sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Edith ja Saima



Olen lähiaikoina lukenut kaksi kirjaa, jotka tietyllä tavalla ovat hyvin lähellä toisiaan, mutta loppujen lopuksi kuitenkin melko kaukana, eivätkä sinällään ole rinnastettavissa keskenään. Molemmissa on pääosassa 1900-luvun alkupuolella elänyt runoilijatar, jonka kohtaloksi koitui keuhkotauti hyvin nuorella iällä. Molemmat ovat myös kohonneet kuolemansa jälkeen runoilijoina eräänlaisen ikonin asemaan suomalaisessa runoudessa. Kyseessä ovat tietenkin Edith Södergran (1892-1923) ja Saima Harmaja (1913-1937). Tähän listaan voisi vielä liittää Katri Valan, joka oli nuoren Saiman suuri esikuva runouden saralla. Myös Vala kuoli keuhkotautiin 1940-luvulla sairastettuaan sitä ennen pitkään. Tämä postaus keskittyy kuitenkin Edith Södergraniin ja Saima Harmajaan ja heistä kertoviin teoksiin. Katri Valaan palaan varmasti toiste, myös hän on postauksen ansainnut.

Edith Södergranista lukemaani Ernst Brunnerin kirjaa Edith (alkuper. Edith 1992, suom. Saara Villa, Otava 2011, 304 s.) ei voi pitää perinteisellä tavalla elämäkerrallisena, vaan se on romaani Edithin elämästä Brunnerin silmin. Teos on kirjailijan minä-muotoinen hyppy runoilijattaren ihon alle. Ilmestyessään kirja sai muutamat ruotsalaiset feministitutkijat nousemaan takajaloilleen, sillä he pitivät kirjaa lähes Edithin raiskauksena, tunkeutumisena tämän kaikkein yksityisempään. Enemmän asiasta voi lukea Hesarista. Romaanimuodosta huolimatta tekstiä voisi pitää myös laajana runoelmana, vaikkakin ajoittain hyvin rujona ja karkeana sellaisena. Runoon viittaa käytetty kieli, joka on täynnä nopeita siirtymiä merkityksestä toiseen, kauneudesta rumuuteen, unenomaisuudesta raakaan todellisuuteen samoin siihen viittaa kirjan päänsisäinen, välillä tajunnanvirtainen kerronta. Kirjaa ostaessani en perehtynyt siihen sen tarkemmin, vaan luulin ostavani perinteisen elämäkerran. Yllätys oli melkoinen alkaessani lukemaan, enkä missään vaiheessa päässytkään kunnolla teokseen sisälle, vaan huomasin väsyväni kielen ja kerronnan sameuteen.

Minä istuin sisään suljettuna rautakaihtimien takana ulkopuolisen maailman kertoessa historiaansa kiihkomielisen yksinäisenä. Voimakkailla tönäisyillään se kiihdytti minua niin että minun oli avattava suuni ja purtava sohvan kangasta. Silti se kulki minun ohitseni. Se ei katsonut minua. En kyennyt kiristämään maailmalta edes lievän ylenkatseen ilmettä. Kuljin myrskyjen halki ja raivosin yksin. Kuljin läpi itsesäälikriisien ja itsesyytöskohtausten. (E. s. 56)

Edith Södergran eli pääosan elämästään Raivolassa, Pietarin lähistöllä, jossa eri kielet ja kulttuurit kohtasivat. Hänellä oli suomen-ruotsalainen tausta, mutta ympäristössä vaikuttivat suomalainen ja venäläinen kulttuuri. Lisäksi mukaan tuli saksalainen kulttuuriperintö ja kieli koulun ja myöhemmin parantolajaksojen muodossa. Sairastuminen keuhkotautiin, johon isä oli aiemmin kuollut, 16-vuotiaana samoin kuin läpitunkeva runoilijakutsumus saivat hänet tuntemaan itsensä ympäröivästä maailmasta irtiolevaksi, yksinäiseksi ja mihinkään kuulumattomaksi. Tätä tunnetta vahvisti myöhemmin intohimoinen Nietzchen oppien sisäistäminen ja se ulkopuolisuuden tunne, joka syntyi siitä, että hänen runoutensa oli vielä hänen eläessään liian shokeeraavaa aikalaisille ja hän jäi ilman tunnustusta alalla, joka oli hänelle kaikkein tärkein. Vain muutamien ihmisten, tärkeinpänä oma äiti Helena Södergran, tuki ja rohkaisu auttoivat jaksamaan eteenpäin.

Omien henkilökohtaisten vaikeuksien taakkaa Edithin elämässä lisäsi vielä ympärillä oleva kuohuva aika vallankumouksineen ja sisällissotineen ja voikin mielestäni sanoa, että aikakauden ja sen mukanaan tuomien seurausten kuvaus nousee hyvin tärkeäksi Brunnerin kirjassa. Se inhimillinen hätä ja eri maailman rajoilla olemisen aiheuttamat kärsimykset nousevat siinä suureen rooliin. Pääosin Brunner tuntuu olevan perillä näistä tapahtumista, mutta pieniä lipsahduksia sattuu: Svinhufvud ei ollut Suomen presidentti vielä vuonna 1917 saapuessaan Siperian karkoitukseltaan juhlittuna sankarina. (Nipo mikä nipo)

Ernst Brunnerin hurjan Edith-vuodatuksen jälkeen Saima Harmajan päiväkirjoihin perustuva Saima Harmaja. Palava elämä. Päiväkirjaa, kirjeitä. (Toim. Kirsti Toppari, WSOY 1998, 480 s.) tuntuu melko kesyltä luettavalta. Kysymys on pääasiassa päiväkirjoihin ja kirjeisiin perustuvasta teoksesta, joka kattaa aikavälin 1923-1937. Toki kyseessä on aivan erilaatuinen kirja, eikä kukaan odotakaan, että koulutytöstä nuoreksi naiseksi 1900-luvun alkupuolella varttuva kuvailisi elämäänsä rujosti ja mitään häpeilemättä. Saiman päiväkirjan sivuilta on luettavissa ne samat tunteet, unelmat, pelot ja kokemukset, joita tuhannet samanikäiset ovat kirjanneet ja tulevat kirjaamaan.

Monilla päiväkirjaa kirjoittavilla nuorilla on yhtenä motiivina ollut voimakas halu kirjoittaa ja ilmaista itseään ja päiväkirjaa on usein pidetty paikkana harjoittaa itseilmaisua ja tuottaa tekstiä (sama näkyy nykyään monissa blogeissa, jotka toimivat kirjoittamisen harjoittamispaikkoina). Haave kirjailijuudesta on elänyt monen päiväkirjurin sivuilla ja Saima ei tee tästä poikkeusta. Jo hyvin varhaisessa vaiheessa hänen päiväkirjansa täyttyy runoista, itseilmaisun tarpeesta, luomisen ja kirjoittamisen pakosta ja runoilijahaaveista. Itse hän tuo tämän esiin sanoessaan, että "minä yksinkertaisesti riutuisin ilman kynää ja paperia".

Itse en ole koskaan, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, viehättynyt Saima Harmajan runoista ja luinkin kirjan ennenkaikkea kulttuurihistoriallisena kuvauksena 1920-1930-luvun nuoren tytön elämästä. Tämän suhteen kirja jakaantuu mielenkiintoisiin osiin. Ensimmäiset vuodet, jolloin Saima oli vielä terve päiväkirjojen sivut täyttyivät eloisista kuvauksista koulutytön päivistä, harrastuksista, aatteista ja mielipiteistä ja näin syntyi näkymä siihen ympäröivään maailmaan jossa Saima eli. Hän oli kiihkeä isänmaan ystävä ja aitosuomalainen, ajankohdan sukupuolirooleihin hän suhtautui aika ajoin kiihkeän vastustavasti ja aika ajoin hän taas tunsi itsensä sopimattomaksi näitä rooleja vastaamaan. Vähitellen nämä ympöivän maailman tapahtumat saavat yhä vähemmän ja vähemmän tilaa ja tilalle nousee Saiman oma sisäinen maailma, jota hallitsee paitsi vähittäin hiipivä sairaus, myös muut minuuden vahvat kokemukset muun muassa eroottinen herääminen ja rakkauden ja seurustelun kokemukset. Ajoittain lukija tosin pääsee kurkistamaan myös ajan kulttuurielämään, esimerkiksi Nuoren Voiman ja sen piirissä vaikuttaneiden kirjailijoiden, kuten Mika Waltarin maailmaan ja Saiman elämään opiskelijana Tarttossa ja sen kulttuuripiireissä. Mikä myös on mielenkiintoista on se, miten päiväkirjasta ja kirjeistä, jotka useimmiten on suunnattu jollekin perheeenjäsenelle, välittyy kaksi aivan erilaista Saimaa kokemuksineen.

Saiman ja Edithin elämät koskettavat myös toisiaan. Molemmat olivat hoidossa Nummelan keuhkotautiparantolassa, josta Saima kirjoitti päiväkirjaansa seuraavasti:

Vielä en ole paljoakaan levoton. Vuoteeni vieressä on ihmeellinen uneksiva ruusu, huone on hiljainen ja valkea, ikkunan alla seisovat samat vakavat männyt, joita Edith Södergran on katsellut. Olikohan hänkin täällä syksyllä, näkikö hän parvekkeeltaan, miten kultaiset koivut hitaasti kirkastuivat auringon tullessa esiin, miten läpikuultava on järven kylmä sini, miten havut kimaltelevat hiljaa liikahdellen puhtaassa tuulessa. Seurasiko hän pilvien hentoa liu`untaa yli taivaan, rakastiko hän niiden vaaleita, häipyviä, käsinkoskemattomia värejä. Ja yskikö joku hänen vieressään raatelevaa yskäänsä juuri silloin kun hän kirjoitti: "Minä olen itse myötäkäyminen". (PE, s. 340)

Edith Södergran oli Katri Valan ohella yksi Saima Harmajan esikuvista runoilijana, jopa niin, että Martti Haavio arvostelessaan Saiman runokokoelmaa näki siinä vähän liikaakin Edith Södergranin jäljittelyä. Saima saavutti kuitenkin eläessään sen, mistä Edith jäi paitsi, sillä hän sai myös positiivisia arvosteluja runoudestaan, joka vastasi niitä odotuksia, joita aikakausi runoudelle asetti. Nyt kun itse tästä ajasta käsin, lähes sata vuotta myöhemmin,  tarkastelen asiaa täysin subjektiivisesti on Edith Södergran selvästi paremmin kestänyt aikaa ja nousee yhä uudelleen uusien sukupolvien tietoisuuteen. Tämän arvostuksen olisi suonut hänelle jo hänen eläessään.

Tällä kirjoituksella osallistun Paulan "Kirjallista elämää" haasteeseen.


15 kommenttia:

  1. Kiinnostava kirjoitus.

    Lukiessani Helvi Hämäläisen päiväkirjoja niissä hän mainitsi Saima Harmajan, ja minusta arvosti häntä.

    VastaaPoista
  2. Jokke, Saimakin mainitsi päiväkirjassaan, että Helvi Hämäläinen oli käynyt häntä tapaamassa. Arvostus oli molemminpuolista. Nuo Helvi Hämäläisen päiväkirjat ovat myös äärettömän kiinnostavia kulttuurihistoriallisia dokumentteja.

    VastaaPoista
  3. Upea kirjoitus, kiitos! Täytyy joskus vähän virkeämmillä silmillä tulla lukemaan juttusi kunnolla, mutta kommentoin nyt vain, että minunkin mielessäni Saima ja Edith ovat jostain syystä linkittyneet yhteen. Runot ovat muodoltaan ja tunnelmiltaankin hyvin erilaisia, mutta kumpikin kirjoittaa paljon kuolemasta ja henkilöhistoriassakin yhteistä oli sairastaminen ja kuoleman läheisyys.

    VastaaPoista
  4. Olipas poikkeuksellisen kiinnostava juttu! Kiitos tästä :-)

    VastaaPoista
  5. Ihania kirjoja - maailma on niitä täynnä! Edith Sodergranista kertova kirja kuulostaa erikoiselta toteutukseltaan, ja kirjoitit siitä paljastavasti: "Yllätys oli melkoinen alkaessani lukemaan, enkä missään vaiheessa päässytkään kunnolla teokseen sisälle, vaan huomasin väsyväni kielen ja kerronnan sameuteen." Miten upeasti osasitkaan kertoa lukukokemuksestasi!

    Voisin liittää nämä Kirjallista elämää -haastekoosteeseen loppuvuonna, jos lupaat.

    Blogissani on tunnustus sinulle!

    VastaaPoista
  6. Kiitos Maria. On totta, että molemmat kirjoittavat paljon kuolemasta ja varmasti yksi osasyyllinen siihen on sairaus. Tosin Saimalla tätä oli päiväkirjojen mukaan havaittavissa jo paljon ennen kuin taudin lopullinen kohtalokkuus hänelle selvisi.Ehkä osittain siinä oli kyse jonkinlaisesta nuorta viehättäneestä kuoleman estetiikasta.

    Booksy, kiitos!

    Paula, kiitos sanoistasi ja tunnustuksesta. Tuo lukukokemus johtui aivan varmasti siitä, että odotin aivan toisenlaista kirjaa enkä täysin päässyt irti odotuksistani. Kirjoittaessani juttua mielessäni oli koko ajan haasteesi, mutta en sitten kuitenkaan muistanut merkitä sitä. Lisäsin sen teksiin nyt.

    VastaaPoista
  7. Mielenkiintoinen kirjoitus! Minä en ole kovin suuri ruonouden tuntija, mutta molemmat naiset ovat jossakin määrin tuotantonsa kautta tuttuja - ja kiehtovia. Tuo keuhkotauti on kyllä aikanaan niittänyt paljon kansaa. :/ Tosiaan tuntuu, että etenkin kirjailijoista/taiteiljoista on joka toinen menehtynyt siihen. Ehkä siksi keuhkotaudilla on jopa romanttinen vivahde, mikä on kyllä aika kauheaa.

    VastaaPoista
  8. Karoliina, en minäkää pidä itseäni runouden tuntijana, mutta nämä naiset kiinnostivat jo ihan kulttuurihistoriallisessa mielessä ja Edith Södergranilta löytyy tuotannossaan myös hyvin puhuttelevia runoja.

    Keuhkotaudilla tosiaan on minunkin mielestäni jossain määrin romanttinen vivahde ja tässä suhteessa Brunnerin kirja onkin melko järisyttävää luettavaa, sillä siinä sairaus kaikkine oireineen on kaikkea muuta kuin romanttinen.

    VastaaPoista
  9. Jaana, tämä tekstisi pitäisi hakata kiveen!

    No nyt minä sen sanon: Minulla on aima Harmajan Kootut runot, mutta Saima on niin laimea verratuna Edithiin ja Katriin. Minullakin on Saimalta muutama runo, joista pidän kovasti, mutta siinä se sitten onkin.

    Ja tiedän, että Saima sai huomiota eläessään, mutta Edith ei. Södergranin Runoja on aina yöpöydälläni ja Katri Valan Kootut runot on tässä toimisto/kirjastossani, ei hyllyssä, vaan metrin päässä kädestäni;-)

    Kiinnostavaa, että luit Ernst Brunnerin Edithin. Siitä ollaan oltu montaa mieltä. No, minä kyllä pidin. Ajattelen niin, että vaikka Brunner on ottanut hurjiakin taiteilijan vapauksia, niin samalla hän tekee kuin 'Edithit' eli Edith halusi aukoa uusia uria ja olla hurja. Näen aina,miten hän kuumana kesäpäivänä ottaa Valkjärven (äitini kotipitäjä) kiesit ja ajaa tyttöjen kanssa hurjaa kyytiä Terijoen sannoille.

    Oi ja ovi, tästä voisi jatkaa vaikka kuinka...

    VastaaPoista
  10. Leena, olet oikeassa siinä, että Brunner tekee "Edithit". Vika omassa lukukokemuksessani oli vain siinä, että odotin aivan toisenlaista tekstiä. Minulla ei ollut mitään ennakkotietoa Brunnerista ja hänen suhteestaan Edithiin, esimerkiksi siitä, että hän oli tehnyt väitöskirjansa E:n runoudesta, ja siksi koko teksti tuli silmilleni ikään kuin puun takaa. Se ei ollutkaan sitä mitä olin odottanut, perinteinen elämäkerta, ja tämä ennakkoasenne jotenkin varjosti koko lukemista.
    Teksti oli kyllä hyvin vahvaa ja vaikuttavaa, esimerkiksi siinä missä keuhkotauti Saiman kohdalla on hidasta hiipumista, se Edithin kohdalla Brunnerin tekstissä on rajua ja rumaa, täynnä verta ja ysköksiä.

    VastaaPoista
  11. Todella mielenkiintoinen postaus, kiitos! Koska aion pian lukea Brunnerin Edithin, oli hyvä saada valmennusta alle. Tähän kirjaan täytyy selvästi lähteä runollisella asenteella :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirja tosiaan oli melko erilainen kuin olin kuvitellut, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Oikea asenne varmasti auttaa paljon lukukokemuksessa.

      Poista
    2. Totta, mutta minusta siinä löytyy Edithin runojen teemaa, uskonnollisuutta, Pietaria, kuuta, kuolemaa, ja jopa alastomuutta ...

      Sinun bloggauksesi on erinomainen :)

      Poista
    3. Kiitos Jokke! Tämän kirjan kohdalla huomasin selvästi miten ennakkokäsitykset vaikuttavat lukemiseen. Sinänsä erinomainen kirja ja sisälsi kaikki nuo sinun esiintuomasi elementit, mutta minulle ei täysillä lukuhetkellä kolahtanut.

      Poista
    4. Luultavasti suurin ongelma kirjassa on sen minämuoto, koska oikeasti "minä ei ole sitä kirjoittanut eikä kokenut" ja kyse on kuitenkin oikeasta ihmisestä, jolloin kolahdusta ei tapahdu.

      Luin teoksen samoihin aikoihin kun tutustuin Södergranin runoihin, ja tässä viitekehyksessä kirja oli silmiä avaava, vaikka kirjallisena teoksena ei jää ehkä muistiin.

      Poista