tiistai 29. marraskuuta 2011

Kuolema ja vähän rakkautta - Venäläistä nykykirjallisuutta

Aika ajoin nousee erilaisissa medioissa puheeksi venäläisen nykykirjallisuuden tila. Kun mietitään niitä perinteitä, joita maan kirjallisuus on aikojen kuluessa luonut, niin on pakko sanoa, että tällaisia kirkkaita tähtiä ei enää aikoihin ole syntynyt. Heti perään on kuitenkin todettava, että aika vähän olen venäläistä nykykirjallisuutta lukenut, sillä en osaa venäjää eikä suomennettujen kirjojen tarjonta ole luonut kovin houkuttelevaa kuvaa. Esimerkiksi tässä Parnasson artikkelissa mainituista kirjailijoista en ole lukenut kuin Boris Akuninia ja Viktor Pelevinia. Kumpikaan ei suuremmin innostanut. Sen sijaan mainitut Tatjana Tolstaja ja Ljudmila Ulitskaja kiinnostaisivat. Listassa mainittujen lisäksi nostaisin esiin Natalja Kljutsarjovan teoksen Kolmannessa luokassa, joka on hellyyttävä kertomus nuoresta Nikitasta ja hänen halustaan tehdä hyvää. Eräänlainen Dostojevskin Idiootin sukulaissielu. Tästä voi käydä lukemassa Kiiltomadon arvostelun kirjasta. Kaikkine ristiriitaisuuksineen Venäjässä olisi aiheita mistä ammentaa ja minua esimerkiksi kiinnostaisi valtavasti realistinen kuvaus elämästä nykypäivän Venäjällä ilman liiallisia postmoderneja kuorrutuksia.




Nyt arvioitavana oleva kirja Aleksandra Marininan Kuolema ja vähän rakkautta ( Smert i nemnogo ljubvi 1997,  suom. Liisa Viitanen, Otava 2004, 348 s.) tarjoaa yhden kurkistusaukon nykyajan Venäjään. Tosin kirjan tapahtumat liittyvät 1990-luvun loppuun ja paljon on sen jälkeen muuttunut maan sekä yhteiskunnallisessa, valtiollisessa että taloudellisessa tilanteessa. Marinina on entinen juristi Neuvostoliiton ja Venäjän sisäministeriöstä ja kenties taustansa takia hän on ryhtynyt nimenomaan rikoskirjalijaksi. Hän on yksi tämän hetken Venäjän luetuimpia kirjailijoita ja hänen teoksiaan on myös käännetty yli 20 kielelle. Wikipedian tietojen mukaan suomeksi on käännetty ainakin seitsemän teosta. Itse olen lukenut niistä aiemmin vain Murhaaja vastoin tahtoaan.

Marininan kirjojen sankaritar on Moskovan miliisin rikostutkija Anastasia, Nastja, Kamenskaja, työlleen omistautunut lahjakas nainen, joka inhoaa kotitöitä ja vastoin kaikkia venäläisen naisen stereotypioita ei haaveile naimisiin menosta eikä perheestä .Hän on tyytyväinen elämäänsä, sillä työ antaa hänelle haasteita ja tunnepuolella hänellä on pitkäaikainen suhde yliopistossa työskentelevään Aleksei Tsistjakovaan, joka kaiken lisäksi hoitaa kotityöt (tästähän tulee mieleen Leena Lehtolaisen Maria Kallio ja hänen Anttinsa). Minusta se, että Marininan päähenkilö on nainen ja juuri kuvatunlainen venäläinen "antinainen" on hyvin virkistävää, sillä se rikkoo tehokkaasti maan luutunutta sukupuolijärjestelmää. Eikä Anastasia pomota pelkästään kotona vaan myös työssään hän on korvaamaton eivätkä miespuoliset kollegat pärjää ilman hänen apuaan.

-Mikä täällä tuoksuu? Nastja kysyi iloisesti ja ojensi kätensä nostaakseen kannen.
Aleksei kääntyi ja läimäytti leikillään hänen kättään.
-Älä koske ennen kuin olet pessy kätesi. Uteliaille ei täällä tarjoilla.
-Kenelle sitten tarjoillaan?
-Kilteille tytöille, jotka pysyvät kotona silittämässä miehensä paitoja.
-Pitääkö minun kuolla nälkään? Minä olen jo vanha, ei minusta enää saa kilttiä tyttöä. Kuten ystävämme ukrainalaiset sanovat, silmät näkivät minkä ostivat. Sinun ei olisi kannattanut mennä naimisiin minun kanssani. (KJVR s. 92.)

Nyt lukemassani teoksessa miespuolisten kollegojen riippuvuus Anastasiasta tulee esiin erityisen hyvin, sillä hän on vihdoin suostunut ympäristön painostukseen ja lupautunut menemään naimisiin Aleksein kanssa, tosin ilman suuria juhlia ja häämatkaa. Sen verran Nastja haluaa pitää periaatteistaan kiinni. Naimisiin menon ansiosta hän kuitenkin saa lomaa ja silloin  hänellä on hyvää aikaa syventyä toiseen työhönsä eli kirjallisuuden kääntämiseen. Asiat eivät kuitenkaan mene niin kuin pitäisi ja Nastjan loma jää lyhyeksi. Naimisiin hän pääsee, mutta uhkauskirjeen ja kuolleiden morsiamien sävyttämänä. Koska Nastja itse on sidottu tapahtumiin hän ei voi olla ottamatta osaa tutkimuksiin. Enempää kirjasta ei voi oikein kertoa spoilaamatta tapahtumien kulkua, joten tutustukaan itse.

Kirjallisilta ansioiltaan Marininan kirjat eivät nouse kovin korkealle tasolle samoin  henkilökuvaus on ohutta lukuunottamatta Nastjaa ja kenties Alekseita. Minulle kirjan viehätys on nimen omaan venäläisen yhteiskunnan kuvaus, joka ei maata todellakaan aina mairittele.

Olet ollut liian kauan pois Venäjältä, siksi et tiedä, että lahjuksista puhuminen ei enää ole enää epäkorrektia, kukaan ei häpeä niitä eikä kenellekään tule mieleenkään loukkaantua sen vuoksi. Me olemme kaunaisia ja vihaamme toisiamme. Nykyisin pidetään normaalina jopa sitä, että toivoo jonkun toisen kuolemaa, vain siksi, että hyötyy siitä itse. Avaa silmäsi! Katso, miten me elämme. (KJVR, s. 189.)

8 kommenttia:

  1. Hyvä arviointi :)

    Luin näitä pokkareita muistaakseni kolme tai neljä, ja minua kiehtoi tai kiinnosti Moskovan silloisten olojen kuvausta. Luin blogisi yliöstä, ettäolet itse paikalla, joten sinulla on aitiopaikkakin :)

    VastaaPoista
  2. Mitä mieltä, Jaana, itse olet tuosta lopussa olevasta kuvauksesta? Montako prosenttia on kirjailijan liioittelua? Oliko neuvostoaikana tilanne jotenkin ratkaisevasti erilainen? Silloinhan ihmisten piti myös olla varuillaan toistensa suhteen. Ja miten lie ollutkin ennen neuvostoaikaa! Venäjä on iso maa, pieni ihminen hukkuu helposti sellaiseen "kansojen virtaan".

    VastaaPoista
  3. Jokke, kiitos. Asun Moskovassa mieheni työn takia ja meillä on suuren firman edut esimerkiksi terveydenhoitoineen ja lasten kouluineen. Ja siksi vaikka asun täällä, en kuitenkaan koe arkea samalla tavalla kuin keskiverto moskovalainen sen kokee. Toki voi katsella ympärilleen, lukea lehtiä, kuunnella ihmisiä, mutta se ei kuitenkaan ole oma kokemus ja siksi en katso siinä mielessä olevani aitiopaikalla.

    Ketjukolaaja, tarkoitatko lahjusten ottoa?. En usko, että kirjailija edes tarkoittaa tilanteen olleen parempi Neuvosto-aikana, vaan enemmän sitä, ettäjärjestelmän muutoksesta huolimatta mikään ei ole muuttunut, korruptio rehottaa, samoin kuin oman edun tavoittelu. Jos täällä ennen jylläsi puolue-eliitti, niin nyt jyllää rahan voima ja se kellä sitä on keskivertoa enemmän usein kuvittelee voivansa tehdä ihan mitä tahansa.

    Myös tuo Venäjän kansojen moninaisuus on jäämässä äärinationalististen, venäläisten hallinta-asemaa korostavien voimien alle. Täällä on esimerkiksi viime vuoden aikana ollut mellakoita venäläisten ja kaukaasialaisten välillä, jotka ovat saaneet alkunsa futisfanien keskinäisistä välienselvittelyisä.

    Kaikesta huolimatta tämä on myös äärimmäisen kiehtova maa, jossa olen viihtynyt.

    VastaaPoista
  4. Venäjän nykykirjallisuudesta on pian ilmestymässä kirja, joka varmaan kiinnostaa sinuakin: Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta.(http://avain.net/julkaisut/tietokirjat/kenen-aika-%E2%80%93-esseita-venalaisesta-nykykirjallisuudesta.html)

    Lisäksi äskettäin ilmestyi Venäläisen kirjallisuuden historia (http://www.gaudeamus.fi/verkkokirjakauppa/_kulttuuri/ekonen-venalaisen/) joka vaikuttaa varsin kiintoisalta sekin. En tiedä itse mitään venäläisestä kirjallisuudesta, mutta luen ainakin tuon nykykirjallisuusteoksen.

    Olen joskus aloittanut jonkun Marininan dekkarin, mutta kesken jäi. :(

    VastaaPoista
  5. Jenni kiitos tuosta essee-tiedosta. Pitää ehdottomasti hankkia.Tuo historia-kirjan bongasin jo aiemmin ja se kuuluu myös hankittaviin, kunhan täältä sinnepäin taas pääsen.

    VastaaPoista
  6. Minun on pakko tunnustaa, etten tunne nykyvenäläistä kirjallisuutta ollenkaan. Olen lukenut klassikoita, mutta en varmaan mitään tuoretta, en ainakaan pitään aikaan tai niin, että olisi jäänyt mieleen.

    Minä niin tykkään juuri tuosta väristä venäläisissä taloissa. Se on hieno.

    VastaaPoista
  7. Kirjailijatar, aika huonoissa kantimissa se tunteminen minullakin on.

    Minustakin tuo on kaunis väri. Tuo kyseinen talo on muuten Ilja Glazunovin museo ja sieltä löytyy muun muassa hänen muotokuvansa presidentti Kekkosesta.

    VastaaPoista
  8. Jaana, olen ihan pihalla Venäjän uudesta kirjallisuudesta. Sen sijaan en voi enää lopettaa Romanov-kirjoja ollenkaan. Jatkan sateenkaaren tuolle puolen. Viimeinen niitti oli teos Romanovit, jossa sitten kerrottiin sekin, miksi Stalin teloitutti Mandelstamin. No, ehkäpä se ei kuitenkaan ollut Pasterankin syy, vaikka kirjailija itse niin koki.

    Venäjä on kiehtova, mutta minulle ehdottomasti menneen maailman Venäjä. Nykyisestä en tiedä muuta kuin mitä lehdet kertovat ja se nyt on miten sattuu. Romanovien takia olen kyllä aikomuksessa lähteä tutustumaan Pietariin serkkuni kanssa. Mukaan lähtee tulkiksi ja oppaaksi hänen Suomessa asuva venäläinen ystävänsä.

    Olen kiinnostunut liian monesta, joten aika ei riitä enempään. Listasin tänään vuoden aikana lukemani kirjat ja kauhistuin...

    VastaaPoista