maanantai 24. lokakuuta 2011

Tanssiva pappi

Sainpa tämän kirjan vihdoin ja viimein luetuksi. Kyseessä on Erik Wahlströmin Tanssiva pappi ( Den dansande prästen suom. Timo Hämäläinen ja Veijo Kiuru) Schildts 2004, vuoden 2004 Finlandia-palkinto ehdokas, jonka aloitin jo viime keväänä. En saanut kirjaa luetuksi ennen kesälomaamme Suomessa ja unohdin (joko tahattomasti tai tahallani?) kirjan Moskovaan. Kesälomalta tullessamme se muistutti olemassaolostaan yöpöydälläni, mutta muutama keskustelu piti itseni kanssa käydä, ennen kuin sain siihen uudelleen tartutuksi. Onneksi luin kirjan loppuun, sillä loppujen lopuksi siitä jäi ihan hyvä fiilis, vaikka aika ajoin lukeminen takkusikin pahasti. Miksi? Muun muassa sitä yritän selvittää seuraavissa kappaleissa.

Viime vuoden puolella luin Wahlströmin Kärpäsenkesyttäjän, myös Finlandia-palkintoehdokas. Se on fiktiivinen elämäkerrallinen tarina, joka suurelta osin tapahtuu kansallisrunoilijamme J.L. Runebergin päässä. Runebergin ajatusten ja muisteluiden kautta pääsemme tutustumaan hänen ja hänen läheisimpiensä elämään. Wahlströmin antama tulkinta suuren runoilijan elämästä ei ole mitenkään imarteleva vaan melko raadollinen kuvaus kansakunnan kaapin päälle asetetun miehen ajatuksista ja maailmankuvasta. Pidin ja en pitänyt kirjasta, mutta sen kautta kiinnostuin Wahlströmin tuotannosta. Kun Tanssiva pappi sitten osui silmiini kirpputorilla nappasin kirjan mukaani.

Idea Tanssivassa papissa on melko samanlainen kuin Kärpäsenkesyttäjässä. Myös se on fiktiivinen, elämäkerrallinen romaani, jonka pääosassa on kansakoulumme isäksi mainittu Uno Cygnaeus. Cygnaeuksen lisäksi mukana on muita aikakauden historiallisia henkilöitä, joista mielenkiintoisin oli ehdottomasti Emma Irene Åström, Unon suojatti, josta erinäisten vaikeuksien jälkeen tuli Suomen ensimmäinen naismaisteri. Wahlström kuvaa Unon elämää aina siitä päivästä asti kun hän valmistuu papiksi sukunsa perinteiden mukaan ja olisi täten valmis astumaan virkauralle. Unolla on kuitenkin levoton mieli ja suurempi viehtymys naisiin kuin pappisuran luomiseen. Tämä yhdistelmä ei ole hyväksi 1800-luvun puolivälin Suomessa, vaan Uno joutuu erinäisten skandaalien jälkeen lähtemään vähäksi aikaa ulkomaille pakosalle. Vuonna 1839 hän lähtee retkikunnan mukana Venäjän Alaskaan, paikkaa nimeltä Sitka, hoitamaan paikallisen seurakunnan jäsenten sieluja ja jossa hänet opittiin tuntemaan tanssivana pappina. Kuten Wahlströn kertoo: Uno viihtyi suurenmoisesti tanssiaisissa, mutta vääntelehti yksinäisessä kaipuussaan aina tanssiaisten välillä ( TP, s. 170).

Sitkasta Unon matka jatkui Pietarin, jonne hän pysähtyi 12 vuodeksi, kautta Suomeen. Pietarista, jossa hän toimi muun muassa suomalaisen kirkkokoulun rehtorina, hän sai kipinän opetuksen ja kasvatuksen kehittämiseen ja uudelleen organisoimiseen. Nämä ajatukset puhkesivat kukkaan hänen päästyään Suomeen ja hän alkoi tarmokkaasti ajaa kirkosta irrotetun kansakoulun ideaa. Monet hänen ajatuksistaan eivät olleet helposti nieltäviä ja esimerkiksi tyttöjen ja poikien yhteisopetus seminaareissa ja myöhemmin kouluissa herätti suurta vastustusta vanhoillisissa piireissä. Mutta taitavasti luovien erilaisten näkemysten ristiaallokossa ja välillä vähän periksi antaen Uno lopulta pääsi tavoitteeseensa ja hänestä tuli yksi patsas kansakuntamme kaapin päälle lisää.

Romaanissaan Wahlström taitavasti tomuttaa tätä kaapinpäällistä ja luo päähenkilöstään ristiriitaisen, lihaa ja verta olevan ihmisen, joka vielä vanhoilla päivillään jaksaa viehättyä vastakkaisen sukupuolen vetovoimasta, tällöin jo tosin oman asemansa (ja ikänsä) tuntien pidättäytyy kuitenkin toteuttamasta itseään ja kaikkia haaveitaan. Unon suojattia Emma Ireneä ajaa kohti yhä suurempaa oppineisuutta halu ja intohimo tietää "Mitä on totuus". Kirjan loppupuolella kertoja tarttuu tähän Emma Irenen kysymykseen ja toteaa sen olevan vaarallinen ja ainoastaan levittävän mielettömyyttä ympärilleen. Tästä hän johtaa ajatusta myös siihen, missä määrin historiallinen romaani on tosi kuva aiheestaan. Tämä oli mielestäni äärimmäisen mielenkiintoista pohdintaa kirjassa ja nosti sen pisteitä omissa silmissäni monta pykälää. Kysymyksellä historiallisen romaanin totuudesta Wahlströmin romaani ikään kuin ottaa kantaa itseensä ja samalla myös hyvin laajaan kysymykseen historiallisesta totuudesta ylipäätään, oli se sitten kenen kertomaa hyvänsä. Tosin historioitsijana haluan puolustaa omaa tieteealaani sillä, että yhä selkeämmin historian tutkimuksen puolella tuodaan nykypäivänä esiin se, että se mitä historioitsija kirjoittaa on narratiivi ja yksi tulkinta aiheestaan muiden joukossa, ei koko totuus kyseessä olevasta asiasta.

Palaan nyt vielä tuohon ensimmäisessä kappaleessa esiin tuomaani ajatukseen siitä, että miksi kirjan lukeminen oli välillä vähän tuskastuttavaa. Mielestäni kirjan henkilögalleria on liian suuri ja sivuhenkilöiltä tuntuvien henkilöiden kohtaloita ja ajatuksia pohditaan vähän liikaa. Myös siirtymät ihmisestä ja/tai tilanteesta toiseen olivat ajoittain melko äkkinäisiä, jolloin ei vähän aikaan ollut selvillä kenestä tai mistä milloinkin oli kysymys. Tämä oli kuitenkin ilmeisesti tietoisesti valittu tyyliseikka, mutta itseäni se häiritsi. Parhaiten kirja veti sen keskittyessä Unoon ja myös Emma Irenen mukana olo kirjan henkilökaartissa oli perusteltua. Paitsi että Emma Irene tavoitteellisella toiminnallaan toi esiin aikakauden sukupuolittuneita rakenteita niin hän myös vaikutti Unon ajatuksiin monella tapaa. Itse kiinnostuin Emma Irenen kohtaloista ja kävin lukemassa muun muassa tämän esittelyn hänestä.

Jos vino katse suomalaiseen kulttuurihistoriaan kiinnostaa, suosittelen Wahlströmin molempien mainitsemieni kirjojen lukemista. Aiemmin Tanssivan papin on lukenut ainakin Kirsi-Maria. Kärpäsenkesyttäjästä hienon arvion on tehnyt Minna vanhassa "Juuri tällaista" blogissaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti