perjantai 14. lokakuuta 2011

Ranskalainen ystävä

Löysin Tommi Melenderin kirjan Ranskalainen ystävä (2009, WSOY, 238 s.) kirjakaupan alelaatikosta ja nappasin mukaani. Kirja oli yksi vuoden 2009 Finlandia-palkintoehdokkaista. Kirja jäi silloin lukematta, mutta muistan, että jonkin verran se herätti mielenkiintoani.

Ranskalaisen ystävän päähenkilö on intellektuellikirjailija ja luennoitsija Joel Raento. Hän on eräänlainen valtakunnan vastarannankiiski, joka saa palkkansa (ja korkean sellaisen) siitä, että hän ravistelee erilaisissa tilaisuuksissa yhteiskunnallisia instituutioita ja sen vallitsevia arvoja ja normeja. Hän itse kuitenkin kokee olevansa falski: Olin huijari, idiootti ja varas, mutta minua ei rangaistu vaan minulle maksettiin siitä. (RY s. 32)

Erään tällaisen tilaisuuden aikana Raento kokee vahvasti, että hän ei enää pysty eikä halua olla se, joksi häntä kuvitellaan, ei olla enää valtakunnan virallinen ammattihumanisti. Hänen on päästävä pois ja siksi hän päättää lähteä Ranskaan. Ranskaan häntä vetää ennen kaikkea kiinnostus, jopa intohimo ranskalaiseen kirjailijaan Gustave Flaubertiin ja tämän ajatuksiin. Ranskassa hän päätyy erääseen pikkukaupunkiin, josta hän vuokraa asunnon ja jonka elämää hän alkaa syrjästäkatsojan näkökulmasta tarkastella, yleensä melko ivallisesti ja ylenkatseellisesti. Hän ei näe ympärillään ylistettyä ranskalaista maaseutua ja tyylikkyyttä vaan rähjäisen kaupungin täynnä pikkusieluisia ihmisiä ja väkivallan uhkaa.

Kirjassa on myös toinen juonne, johon liittyy ihmiskauppa ja rikollisliigojen armoton maailma. Tämän maailman armoille on joutunut Marcel Daigneult. Hän on Raennon kaltainen intellektuelli, jota elämä ei ole kohdellut silkkihansikkain, vaan paremminkin karkeaakin karkeammilla työhanskoilla. Kun Raento hakee maailmankatsomukselleen vahvistusta Flaubertin teksteistä niin Daigneult`lle oppi-isänä toimii Charles Baudelaide, jonka runoja ja päiväkirjoja hän nuoruudessaan ahmi omaan tuskaansa ja samastui tähän silloin niin, ettei enää erottanut omia ajatuksiaan mestarinsa ajatuksista.

Raento ja Daigneult tapaavat ja alkavat keskustella ja keskustellessaan he löytävät jonkinlaisen keskinäisen yhteyden, jota voisi kutsua ystävyydeksi. Kirjallisen ranskalaisen ystävän Flaubertin rinnalle Raento löytää siis lihaa ja verta olevan ihmisen, ihmisen josta huokuu sama ahdistus, josta Raento itse kärsii. Heitä yhdistää se, että he eivät löydä paikkansa siinä maailmassa ja siinä ajassa, jota he elävät ja siksi he etsivät opastusta omaan ahdistukseensa menneen vuosisadan kirjallisuudesta. Tämä näkyy myös kirjan lukuisissa intertekstuaalisissa viittauksissa, myös muihin kuin Flaubertiin ja Baudelaideen, ja joita läheskään kaikkia en varmaan edes tunnistanut.

Kirjan sävy on melko synkkä ja tämä synkkyys kumpuaa Raennon ja hänen ystävänsä maailmankatsomuksesta. Itseäni tämä intellektuellien maailmankuvan synkkyys ja heidän negatiivinen ja ylimielinen suhtautumisensa ympärillä oleviin ihmisiin ja maailmaan ylipäätään aika ajoin ärsytti. Loppua kohden kirjasta tosin löytyy myös positiivisia näkökulmia ja tämä näkyy ennen kaikkea siinä, mitä ystävyys lopulta ihmisen saa tekemään ja miten siitä syntyy hyviä ajatuksia ja tekoja toisen puolesta.

Aloittaessani lukemaan kirjaa ajattelin, että löydän jotain sofistikoitunutta puhetta kirjallisuudesta ja kulttuurista, mutta sen sijaan törmäsinkin raadolliseen maailmaan, joka ei tarjoa mitään hyvää millään saralla. Tämä maailman raadollisuus heijastui myös kirjan kieleen, joka ei todellakaan ollut sievistelevää vaan ajoittain jopa karkeaa. Lukukokemuksena kirja oli jotenkin kaksijakoinen, jollain tasolla ymmärsin kaipuun pois nykyajasta menneeseen aikaan, mutta en ymmärtänyt ylimielistä suhtautumista muihin ihmisiin tai siihen, että nykyajasta ei ole löydettävissä mitään hyvää. Ehkä minussa on sitä pölvästeille tunnusomaista suruttomuutta, kuten Raento totesi työtoveristaan.

Hesarin arvio kirjasta täältä.

7 kommenttia:

  1. Oi, sinä olet lukenut tämän. Jostain syystä tämä on kiinnostanut minua jo pitempään, vaikka en olekaan saanut lainatuksi ja luetuksi tätä(kään). Selailin kirjakaupassa Melenderin uusinta, mutta se ei niinkään innostanut.

    Oletko lukenut Melenderin blogia (Antiaikalainen)?

    VastaaPoista
  2. Joku kiinnostus minullekin tähän oli jäänyt ilmeisesti niistä Finladia-ajoista ja kun sitten löysin kirjan edullisesti oli pakko ostaa.

    En ole lukenut tuota blogia, mutta kun sitä äsken pikimiten vilkaisin niin se vaikutti mielenkiitoiselta. Täytyy jossain vaiheessa syentyä siihen tarkemmin.

    VastaaPoista
  3. Minäkin taidan kuulua suruttomien joukkoon :) Ja surullinen olen, koska en ehdi mitenkään lukea kaikkea mitä haluaisin. Nytkin yöpöydällä on kuusi kirjaston kirjaa, joita en ehdi mitenkään lukea. Voivoi.

    VastaaPoista
  4. Voi, voi ;( Toivottavasti saat nyt edes yhden kirjan luettua pinostasi, ennen kuin se kasvaa lisää...

    VastaaPoista
  5. Minäkin luin tämän juuri, ja jäin vähän kahden vaiheille. Ensimmäinen reaktio oli pettymys, järkyttävän alkuluvun jälkeen oli vaikea uskoa että Melender pystyisi mitenkään jatkamaan tarinaa niin, että kaiken sen pahoinpitelyn ja raiskaamisen kuvaaminen alkaisi tuntua perustellulta. Mutta mutta, mitä pidemmälle luin, sen enemmän kyllä kiinnostuin.

    Silti ajattelen, että saman sanoman olisi kyllä saanut perille vähemmällä uhoamisellakin. Vai oliko juuri se uho tämän kirjan perimmäinen mietittävä juttu?

    Pääsen tänään pohtimaan kirjan teemoja lukupiirissä, uskon, että mielenkiintoisia näkymyksiä riittää. Saisinpa vaan omat ajatukset siihen mennessä koottua edes jotenkin ilmaistavaan muotoon!

    VastaaPoista
  6. Erja, toivottavasti teet oman arviosi kirjasta. Olisi mielenkiintoista lukea se.

    VastaaPoista
  7. Tunnustaudun suruttomaksi pölvästiksi ;) Onnellinen sellainen, jopa.

    VastaaPoista