torstai 24. marraskuuta 2011

Me orvot



Se mistä pidin Kazuo Ishigurolta aiemmin lukemissani teoksissa Ole luonani aina ja Pitkän päivän ilta teoksissa alkoi tässä nyt lukemassani kirjassa Me orvot ( When We Were Orphans, suom. Helene Butzow, Tammi 2002) aavistuksen puuduttaa. Kaikissa näissä kolmessa romaanissa on kyse muistamisesta, siitä miten vähitellen päästään syvemmälle ja syvemmälle päähenkilön elämään ja hänen ajatteluunsa. Siihen mikä hänestä on tehnyt sen, joka hän tällä hetkellä on. Samanlaisuutta on myös siinä miten tarina vähä vähältä täydentyy ja saa uusia juonteita ja sävyjä. Kaikki ei olekaan niin kuin alunperin olisi voinut luulla. Samoin kuin Pitkän päivän ilta sijoittuu Me orvot maailmansotien väliseen ja sen jälkeiseen aikaan. Molemmissa näkyy kiinnostavasti se, miten sota riisuu kaikki illuusiot ja sodan jälkeen ihmiset kohtaavat täysin toisenlaisen maailman, jossa heille ei enää ole tilaa muuta kuin marginaalissa. Tapahtumapaikkana Me orvoissa on Englannin lisäksi Shanghai, joka oli 1900-luvun alussa Kiinan tärkein kauppakaupunki ja jossa oli kansainvälisin ja modernein ilmapiiri maan kaupungeista.  Tällä ilmapiirillä oli myös varjopuolensa, kuten esimerkiksi ooppiumin tuonti ja myynti kiinalaisille. Tähän liittyvät eettiset kysymykset nousevat myös kirjassa esiin.

Me orpojen päähenkilö on Christopher Banks, joka on viettänyt elämänsä ensimmäiset vuodet Shanghaissa, josta hänen on onnettomien tapahtumien vuoksi muutettava Englantiin, vanhempiensa kotimaahan. Tässä vaiheessa häneltä katkeavat vanhempia myöten kaikki siteet entiseen elämään, lapsuuteen, joka hänen muistoissaan on onnen aikaa, mutta joka muistojen tarkentuessa vähitellen saa myös tummia sävyjä. Valmistuttuaan Cambridgesta Christopher haluaa ehdottomasti ryhtyä salapoliisiksi ja vähitellen hän saakin mainetta ja ihailua Lontoon seurapiireissä taitojensa ansiosta. Salapoliisiksi ryhtymisen taustalla on hänen vanhempiensa kohtalo, samoin kuin lapsuuden salapoliisileikit naapurissa asuvan japanilaisen Akira-pojan kanssa. Christopherin mielessä orastaa kuitenkin koko ajan ajatus paluusta Shanghaihin jossain vaiheessa, kun aika on kypsä. Kyse ei ole pelkästään halusta, vaan myös velvollisuudentunteesta vanhempia ja entistä elämää kohtaan. Christopher kokee vahvasti, että hänellä on tehtävä, joka hänen on suoritettava. Tehtävä, jonka hän itselleen asettaa on kuitenkin liian suuri ja yhden ihmisen mitat ylittävä. Hän kylläkin saa ratkaisun tutkimalleen asialle, mutta kaikki ei kuitenkaan ole niin kuin hän on luullut. Mustavalkoinen hyvä-paha-asetelma saa mukaansa rutkasti harmaan eri sävyjä.

Christopherin orpous syntyy ennen kaikkea siitä, että hän on lapsuudessaan joutunut kokemaan niin monia hylätyksi ja petetyksi tulemisen tunteita, ettei hän pysty kiinnittymään muihin ihmisiin normaalilla emotionaalisella tasolla. Ainoat ihmiset, joihin hän jollain tasolla yrittää kiintyä aikuisiällään ovat myös orpoja. Christopherin kiintymyksen kohteina ovat seurapiireissä pyörivä, täydellistä miestä metsästävä Sarah Hemmings sekä Jennifer, jonka holhoojaksi Christopher alkaa, vaikka ei ole koskaan aiemmin tavannut tyttöä.

Melkein kaikki, joille esittelin Jenniferin, huomauttivat, kuinka tyyneltä hän vaikutti lapseksi, joka oli kokenut sellaisen tragedian. Hänen esiintymisensä oli todellakin poikkeuksellisen itsevarmaa, ja hänellä oli aivan erityinen kyky ottaa kevyesti vastoinkäymiset, jotka olisivat saaneet muut hänen ikäisensä tytöt kyyneliin. (MO, s. 178.)

Puhuessaan Jenniferistä Christopher puhui myös itsestään. Itsevarman kuoren rakentaminen loi suojaa elämän tuomia pettymyksiä vastaan.


Kuten alussa mainitsin en aivan syttynyt tälle kirjalle kuten alussa mainitulle kahdelle muulla Ishiguron teokselle. Kirja oli liian lavea, siinä oli liikaa tyhjäkäyntiä, liikaa ihmisiä, joiden merkitystä en ymmärtänyt, liikaa tapahtumia, joista osa oli melko kaukaa haettuja. Olisin kaivannut rajatumpaa ja kompaktimpaa kerrontaa, jolloin mielenkiinto olisi pysynyt paremmin yllä. Myös Ishiguron muistamiseen ja muistojen vähittäiseen hahmottamiseen perustuva kerronta alkoi vähän toistaa itseään. Olisiko aika uudistua?

Kirjasta löytyy myös arviot Minnalta ja Margitilta




6 kommenttia:

  1. Me orvot oli minulle ensimmäinen Ishiguron kirja, joten minua ei haitannut samanlaisuus hänen kirjojensa välillä. Myöhemmin lukemani Pitkän päivän ilta on toki tiiviimpi.

    VastaaPoista
  2. En ole lukenut Me orpoja enkä taida lukeakaan. Minä olen tykännyt lukemistani Ishiguroista (pitkän päivän ilta, Unconsoled, Ole luonani aina) mutta näin jälkeenpäin huomaan, että minua ärsyttää suunnattomasti se, että päähenkilöt vain hyv'ksyvät "kohtalonsa" eivätkä koskaan kyseenalaista sitä. Eikä koskaan esitetä edes syytä, miksi eivät kyseenalaista. Miksi he vain ajautuvat? Näinkö tahdottomia me ihmiset todella olemme?

    VastaaPoista
  3. Minullakin tämä oli ensikosketus Ishiguroon ja olin hurmaantunut kirjan tunnelmasta. Myöhemmät kirjat eivät päässeet tämän tasolle ja Ole luonani aina oli melkoinen pettymys. Kuinka paljon vaikuttaakaan kirjojen lukemisen järjestys ja se, onko kirjojen välillä taukoa vai lukeeko ne yhdeltä istumalta.

    VastaaPoista
  4. Mielenkiintoista lukea eri blogeista ja kommenttilaatikoista ihmisten erilaisista Ishiguro-kokemuksista, joihin selvästikin vaikuttaa paljon se, missä järjestyksessä on kirjat lukenut. Oli mielenkiintoista lukea arvios Me orvoista, Jaana - kun seuraavan kerran luen Ishiguroa, valitsen tod.näk. jonkin muun kuin tämän.

    VastaaPoista
  5. Margit, heti kun aloin lukemaan, niin ensi riveiltä tajusin rakenteen samalaisuuden edellisten lukemieni Ishigurojen kanssa. Vaikka olin pitänyt edellisistä niin olisin kaivannut jotain vähän toisenlaista lähestymistä. Kirjassa oli myös kohtia, jotka olivat mielestäni melko puuduttavia, kuten esimerkiksi se kun Banks etsi sodan keskellä taloa, jossa hänen vanhempiensa piti olla.

    Vera A, mielenkiintoisia kysymyksiä, jonkatyyppisiä mietin erityisesti Ole luonani aina-kirjan yhteydessä. Miksi nuoret alistuivat luovuttajiksi, miksi he eivät lähteneet. Ajattelin silloin, että kysymys oli heidän kohdallaan kasvatuksesta, siitä, että heille ei ollut koskaan annettu mitään mahdollisuuksia muuhun, eivätkä he silloin osanneet vaatiakaan niitä. Mutta toisaalta on hyvä, jos kirja herättää kysymyksiä, kuten OLA teki. Me orvot ei juurikaan herättänyt tämäntyyppisiä eettisiä kysymyksiä, ainakaan minussa.

    VastaaPoista
  6. Valkoinen Kirahvi, tämä on siis sinun suosikkisi. Mielenkiintoisesti mielipiteet hajaantuvat. Todennäköisesti sillä on paljonkin väliä, missä järjestyksessä lukee. Itsekin olen melko tiiviiseen tahtiin lukenut neljä hänen kirjaansa ja kun kaikissa kolmessa romaanissa rakenne on samantyyppinen, niin tuntuu, että tämä on jo koettu.

    Maria, tosiaankiin mielipiteitä on monia, yksi tykkää yhdestä ja toinen toisesta. Lukujärjestys saattaa olla yksi vaikuttava tekijä. Toivottavasti en nyt kuitenkaan pelästyttänyt sinua negatiivisella arviollani.

    VastaaPoista