. Kirja oli yksi vuoden 2009 Finlandia-palkintoehdokkaista. Kirja jäi silloin lukematta, mutta muistan, että jonkin verran se herätti mielenkiintoani.

Ranskalaisen ystävän päähenkilö on intellektuellikirjailija ja luennoitsija Joel Raento. Hän on eräänlainen valtakunnan vastarannankiiski, joka saa palkkansa (ja korkean sellaisen) siitä, että hän ravistelee erilaisissa tilaisuuksissa yhteiskunnallisia instituutioita ja sen vallitsevia arvoja ja normeja. Hän itse kuitenkin kokee olevansa falski: Olin huijari, idiootti ja varas, mutta minua ei rangaistu vaan minulle maksettiin siitä. (RY s. 32)

Erään tällaisen tilaisuuden aikana Raento kokee vahvasti, että hän ei enää pysty eikä halua olla se, joksi häntä kuvitellaan, ei olla enää valtakunnan virallinen ammattihumanisti. Hänen on päästävä pois ja siksi hän päättää lähteä Ranskaan. Ranskaan häntä vetää ennen kaikkea kiinnostus, jopa intohimo ranskalaiseen kirjailijaan Gustave Flaubertiin ja tämän ajatuksiin. Ranskassa hän päätyy erääseen pikkukaupunkiin, josta hän vuokraa asunnon ja jonka elämää hän alkaa syrjästäkatsojan näkökulmasta tarkastella, yleensä melko ivallisesti ja ylenkatseellisesti. Hän ei näe ympärillään ylistettyä ranskalaista maaseutua ja tyylikkyyttä vaan rähjäisen kaupungin täynnä pikkusieluisia ihmisiä ja väkivallan uhkaa.

Kirjassa on myös toinen juonne, johon liittyy ihmiskauppa ja rikollisliigojen armoton maailma. Tämän maailman armoille on joutunut Marcel Daigneult. Hän on Raennon kaltainen intellektuelli, jota elämä ei ole kohdellut silkkihansikkain, vaan paremminkin karkeaakin karkeammilla työhanskoilla. Kun Raento hakee maailmankatsomukselleen vahvistusta Flaubertin teksteistä niin Daigneult`lle oppi-isänä toimii Charles Baudelaide, jonka runoja ja päiväkirjoja hän nuoruudessaan ahmi omaan tuskaansa ja samastui tähän silloin niin, ettei enää erottanut omia ajatuksiaan mestarinsa ajatuksista.

Raento ja Daigneult tapaavat ja alkavat keskustella ja keskustellessaan he löytävät jonkinlaisen keskinäisen yhteyden, jota voisi kutsua ystävyydeksi. Kirjallisen ranskalaisen ystävän Flaubertin rinnalle Raento löytää siis lihaa ja verta olevan ihmisen, ihmisen josta huokuu sama ahdistus, josta Raento itse kärsii. Heitä yhdistää se, että he eivät löydä paikkansa siinä maailmassa ja siinä ajassa, jota he elävät ja siksi he etsivät opastusta omaan ahdistukseensa menneen vuosisadan kirjallisuudesta. Tämä näkyy myös kirjan lukuisissa intertekstuaalisissa viittauksissa, myös muihin kuin Flaubertiin ja Baudelaideen, ja joita läheskään kaikkia en varmaan edes tunnistanut.

Kirjan sävy on melko synkkä ja tämä synkkyys kumpuaa Raennon ja hänen ystävänsä maailmankatsomuksesta. Itseäni tämä intellektuellien maailmankuvan synkkyys ja heidän negatiivinen ja ylimielinen suhtautumisensa ympärillä oleviin ihmisiin ja maailmaan ylipäätään aika ajoin ärsytti. Loppua kohden kirjasta tosin löytyy myös positiivisia näkökulmia ja tämä näkyy ennen kaikkea siinä, mitä ystävyys lopulta ihmisen saa tekemään ja miten siitä syntyy hyviä ajatuksia ja tekoja toisen puolesta.

Aloittaessani lukemaan kirjaa ajattelin, että löydän jotain sofistikoitunutta puhetta kirjallisuudesta ja kulttuurista, mutta sen sijaan törmäsinkin raadolliseen maailmaan, joka ei tarjoa mitään hyvää millään saralla. Tämä maailman raadollisuus heijastui myös kirjan kieleen, joka ei todellakaan ollut sievistelevää vaan ajoittain jopa karkeaa. Lukukokemuksena kirja oli jotenkin kaksijakoinen, jollain tasolla ymmärsin kaipuun pois nykyajasta menneeseen aikaan, mutta en ymmärtänyt ylimielistä suhtautumista muihin ihmisiin tai siihen, että nykyajasta ei ole löydettävissä mitään hyvää. Ehkä minussa on sitä pölvästeille tunnusomaista suruttomuutta, kuten Raento totesi työtoveristaan.

Hesarin arvio kirjasta täältä.

tiistai 11. lokakuuta 2011

Tunnustuksia!

Sain tehtäväksi tunnustaa kahdeksan satunnaista asiaa itsestäni ja sen jälkeen jakaa tunnustusta eteenpäin. Kiitos LiisaMargit ja Mari A. muistamisesta. Blogeissa tunnustuksia on tehty kaikenlaisista asioista maan ja taivaan välillä. Itse ajattelin paljastaa suhdettani musiikkiin, tarkemmin sanottuna Suomirock-suosikkeihini vuosien varrelta.

1.1970-luvun puolivälissä minulla oli ilo käydä kuuntelemassa pienen paikkakuntamme urheiluhallissa erinäisiä suomalaisen musiikkitaivaan tähtiä. Ensimmäinen esiintyjä oli Hullujussi ja tunnelma oli kuin suuresta maailmasta kirkumisineen ja muineen. Hullujussien jälkeen meitä kävivät viihdyttämässä myös Juice bändeineen ja Tuomari Nurmio Köyhien ystävineen. Muistan miten kateellinen olin siskolleni joka sai Tuomarilta nimmarin ja pääsi vielä staran kanssa paikallislehteen. Juice ja Tuomari Nurmio ovat edelleen suosikkejani, Juicea ei tosin enää ole mahdollista livenä nähdä, mutta Tuomarin näin muutama vuosi sitten ja rokkasi edelleen.

2.1980-luvulla siirryin fiftarivaiheen jälkeen vähitellen kotimaiseen musiikkiin ja suurimmaksi suosikiksi nousi Eppu Normaali, varsinkin albumin "Kahdeksas Ihme" jälkeen. Eputkin on tullut bongattua melko monta kertaa livenä ja Martti Syrjän energisyyttä on pakko ihailla, mieshän ei nyt ihan nuori jäbä ole enää.

3. 1980-luvulla vaikutti myös bändi nimeltä Kolmas Nainen, mutta en vielä silloin muodostanut kovin kummoista suhdetta siihen vaan löysin bändin musiikin vasta 1990-luvulla, jolloin Pauli Hanhiniemi keikkaili jo Perunateatterin kanssa. Ilo oli suuri kun Kolmas Nainen päätti palata lavoille. Oli mahtavaa todistaa kahden suomalaisen huippubändin, Kolmannen Naisen ja Eppu Normalin keikkaa Tampereen Ratinan stadionilla. Kun nyt on tunnustuksia lähdetty tekemään on pakko myöntää, että yhtä paljon kun pidän Kolmannen Naisen musiikista, pidän sen laulusolistista, Pauli on vaan niin ihanan symppis.

4- Lisää lavoille palanneita. Ismo Alanko on ollut suosikkini ja miehen lähes kaikkia kokoonpanoja on tullut kuunneltua enemmän tai vähemmän. Viimeisen vuoden aikana olen nähnyt Ismon kahdesti. Ensin viime syksynä Moskovassa paikallisella rockclubilla ja kesällä Ilosaarirockissa, jossa Sielun Veljet teki paluun. Ja millä tavalla: aivan uskomattoman hieno ja energinen keikka. Olin aivan mykistynyt.

5. Seurava jonka paluuta lavoille odotetaan on Ultra Bra, joka Kroketti-levyllään onnistui ihastuttamaan minut.   Ultra Brassa kaikuivat 1970-luvun poliittisen laululiikkeen soundit, jotka olivat tuttuja lapsuuden vappujuhlista, mutta uudella raikkaalla tavalla. Bändi onnistui tuomaan jotain uutta suomalaiseen rock-musiikkiin ja hajoamisensakin jälkeen bändin jäsenet tahoillaan, ennen muuta Vuokka Hovatta ja SMG, ovat olleet ahkerassa kuuntelussa.

6. Maija Vilkkumaahan ihastuin, kun otin kerran tyttäreni "Ei"-levyn kuunteluun silittäessäni. Ihastuin nuoren naisen enrgiseen tyyliin ja sanoituksiin ja keikalla ollessani huomasin, että sama energia näkyi myös esiintymisessä. Aika monta keikkaa on tullut nähdyksi ja aika monta levyä löytyy hyllystä, mutta myönnettäköön, että viimeiset levyt eivät ole enää iskeneet samalla tavalla kuin "Ei" ja sen jälkeen tullut "Se ei olekaan niin", joka on mielestäni Maijan paras levy.

7. Lisää energisia naisia ja myös nämä tyttären opastuksella. Tämän hetken suurin suosikkini on PMMP. Kun voitin ennakkoluuloni ja rupesin kuuntelemaan Paulaa ja Miraa ja näin yhden keikan, huomasin, että näissä naisissa on potkua (teksi jopa mieleni sanoa munaa, mutta en sano kuitenkaan). Haluan nähdä keikkoja lisää, mutta niitä on ollut vähän hintsusti eikä ainakaan täällä Moskovassa.

8. Paleface on myös uusi tuttavuus, josta voikin lukea aikaisemman kirjoitukseni  täältä.

Kaikkia yllämainittuja artisteja ja bändejä yhdistää se, että he ovat onnistuneet yhdistämään erinomaisen musiikin ja erinomaiset tekstit. En voisi kuvitella kuuntelevani musiikkia, ainakaan kovin intensiivisesti, jos lyriikat ovat mitäänsanomattomia tai jopa korneja. Myös eräänlainen "tekotaiteellisuus", jota myös on Suomi-rockin nykylyriikoista löydettävissä ärsyttää.

Tunnustus lähtee eteenpäin seuraaville:
Anna ElinalleSuketukselleBooksyllePirkolle ja Paulalle

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Minne tytöt ovat kadonneet toisen taivaan alta


Pitkästä aikaa kirja-arviota. Luettuja kirjoja on kertynyt, kun en ole ehtinyt niistä kirjoitella. Päätin nyt yhdistää kahden kirjan arviot samaan postaukseen ja käytän aasinsiltana niiden tietynlaista temaattista samanlaisuutta. Kirjat ovat Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet (Tammi 2010, 342 s.) ja Virpi Hämeen-Anttilan Toisen taivaan alla (Otava 2010, 383 s.). Molempia kirjailijoita olen lukenut aikaisemminkin ja heidän tuotannostaan pitänyt. Tosin täytyy myöntää, että Hämeen-Anttilan viimeiset teokset ovat olleet jonkin verran pettymyksiä. Lehtolaisen Maria Kallio sen sijaan pitää edelleen pintansa.

Teema joka kirjoja yhdistää on monikulttuurisuus ja se mitä siitä seuraa sekä hyvässä että pahassa. Aloitan Hämeen-Anttilan kirjalla, jota kuvailee hyvin kirjailijan kirjalle motoksi ottama Paul Gauguinin kysymyssarja: Mistä me tulemme? Keitä me olemme? Minne me menemme? Tämän kysymyssarjan mukaisesti erilaiset ja erilaisista kulttuureista tulevat ihmiset pyrkivät selvittämään omaa identiteettiään ja suhdetta toiseen. Romaanissa kulkee rinnakkain kaksi eri tapahtumasarjaa ja välillä haetaan selvyyttä asioihin myös takautumien kautta. Maantieteellisesti kirjassa liikutaan niin monissa eri ympäristöissä, että sen tuntuu jo vähän liioittelulta vaikka romaanin teema onkin eräänlainen globalisoitumisen kuvaus.

Australiassa ja Uudessa-Seelannissa varttunut skotlantilaisen isän ja tahitilaisen äidin tytär Olivia asuu nyt Lontoossa ja johtaa vanhoihin kirjoihin erikoistunutta liikettä. Hän on ollut naimisissa suomalaisen Henrikin kanssa, mutta jäänyt leskeksi. Myöhemmin hän on tutustunut ja rakastunut argentiinalaiseen kirjallisuuden professoriin Albertoon, joka on tullut Englantiin pakoon sukuaan, mutta ei ole saanut koulutustaan vastaavaa työtä vaan joutunut tyytymään toisen luokan hanttihommiin. Olivian  ja Alberton suhde on kuitenkin katkolla, sillä Olivian on vaikea rikkoa kuorta, jonka hän on rakentanut itselleen ja itsestään perienglantilaisena, jopa niin perinteisenä, että hän on halunnut kätkeä itsestään äitinsä ihonvärin ja kansallisuuden eikä myöskään ole voinut esitellä miesystävänään tähän kuvaan sopimatonta argentiinalaista. Kirjan mittaan Olivia joutuu kohtaamaan menneisyyttään uudelleen ja vähitellen hän pääsee irti omista pakkomielteistään ja hyväksyy itsensä ja myös Alberton sellaisina kuin he ovat. Happy end siis!

Toisaalla Olivian poika Matti (Matthew) on lähtenyt hakemaan juuriaan Suomesta ja päätynyt mukaan työhön elokuvaprojektiin, jonka tiimoilta hän tutustuu ja rakastuu suomalaiseen Miiaan. Elokuva jota molemmat ovat tekemässä kertoo suomalaisen pojan ja kurditytön onnettomasti päättyvästä rakkaudesta. Ennen kuin Matti ja Miia löytävät toisensa Miiaa on ehtinyt piirittää elokuvan kurdiasiantuntija Ferhat Bidlisi. Huolimatta Ferhatin hurmaavasta ulkonäöstä ja kohteliaasta käytöksestä Miia ei kuitenkaan syty miehelle. Sen sijaan Essi, joka on elokuvassa maskeerajana haluaa ja saakin Ferhatin, mutta yllättäen Ferhatista paljastuu mustasukkaisia ja väkivaltaisia piirteitä. Kuulostaako stereotyyppiseltä muslimimiehen kuvalta? Tästä ei kuitenkaan ilmeisesti ole noussut samalaista kohua kuin Tervon Laylasta muun muassa täällä. Elokuva saadaan vihdoin valmiiksi huolimatta erinäisistä uhista, joita elokuvan tulenarka aihe tuottaa ja Matti ja Miia pääsevät matkaamaan kohti Matin juuria ja onnellista loppua.

Lehtolaisen romaanin alkuasetelmassa Maria Kallio on juuri palannut Afganistanista, missä hän on ollut kouluttamassa paikallisia poliiseja ja pelastuu nipin napin pommiattentaatista, jossa hänen hyvä ystävänsä ja saksalainen kollegansa Ulrike saa surmansa. Kansaivälisten koulutushommien jälkeen Kallio palaa takaisin Espoon poliisiasemalle tuttujen kollegoiden keskelle, mutta vähän uudenlaisiin tehtäviin. Hänestä tulee epätyypillisiin väkivaltarikoksiin erikoistuneen solun päällikkö ja alaisikseen hän saa entiset työkaverinsa Koivun ja Puupposen. Ensimmäiseksi tehtäväkseen he saavat tutkia kolmen eri kulttuuripiireistä tulevan muslimitytön katoamista ja kohta tulee neljäskin tapaus kun  16-vuotias iranilaistyttö Noor löytyy surmattuna. Selvittäessään kadonneiden tyttöjen kohtaloa ja Noorin murhaa Kallio alaisineen joutuu kohtamaan yhä uudelleen erilaisia näkemyksiä ja tunteita joita kulttuurien törmääminen toisiinsa aiheuttaa sekä heissä itsessään että lähipiirissä ja myös koko yhteiskunnassa.

 Se mikä Lehtolaisen kirjassa ihastuttaa on nimenomaan se, että kirjailija ei yritäkään antaa mitään oikeita tai ainoita ratkaisuja näihin kysymyksiin, jotka yhä enemmän tälläkin hetkellä keskusteluttavat suomalaisia erityisesti netin keskustelupalstoilla. Kysymys on monimutkaisesta vyyhdistä, johon ei ole olemassa yhtä selvää vastausta, mutta selvää on kuitenkin se, että yhdellä puolella ei ole pelkästään hyviä ihmisiä ja toisella vain pahoja vaan kaikkialla kysymys on siitä, miten ihmiset voisivat parhaalla mahdollisella tavalla kohdata toisiaan kulttuureista riippumatta. Pidin erittäin paljon kirjan lopettavasta viimeisestä kappaleesta, jonka nyt lainaan tähän:

Pelle Miljoona oli laulanut pelosta ja vihasta, Luonteri Surf kysynyt pitikö rakastaa vai vihata. Ehkä olin kuten Sylvia Sandelin, vihaaminen ei sopinut minulle. Ja minulla oli monta ihmistä, joita rakastaa - ja kaksi kissaa, jotka kanniskelivat sydämenkappaleita pitkin keittiön lattiaa. Kaadoin niille vielä maitoa, sitten menin makuuhuoneeseen, jossa Antti lueskeli. Otin häneltä kirjan pois ja suutelin suulle. Pääsiäisloma saisi alkaa rakkaudella. ( MTK, 342)

Ehkä näiden kahden kirjan vertaaminen keskenään on epäreilua, sillä kysymys on eri genren kirjoista, mutta teen sen silti ja nostan Lehtolaisen selkeästi suosikikseni. Lehtolaisen dialogi on elävää, perheen arjen kuvaus lomittuneena poliisin työn kuvaukseen etenee luonnollisesti tilanteesta toiseen ja kirjassa monikulttuurisuus saa osakseen sen vaatimaa pohdiskelua. Hämeen-Anttilallakin on monia hyviä näkökulmia, mutta ne tavallaan hukkuvat kirjan miljöiden ja ihmisten moninaisuuteen ja myös sen romanttiseen kuorrutukseen.

Aikaisempia arvioita:

Minne tytöt kadonneet Leena LumiKirjakirppu ja Sara

Toisen taivaan alla anni.Mlinnea/pigeonnaire ja Susa P

tiistai 4. lokakuuta 2011

Sitä sun tätä elämäkerroista ja pieni kysely

Viime viikolla vietin kaksi päivää Oulussa seminaarissa, jossa käsiteltiin biografista eli elämäkerrallista tutkimusta historiantutkimuksen osa-alueena. Ohjelma seminaarissa oli hyvin tiivis (yhteensä 3 keynote-puhujaa ja 25 puheenvuoroa omien etukäteen lähetettyjen paperien perusteella), mutta samalla myös erittäin antoisa. Varsinkin itseni kaltaiselle väitöskirjan väsääjälle, joka tekee työtään kotoa käsin ja nykyää vielä toisesta maasta käsin tällaiset tapaamiset muiden samasta asiasta innostuneiden kanssa antavat potkua ja uutta intoa, puhumattakaan tiedollisesta puolesta. Samalla on myös mahdollisuus solmia uusia tuttavuuksia ja laajentaa sosiaalisia verkostoja uusiin suuntiin. Seminaarin kielenä oli englanti, jota etukäteen vähän jännitin, etenkin omasta puheenvuorosta selviämistä, mutta kaikki meni kuitenkin yllättävän hyvin, kieli vertyi eikä tiedollinenkaan puoli peittynyt kieliverhon taakse.

Akateemisen historiantutkimuksen sisällä biografia on ollut lapsipuolen asemassa, sitä on siedetty, mutta kunnioitusta ja omaa arvoa sille ei välttämättä ole suotu. Sen sijaan populaarissa historiankerronnassa biografia on aina ollut yksi suosituimmista historiantutkimuksen lajeista ja se on myös kaupallisesti myynyt parhaiten. Viime vuosina biografia on kuitenkin alkanut nostaa päätään myös akateemisen historiantutkimuksen piirissä ja se on saanut jalansijaa yhtenä tutkimussuuntauksena muiden joukossa. Yhteiskunnallisten ja valtiollisten rakenteiden, yhteiskuntaluokkien ja erilaisten kollektiivisten yhteisöjen tutkimuksen lisäksi on alettu kiinnittää yhä enemmän huomiota yksilöön ja yksilön kautta on pyritty löytämään uudenlaisia näkökulmia laajempiin historiallisiin tapahtumiin, ilmiöihin ja mentaaleihin. Asenteiden muutoksen takana ja eteenpäinviejinä ovat olleet erityisesti naishistorian ja mikrohistorian piiristä tulleet tutkijat. Naishistoria näkyi myös seminaarin osallistujalistassa (kaikki kolme keynote-puhujaa oli naisia ja 25:stä paperin pitäjästä naisia oli 18, sen lisäksi seminaarin kolme järjestäjää olivat naisia). Jo ennen naishistorian nousua elämäkerrallinen kirjoittaminen oli ollut tärkeä väylä naisille tuoda julki omaa historiaansa. Esimerkiksi Sylvi-Kyllikki Kilpi, jota itse tutkin, oli poliitikkona erityisen kiinnostunut aiemmista työväenliikkeen naisista ja hän etsi heidän elämästään ja toiminnastaan samaistumiskohtia omalle elämälleen ja toiminnalleen.

Populaarissa elämäkerrassa tyypillinen tapa on kuvata henkilön elämänkaari kehdosta hautaan ja näiden kahden ääripään välillä kiinnittää huomio tutkittavan aikaansaannoksiin, niihin joiden vuoksi elämäkertaa on lähdetty kirjoittamaan. Tällaisia "kehdosta hautaan" elämäkertoja löytyy myös akateemisen historiantutkimuksen puolelta ja tällöin kysymyksessä on yleensä jonkin merkittävän henkilön, suurella todennäköisyydellä miespuolisen poliitikon tai sotilaan elämäkerta. Naishistorian ja mikrohistorian ansiosta huomiota on ryhdytty kiinnittämään entistä enemmän alemmista kansankerroksista tulleiden ihmisten elämäntarinoiden esille tuomiseen ja myös naiset ovat saaneet yhä suuremmissa määrin  tilaa. Nämä elämäkerrat eivät välttämättä ole perinteisiä "kehdosta hautaan" tutkimuksia vaan niissä yksittäisen ihmisen kautta pyritään saamaan selville joitakin laajempia kokonaisuuksia unohtamatta kuitenkaan jokaisen yksilön ainutlaatuisuutta. Tällaista tutkimusta edustaa esimerkiksi Maarit Leskelä-Kärjen väitöskirja, jossa hän Krohnin sisarten välityksellä tarkastelee naisten kirjoittamisen kulttuurihistoriaa.

Kuten jo mainitsin, seminaarin kolme keynote-puhujaa olivat naisia. Ruotsalainen Christina Florin puhui tutkimuksistaan, jotka liittyivät erilaisten ruotsalaisen yhteiskunnan vaikuttajanaisten toimintaan pääasiassa poliittisella ja akatemisella kentällä. Itseäni hänen tuotannostaan jäi kiinnostamaan erityisesti teos, jossa paneuduttiin 10 ruotsalaisen "julkkispariskunnan" toiminnan tutkimiseen ja arvioitiin heidän vaikutustaan ruotsalaisessa yhteiskunnassa. Oma kiinnostukseni johtuu siitä, että myös omien tutkimuskohteideni aviopuolisot olivat aktiivisesti julkisuudessa toimineita miehiä ja Suomesta tämän tyyppinen tutkimus puuttuu. Lähemmäs vastaavaa on päässyt kenties Katarina Eskola Valistuksen sukutarinassaan, jossa hän tarkastelee vanhempiensa Elsa Enäjärvi-Haavion ja Martti Haavion elämää ja toimintaa näiden jättämien omaelämäkerrallisten dokumenttien valossa  ja kontekstoi heidät erinomaisella tavalla ympäröivään yhteiskunnalliseen ja aatteelliseen todellisuuteen.

Maarit Leskelä-Kärjen keynote-esityksen aihe oli biografisen tutkimuksen eettisyys ja historiantutkijan vastuu ja valta suhteessa tutkittavaan. Tähän asiaan on viime vuosina kiinnitetty paljon huomiota ja Suomessa asiaa on pohtinut erityisesti juuri Leskelä-Kärki. Hän puhuu empaattisuudesta tutkittavaa kohtaan, mikä ei kuitenkaan tarkoita tarpeetonta "päänsilitystä" vaan tutkittavan tuomista esiin mahdollisimman oikeudenmukaisessa valossa ja sijoittamista siihen historialliseen aikaan ja paikkaan, jossa hän on toiminut. Tähän liittyy myös tutkijan omien tunteiden reflektointi usein hyvinkin intiimien aineistojen äärellä ja näiden tunteiden ja tuntemusten tuominen jollain tasolla esiin. Empaattisuutta ja omien tunteiden reflektointia puitiin muissakin seminaaripapereissa mielenkiintoisella tavalla, esimerkiksi Veli-Pekka Lehtola Oulun yliopistosta toi esiin, miten hän oli suorastaan inhonnut tutkittavaansa fasistista Lapuan liikkeen jäsentä ja ammattisotilasta Kurt Matti Walleniusta ja miten hän oli omien tunteidensa kanssa saanut tehdä paljon töitä, jotta ne eivät olisi vaikuttaneet lopputulokseen.

Mielenkiintoisia olivat myös puheenvuorot, joissa käsiteltiin niitä ryhmiä, jotka harvemmin ovat bigrafisen tutkimuksen aiheina esimerkiksi lapsia, alemmista kansankerroksista tulevia ja hevosia. Kyllä, luitte oikein: hevosia. Katri Helminen Oulun yliopistosta puhui puheenvuorossaan suomenhevonen Lapukasta, jota hän on tutkinut. Kaikissa näissä puheenvuoroissa esiin nousi se, miten on mahdollista tavoittaa tämntyyppisten tutkittavien "oma ääni", sillä heiltä ei juurikaan ole jäänyt henkilökohtaisia lähteitä (ei varsinkaan hevosilta). Tähän aiheeseen liittyy myös tämän postauksen kuva, joka on osa kirjeestä, jonka 7-vuotias  poika kirjoitti äidilleen jatkosodan aikana.

Yksi biografisen tutkimuksen ikuisista kysymyksistä on se, mikä on yksilön ja ympäristön välinen suhde ja myös se voiko yksilön yksityiselämän erottaa hänen julkisesta elämästään. Se miten näitä kysymyksiä painotetaan riippuu tietenkin paljon kysymyksenasettelusta, siitä mitä halutaan tutkia. Itse pohdin omassa puheenvuorossani juuri tätä yksityisen ja julkisen välistä kysymystä. Tutkimuskysymykseni liittyvät tutkittavieni julkiseen toimintaan, mutta heidän elämässään yksityinen ja julkinen kietoutuivat hyvin vahvasti toisiinsa, jolloin pelkästään julkisen toiminnan analysoimisella ei ole mahdollista päästä tasapainoiseen lopputulokseen. Esimerkkinä voisi jälleen käyttää Katariina Eskolan toimittamaa sarjaa Elsa Enäjärvestä ja Martti Haaviosta, jotka monella tasolla samaistivat yksityisen ja julkisen elämässään.

Tämän polveilevan ja pitkän esityksen päätteeksi haluaisin udella teiltä, kenestä te haluaisitte lukea elämäkerran ja minkä tyyppinen se olisi?

Sanoja Marialta!



Sain Marialta mamman uunista viisi sanaa, joiden merkityksiä itselleni pyrin nyt tässä avaamaan ja samalla teen paluun blogimaailmaan viikon poissaolon jälkeen. Monta kirjaa on postaamatta ja sen lisäksi lupaamani seminaarireferaatti, mutta verryttelen nyt kirjoittamista tällä mukavalla haasteella:

Tarvitsen paljon hiljaisuutta. Hiljaisuudessa on mahdollista ajatella, tunnelmoida, lukea, kuulla hengittävänsä. Nykyään kuitenkin lähes joka paikka on täynnä erilaisia ääniä ja hiljaisuuden löytäminen voi joskus olla vaikeaa. Hiljaisuuden vastapainona on myös hyviä ääniä, kuten kaunis musiikki, lapsen nauru, läheisen puhe.

Se että vieressä ovat rakkaat ihmiset, vaikka eivät aina konkreettisesti läsnä, on elämän kantava voima.

Kirjaimista tulee sanoja, sanoista tekstejä, teksteistä kirjoja, joista nauttiminen on yksi elämän suola.

Leipä. Ruisleipä symboloi suomalaisuutta, jota kauempaa voi katsoa välillä kriittisesti välillä ikävöiden, jotakin josta ei voi eikä halua luopua.

Rakas. Aviomies ja lapset.