maanantai 19. joulukuuta 2011

Lasinkirkas, hullunrohkea


Olin jo pitkään halunnut lukea Panu Rajalan kirjoittaman Aila Meriluodon elämäkerran Lasinkirkas, hullunrohkea. Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta.( WSOY 2010, 417 s.) Kun kirja sitten osui divarissa kohdalle, nappasin kirjan mukaani. Tarkoitus ei ollut lukea sitä heti, sillä kesken oli monta kirjaa jo ennestään. Ajattelin kuitenkin silmäillä kirjaa hieman alusta ja yhtäkkiä huomasin että olin lukenut koko kirjan.  

Aloitan purkamisen kommentoimalla muutamalla sanalla elämäkerran kirjoittajaa, sillä tiedän, ettei hänellä ole varauksellista kannatusta kaikissa piireissä, ja myönnän, ettei hän saa sitä minultakaan. Oman ärsytykseni taustalla ainakin on Panu Rajalan julkinen kuva melko itsetietoisena ja itsekeskeisenä ihmisenä. Mutta kun työntää tämän kuvan pois, niin on pakko myöntää, että hän osaa kirjoittaa sujuvasti ja näin luoda helposti luettavaa populaaria elämäkertaa, jossa faktat ovat kuta kuinkin kohdallaan. Tämä näkyi jo Mika Waltarin elämäkerrassa ja jatkuu nyt käsillä olevassa teoksessa. Toki siinä on muutamia kohtia, jossa "Panu seikkailee", mutta toisaalta hän on ollut osa Aila Meriluodon elämää, yksi hänen pikku-ukoistaan ja siten on luonnollista, että hän on kirjassa läsnä. Tosin, sitä en ymmärtänyt, mitä Katri Helenalla oli kirjassa tekemistä. Se, että elämäkerran kirjoittaja on ollut osa kohteensa elämää on kaksipiippuinen juttu. Toisaalta hän tuntee kohteensa hyvin, mutta joskus kaukaa katsottuna asiat saattavat näyttää selkeämmiltä.

Aila Meriluoto on sikäli kiitollinen elämäkerran kohde, että hänestä on paljon materiaalia ja sen lisäksi hän on itse varsin avoimesti tuonut esiin elämäänsä julkaistuissa päiväkirjoissaan ja myös kaunokirjallisessa tuotannossaan, sekä proosassaan että runoudessaan. Panu Rajala viittaakin kirjan alkusanoissa Reetta Aarnion näkemykseen Aila Meriluodon runojen elämäkerrallisuudesta, jonka mukaan hänen tekstinsä "antavat lukijalle luvan ajatella tekstin äärellä myös kaikkea sitä, minkä hän "tietää" tekijästä tai mitä tekijänimeen liittyy".(LKHR, s. 7) Itselleni Meriluodon julkaistut päiväkirjat, etenkin Vaarallista kokea, mutta myös myöhempi Tältä kohtaa - Päiväkirja vuosilta 1975-2004 ovat olleet tärkeitä lukukokemuksia. Lapsuuttaan ja nuoruuttaan Meriluoto on tuonut esiin teoksissaan Lasimaalauksen läpi ja Mekko meni taululle. Näiden lisäksi hän on kirjassaan Lauri Viita. Legenda jo eläessään käsitellyt elämäänsä Lauri Viidan vaimona ja hänen lastensa äitinä. Tämän runsaan omaelämäkerrallisen tuotannon perusteella voi kenties kysyä, onko elämäkerta ollenkaan tarpeen, eikö Ailan oma dokumentointi riitä? Mietin asiaa aika usein teosta lukiessani, sillä suurin osa oli aikaisemmista lukukokemuksista tuttua. Elämäkerta puolustaa kuitenkin paikkaansa eräänlaisena synteesinä, jossa Ailan elämän eri aikakaudet, kirjallinen työ ja sen saama vastaanotto kootaan yhteen. Positiivista oli myös se, että Aila pääsi  kommentoimaan tapahtumia tämän hetkisen elämänsä perspektiivistä käsin. 

Aila Meriluodon omaelämäkerrallisen tuotannon kuin myös käsillä olevan elämäkerran perusteella hahmottuu kuva poikkeuksellisesta naisesta, joka kaikessa arkuudessaan ja hauraudessaan teki rohkeita tekoja läpi elämänsä sekä yksityiselämän että kirjallisen elämän piirissä ja usein nämä kaksi limittyivät toisiinsa saumattomasti. 

"Kaikki mun myöhempien kirjojen arvostelut alkoi yleensä muistelemalla Laimaalausta. Siihen sitten verrattiin. Eihän se ollut reilua." (LKHR s. 100) 

Pieksämäellä opettajaperheessä kasvaneesta sisäänpäin kääntyneestä tytöstä tuli vuonna 1946, 22-vuotiaana, oman sukupolvensa tulkki, kun hänen runoteoksensa Lasimaalaus julkaistiin. Kirjasta tuli heti suuri menstys, mutta siitä tuli myös taakka Ailalle. Tästä lähin se määritti ihmisten käsityksiä hänestä ja hänen tuotannostaan. Se myös loi paineita, joiden yli oli välillä vaikea päästä.

Kun Viita auttoi turkkia Ailan ylle ja nosti tämän pitkiä hiuksia, etteivät ne jäisi kauluksen alle, hän huomasi jääneensä naiseen kiinni lähtemättömästi. ( LKHR, s. 127)

Jos Lauri Viita jäi kiinni Ailaan, niin oli myös Ailan vaikea päästä irti Laurin jättämästä jäljestä. Lauri oli kaikkea mitä Aila ei ollut: suuri, kovaääninen, itsevarma. Myös taustoiltaan he tulivat aivan erilaisista piireistä, mutta niin vain he menivät naimisiin ja saivat neljä lasta. Tämän hintana oli se, että Aila lähes tukahtui kaunokirjailijana, hänelle ei ollut tilaa Laurin luodessa. Liitto päättyi eroaan, mutta Lauri Viidan hahmo ei jättänyt Ailaa rauhaa. Vasta kirjoittamallaan Laurin elämäkerralla Aila kirjoitti entisen miehen elämästään.

Lauri Viita ei jäänyt Aila Meriluodon ainoaksi vaikeaksi ihmissuhteeksi, päin vastoin välillä lukiessa tuntui, että hänellä ei muuta ollutkaan. Ailalle miehessä oli tärkeää älykkyys, luovuus ja omapäisyys. Tavalliset miehet eivät häntä sytyttäneet. Pisimmän liittonsa hän solmi 56-vuotiaana kansantaloustieteen professorin Jouko Paakkasen kanssa. Tätä liittoa Aila dokumentoi vuosien 1975-2004 päiväkirjoissaan. Niihin tallentuivat usein vain ikävät ja vaikeat hetket, mutta kaikesta huolimatta liitto oli ilmeisen tyydyttävä ja myös luovuutta stimuloiva. 

Siinä missä Aila saa kirjassa osakseen Panu Rajalalta lähes tulkoon pelkästään positiivista huomiota, niin miesten osana on olla välillä aikamoisia narreja tai muuten vain luusereita ja tämä on yksi piirre, joka jonkin verran häiritsi kirjan lukemista.  Aika ajoin tuntui, että Rajala oikein herkutteli tapauksilla, jotka eivät kohdettaan imarrelleet. Tämä näkyi etenkin suhteessa V. A. Koskenniemeen. Kansakunnan kaapin päälle asetetun runoilijan ja professorin höyrähtäminen nuoreen runotyttöön Lasimaalauksen jälkeen sai aika ajoin koomisia piirteitä Rajalan käsittelyssä. Vaikka minulla ei periaatteessa ole mitään sitä vastaan, että päät kaapin päältä putoilevat, mutta en silti pitänyt kovinkaan relevanttina kaikkia Rajalan esiinnostamia tapahtumia. Onkin mielenkiintoista lukea hyllyssä odottava Martti Häikiön elämäkerta V.A. Koskenniemestä ja verrata, miten hän tapahtumia VAK:n ja Ailan välillä käsittelee.  

Pienistä häiritsevistä tekijöistä huolimatta pidin lukemastani ja se vahvisti sitä kuvaa kirjailija Aila Meriluodosta, joka oli syntynyt jo hänen omaelämäkerrallisten tekstiensä myötä. Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin InaAnki ja Karoliina                    

9 kommenttia:

  1. Tuntuu, että kaikesta - etenkin Rajalasta - huolimatta tämä on kiehtova ja hyväkin kirja. Minua kirja kiinnostaa kovasti.

    Hyvää joulunaikaa, Jaana!

    VastaaPoista
  2. Pitäisi joskus lukea tuo kirja.
    Hyvää joulua Sinulle ja läheisillesi!

    VastaaPoista
  3. Katja ja Marleena, hyvää joulua myös teille!

    VastaaPoista
  4. Oli hauska lukea hyvä, kattava ja tasapainoinen arviosi kirjasta. Taisin olla suunnilleen kaikesta samaa mieltä. :)

    Hyvää joulua!

    VastaaPoista
  5. Jaana, siis olen hengittänyt/kasvanut Meriluodon ja Waltarin kautta, joten olisinhan lukenut Unio Mystican ja tämän kirjan ellei tekijä olisi 'tyrkky' Panu Rajala. Aivan tyypillistä häneltä änkeä Ailan elämänkertaan julkkis Katri-Helena. Taidan olla jäävi sanomaan tähän mitään ja selitys löytyy kun luet 'Kaulaltas pölyä puuterin Leena Lumi'

    En ikinä pääse yli lihaisan ja itseään alati esiin tuovan Rajalan. Never! Ja olen tämän kertonut myös Ailalle kerran puhelimessa.

    Minusta molemmat Ailan omaelämänkerralliset Päiväkirjat,niin Vaarallista kokea kuin Tältä kohtaa, ovat aivan riittävät valottamaan rakastetun runoilijamme meille. Hän osaa kirjoittaa kuin alasti kertoen kaiken. Hän on suoraan kohti lukijaa eikä kirjoittaessaan pähkäile keneltä tällä nyt saisi huomioita, että varmasti kävisi ns. tutkijasta.

    Aila on minulle ikuisesti esimerkki siitä, miten elämä tulee elää uskaltaen tehdä rohkeitakin hyppyjä viis veisaamatta siitä, mitä muut siitä ajattelevat.

    Siis katso nyt...ja minun ei pitänyt sanoa mitään;-)

    Siis voin kirjoittaa Meriluodosta sivukaupalla, mutta tästä kirjasta en tiedä mitään paitsi kauniin kannen.

    ***

    Lumenkirkasta, tunnelmallista joulua sinulle, Jaana!

    VastaaPoista
  6. Karoliina, taidettiin tosiaan olla aika samoilla linjoilla teoksen suhteen.

    Leena,mukavva kun kuitenkin sanoit ;). Katri-Helena oli tosiaan minullekin arvoitus, ehkä Rajala halusi taas kerran kirkastaa omaa kuvaansa tässä episodissa.
    Kansi on tosiaan herkän kaunis.

    VastaaPoista
  7. Minä olen lukenut nuo kaikki Meriluodon omat päiväkirjat ja muistelukset ja jostain syystä en halua tarttua tähän...tai eihän sitä koskaan tiedä.

    Mukavaa uuden vuoden odotusta sinne!

    VastaaPoista
  8. Kiitos samoin Kirjalijatar!

    Meriluodon omaelämäkerrallisista teksteistä saa kyllä ihan kattavan kuvan hänen elämästään ja ajatuksistaan, eikä tämä kirja loppujen lopuksi tuo paljoa lisää niihin.

    VastaaPoista
  9. Minäkin haluaisin lukea tämän "panuudesta" huolimatta!

    VastaaPoista