tiistai 29. marraskuuta 2011

Kuolema ja vähän rakkautta - Venäläistä nykykirjallisuutta

Aika ajoin nousee erilaisissa medioissa puheeksi venäläisen nykykirjallisuuden tila. Kun mietitään niitä perinteitä, joita maan kirjallisuus on aikojen kuluessa luonut, niin on pakko sanoa, että tällaisia kirkkaita tähtiä ei enää aikoihin ole syntynyt. Heti perään on kuitenkin todettava, että aika vähän olen venäläistä nykykirjallisuutta lukenut, sillä en osaa venäjää eikä suomennettujen kirjojen tarjonta ole luonut kovin houkuttelevaa kuvaa. Esimerkiksi tässä Parnasson artikkelissa mainituista kirjailijoista en ole lukenut kuin Boris Akuninia ja Viktor Pelevinia. Kumpikaan ei suuremmin innostanut. Sen sijaan mainitut Tatjana Tolstaja ja Ljudmila Ulitskaja kiinnostaisivat. Listassa mainittujen lisäksi nostaisin esiin Natalja Kljutsarjovan teoksen Kolmannessa luokassa, joka on hellyyttävä kertomus nuoresta Nikitasta ja hänen halustaan tehdä hyvää. Eräänlainen Dostojevskin Idiootin sukulaissielu. Tästä voi käydä lukemassa Kiiltomadon arvostelun kirjasta. Kaikkine ristiriitaisuuksineen Venäjässä olisi aiheita mistä ammentaa ja minua esimerkiksi kiinnostaisi valtavasti realistinen kuvaus elämästä nykypäivän Venäjällä ilman liiallisia postmoderneja kuorrutuksia.




Nyt arvioitavana oleva kirja Aleksandra Marininan Kuolema ja vähän rakkautta ( Smert i nemnogo ljubvi 1997,  suom. Liisa Viitanen, Otava 2004, 348 s.) tarjoaa yhden kurkistusaukon nykyajan Venäjään. Tosin kirjan tapahtumat liittyvät 1990-luvun loppuun ja paljon on sen jälkeen muuttunut maan sekä yhteiskunnallisessa, valtiollisessa että taloudellisessa tilanteessa. Marinina on entinen juristi Neuvostoliiton ja Venäjän sisäministeriöstä ja kenties taustansa takia hän on ryhtynyt nimenomaan rikoskirjalijaksi. Hän on yksi tämän hetken Venäjän luetuimpia kirjailijoita ja hänen teoksiaan on myös käännetty yli 20 kielelle. Wikipedian tietojen mukaan suomeksi on käännetty ainakin seitsemän teosta. Itse olen lukenut niistä aiemmin vain Murhaaja vastoin tahtoaan.

Marininan kirjojen sankaritar on Moskovan miliisin rikostutkija Anastasia, Nastja, Kamenskaja, työlleen omistautunut lahjakas nainen, joka inhoaa kotitöitä ja vastoin kaikkia venäläisen naisen stereotypioita ei haaveile naimisiin menosta eikä perheestä .Hän on tyytyväinen elämäänsä, sillä työ antaa hänelle haasteita ja tunnepuolella hänellä on pitkäaikainen suhde yliopistossa työskentelevään Aleksei Tsistjakovaan, joka kaiken lisäksi hoitaa kotityöt (tästähän tulee mieleen Leena Lehtolaisen Maria Kallio ja hänen Anttinsa). Minusta se, että Marininan päähenkilö on nainen ja juuri kuvatunlainen venäläinen "antinainen" on hyvin virkistävää, sillä se rikkoo tehokkaasti maan luutunutta sukupuolijärjestelmää. Eikä Anastasia pomota pelkästään kotona vaan myös työssään hän on korvaamaton eivätkä miespuoliset kollegat pärjää ilman hänen apuaan.

-Mikä täällä tuoksuu? Nastja kysyi iloisesti ja ojensi kätensä nostaakseen kannen.
Aleksei kääntyi ja läimäytti leikillään hänen kättään.
-Älä koske ennen kuin olet pessy kätesi. Uteliaille ei täällä tarjoilla.
-Kenelle sitten tarjoillaan?
-Kilteille tytöille, jotka pysyvät kotona silittämässä miehensä paitoja.
-Pitääkö minun kuolla nälkään? Minä olen jo vanha, ei minusta enää saa kilttiä tyttöä. Kuten ystävämme ukrainalaiset sanovat, silmät näkivät minkä ostivat. Sinun ei olisi kannattanut mennä naimisiin minun kanssani. (KJVR s. 92.)

Nyt lukemassani teoksessa miespuolisten kollegojen riippuvuus Anastasiasta tulee esiin erityisen hyvin, sillä hän on vihdoin suostunut ympäristön painostukseen ja lupautunut menemään naimisiin Aleksein kanssa, tosin ilman suuria juhlia ja häämatkaa. Sen verran Nastja haluaa pitää periaatteistaan kiinni. Naimisiin menon ansiosta hän kuitenkin saa lomaa ja silloin  hänellä on hyvää aikaa syventyä toiseen työhönsä eli kirjallisuuden kääntämiseen. Asiat eivät kuitenkaan mene niin kuin pitäisi ja Nastjan loma jää lyhyeksi. Naimisiin hän pääsee, mutta uhkauskirjeen ja kuolleiden morsiamien sävyttämänä. Koska Nastja itse on sidottu tapahtumiin hän ei voi olla ottamatta osaa tutkimuksiin. Enempää kirjasta ei voi oikein kertoa spoilaamatta tapahtumien kulkua, joten tutustukaan itse.

Kirjallisilta ansioiltaan Marininan kirjat eivät nouse kovin korkealle tasolle samoin  henkilökuvaus on ohutta lukuunottamatta Nastjaa ja kenties Alekseita. Minulle kirjan viehätys on nimen omaan venäläisen yhteiskunnan kuvaus, joka ei maata todellakaan aina mairittele.

Olet ollut liian kauan pois Venäjältä, siksi et tiedä, että lahjuksista puhuminen ei enää ole enää epäkorrektia, kukaan ei häpeä niitä eikä kenellekään tule mieleenkään loukkaantua sen vuoksi. Me olemme kaunaisia ja vihaamme toisiamme. Nykyisin pidetään normaalina jopa sitä, että toivoo jonkun toisen kuolemaa, vain siksi, että hyötyy siitä itse. Avaa silmäsi! Katso, miten me elämme. (KJVR, s. 189.)

perjantai 25. marraskuuta 2011

Marraskuu Pentti Haanpään tapaan







Marraskuu saattaa näyttää kasvonsa monenkaltaisina. Kekrinä voi joskus katsoa talven valjua, säikyttävän valkeaa naamaa. Reki voi liukua ja tiuvut helistä ja metsänkorvessa jäniksen tassu tai metsäkanan karvaiset varpaat heittävät jälkensä lumen valkeudelle. Tahi on näkyvissä talven routainen reuna. Rapakoiset tiet outoihin rypylöihin jäätyneinä, jäätyneet vedet mustansinisinä välkkäen, puiden oksissa ja ruohonkuloissa on kuuran kiteitä, jäähilseet ratisevat jalkojen alla. Mutta useimiten on sen muoto musta ja synkeä. Harmaita pilviä, sadetta, tuulta, lokaa. Vainiot ovat autiot ja tyhjät, auran jäleltä mustat, muualta kuin ilkeän kuolettavan taudin kellastuttamat. Pentti Haanpää: "Maa-ja metsäkyliltä", Teokset. ( Lähde: Kaisa Neimala, Jarmo Papinniemi Kirjallisuuskalenteri 2012, Otava)

Jotkut vain osaavat kiteyttää kaiken niin kauniisti. Hyvää marraskuun viimeistä viikonloppua kaikille, se taitaa olla nyt se "virallinen" pikkujouluviikonloppu. Ja muistakaa lukita rakkautenne.

torstai 24. marraskuuta 2011

Me orvot



Se mistä pidin Kazuo Ishigurolta aiemmin lukemissani teoksissa Ole luonani aina ja Pitkän päivän ilta teoksissa alkoi tässä nyt lukemassani kirjassa Me orvot ( When We Were Orphans, suom. Helene Butzow, Tammi 2002) aavistuksen puuduttaa. Kaikissa näissä kolmessa romaanissa on kyse muistamisesta, siitä miten vähitellen päästään syvemmälle ja syvemmälle päähenkilön elämään ja hänen ajatteluunsa. Siihen mikä hänestä on tehnyt sen, joka hän tällä hetkellä on. Samanlaisuutta on myös siinä miten tarina vähä vähältä täydentyy ja saa uusia juonteita ja sävyjä. Kaikki ei olekaan niin kuin alunperin olisi voinut luulla. Samoin kuin Pitkän päivän ilta sijoittuu Me orvot maailmansotien väliseen ja sen jälkeiseen aikaan. Molemmissa näkyy kiinnostavasti se, miten sota riisuu kaikki illuusiot ja sodan jälkeen ihmiset kohtaavat täysin toisenlaisen maailman, jossa heille ei enää ole tilaa muuta kuin marginaalissa. Tapahtumapaikkana Me orvoissa on Englannin lisäksi Shanghai, joka oli 1900-luvun alussa Kiinan tärkein kauppakaupunki ja jossa oli kansainvälisin ja modernein ilmapiiri maan kaupungeista.  Tällä ilmapiirillä oli myös varjopuolensa, kuten esimerkiksi ooppiumin tuonti ja myynti kiinalaisille. Tähän liittyvät eettiset kysymykset nousevat myös kirjassa esiin.

Me orpojen päähenkilö on Christopher Banks, joka on viettänyt elämänsä ensimmäiset vuodet Shanghaissa, josta hänen on onnettomien tapahtumien vuoksi muutettava Englantiin, vanhempiensa kotimaahan. Tässä vaiheessa häneltä katkeavat vanhempia myöten kaikki siteet entiseen elämään, lapsuuteen, joka hänen muistoissaan on onnen aikaa, mutta joka muistojen tarkentuessa vähitellen saa myös tummia sävyjä. Valmistuttuaan Cambridgesta Christopher haluaa ehdottomasti ryhtyä salapoliisiksi ja vähitellen hän saakin mainetta ja ihailua Lontoon seurapiireissä taitojensa ansiosta. Salapoliisiksi ryhtymisen taustalla on hänen vanhempiensa kohtalo, samoin kuin lapsuuden salapoliisileikit naapurissa asuvan japanilaisen Akira-pojan kanssa. Christopherin mielessä orastaa kuitenkin koko ajan ajatus paluusta Shanghaihin jossain vaiheessa, kun aika on kypsä. Kyse ei ole pelkästään halusta, vaan myös velvollisuudentunteesta vanhempia ja entistä elämää kohtaan. Christopher kokee vahvasti, että hänellä on tehtävä, joka hänen on suoritettava. Tehtävä, jonka hän itselleen asettaa on kuitenkin liian suuri ja yhden ihmisen mitat ylittävä. Hän kylläkin saa ratkaisun tutkimalleen asialle, mutta kaikki ei kuitenkaan ole niin kuin hän on luullut. Mustavalkoinen hyvä-paha-asetelma saa mukaansa rutkasti harmaan eri sävyjä.

Christopherin orpous syntyy ennen kaikkea siitä, että hän on lapsuudessaan joutunut kokemaan niin monia hylätyksi ja petetyksi tulemisen tunteita, ettei hän pysty kiinnittymään muihin ihmisiin normaalilla emotionaalisella tasolla. Ainoat ihmiset, joihin hän jollain tasolla yrittää kiintyä aikuisiällään ovat myös orpoja. Christopherin kiintymyksen kohteina ovat seurapiireissä pyörivä, täydellistä miestä metsästävä Sarah Hemmings sekä Jennifer, jonka holhoojaksi Christopher alkaa, vaikka ei ole koskaan aiemmin tavannut tyttöä.

Melkein kaikki, joille esittelin Jenniferin, huomauttivat, kuinka tyyneltä hän vaikutti lapseksi, joka oli kokenut sellaisen tragedian. Hänen esiintymisensä oli todellakin poikkeuksellisen itsevarmaa, ja hänellä oli aivan erityinen kyky ottaa kevyesti vastoinkäymiset, jotka olisivat saaneet muut hänen ikäisensä tytöt kyyneliin. (MO, s. 178.)

Puhuessaan Jenniferistä Christopher puhui myös itsestään. Itsevarman kuoren rakentaminen loi suojaa elämän tuomia pettymyksiä vastaan.


Kuten alussa mainitsin en aivan syttynyt tälle kirjalle kuten alussa mainitulle kahdelle muulla Ishiguron teokselle. Kirja oli liian lavea, siinä oli liikaa tyhjäkäyntiä, liikaa ihmisiä, joiden merkitystä en ymmärtänyt, liikaa tapahtumia, joista osa oli melko kaukaa haettuja. Olisin kaivannut rajatumpaa ja kompaktimpaa kerrontaa, jolloin mielenkiinto olisi pysynyt paremmin yllä. Myös Ishiguron muistamiseen ja muistojen vähittäiseen hahmottamiseen perustuva kerronta alkoi vähän toistaa itseään. Olisiko aika uudistua?

Kirjasta löytyy myös arviot Minnalta ja Margitilta




sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Kosto: Rakkaustarina



Yhtä asiaa et oivaltanut. Eikä sitä kukaan olisi osannut sinulle kertoa. Sitä, ettei raiskaus ollut yksittäinen tapaus, joka sattui yhtenä yönä puistossa umpimähkään kuin salamanisku, vaan että se määritteli kertakaikkisesti Teena Maguiren koko elämän ja sitä kautta myös sinun elämäsi, sitten jälkeenpäin. Se, mitä Teena oli ollut, se mitä Bethie oli ollut, oli yhtäkkiä jäänyt pimentoon. Äidistäsi tuli Se nainen jonka miesjoukko raiskasi Rocky Pointin venevajassa, ja sinusta tuli se tyttö, Teena Maguiren tytär. (Kosto, s. 48.)

Joyce Carol Oatesin Kosto: rakkaustarina ( alkuper. Rape: A Love Story, suom. Kaijamari  Sivill, Otava 2010, 152 s.) on vavahduttava lukukokemus. Kun kirjan aloittaa, sitä ei voi laskea kädestään, vaikka vatsaa vääntää ja pää huutaa, että tämä on väärin, näin ei voi tapahtua, mutta silti sitä vain jatkaa lukemistaan. Yhtä asiaa ihmettelen: miksi kirjan suomennoksessa on käytetty kostoa alkuperäisen raiskauksen tilalla. Olisiko raiskaus ollut liian pelottava ja karkottanut mahdollisia ostajia? Toki kirjassa käsitellään myös kostoa, sitä miten ihminen hakee oikeutta oman käden kautta, koska kokee, että oikeusjärjestys ei voi sitä hänelle antaa. Mutta ennen kaikkea kirja on kuitenkin kertomus raiskauksesta ja siitä miten se määrittää ihmisen koko elämän ja myös läheisten elämän. Ja miten raiskaustapauksissa lähes aina myös uhri tavalla tai toisella joutuu syyllistetyksi tai ainakin hän itse saattaa vahvasti kokea niin. Tämän kirjan luettuani taannoinen lutkamarssi saa entistä vahvemmin hyväksyntäni. Kyseisessä marssissahan oli kysymys siitä, miten nainen saa pukeutua ja miten hän ei saa. Voiko naisen pukeutumista käyttää uhrin syyllistämiseen: miksi pukeuduit minihameeseen? Kun viranomaisten taholta nostetaan nämä asiat huomion kohteeksi, samalla ikään kuin implisiittisesti annetaan jo jotain anteeksi raiskaajalle. Itsehän se tätä kerjäsi! Kostossa raiskauksen uhri Teena Maguire  joutuu juuri tälläisen syyllistämisen kohteeksi yhteisössään, loppujen lopuksi syyllinen onkin Teena, eikä ne 7-8 humalassa ja huumeissa olevaa nuorta miestä, jotka raiskaavat hänet ja vielä Teenan lapsen Bethien ollessa silminnäkijänä.:

Sellainen nainen, kolmenkymmenenviiden ja pukeutuu kuin teinityttö. Hihaton toppi, farkkusortsit, kulunut blondattu tukka kiharalla kasvojen ympärillä. Paljaat sääret, korkeakorkoiset sandaalit! Tiukat seksikkäät vaatteet, jotka myötäilivät rintoja ja takamusta, mitä se oikein odotti? (Kosto, s. 9)

Teena ei kuole väkivallan ja raiskauksen uhrina, vaikka olisikin halunnut kuolla, varsinkin sen jälkeen, kun hän kokee täydellisen nöyryyttämisen oikeudenkäynnissä. Oikeudenkäyntiä seuraa myös John Droomor, poliisi, joka löysi Teenan venevajan lattialta vertavaluvana ja muodottomaksi pahoinpideltynä. Teena ja John Dromoor olivat tavanneet ennen tätä kohtalokasta tapausta kerran aikaisemminkin. He olivat pitäneet toisistaan, mutta mitään sen enempää ei ollut tapahtunut, sillä John oli periaatteen mies ja hänellä oli vaimo ja lapsi tulossa.
Periaatteista on myös kyse, kun John, tajuttuaan oikeudenkäynnin epäoikeudenmukaisuuden Teenaa kohtaan, alkaa toteuttaa oikeutta omien periaatteidensa näkökulmasta. Se, mitä John tekee herättää lukijassa kysymyksiä, joita tosin on herännyt jo irvokkaan oikeudenkäynnin aikana, eli kysymyksiä moraalista ja siitä mikä on oikein ja mikä on väärin. Onko oikein toteuttaa 1990-luvulla oikeudenkäytön periaatteita, jotka ovat peräisin ajalta ennen ajanlaskua? Vaikka lukijana kuinka tajusin, että se mitä John teki,oli väärin, niin täysin en voinut häntä tuomita, vaan ajattelin kuten Hammurabi aikoinaan, sillä niin vahvoja tunteita Teenan kohtalo minussa naisena herätti.

Teenan tapauksessa raiskaustilanteen kauhut kaksinkertaistuvat, sillä samalla kun hän itse on silmittömän väkivallan kohteena, hänellä on koko ajan huoli 12-vuotiaasta tyttärestään, joka on hänen mukanaan, kun raiskaajien lauma yllättää heidät kansallispäivän alkuyön levottomina tunteina. Vaikka lapsi ei fyysisesti tule raiskatuksi, niin henkisesti hän ei enää koskaan ole ennallaan, hänen lapsuutensa oli loppunut, se kuului aikaan ennen ja kaikki muu, koko loppuelämä, aikaan sen jälkeen. Kun miettii kirjan nimessä olevaa rakkaustarinaa, tulee pohtineeksi mihin sillä viitataan. Sillä Teenan ja Johnin välillä ei ainakaan ole ääneenlausuttua rakkautta, jolla voisi motivoida sen, mitä John tekee Teenan puolesta. Mutta Johnin teot voidaan motivoida myös hänen omalla maailmankatsomuksellaan ja hänen tavallaan ajatella maailmasta. Ennen kuin John oli ryhtynyt poliisiksi hän oli toiminut sotilaana ja oli ollut mukana Persianlahden sodassa. Sota ei mennyt jälkiään jättämättä, kuten eivät sodat koskaan, vaan: Yhtenä kirkkaana harhaisena aamuna aavikolla hän oli nähnyt sielunsa käpertyvän kuin mittarimato ja kuolevan kuumaan hiekkaan. Ensi alkuun hän oli ikävöinyt sitä. Sitten se oli unohtunut. (Kosto, s. 14.) Työ poliisivoimissa ei täysin tyydyttänyt häntä, sillä hän kaipasi tilaisuuksia toimia ja Teenan tapauksessa hän oli vihdoin löytänyt sen. Toimillaan John Dromoor herättää kuitenkin yhden ihmisen rakkauden itseään kohtaan, Bethielle hän tulee ikuisesti olemaan sankari, sadun prinssi, joka pelasti hänet ja hänen äitinsä. Toiminnan moraalisia perusteita Bethie ei todennäköisesti tule koskaan kysymään.

Haudankaivajan tytär oli fantastinen lukukokemus ja tämä  Kosto:Rakkaustarina sai minut entistä enemmän vakuuttuneeksi siitä, että Joyce Carol Oates on kirjailja, jolla on sanottavaa ja myös kyky sanoa se vakuuttavasti ja lukijalle armoa antamatta.

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin  Leena LumiJoriMari Aanni MNaakkuSusaSanna/LuettuaKatja ja Valkoinen kirahvi.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Tunnustelua



Sain tämän ylläolevan tunnustuksen Anna Elinalta jo jokin aika sitten. Kiitos oikein paljon muistamisesta. Lämmittää mieltä.




Krumeluurin kuppikakun minulle tarjoilivat Amma ja Paula. Kiitos myös teille! Tähän liittyi myös, että piti tunnustaa itsestään 10 satunnaista asiaa, joten tässä ne tulevat:

1. Lempivärini on riippuvainen vuodenajasta, näin syksyllä erilaiset murretut värit tuntuvat hyviltä.

2. Ehdoton lempieläimeni on koira.

3. Voi kun tietäisinkin onnenumeroni.


4. Alkoholiton lempijuomani on vesi.

5. Ehdottomasti facebook. Twitterissä en ole koskaan vieraillut. (Lienen joku muinaisjäänne)

6. Tällä hetkellä pidän: Kynttilänvalosta, hitaasti sarastavista päivistä, ikkunalla loistavasta tähdestä, tonttumaisten listojen tekemisestä, aamukävelyistä puistossa, hitaasti satavasta lumesta, hyvästä viinistä ja vielä paremmasta ruuasta, siitä tunteesta, kun voi tyytyväisenä venytellä saunan lauteilla uituaan sitä ennen runsaan kilometrin.

7. Yhtä mukavaa, kun on saada lahjoja, on antaa lahjoja.

8.. Lempimuotoni on jotakin, mitä en ole koskaan ajatellut.

9. Lempiviikonpäiväni on tämä kyseinen, kuluva päivä.

10. Pionit ovat lempikukkiani.


En jatka haastetta eteenpäin, mutta jos jollekulle maistuu muffinssi, niin täällä on tarjolla. Kaikki olette sen ansainneet.

Hyvää viikonloppua, minä lähden nyt aamukävelylleni puistoon.




tiistai 15. marraskuuta 2011

Susinartut ja pikku immet



Ajattelin, että linkitän tännekin Agricola Suomen historiaverkkoon kirjoittamani arvostelun Tuulikki Pekkalaisen kirjasta Susinartut ja pikku immet (Tammi 2011), jos kirja ja sen aihe jotakuta kiinnostaa.

Tuulikki Pekkalainen on tutkinut sisällissodassa 1918 punaisten puolella olleiden ja sodan lopussa vangittujen naisten kohtaloita ja kirjoittaa heistä myös tuoreimmassa kirjassaan. Arvosteluni voi käydä lukemassa tästä.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Edith ja Saima



Olen lähiaikoina lukenut kaksi kirjaa, jotka tietyllä tavalla ovat hyvin lähellä toisiaan, mutta loppujen lopuksi kuitenkin melko kaukana, eivätkä sinällään ole rinnastettavissa keskenään. Molemmissa on pääosassa 1900-luvun alkupuolella elänyt runoilijatar, jonka kohtaloksi koitui keuhkotauti hyvin nuorella iällä. Molemmat ovat myös kohonneet kuolemansa jälkeen runoilijoina eräänlaisen ikonin asemaan suomalaisessa runoudessa. Kyseessä ovat tietenkin Edith Södergran (1892-1923) ja Saima Harmaja (1913-1937). Tähän listaan voisi vielä liittää Katri Valan, joka oli nuoren Saiman suuri esikuva runouden saralla. Myös Vala kuoli keuhkotautiin 1940-luvulla sairastettuaan sitä ennen pitkään. Tämä postaus keskittyy kuitenkin Edith Södergraniin ja Saima Harmajaan ja heistä kertoviin teoksiin. Katri Valaan palaan varmasti toiste, myös hän on postauksen ansainnut.

Edith Södergranista lukemaani Ernst Brunnerin kirjaa Edith (alkuper. Edith 1992, suom. Saara Villa, Otava 2011, 304 s.) ei voi pitää perinteisellä tavalla elämäkerrallisena, vaan se on romaani Edithin elämästä Brunnerin silmin. Teos on kirjailijan minä-muotoinen hyppy runoilijattaren ihon alle. Ilmestyessään kirja sai muutamat ruotsalaiset feministitutkijat nousemaan takajaloilleen, sillä he pitivät kirjaa lähes Edithin raiskauksena, tunkeutumisena tämän kaikkein yksityisempään. Enemmän asiasta voi lukea Hesarista. Romaanimuodosta huolimatta tekstiä voisi pitää myös laajana runoelmana, vaikkakin ajoittain hyvin rujona ja karkeana sellaisena. Runoon viittaa käytetty kieli, joka on täynnä nopeita siirtymiä merkityksestä toiseen, kauneudesta rumuuteen, unenomaisuudesta raakaan todellisuuteen samoin siihen viittaa kirjan päänsisäinen, välillä tajunnanvirtainen kerronta. Kirjaa ostaessani en perehtynyt siihen sen tarkemmin, vaan luulin ostavani perinteisen elämäkerran. Yllätys oli melkoinen alkaessani lukemaan, enkä missään vaiheessa päässytkään kunnolla teokseen sisälle, vaan huomasin väsyväni kielen ja kerronnan sameuteen.

Minä istuin sisään suljettuna rautakaihtimien takana ulkopuolisen maailman kertoessa historiaansa kiihkomielisen yksinäisenä. Voimakkailla tönäisyillään se kiihdytti minua niin että minun oli avattava suuni ja purtava sohvan kangasta. Silti se kulki minun ohitseni. Se ei katsonut minua. En kyennyt kiristämään maailmalta edes lievän ylenkatseen ilmettä. Kuljin myrskyjen halki ja raivosin yksin. Kuljin läpi itsesäälikriisien ja itsesyytöskohtausten. (E. s. 56)

Edith Södergran eli pääosan elämästään Raivolassa, Pietarin lähistöllä, jossa eri kielet ja kulttuurit kohtasivat. Hänellä oli suomen-ruotsalainen tausta, mutta ympäristössä vaikuttivat suomalainen ja venäläinen kulttuuri. Lisäksi mukaan tuli saksalainen kulttuuriperintö ja kieli koulun ja myöhemmin parantolajaksojen muodossa. Sairastuminen keuhkotautiin, johon isä oli aiemmin kuollut, 16-vuotiaana samoin kuin läpitunkeva runoilijakutsumus saivat hänet tuntemaan itsensä ympäröivästä maailmasta irtiolevaksi, yksinäiseksi ja mihinkään kuulumattomaksi. Tätä tunnetta vahvisti myöhemmin intohimoinen Nietzchen oppien sisäistäminen ja se ulkopuolisuuden tunne, joka syntyi siitä, että hänen runoutensa oli vielä hänen eläessään liian shokeeraavaa aikalaisille ja hän jäi ilman tunnustusta alalla, joka oli hänelle kaikkein tärkein. Vain muutamien ihmisten, tärkeinpänä oma äiti Helena Södergran, tuki ja rohkaisu auttoivat jaksamaan eteenpäin.

Omien henkilökohtaisten vaikeuksien taakkaa Edithin elämässä lisäsi vielä ympärillä oleva kuohuva aika vallankumouksineen ja sisällissotineen ja voikin mielestäni sanoa, että aikakauden ja sen mukanaan tuomien seurausten kuvaus nousee hyvin tärkeäksi Brunnerin kirjassa. Se inhimillinen hätä ja eri maailman rajoilla olemisen aiheuttamat kärsimykset nousevat siinä suureen rooliin. Pääosin Brunner tuntuu olevan perillä näistä tapahtumista, mutta pieniä lipsahduksia sattuu: Svinhufvud ei ollut Suomen presidentti vielä vuonna 1917 saapuessaan Siperian karkoitukseltaan juhlittuna sankarina. (Nipo mikä nipo)

Ernst Brunnerin hurjan Edith-vuodatuksen jälkeen Saima Harmajan päiväkirjoihin perustuva Saima Harmaja. Palava elämä. Päiväkirjaa, kirjeitä. (Toim. Kirsti Toppari, WSOY 1998, 480 s.) tuntuu melko kesyltä luettavalta. Kysymys on pääasiassa päiväkirjoihin ja kirjeisiin perustuvasta teoksesta, joka kattaa aikavälin 1923-1937. Toki kyseessä on aivan erilaatuinen kirja, eikä kukaan odotakaan, että koulutytöstä nuoreksi naiseksi 1900-luvun alkupuolella varttuva kuvailisi elämäänsä rujosti ja mitään häpeilemättä. Saiman päiväkirjan sivuilta on luettavissa ne samat tunteet, unelmat, pelot ja kokemukset, joita tuhannet samanikäiset ovat kirjanneet ja tulevat kirjaamaan.

Monilla päiväkirjaa kirjoittavilla nuorilla on yhtenä motiivina ollut voimakas halu kirjoittaa ja ilmaista itseään ja päiväkirjaa on usein pidetty paikkana harjoittaa itseilmaisua ja tuottaa tekstiä (sama näkyy nykyään monissa blogeissa, jotka toimivat kirjoittamisen harjoittamispaikkoina). Haave kirjailijuudesta on elänyt monen päiväkirjurin sivuilla ja Saima ei tee tästä poikkeusta. Jo hyvin varhaisessa vaiheessa hänen päiväkirjansa täyttyy runoista, itseilmaisun tarpeesta, luomisen ja kirjoittamisen pakosta ja runoilijahaaveista. Itse hän tuo tämän esiin sanoessaan, että "minä yksinkertaisesti riutuisin ilman kynää ja paperia".

Itse en ole koskaan, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, viehättynyt Saima Harmajan runoista ja luinkin kirjan ennenkaikkea kulttuurihistoriallisena kuvauksena 1920-1930-luvun nuoren tytön elämästä. Tämän suhteen kirja jakaantuu mielenkiintoisiin osiin. Ensimmäiset vuodet, jolloin Saima oli vielä terve päiväkirjojen sivut täyttyivät eloisista kuvauksista koulutytön päivistä, harrastuksista, aatteista ja mielipiteistä ja näin syntyi näkymä siihen ympäröivään maailmaan jossa Saima eli. Hän oli kiihkeä isänmaan ystävä ja aitosuomalainen, ajankohdan sukupuolirooleihin hän suhtautui aika ajoin kiihkeän vastustavasti ja aika ajoin hän taas tunsi itsensä sopimattomaksi näitä rooleja vastaamaan. Vähitellen nämä ympöivän maailman tapahtumat saavat yhä vähemmän ja vähemmän tilaa ja tilalle nousee Saiman oma sisäinen maailma, jota hallitsee paitsi vähittäin hiipivä sairaus, myös muut minuuden vahvat kokemukset muun muassa eroottinen herääminen ja rakkauden ja seurustelun kokemukset. Ajoittain lukija tosin pääsee kurkistamaan myös ajan kulttuurielämään, esimerkiksi Nuoren Voiman ja sen piirissä vaikuttaneiden kirjailijoiden, kuten Mika Waltarin maailmaan ja Saiman elämään opiskelijana Tarttossa ja sen kulttuuripiireissä. Mikä myös on mielenkiintoista on se, miten päiväkirjasta ja kirjeistä, jotka useimmiten on suunnattu jollekin perheeenjäsenelle, välittyy kaksi aivan erilaista Saimaa kokemuksineen.

Saiman ja Edithin elämät koskettavat myös toisiaan. Molemmat olivat hoidossa Nummelan keuhkotautiparantolassa, josta Saima kirjoitti päiväkirjaansa seuraavasti:

Vielä en ole paljoakaan levoton. Vuoteeni vieressä on ihmeellinen uneksiva ruusu, huone on hiljainen ja valkea, ikkunan alla seisovat samat vakavat männyt, joita Edith Södergran on katsellut. Olikohan hänkin täällä syksyllä, näkikö hän parvekkeeltaan, miten kultaiset koivut hitaasti kirkastuivat auringon tullessa esiin, miten läpikuultava on järven kylmä sini, miten havut kimaltelevat hiljaa liikahdellen puhtaassa tuulessa. Seurasiko hän pilvien hentoa liu`untaa yli taivaan, rakastiko hän niiden vaaleita, häipyviä, käsinkoskemattomia värejä. Ja yskikö joku hänen vieressään raatelevaa yskäänsä juuri silloin kun hän kirjoitti: "Minä olen itse myötäkäyminen". (PE, s. 340)

Edith Södergran oli Katri Valan ohella yksi Saima Harmajan esikuvista runoilijana, jopa niin, että Martti Haavio arvostelessaan Saiman runokokoelmaa näki siinä vähän liikaakin Edith Södergranin jäljittelyä. Saima saavutti kuitenkin eläessään sen, mistä Edith jäi paitsi, sillä hän sai myös positiivisia arvosteluja runoudestaan, joka vastasi niitä odotuksia, joita aikakausi runoudelle asetti. Nyt kun itse tästä ajasta käsin, lähes sata vuotta myöhemmin,  tarkastelen asiaa täysin subjektiivisesti on Edith Södergran selvästi paremmin kestänyt aikaa ja nousee yhä uudelleen uusien sukupolvien tietoisuuteen. Tämän arvostuksen olisi suonut hänelle jo hänen eläessään.

Tällä kirjoituksella osallistun Paulan "Kirjallista elämää" haasteeseen.


perjantai 11. marraskuuta 2011

Saatana saapuu Moskovaan teatterissa

Ukonilma kiiti pois jättämättä jälkeäkään ja taivaalle yli koko Moskovan nousi sateenkaari kaikissa väreissään hehkuen ja juoden vettä Moskovanjoesta. Korkealla kukkulan laella näkyi kahden metsikön välissä kolme tummaa hahmoa. Woland, Korovjev ja Begemont istuivat mustien ratsujensa satulassa katsellen joen takana leviävää kaupunkia, särkynyttä aurinkoa, joka hehkui tuhansina sirpaleina rakennusten lännenpuoleisisissa ikkunoissa, ja Novodevitsin luostarin piparkakkutorneja. [...] No niin, Mestari, hyvästelkää nyt kaupunkinne; meidän on aika lähteä. Ja Woland osoitti mustahansikkaisella kädellään sinne missä lukemattomat auringot sulattivat lasia joen takana ja missä noiden aurinkojen yllä levisi päivän aikana kuumenneen kaupungin sumu ja höyry. (SSM, 454)

En koskaan voi käydä Varpusvuorilla ilman, että tämä kohtaus Mihail Bulgakovin vuonna 1940 ilmestyneestä kirjasta Saatana saapuu Moskovaan ( Master i Margarita, suom. Ulla-Liisa Heino, WSOY 2005) palaa mieleen.

Tänään en ole menossa Varpusvuorille vaan teatteriin katsomaan Bulgakovin kirjasta sovitettua näytelmää. Haastetta esityksen seuraamiseen tuo tietenkin se, että venäjän kielen taitoni on melko olematon. Koska olen lukenut kirjan kaksi kertaa ja nähnyt kirjasta kaksi sovitettua teatteriversiota Suomessa niin luotan siihen, että pysyn kärryillä jotenkuten. Ikävä kyllä lukemani arvostelu Moscow Time-lehdestä ei ollut kovinkaan hyvä, arvostelija oli melko pettynyt esityksen tasoon. No katsotaan mitä saan irti.

Käyn mielelläni teatterissa Suomessa, mutta täällä en ole aiemmin uskaltautunut juuri kielipuolisuuteni vuoksi. Venäläistä teatteritaidetta on kuitenkin perinteisesti pidetty niin korkealaatuisena, että halusin ainakin kerran nähdä ja kokea mitä se oikeasti on paikanpäällä katsottuna. Teatteri jossa esitys menee on hyvin kuuluisa Chekhov Moscow Art Theater (en tiedä onko tällä teatterilla vakiintunutta suomennosta, joten käytän englanninkielista nimeä). Luin juuri Wikipediasta teatterin historiasta ja sain tietää, että teatteri on perustettu 1897 ja toisena perustajana oli kuuluisa teatterinuudistaja K.S. Stanislavsky. Teatterissa on esitetty aikoinaan muun muassa A. Tsehovin, M. Gorkin ja M. Bulgakovin näytelmiä. Neuvostoliiton aikana teatteri joutui mukautumaan vallitsevaan taidevirtaukseen sosialistiseen realismiin, mutta 1970-luvulta alkaen teatterissa alkoi pyrkimys päästä pois vanhoista kaavoista ja alettiin etsiä uudenlaisia ilmaisukeinoja.

Saa nähdä mitä tänä taianomaisena päivämääränä 11.11.11 teatterissa tapahtuu. Toteutuvatko Varietee-teatterin kummallisuudet tänäänkin vai löydänkö itseni kenties luudalla lentemästä Wolandin kanssa.


Lopuksi vielä kuva miehestä, jonka nimeä teatteri nykyään kantaa. Anton Tsehovin patsas sijaitsee teatterin edessä. Kerron miehelle terveiset teiltä, kun tänään kuljen ohi.

P.S. Google kertoi, että tänään on kulunut 190 vuotta Fjodor Dostojevskin syntymästä.

PP.SS. Mua ketuttaa, kun Katja Kettu ei ollut Finlandia-ehdokkaiden joukossa.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Kätilö






Olen juuri lukenut kirjan, joka kokemuksena oli yhtä aikaa hämmentävä, liikuttava ja järkyttävä. Kirja on Katja Ketun Kätilö ( WSOY 2011, 348 s.). Ajallisesti Ketun kirja sijoittuu jatkosodan viimeisiin kuukausiin ja sitä seuranneisiin Lapin sodan päiviin. Suomen Kuvalehden haastattelussa Kettu kertoo, että hän halusi sijoittaa romaaninsa nimenomaan tähän Suomen historian ajanjaksoon, sillä hänen mielestään oli järkyttävää, miten vähän ihmiset asiasta tietävät. Hän halusi kertoa siitä mitä jatkosodan aikainen aseveljeys ja rinnaikkainelo saksalaisten kanssa merkitsi paikallisille, pohjoisen ihmisille. Hänen kirjaan loppuun liittämänsä lähdeluettelo on vaikuttava ja monipuolisesti aiheeseen paneutuva.

Kaikista näistä historiallisista tapahtumista ja niiden taustalla olevista faktoista huolimatta Ketun romaani on kaikkea muuta kuin perinteinen historiallinen romaani. Sodan aikainen todellisuus luo vain ne raamit, jossa kirjailija tarkastelee ihmisenä olemisen eri puolia. Poikkeusolot, joihin sota kaikessa raadollisuudessaan on laskettava, tuovat aina ihmisyydestä esiin huomattavasti enemmän kuin tavallinen arkipäivä. Sota ja sen lainalaisuudet asettavat myös yksittäiset ihmiset täysin uudenlaisten moraalisten kysymysten eteen, joihin ei ole olemassa valmiita vastauksia. Onko näissä oloissa mahdollista toimia rauhanajan moraalisäädösten mukaan vai onko sopeuduttava esimerkiksi itseään tai läheisiään säästääkseen täysin uudenlaisiin moraalisiin koodistoihin? Lukiessaan teloituksista, joukkohaudoista,elävillä ihmisillä tehdyistä kokeista ja raiskauksista joutuu myös lukija punnitsemaan omaa arvomaailmaansa. On helppo jälkikäteen tuomita saksalaisten kanssa yhteistyöhön antautuneet pohjoisen ihmiset ja saksalaisiin sotilaisiin rakastuneet ja heidän mukaansa lähteneet naiset moraalittomiksi, mutta silloin emme ymmärrä sitä todellisuutta missä nämä ihmiset joutuivat elämäänsä elämään.

Minä olen tappanut, nöyrtynyt, kontannut maailman mudassa sinun vuoksesi. Minua on väärinpidelty. Minun hampaattomaan suuhuni on tungettu vieraita elimiä, olen joutunut nielemään balkaninmakuista makkaraa ja meinannut tukehtua kirgiisien pilaantuneisiin elinnesteisiin. Olen pyllistänyt käskystä, työntänyt sormeni levittänyt haarojani, minun kaikkiin reikiini on survottu vääriä esineitä vuorotellen, minua on lyöty, syljetty ja häpäisty. Olen pettänyt ja tullut petetyksi. Olen hylännyt Jumalani ja hän on hyljännyt minut.Olen löytänyt isäni ja kadottanut hänet. mutta sinun vuoksesi uskallan edelleen elää, sillä sinun olemassaolosi tekee kaiken vääryyden mitättömäksi. Sinun vuoksesi olen valmis kaikkeen. Sinun vuoksesi olen valmis kuolemaan nyt. ( K, s. 328-329.)

Ketun kirjassa sodan vastapainona on rakkaus. Yhteisössään halveksittu, oman tiensä kulkija, "kätilö Jumalan armosta", toisille Vikasilmä toisille Villisilmä, rakastuu saksalaiseen SS-upseeriin Johann Angelhurstiin, Lapin naisen poikaan, naisten naurattajaan, sodan traumatisoimaan ja maailmaa kameransa linssin läpi katsovaan mieheen. Kätilö, Fräulein Schwester, on rakkautensa vuoksi valmis raivaamaan tieltään kaikki esteet, uhmaamaan yhteisön normeja ja sodan lainalaisuuksia ja kestämään kaikki mahdolliset nöyryytykset ja fyysiset pahoinpitelyt, sillä hän uskoo, että hän ei muuta voi, rakkaus ei muuta voi. Rakkaus Johann Angelhurstiin ja sen tuottamien hedelmien suojeleminen määrittää hänen elämäänsä siitä hetkestä, kun hän miehen ensi kertaa näkee aina viimeiseen saakka.

Kirja rakentuu päiväkirjamaisten merkintöjen varaan, joissa näkökulma on vuoroin Kätilöllä vuoroin Johann Angelhurstilla. Näiden merkintöjen myötä kirjan tarina muovautuu vähä vähältä esiin samalla kun Villisilmän ja hänen Johanneksensa persoonat ja ajatusmaailmat  keriytyvät lukijan eteen. Päiväkirjamerkintöjen väliin on ripoteltu kirjeitä, joita kuolleeksi luultu isä on kirjoittanut tyttärelleen Kätilölle. Isän kirjeiden kautta mukaan tulee se valtapeli, jota sodan osapuolet Pohjoisella jäämerellä harjoittivat, mutta sen  lisäksi ne kertovat voimakkaasta rakkaudesta ja suojelunhalusta omaa lastaan kohtaan. Ajallisesti kirja kattaa ajan kesäkuusta 1944 vuoden 1945 helmikuuhun. Tänä aikana sota sai käänteen, joka vaikutti ratkaisevasti siihen, mitä Pohjoisessa tapahtui ja sitä mitä se merkitsi näiden tilanteiden armoille joutuville ihmisille. Mutta myös sen, miten ihmiset seurasivat omaa sydäntään ja tekivät valintoja henkilökohtaisen rakkauden vuoksi.

Katja Ketun käyttämä kieli on saanut suitsutusta monissa arvosteluissa. Pohjoisen murteeseen yhdistyy juureva, maanläheinen, rehellisen häpeilemätön ja uutta luova kieli, joka aika ajoin sai ainakin minut hämmennyksiin ja aika ajoin puolestaan herätti ihastusta. Tosin alun jälkeen kun kieli oli mielessäni lunastanut paikkansa Ketun kertoman tarinan välineenä, siihen ei enää samalla tavalla kiinnittänyt huomiota, vaan kielestä tuli ikään kuin osa tarinaa, sen elimellinen osa. Kielestä huokui se myyttisyys, joka loi tarinaan sen tunnelman ja piti minua lukijana otteessaan.

Kun täällä blogimaailmassa viime aikoina on veikkailtu tulevia Finlandia-ehdokkaita, niin tässä on minun mielestäni yksi erittäin vahva ehdokas. Ketun Kätilö uudistaa sekä historiallisen romaanin genreä että kieltä uskaliaalla otteellaan.


Kirjasta on kirjoittanut myös Joana ja Leena Lumi

perjantai 4. marraskuuta 2011

Päivä Moskovassa

Viime viikonloppuna kävin kaupungilla pitkästä aikaa ja varasin jopa kameran mukaan, sillä ajattelin, että tänne olisi mukava tallentaa joitain kuvia. Syy siihen että jalkauduimme ihan keskustaan saakka oli se, että Suomessa asuva vanhin tyttäreni oli vierailulla. Aloitetaan vierailulla uuteen loistoon saatetun Bolshoi-teatterin edestä. Sisälle emme kyllä päässeet, vaikka punaista mattoa juuri viriteltiinkin ovien ulkopuolelle. Syy punaiselle matolle oli se, että vihdoin viimein lähes 6 vuotta remontissa ollut teatterin päänäyttämö avasi jälleen ovensa vieraille. Remontin piti alunperin kestää 3 vuotta, mutta niin kuin tässä maassa usein tapahtuu, "asiat eivät mene niin kuin elokuvissa". Kun tämä suurin innostus teatterin uudelleen aukeamisesta vähitellen hiljenee, niin voisi yrittää itsekin päästä paikan päälle kyseistä laitosta ihmettelemään. Tällä hetkellä lähes kaikki liput menevät trokarien käsiin, mikä sekin on täällä ikävän yleistä.

Tyttäreni toivomuksesta kävimme myös valokuvaaja Annie Leibovitzin näyttelyssä, joka olikin mielenkiintoinen esitellen Leibovitzin uraa 15 vuoden periodin ajalta. Näyttelyssä oli kuvia Leibovitzin perheestä, mutta myös kuuluisia kuvia muun muassa raskaana olevasta Demi Mooresta. Oma suosikkini oli karunkaunis mustavalkoinen kuva Patti Smithistä.

Illalla kävimme syömässä upouudessa ostoskeskuksessa, jossa oli näytteillä myös jättimäisen kokoisia matushkoja.

Illan päätteeksi pistäydyimme kahvilassa, jossa oli tuttuja kirjallisia tyyppejä:

Hyvää viikonloppua kaikille. Nauttikaa elämästä, marraskuukin on ihan kiva kuukausi.

tiistai 1. marraskuuta 2011

Lehtiä syksyn arkistosta


















Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta. 2011. Tomas Skarfeltin muistiinpanoja. Otava.
Suomennos ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta Blar ur höstens arkiv.
Suom. Caj Westerberg.

Ikävä mielenvikainen marraskuu on koittanut. Sillä on kolhiintunut maine, syvään juurtunut, ja kuitenkin, ryysyjen alla: lämmin sydän. Pajussa on jo nuput. Ehkä ne kuolevat, kun talvi ryhdistäytyy. Nyt ne sädehtivät vähin äänin kuin merkkinä siitä, että kevät koittaa. Merkillistä. (LSA, 137)

Helmikuussa 2011 kuolleen Bo Carpelanin postuumisti julkaistu teos tuo eteemme vanhan miehen, joka kirjoittaa elämäänsä, merkitsee itseään muistiin. Tomas Skarfelt on eläkkeellä oleva tilastotieteilijä, jolle kirjoittaminen on aina ollut tärkeä asia työn ohella. Hän palaa lapsuutensa maisemiin Uddaan kirjoittamaan ja ollakseen lähellä 94-vuotiasta äitiään. Tutussa ympäristössä hän palaa elämässään taaksepäin, lapsuuden muistoihin, joissa ovat läsnä nyt sairaana oleva äiti, mutta myös kuollut isä. Tässä elämänvaiheessa Tomaksessa sekoittuvat mennyt, lapsuus ja oleva, vanhuus. "Sulassa sovussa minussa on kaksi osaa: vanha äijä ja hämmästynyt lapsi" (LSA, 193).

Vanhuus on jotakin, joka ajoittain tuntuu käsittämättömältä, ajoittain pelottavalta. Se on elämän syksy, joka vähitellen pudottaa kaikki lehtensä. Tomas pyrkii keräämään näitä elämänsä lehtiä ylös omaan arkistoonsa kirjoittamalla. Vaikka hän aika ajoin suhtautuu epäilevästi kirjoittamiseensa, se on kuitenkin elinehto. Samoin kuin musiikki ja muu taide sekä ympäröivä luonto. Kirpeän ironisesti Tomas sen sijaan suhtautuu nykyaikaan, joka tarjoaa TV:n välityksellä ihmisille jos minkälaista roskaa mielen virkistykseksi.

Elämän syksy on myös valmistautumista kuolemaan. Marraskuu on kuoleman kuukausi. Vielä ei kuitenkaan ole Tomaksen vuoro vaan marraskuussa hän hyvästelee äitinsä viimeisen kerran, Äitinsä, jolle hän viimeiseen hetkeen saakka oli ollut lapsi. Tomas olisi seuraava. Mutta niin kuin alun lainauksenikin kertoo marraskuussa on pajuissa jo nähtävissä kevään nuput. Tomaksen elämässä kevättä merkitsee ainakin Slanten, naapurin 5-vuotias poika, joka uteliaasti hivuttautuu sekä Tomaksen että hänen äitinsä maailmaan ja antaa sille valoa pimeydessä.

Slanten sanoo: Hyvä. Hän kääntyy ja juoksee takaisin, sisälle lämpimään,pois marraskuun pimeästä. Lyhty heiluu iloisesti hänen kädessään. Sen näen viimeiseksi ennen kuin tie kaartuu metsään, pimeään. (LSA, 206)

Carpelanin kirja on alaotsikkonsa mukaisesti muistiinpanoja. Se on kokoelma frgmentaarisia lukuja, jotka koostuvat kirjoittajan mietteistä kirjoittamisesta ja taiteesta, muistoista, arkipäivän havannoista, unista, tulevaisuuden kuvista, jotka usein ovat pelottavia ja käsittämättömiä. Sitä määrittää melankolisuus ja kaipuu kauneuteen. Helsingin Sanomissa arvostelija Jukka Koskelainen määritti kirjan romaanin ja proosarunon väliin. Runouteen viittaa ainakin kirjan kieli, joka ajoittain leikittelee sanoilla, ajoittain tajunnanvirtaisesti liikkuu mielikuvasta toiseen. Kieli on kaunista, mutta hitaasti luettavaa juuri tämän ajoittaisen tajunnanvirtaisuuden johdosta. Itselleni oli alkuun vaikeaa päästä mukaan kirjan kieleen ja kirja olikin lepäämässä parisen viikkoa. Kun muutama päivä sitten aloitin kirjan uudelleen, jotain oli tapahtunut. Pääsin mukaan kirjaan ja sen rytmiin, tosin aika ajoin oli pakko pitää taukoja, kun ajatus herpaantui. Toisaalta nämä tauot olivat myös hyväksi, sillä silloin oli aikaa pureskella sitä mitä oli juuri lukenut ja ehkä palata aika ajoin taaksepäin lukemassaan. Uskon, että palaan tähän kirjaan uudestaan jossain vaiheessa ja ehkä muistikirjan ja kynän kanssa, sillä kirja vilisi niin kauniita ajatuksia ja lauseita, että olisi tähänkin tehnyt mieli lainata lähes joka sivulta jotain. Tähän loppuun minun onkin lainattava kappale, joka itselleni henkilökohtaisesti, arkistoja paljon kolunneena herätti paljon ajatuksia:

Arkisto tallentaa elettyä elämää, käytettyjä tai tuhottuja ajatuksia, totuuksia, jotka aika on vahvistanut tai kumonnut, se sisältää muistiinpanoja, päiväkirjoja ja aikakauslehtiä. Arkiston käytävillä kuuluu heikko mutta yksitoikkoinen vaikerrus, valitus, siellä kimmeltää alituisessa liikkeessä oleva hienojakoinen faktojen pölypilvi. Arkistoihin kerääntyvät kuolleet ja heidän tekstinsä, tuli rypistää kirjeitä, myrskyaallot heittävät rantaan sinettejä ja dokumentteja, varjonkaltaiset tutkijat kumartuvat historian ylle sen maatessa ruumiina leikkauspöydällä valmiina vertavuotavaan analyysiin ja paljastavaan ruumiinavaukseen. (LSA, 78)

Hienoja arvioita kirjasta ovat tehneet: KatjaMariaMinnaJoana ja Anna Elina