sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Kosto: Rakkaustarina



Yhtä asiaa et oivaltanut. Eikä sitä kukaan olisi osannut sinulle kertoa. Sitä, ettei raiskaus ollut yksittäinen tapaus, joka sattui yhtenä yönä puistossa umpimähkään kuin salamanisku, vaan että se määritteli kertakaikkisesti Teena Maguiren koko elämän ja sitä kautta myös sinun elämäsi, sitten jälkeenpäin. Se, mitä Teena oli ollut, se mitä Bethie oli ollut, oli yhtäkkiä jäänyt pimentoon. Äidistäsi tuli Se nainen jonka miesjoukko raiskasi Rocky Pointin venevajassa, ja sinusta tuli se tyttö, Teena Maguiren tytär. (Kosto, s. 48.)

Joyce Carol Oatesin Kosto: rakkaustarina ( alkuper. Rape: A Love Story, suom. Kaijamari  Sivill, Otava 2010, 152 s.) on vavahduttava lukukokemus. Kun kirjan aloittaa, sitä ei voi laskea kädestään, vaikka vatsaa vääntää ja pää huutaa, että tämä on väärin, näin ei voi tapahtua, mutta silti sitä vain jatkaa lukemistaan. Yhtä asiaa ihmettelen: miksi kirjan suomennoksessa on käytetty kostoa alkuperäisen raiskauksen tilalla. Olisiko raiskaus ollut liian pelottava ja karkottanut mahdollisia ostajia? Toki kirjassa käsitellään myös kostoa, sitä miten ihminen hakee oikeutta oman käden kautta, koska kokee, että oikeusjärjestys ei voi sitä hänelle antaa. Mutta ennen kaikkea kirja on kuitenkin kertomus raiskauksesta ja siitä miten se määrittää ihmisen koko elämän ja myös läheisten elämän. Ja miten raiskaustapauksissa lähes aina myös uhri tavalla tai toisella joutuu syyllistetyksi tai ainakin hän itse saattaa vahvasti kokea niin. Tämän kirjan luettuani taannoinen lutkamarssi saa entistä vahvemmin hyväksyntäni. Kyseisessä marssissahan oli kysymys siitä, miten nainen saa pukeutua ja miten hän ei saa. Voiko naisen pukeutumista käyttää uhrin syyllistämiseen: miksi pukeuduit minihameeseen? Kun viranomaisten taholta nostetaan nämä asiat huomion kohteeksi, samalla ikään kuin implisiittisesti annetaan jo jotain anteeksi raiskaajalle. Itsehän se tätä kerjäsi! Kostossa raiskauksen uhri Teena Maguire  joutuu juuri tälläisen syyllistämisen kohteeksi yhteisössään, loppujen lopuksi syyllinen onkin Teena, eikä ne 7-8 humalassa ja huumeissa olevaa nuorta miestä, jotka raiskaavat hänet ja vielä Teenan lapsen Bethien ollessa silminnäkijänä.:

Sellainen nainen, kolmenkymmenenviiden ja pukeutuu kuin teinityttö. Hihaton toppi, farkkusortsit, kulunut blondattu tukka kiharalla kasvojen ympärillä. Paljaat sääret, korkeakorkoiset sandaalit! Tiukat seksikkäät vaatteet, jotka myötäilivät rintoja ja takamusta, mitä se oikein odotti? (Kosto, s. 9)

Teena ei kuole väkivallan ja raiskauksen uhrina, vaikka olisikin halunnut kuolla, varsinkin sen jälkeen, kun hän kokee täydellisen nöyryyttämisen oikeudenkäynnissä. Oikeudenkäyntiä seuraa myös John Droomor, poliisi, joka löysi Teenan venevajan lattialta vertavaluvana ja muodottomaksi pahoinpideltynä. Teena ja John Dromoor olivat tavanneet ennen tätä kohtalokasta tapausta kerran aikaisemminkin. He olivat pitäneet toisistaan, mutta mitään sen enempää ei ollut tapahtunut, sillä John oli periaatteen mies ja hänellä oli vaimo ja lapsi tulossa.
Periaatteista on myös kyse, kun John, tajuttuaan oikeudenkäynnin epäoikeudenmukaisuuden Teenaa kohtaan, alkaa toteuttaa oikeutta omien periaatteidensa näkökulmasta. Se, mitä John tekee herättää lukijassa kysymyksiä, joita tosin on herännyt jo irvokkaan oikeudenkäynnin aikana, eli kysymyksiä moraalista ja siitä mikä on oikein ja mikä on väärin. Onko oikein toteuttaa 1990-luvulla oikeudenkäytön periaatteita, jotka ovat peräisin ajalta ennen ajanlaskua? Vaikka lukijana kuinka tajusin, että se mitä John teki,oli väärin, niin täysin en voinut häntä tuomita, vaan ajattelin kuten Hammurabi aikoinaan, sillä niin vahvoja tunteita Teenan kohtalo minussa naisena herätti.

Teenan tapauksessa raiskaustilanteen kauhut kaksinkertaistuvat, sillä samalla kun hän itse on silmittömän väkivallan kohteena, hänellä on koko ajan huoli 12-vuotiaasta tyttärestään, joka on hänen mukanaan, kun raiskaajien lauma yllättää heidät kansallispäivän alkuyön levottomina tunteina. Vaikka lapsi ei fyysisesti tule raiskatuksi, niin henkisesti hän ei enää koskaan ole ennallaan, hänen lapsuutensa oli loppunut, se kuului aikaan ennen ja kaikki muu, koko loppuelämä, aikaan sen jälkeen. Kun miettii kirjan nimessä olevaa rakkaustarinaa, tulee pohtineeksi mihin sillä viitataan. Sillä Teenan ja Johnin välillä ei ainakaan ole ääneenlausuttua rakkautta, jolla voisi motivoida sen, mitä John tekee Teenan puolesta. Mutta Johnin teot voidaan motivoida myös hänen omalla maailmankatsomuksellaan ja hänen tavallaan ajatella maailmasta. Ennen kuin John oli ryhtynyt poliisiksi hän oli toiminut sotilaana ja oli ollut mukana Persianlahden sodassa. Sota ei mennyt jälkiään jättämättä, kuten eivät sodat koskaan, vaan: Yhtenä kirkkaana harhaisena aamuna aavikolla hän oli nähnyt sielunsa käpertyvän kuin mittarimato ja kuolevan kuumaan hiekkaan. Ensi alkuun hän oli ikävöinyt sitä. Sitten se oli unohtunut. (Kosto, s. 14.) Työ poliisivoimissa ei täysin tyydyttänyt häntä, sillä hän kaipasi tilaisuuksia toimia ja Teenan tapauksessa hän oli vihdoin löytänyt sen. Toimillaan John Dromoor herättää kuitenkin yhden ihmisen rakkauden itseään kohtaan, Bethielle hän tulee ikuisesti olemaan sankari, sadun prinssi, joka pelasti hänet ja hänen äitinsä. Toiminnan moraalisia perusteita Bethie ei todennäköisesti tule koskaan kysymään.

Haudankaivajan tytär oli fantastinen lukukokemus ja tämä  Kosto:Rakkaustarina sai minut entistä enemmän vakuuttuneeksi siitä, että Joyce Carol Oates on kirjailja, jolla on sanottavaa ja myös kyky sanoa se vakuuttavasti ja lukijalle armoa antamatta.

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin  Leena LumiJoriMari Aanni MNaakkuSusaSanna/LuettuaKatja ja Valkoinen kirahvi.

20 kommenttia:

  1. Tämä oli tosiaan rankka ja koskettava lukukokemus, mutta jotenkin petyin tähän hieman. Mietin silloin lukemisen aikaan, että luin tämän liian nopeasti. Haudankaivajan tytär taas oli loistava:)

    VastaaPoista
  2. MInusta tämä oli muistaakseni ajatteluttava mutta ei koskettava kirja. Jotenkin en pääse Oatesin tyylin makuun, koen sen etäännyttäväksi :-/

    Siitä olen samaa mieltä, että asiaa on syytä pitää esillä; väkivallan uhrin syyllistäminen väkivallasta on aina väärin... ja sitä tehdään niin helposti. Raiskauksista syytetään raiskatuksi joutuneita naisia, koulusurmaajista aletaan miettiä että kiusattiinko, jne. Kai ihmismieli yrittää suojauta siten, selittää että "näin ei käy minulle jos noudatan sääntöjä".

    Harhaa - siksi pitää olla kiitollinen kirjailijoille, jotka näihin vaikeisiinkin asioihin tarttuvat =)

    VastaaPoista
  3. Kosto on juuri tuollainen suorastaan fyysinen lukukokemus. Oates kirjoittaa tässä kirjassa hyvin pienieleisesti, toteavasti, ja kuitenkin teksti on todella voimakasta.

    Dromoorin kostotoimenpiteet herättivät minussa hyvin ristiriitaisia tuntemuksia, ja olen hiukan hämmentynyt siitä että monissa jutuissa ne on hyväksytty varauksettomasti ja jopa riemuiten. Hyvä että toit esille myös niiden moraalisen kyseenalaisuuden.

    Lukijana kyllä koin tiettyä tyydytystä kostosta, mutta en kuitenkaan pystynyt suhtautumaan tähän pelkkänä tarinana, jolla ei ole mitään yhteyttä oikeaan elämään. Hyväksyisinkö todellisuudessa oman käden oikeuden? Haluaisin uskoa että en.

    En tiedä, mikä Oatesin oma kanta on, mutta minusta hän esitti raiskaajat loppupuolella enemmän säälittävinä surkimuksina kuin totaalisen pahoina ihmisinä. Missään tapauksessa Oates ei syyllisty yksinkertaistamaan vaikeaa aihettaan.

    Hieno kirjoitus, kiitos.

    VastaaPoista
  4. Sanna, minua vähän pelotti tarttua kirjaan aiheen rankkuuden takia, mutta kun sen tein, en voinut laskea kirjaa kädestä, muuten kuin välillä haukkoakseni henkeä. Minusta Oates onnistui hienosti nostamaan esiin erilaisia puolia, vaikka romaani oli sivumäärältään melko niukka. Pidin erittäin paljon Haudankaivajan tyttärestä, mutta minun mielessäni tämä ei hävinnyt sille yhtään.

    Booksy minulle tämä oli sekä ajatteluttava että koskettava kirja. Tunsin tunteita, joita harvoin kirjaa lukiessa tuntee, jotain alkukantaista vihaa ja tyydytystä kostosta, jonka kuitenkin tajuaa moraalisesti vääräksi. Minä olen ihan Oatesin lumoissa ja seuraavalla Suomen keikalla kahmin varmasti lisää hänen kirjojaan.

    VastaaPoista
  5. Liisa aivan mahtavan hieno kommentti, paljon asioita joita itsekin mietin. Kaiken kaikkiaan Dromoor oli hyvin vastenmielinen ihminen, jota kammoaisin oikeassa elämässä. Hänen tunteettomuutensa, kylmäverisyytensä, aseiden ihailunsa, militaarisuutensa ovat karmivia ominaisuuksia. Mutta kuitenkin jollain kummalla tavalla tunsin tyydytystä siitä, mitä hän teki, koska Teena ei muuten oikeutta saanut.

    Näitä raiskaajatyyppejä en kylläkään säälinyt yhtään, vaikka Oates tosiaakin kuvasi heidät melko onnettomiksi nuoriksi miehiksi, joita löytyy pilvin pimein maapallon joka kolkalta. Murrosikäisen pojan äitinä mietin myös, miten oikeasti reagoisin, jos poikani olisi syyllistynyt vastaavaan. En tiedä vastausta ja toivottavasti minun ei koskaan tarvitse miettiä sitä.

    VastaaPoista
  6. Hieno kirjoitus ja tähän minulla on sanottavaa.

    Ensinnäkin Oates on ehdottomasti 'minun kirjailijani', mutta loppepeleissä haudankaivajan tytär olikin helpompi kuin tämä Kosto: Rakkaustarina. Minä putosin tähän suoraan päälleni ja asetuin kaikin voimin Johnin teon puolelle. Pitää olla kova juttu, että otan tällaisen kannan.

    Minä niin vihaan, siis vihaan, sitä, että naiseen kosketaan hänen sitä haluamatta sen perusteella, miltä hän näyttää, miten hän pukeutuu, tanssii etc. Ja vakuutan, että puhun nuoruuden kokemuksesta ja kolme kertaa sattuma pelasti 16-18 vuotiaan tytön aivan vieraan 'vanhan ukon' kynsistä. Pukeuduin provosoivasti ja teen niin vieläkin jos huvittaa. Olen ollut hyvin närkästynyt, kun olen muutaman kerran eksynyt sellaisiin 'ukkoblogeihin', joissa käytetään ikävää kieltä ja puhutaan törkeällä tavalla nuorista naisista. Minulla veret seisahtuu, sillä tyttäreni on kaunis, lahjaks ja uhmakas ja pukeutuu miten huvittaa. Eräät eivät tiedä, mitä nuo nuoret kaunottaret tirkistelijöistä, huutelijoista ja puristelijoista ajattelevat ja keskenään puhuvat.

    Ysi asia minulla on vielä menneisyydestä selvittämättä, mutta 'tapaus' ei ikinä myönnä. En kestä enää nähdä...

    Lue uudesta Annasta Katja Ketun haastattelu Minua ei raiskata. Ei mikään ihme, että Kätilö kolahti minuun tai siis Kettu itsessään heti. Ja tämä Oatesin kirja.

    Ihan valmis lutkamarssille!

    VastaaPoista
  7. Luin tämän kesällä todella vauhdikkaasti, en vain voinut lopettaa, vaikka tällainen pienoisromaani olisi varmaan tyylinsä puolesta vaatinut hitaampaa lukemista ja pohdintaa. Kuvotus ja inho ja oman etiikan pohdinta vaihtelivat jatkuvasti, sillä minäkään en tiedä, miten oikeassa elämässä voisin suhtautua oman käden oikeuden jakamiseen. Tai tiedän, että en pidä sitä teoriassa oikeana, mutta kuinka kävisikään, jos minun pitäisi sitä oikeasti miettiä.

    Mutta niin, välillä menee usko siihen, että naisena saisi koskaan elää rauhassa, ihan todella. Nyt on taas ollut pinnalla tämä ilmiö, jossa aikuiset miehet maksavat teinitytöille rahana, vaatteina, päihteinä seksistä tai edes ehdottelevat sitä. Ja yhtenä lauantai-iltana todistin, kuinka keski-ikäinen ratikkakuski huoritteli alle kolmekymppistä naismatkustajaa. Eipä tuo ole tietenkään raiskaukseen verrattavaa, mutta kaikki nämä kertovat kyllä aika vahvasti omaa kieltään siitä, mitä on olla tyttö/nainen 2010-luvun Suomessa.

    Ei miehilläkään helppoa ole, en sitä väitä.

    Meni ehkä vähän ohi kirjallisen aiheen, mutta tämä tematiikka herättää paljon ajatuksia.

    VastaaPoista
  8. Kosto: rakkaustarina on hieno ja ravisuttava teos. Se on lyhyydestään huolimatta raskas lukea.

    Minäkin luin tämän viime vuonna ja pohdin tekstissäni juuri samaa kirjan suomennetun ja alkukielisen nimen suhteen. Mietin, tosin hyvin lyhyesti, että sekä englannin- että suomenkielinen nimi kantavat sisällään kirjaa hyvin luonnehtivia teemoja, molemmat sanat ikään kuin katselevat tapahtumia hieman eri näkökulmasta:
    http://luminenomena.blogspot.com/2010/11/joyce-carol-oates-kosto-rakkaustarina.html

    VastaaPoista
  9. Tätä lukiessa tuli monin paikoin tunne, että tekisi mieli huutaa ääneen- todella voimakas lukukokemus. http://jarjellajatunteella.blogspot.com/2010/11/joyce-carol-oates-kosto-rakkaustarina.html

    Luin viime vuonna myös Oatesin Blondin ja vakuutuin, että hän todellakin osaa kirjoittaa. Ihana oli huomata, että häneltä onkin tullut paljon teoksia.

    Nyt näyttäisi blogigalluppini mukaan, että joulunpyhinä pääsen lukemaan vihdoin Haudankaivajan tyttärenkin ;)

    VastaaPoista
  10. Leena, tämä on kyllä kirja, joka aivan varmasti saa henkilökohtaiset tunteet liikkeelle, varsinkin jos on kokemusta ahdistavista tilanteista. Myös suhteessa omiin lapsiin tätä peilaa aika voimakkaasti, esimerkiksi minun nuorin tyttäreni on nyt samanikäinen kuin Bethie oli, kun hän joutui todistamaan äitinsä raiskausta, tai minun poikani pian samanikäinen kuin nuo raiskaajat.

    Meidän perheestä vanhin tyttäreni edusti kunniakkaasti mielipidettämme lutkamarssilla, voisin kyllä itsekin osallistua.

    Tuo Ketun haastattelu olisi varmasti mielenkiintoinen, mutta täällä minulla ei ole mahdollisuutta saada lehteä käsiini.

    Helmi-Maaria, go for it!

    Suketus, meillä on ilmeisesti täysin samat kokemukset kirjan lukemisesta. Ja minun mielestäni ei mennä ohi aiheen, jos kirja herättää voimakkaita ajatuksia ja tunteita. Silloin voidaan sanoa, että kirjailija on onnistunut.

    VastaaPoista
  11. Katja ja Susa käynkin heti lukemassa teidän arvionne kirjasta ja lisään ne muiden joukkoon.

    Katja, minustakin nimivalinnat korostavat kirjasta tiettyjä puolia, mutta silti ihmettelen, miksi raiskaus on korvattu kostolla. Olisi mielenkiintoista saada suomentajan mielipide asiasta.

    Susa, luulen, että seuraavana listallani on juuri Blondi.

    VastaaPoista
  12. Hieno arvio ja kiinnostavaa keskustelua. Luen Koston joskus, kun olen vielä vähän kerännyt rohkeutta. Tuosta kirjan suomenkielisestä nimestä pitää sanoa, että suomentaja sitä tuskin on valinnut, vaan kustantamo.

    VastaaPoista
  13. Maria, varmaankin on totta tuo, että kirjan nimi on tullut kustantajalta eikä kääntäjältä.

    VastaaPoista
  14. Minä luin tämän myös viime vuoden lopussa - ei mitään kevyttä joululomaluettavaa. Vaikuttava lukukokemus ja oli raivostuttavaa, kun juuri kukaan ei ollut kirjaa vielä lukenut. Tämän kirjan lukemisen jälkeen olisi kaivannut keskustelua, purkamista ja puhumista.
    http://opuscolo-kirjastakirjaan.blogspot.com/2010/12/joyce-carrol-oates-kosto-rakkaustarina.html

    Oatesilta olen lisäksi lukenut Putouksen, josta pidin kovasti sekä Haudankaivajan tyttären. Taitava kirjoittaja, jolla aika vahvasti naisen asema esillä kirjoissaan.

    VastaaPoista
  15. Valkoinen Kirahvi, kävin lukemassa myös sinun arviosi, mielenkiintoisia pohdit kuten tuota nimiasiaa, joka minuakin hämäsi. Tämä kirja on kyllä herättänyt hienoja keskusteluja joka puolella ja hyvä niin. Kirjan vaikuttavuus itselleni tulee esiin esimerkiksi siinä, että luin kirjan yhden päivän aikana ja heti lukemisen jälkeen oli tehtävä kirjasta arvio tänne blogiin. Yleensä minulla menee useampi päivä ennen kuin saan arvion aikaiseksi. Itse asiassa sama juttu kävi Katja Ketun Kätilön kanssa, siitäkin oli tehtävä arvio saman tien kun oli lopettanut lukemisen.

    Minulla on onneksi vielä monta Oatesin kirjaa lukematta, seuraavaksi aion tarttua Blondiin tai Putoukseen.

    VastaaPoista
  16. Myöhästynyt kommentti vanhempaan postaukseesi: Kiitos kun linkitit tänne arvostelusi Tuulikki Pekkalaisen kirjasta Susinartut ja pikkuimmet. Aihe tulee minulle vuosi vuodelta kiinnostavammaksi äitini perhehistorian takia. Pekkalaisen kirja olisi voinut jäädä minulta huomaamatta ilman linkkiäsi.

    VastaaPoista
  17. Pirkko, ole hyvä. Olen todella iloinen, että ihmiset ovat kiinnostuneita näistä asioista. En tiedä miten sinun suvussasi on asioista puhuttu, mutta oman kokemukseni on sama, minkä Pekkalainenkin vahvistaa, että vaikeneminen on usein ollut melko totaalista näistä vuoden 1918 asioista.

    VastaaPoista
  18. Tämä on hurja, vavahduttava teos. Ensimmäinen, jonka luin Oatesilta, ja minusta tuli fani kertaheitolla. Haudankaivajan tytär on myöskin vaikuttava, mutta tämä on jotenkin enemmän. Hieno kirjoitus hienosta kirjasta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä kirjasta ja tuo Kansan Uutisten juttu toi tämän hyvin voimakkaasti mieleen. Todellisuus on edelleen usein sen kaltainen, mitä Joyce kirjassaan kuvailee. Järkyttävää ja uskomatonta.

      Poista