sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Jokainen sydämeni lyönti


Ennen pitkää olen palannut jonnekin, missä äänet ja tuoksut kertovat mitä kerran tapahtui tai minkä minä luulen tapahtuneen. Tai luulen muistavani. Se minkä minä muistan saattaa ollakin tapahtunut, tai minä saatan kuvitella, että se on tapahtunut. Mutta muistan myös paljon sellaista, mitä itse asiassa ei tapahtunutkaan. Minä olen muistin mytomaani, kenties tarkoituksella. Kun olen kyllin monta kertaa toistanut itselleni jonkin tarinan, se muuttuu totuudeksi. Olen ollut mukana jossain mitä ei koskaan ole tapahtunutkaan. Muistin taikatemppu: kuvitelma muuttuu myytiksi, joka asettuu totuuden paikalle ja kätkee sen. (JSL, s. 7.)

Omaelämäkerrallisen teoksensa Jokainen sydämeni lyönti. Mekintöjä elämästäni. (Suom. Liisa Ryömä, WSOY 2010,  174 s.) alussa Claes Andersson pohtii muistia ja muistamista. Erilaisien tuoksujen ja äänien mukana ihminen saattaa yhtäkkiä palata menneeseen, ihminen voi myös manipuloida muistoa ja rakentaa niitä sellaisista tapahtumista, joita ei koskaan tapahtunutkaan. Tunnistan itse nämä molemmat puolet myös itsessäni. On mieletöntä, miten esimerkiksi Kastehelmi-shampoon tuoksu vie lapsuuden kesiin. Toisaalta on myös tapahtumia, joita itse luulen muistavani, mutta jotka esimerkiksi siskoni torppaa vääriksi. Kumpi on oikeassa, vaikea sanoa? Tämä muistamisen logiikan ymmärtäminen pitäisi aina muistaa, kun lukee omaelämäkerrallisia teoksia, ei ole mitään varmaa totuutta siitä, että asiat ovat olleet juuri näin, vaan muistamiseen vaikuttaa mennyt elämä kokemuksineen, kuten myös itse muistamisen hetki ja tarkoitus.

Andessonin omaelämäkerta toimii muistin logiikan mukaisesti, se on fragmentaarinen kokoelma muistoja, joka karttaa kronologisuutta ja viivasuoraa logiikkaa. Tällaisena se tuo mieleen Bo Carpelanin fiktiivisen teoksen Lehtiä syksyn arkistosta. Andersson liikkuu muistojen aikajanalla lapsuudesta vanhuuteen hyppien tapahtumasta toiseen erilaisten mielleyhtymien mukaan. Tekstistä nousevat esiin Anderssonin elämän tärkeät asiat: lääkärin ja psykiatrin työ, kirjallisuus, jazz-musiikki, jalkapallo ja yhteiskunnallinen aktiivisuus, joka huipentuu ministerin pestiin Vasemmistoliiton riveissä 1990-luvulla. Itselleni Andesson on tullut tutuksi ennenkaikkea poliitikkona, jonka aatemaailma on pitkälti vastannut omaani. Olen myös ollut kuuntelemassa hänen soittamistaan Storyvillessä muutamia kertoja, mutta yhtään Andessonin kirjaa en ole tätä ennen lukenut, minkä häpeäkseni totean ja lupaan korjata asian heti tilaisuuden tultua. Kiinnostavalta vaikuttaa esimerkiksi hänen uusin teoksensa Oton elämä, jonka muun muassa Erja on arvioinut ja kiinnostavaksi todennut.

Anderssonin kerronnan tyyli on suorasukaista ja olin itse alkuun vähän hämmästynytkin siitä, mutta siitä huolimatta pidin siitä. Mukana oli myös mittava määrä hauskoja anekdootteja, jotka saivat vähän väliä tyrskähtelemään, itseironia on ilmeisesti Andessonin vahva laji. Sitä on nähtävissä myös tässä runossa, jonka Vera A. on siteeranut omassa blogissaan Kirjoitusripulia.

Teoksesta tulee esiin se, miten Andersson suhtautuu intohimoisesti kaikkeen tekemäänsä oli sitten kyse psykiatriasta, jossa hän oli 1960-1970-luvulla mukana luomassa uusia tuulia suomalaiseen mielenterveyden hoitoon, tai kirjoittamisesta, jalkapallon peluusta tai jazzin soitosta. Se näkyi myös politiikassa, jopa terveyden kustannuksella ja siksi hänen olikin luovuttava kannsaedustajan tehtävistään 2008, osittain luopumisessa oli kyse myös pettymyksestä politiikan uusiin tuuliin.

Kertoessaan omasta elämästään julkisesti ihminen tuo aina mukanaan myös läheisensä ja kertojasta riippuu, miten hän ottaa muut huomioon. Andesson kertoo paljon äidistään ja isästään, myös kipeitä asioita, mutta vanhemmat eivät kuitenkaan enää ole lukemassa, niin he eivät voi kirjoituksista kärsiä. Sen sijaan vaimojaan ja lapsiaan hän käsittelee varsin niukasti ja huomaavaisesti, sama koskee työtovereita ja ystäviä. Ainoa julkisuuden ihminen, joka saa Anderssonilta jyrkempää ryöpytystä osakseen on Suvi-Anne Siimes, josta tuli Vasemmistoliiton puheenjohtaja ja myös ministeri  Anderssonin jälkeen ja joka sittemmin luopui tehtävästään ja käänsi täysin selkänsä entiselle puolueelle ja sen ihmisille.

Kirjan viimeiset sivut käsittelevät vanhenemista ja lähestyvää kuolemaa. Andessonkaan ei väitä, että vanheneminen olisi herkkua tai että kuoleman vääjäämätöntä lähestymistä olisi helppoa ajatella, mutta hänen ajatuksensa eivät kuitenkaan ole täysin synkkiä tai katkeroituneita, hänellä on ollut hyvä elämä ja elämää on mahdollista jatkaa lapsissa ja lastenlapsissa.

Se joka väittää että itse vanheneminen ei olisi helvettiä, valehtelee. Mutta elettyäni elämän, jossa minulla on ollut ilo ja onni olla mukana niin monessa, rakkaudessa ja ystävyydessä, intohimoissa ja haluissa ja tulevaisuuden uskossa, taistelussa ja vastarinnassa, jossa olen kohdannut niin paljon todellisuutta, niin paljon ihania ja huikeita ihmisiä ja kohtaloita, monia maita, kieliä, kulttuureita, elinpiirejä ja ystävyyksiä, voisinko olla muuta kuin iloinen ja kiitollinen? Juuri sitä minä nykyisin kovin usein tunnen - kiitollisuutta. (JSL, s. 173)

Aiemmin kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Mariaanni m. ja Ina

14 kommenttia:

  1. Luin keväällä Anderssonilta Ihminen, sielunsa kaltainen -teoksen ja siinä oli paljon samaa kuin tässä omaeläkerrassa. Jota en siis ole lukenut, mutta toisilta olen lukenut arvioita ja tehnyt omat päätelmäni:) Hänen kielensä on tosiaan suorasukaista ja kaunistelematonta, mutta minäkin pidin siitä paljon.

    VastaaPoista
  2. minäkin olen lukenut ja RAKASTIN tätä kirjaa ja rakastuin myös intohimoisesti Claesiin. Ihanaa kun kirja saa blogisavuja!

    http://ootaluenekaloppuun.blogspot.com/2010/08/claes-andersson-jokainen-sydameni.html

    VastaaPoista
  3. Minäkin koin Anderssonin arvomaailman poliitikkona läheiseksi, ja vieläkin joskus "ikävöin" häntä politiikkaan. Olen lukenut myös Anderssonin kootut runot (muistaakseni Pentti Saaritsan suomennosvalikoima?). Runoilijana hän on minusta vähän epätasainen, mutta parhaimmillaan todella hyvä.

    Pakko tunnustaa sekin, että Andersson oli pitkään miesihanteeni, myös ulkoisesti. Hän oli vain niin järjettömän ihana pakkaus: fiksu, komea, runoilija, psykiatri, vasemmistolainen... :)

    Tämä täytyy jossain vaiheessa lukea, kiinnostaa myös tuo Siimes-kritiikki.

    VastaaPoista
  4. Amma, kiitos vinkistä. Olen nyt otollisella tuulella Anderssonin tekstejä kohtaan.

    anni M., lisäsin sinut linkkilistalle ja käväisin lukemassa arviosi ja siitä tosiaan välittyi rakastumisesi.

    Lumikko, niin kuin kirjoitin, niin minulle Andersson on ollut ennen kaikkea poliitikko ja olen myös kaivannut häntä takaisin politiikkaan. Pakko myöntää sekin, että ehdokas, jota viime keväänä äänestin sai ääneni ennen kaikkea siksi, että Claes oli häntä suositellut.

    Tuosta Siimes-kritiikistä välittyi jotenkin tunne, että se mitä Siimes teki loukkasi Anderssonia tosi syvältä.

    VastaaPoista
  5. Tämä kirja on jäänyt vahvasti mieleeni varmaan juuri anni.m:n ja Inan arvioista aikoinaan (joskus vuosi sitten?). Kiva, kun muistuttelit tästä, haluaisin edelleen lukea tämän mielelläni. Minäkään en muuten ole Anderssonia lukenut, mutta ihmisenä (ja poliitikkona) hän on aina vaikuttanut sopivalta.

    VastaaPoista
  6. Nyt mua harmittaa, että tämä kirja on ollut mulla ainakin vuoden lainassa, enkä ole lukenut. En ymmärrä, miksi, kuulostaa täydelliseltä kirjalta! Kiitos arviosta ja muistutuksesta ja yritän korjata lukemattomuustilanteen pian. :)

    VastaaPoista
  7. Karoliina ja Jenni, kannattaa lukea, sitä paitsi tämä on tosi nopea luettava. Sopii välipalakirjaksi.

    VastaaPoista
  8. Luova mieli -kirjassaan Andersson on myös aika suora ja vaikuttaa tavattoman vilpittömältä ruotiessaan mm. omia runojaan. Tämä olisi sille hyvä jatke.

    VastaaPoista
  9. Paula, tässä kirjassa Andersson ei kirjoittamista ei käsitellä kovin paljoa, sen sijaan esillä ovat lapsuuden ja nuoruuden muistot ja esim lääkärin ammatin harjoittaminen. Mutta jos A:sta on muuten kiinnostunut, kannattaa ehdottomasti lukea.

    VastaaPoista
  10. Kiva lukea tästä kirjasta, yksityiskohdat on taas jo aika hyvin pyyhkiytyneet muistista mutta sen muistan, että tykkäsin.

    Tuo muistoja koskeva juttu josta aloitit, se on hupaisaa ja tapahtunut mulle monta kertaa! On niin hauskaa, että Andersson tekee siitä täysin luonnollista; ei tarvitsekaan enää olla nolona kun muistaa todeksi jotakin, jonka on vaan elävästi kuvitellut!

    VastaaPoista
  11. Erja, aivan niin ;) Nautitaan muistoista, oli ne sitten keksittyjä tai kerran kenties tapahtuneita.

    VastaaPoista
  12. Tämä kirja minua kiinnostaa, olen jonkun Anderssonin lukenutkin, mutten tätä.

    Minusta on hienoa, kun ihminen suhtautuu intohimoisesti elämään. Se on minusta hyvä asenne elämään.

    VastaaPoista
  13. Jokke, kiitos!

    Kirjailijatar, Andersson on mieletön moniosaaja, joka ei ole suostunut lokeroimaan itseään mihinkään tiettyyn karsinaan ja siksikin hänen elämänsä on niin tavattoman mielenkiintoista ja se on myös yksi merkki intohimoisesta suhtautumisesta elämään, haluaa kokeilla omia rajojaan.

    VastaaPoista