sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Minne tytöt ovat kadonneet toisen taivaan alta


Pitkästä aikaa kirja-arviota. Luettuja kirjoja on kertynyt, kun en ole ehtinyt niistä kirjoitella. Päätin nyt yhdistää kahden kirjan arviot samaan postaukseen ja käytän aasinsiltana niiden tietynlaista temaattista samanlaisuutta. Kirjat ovat Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet (Tammi 2010, 342 s.) ja Virpi Hämeen-Anttilan Toisen taivaan alla (Otava 2010, 383 s.). Molempia kirjailijoita olen lukenut aikaisemminkin ja heidän tuotannostaan pitänyt. Tosin täytyy myöntää, että Hämeen-Anttilan viimeiset teokset ovat olleet jonkin verran pettymyksiä. Lehtolaisen Maria Kallio sen sijaan pitää edelleen pintansa.

Teema joka kirjoja yhdistää on monikulttuurisuus ja se mitä siitä seuraa sekä hyvässä että pahassa. Aloitan Hämeen-Anttilan kirjalla, jota kuvailee hyvin kirjailijan kirjalle motoksi ottama Paul Gauguinin kysymyssarja: Mistä me tulemme? Keitä me olemme? Minne me menemme? Tämän kysymyssarjan mukaisesti erilaiset ja erilaisista kulttuureista tulevat ihmiset pyrkivät selvittämään omaa identiteettiään ja suhdetta toiseen. Romaanissa kulkee rinnakkain kaksi eri tapahtumasarjaa ja välillä haetaan selvyyttä asioihin myös takautumien kautta. Maantieteellisesti kirjassa liikutaan niin monissa eri ympäristöissä, että sen tuntuu jo vähän liioittelulta vaikka romaanin teema onkin eräänlainen globalisoitumisen kuvaus.

Australiassa ja Uudessa-Seelannissa varttunut skotlantilaisen isän ja tahitilaisen äidin tytär Olivia asuu nyt Lontoossa ja johtaa vanhoihin kirjoihin erikoistunutta liikettä. Hän on ollut naimisissa suomalaisen Henrikin kanssa, mutta jäänyt leskeksi. Myöhemmin hän on tutustunut ja rakastunut argentiinalaiseen kirjallisuuden professoriin Albertoon, joka on tullut Englantiin pakoon sukuaan, mutta ei ole saanut koulutustaan vastaavaa työtä vaan joutunut tyytymään toisen luokan hanttihommiin. Olivian  ja Alberton suhde on kuitenkin katkolla, sillä Olivian on vaikea rikkoa kuorta, jonka hän on rakentanut itselleen ja itsestään perienglantilaisena, jopa niin perinteisenä, että hän on halunnut kätkeä itsestään äitinsä ihonvärin ja kansallisuuden eikä myöskään ole voinut esitellä miesystävänään tähän kuvaan sopimatonta argentiinalaista. Kirjan mittaan Olivia joutuu kohtaamaan menneisyyttään uudelleen ja vähitellen hän pääsee irti omista pakkomielteistään ja hyväksyy itsensä ja myös Alberton sellaisina kuin he ovat. Happy end siis!

Toisaalla Olivian poika Matti (Matthew) on lähtenyt hakemaan juuriaan Suomesta ja päätynyt mukaan työhön elokuvaprojektiin, jonka tiimoilta hän tutustuu ja rakastuu suomalaiseen Miiaan. Elokuva jota molemmat ovat tekemässä kertoo suomalaisen pojan ja kurditytön onnettomasti päättyvästä rakkaudesta. Ennen kuin Matti ja Miia löytävät toisensa Miiaa on ehtinyt piirittää elokuvan kurdiasiantuntija Ferhat Bidlisi. Huolimatta Ferhatin hurmaavasta ulkonäöstä ja kohteliaasta käytöksestä Miia ei kuitenkaan syty miehelle. Sen sijaan Essi, joka on elokuvassa maskeerajana haluaa ja saakin Ferhatin, mutta yllättäen Ferhatista paljastuu mustasukkaisia ja väkivaltaisia piirteitä. Kuulostaako stereotyyppiseltä muslimimiehen kuvalta? Tästä ei kuitenkaan ilmeisesti ole noussut samalaista kohua kuin Tervon Laylasta muun muassa täällä. Elokuva saadaan vihdoin valmiiksi huolimatta erinäisistä uhista, joita elokuvan tulenarka aihe tuottaa ja Matti ja Miia pääsevät matkaamaan kohti Matin juuria ja onnellista loppua.

Lehtolaisen romaanin alkuasetelmassa Maria Kallio on juuri palannut Afganistanista, missä hän on ollut kouluttamassa paikallisia poliiseja ja pelastuu nipin napin pommiattentaatista, jossa hänen hyvä ystävänsä ja saksalainen kollegansa Ulrike saa surmansa. Kansaivälisten koulutushommien jälkeen Kallio palaa takaisin Espoon poliisiasemalle tuttujen kollegoiden keskelle, mutta vähän uudenlaisiin tehtäviin. Hänestä tulee epätyypillisiin väkivaltarikoksiin erikoistuneen solun päällikkö ja alaisikseen hän saa entiset työkaverinsa Koivun ja Puupposen. Ensimmäiseksi tehtäväkseen he saavat tutkia kolmen eri kulttuuripiireistä tulevan muslimitytön katoamista ja kohta tulee neljäskin tapaus kun  16-vuotias iranilaistyttö Noor löytyy surmattuna. Selvittäessään kadonneiden tyttöjen kohtaloa ja Noorin murhaa Kallio alaisineen joutuu kohtamaan yhä uudelleen erilaisia näkemyksiä ja tunteita joita kulttuurien törmääminen toisiinsa aiheuttaa sekä heissä itsessään että lähipiirissä ja myös koko yhteiskunnassa.

 Se mikä Lehtolaisen kirjassa ihastuttaa on nimenomaan se, että kirjailija ei yritäkään antaa mitään oikeita tai ainoita ratkaisuja näihin kysymyksiin, jotka yhä enemmän tälläkin hetkellä keskusteluttavat suomalaisia erityisesti netin keskustelupalstoilla. Kysymys on monimutkaisesta vyyhdistä, johon ei ole olemassa yhtä selvää vastausta, mutta selvää on kuitenkin se, että yhdellä puolella ei ole pelkästään hyviä ihmisiä ja toisella vain pahoja vaan kaikkialla kysymys on siitä, miten ihmiset voisivat parhaalla mahdollisella tavalla kohdata toisiaan kulttuureista riippumatta. Pidin erittäin paljon kirjan lopettavasta viimeisestä kappaleesta, jonka nyt lainaan tähän:

Pelle Miljoona oli laulanut pelosta ja vihasta, Luonteri Surf kysynyt pitikö rakastaa vai vihata. Ehkä olin kuten Sylvia Sandelin, vihaaminen ei sopinut minulle. Ja minulla oli monta ihmistä, joita rakastaa - ja kaksi kissaa, jotka kanniskelivat sydämenkappaleita pitkin keittiön lattiaa. Kaadoin niille vielä maitoa, sitten menin makuuhuoneeseen, jossa Antti lueskeli. Otin häneltä kirjan pois ja suutelin suulle. Pääsiäisloma saisi alkaa rakkaudella. ( MTK, 342)

Ehkä näiden kahden kirjan vertaaminen keskenään on epäreilua, sillä kysymys on eri genren kirjoista, mutta teen sen silti ja nostan Lehtolaisen selkeästi suosikikseni. Lehtolaisen dialogi on elävää, perheen arjen kuvaus lomittuneena poliisin työn kuvaukseen etenee luonnollisesti tilanteesta toiseen ja kirjassa monikulttuurisuus saa osakseen sen vaatimaa pohdiskelua. Hämeen-Anttilallakin on monia hyviä näkökulmia, mutta ne tavallaan hukkuvat kirjan miljöiden ja ihmisten moninaisuuteen ja myös sen romanttiseen kuorrutukseen.

Aikaisempia arvioita:

Minne tytöt kadonneet Leena LumiKirjakirppu ja Sara

Toisen taivaan alla anni.Mlinnea/pigeonnaire ja Susa P

9 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen tupla-arvio! Lehtolaista en ole lukenut, mutta Hämeen-Anttilan kirja odottaa minulla hyllyssä. En tiennytkään, että siinä hämmennetään noin montaa maailmankolkkaa. En ole lukenut Hämeen-Anttilan uusimpia; Suden vuosi ja Alastonkuvia jäivät mieleen ihan hyvinä lukukokemuksena, mutta Muistan sinut Amanda -kirjan kohdalla minusta tuntui, että vähemmätkin juoniainekset olisivat riittäneet hyvään keitokseen.

    VastaaPoista
  2. Hyvä yhdistelmäarvio! Itselläni on jokin ihmeellinen viha-rakkaus-suhde Hämeen-Anttilaan, sillä vaikka en edes pidä suurimmasta osasta hänen kirjoistaan, luen niitä silti :D Alastonkuvia on kyllä loistava. Tämä Toisen taivaan alla sen sijaan ei, juurikin ehkä liiallisen ahminnan (henkilöt, miljööt, ajat, suhteet) ja ehkä jonkinlaisen ärsyttävän naiiviuden vuoksi.

    Lehtolainen ja Maria Kallio sen sijaan ovat saaneet paikan sydämessäni, enkä usko, että sitä voi millään vaarantaa. Olen samaa mieltä kanssasi, että Minne tytöt kadonneet ei syyllisty osoitteluun tai oikeiden vastausten antamiseen, vaan enemmänkin kuvastaa sitä monimutkaisuutta, joka näihin ilmiöihin väistämättä kuuluu.

    VastaaPoista
  3. Sama juttu Luru, juuri noista kahdesta Hämeen-Anttilan ensimmäisestä kirjasta pidin, mutta sen jälkeisistä en juurikaan. Päätinkin jossain vaiheessa, että en niitä enää hanki, mutta kun mieheni osti tämän minulle niin oli "pakko" lukea.

    Suketus, hyvä tuo viha-rakkaus-suhde, ymmärrän sen kyllä, sillä luulen, että itselläni onvähän sama juttu.

    Minulla oli pitkä väli, etten lukenut Lehtolaista ja tämän kirjan luettuani ihmettelen, miksi en. Aivan loistava kirja. Mutta miksi Maria Kallio on mielessäni koko ajan Minna Haapkylän näköinen ja Antti Petteri Summasen. Vahva on elävän kuvan voima ilmeisesti ;)

    VastaaPoista
  4. Mukava idea näin yhdistää pari kirja-arviota saman :)

    Siitä onkin jo useampi vuosi kun olen viimeksi Maria Kallion "seikkailuista" lukenut, ja tämä onkin siis sillä loputtomalla luettavien listalla odottamassa. Minäkin pidän kovasti Lehtolaisen tyylistä kirjoittaa, rakentaa tarinaa.

    VastaaPoista
  5. Susa, minullakin tosiaan oli pitkä tauko Lehtolaisen lukemisessa, mutta onneksi mieheni osti minulle tämän(kin) niin tuli luettua.

    VastaaPoista
  6. Kiva arvio. Minäkin pidän Lehtolaisesta.

    Sinulle on tunnustus blogissani.

    VastaaPoista
  7. En ole Hämeen-Anttilan kirjoja lukenut, mutta Lehtolaisen Maria Kallio-sarja on kyllä yksi suosikeistani. Seuraavaa Maria Kalliota saa vaan odottaa, kun kirjailija kirjoittaa Hilja Ilveskero-sarjaa, joka taas ei kiinnostaa ollenkaan. Pidän Lehtolaisen tyylistä kirjoittaa hyvin realistisesti poliisin työstä ja Marian arjesta.

    VastaaPoista
  8. Sara, tuo Ilveskero on minulle täysin tuntematon, todennäköisesti jääkin.

    Samoista asioista pidän Lehtolaisen Kallio-sarjassa kuin sinäkin, työ ja arki kotona perheen parissa lomittuvat niin hyvin toisiinsa Lehtolaisen teksteissä.

    VastaaPoista