tiistai 27. joulukuuta 2011

V.A. Koskenniemi - suomalainen klassikko



Aila Meriluodon elämäkerran jälkeen halusin lukea hyllyssäni odottavan V.A. Koskenniemen elämäkerran toisen osan, joka kattaa vuodet 1939-1962. Ensimmäisen osan olen lukenut jo aiemmin. Martti Häikiön kirjoittama V.A.Koskenniemi - suomalainen klassikko 2. Taisteleva kirjallinen patriarkka 1939-1962  ( WSOY, 2010, s. 415) muodostaa elämäkerran ensimmäisen osan V.A. Koskenniemi - suomalainen klassikko 1. Lehtimies, runoilija, professori 1885-1938 kanssa todellisen mammuttielämäkerran. Laajan työn on mahdollistanut ensinnäkin Koskenniemen suuri julkaistu aineisto ja sen lisäksi hänen kattava yksityinen aineistonsa, muun muassa monipuolinen kirjeenvaihto kollegoiden ja ystävien kanssa. Osa aineistosta on sellaista, johon vasta Häikiö on saanut käyttöluvan. Siksi häneltä oli lupa odottaa uutta informaatiota tästä kiistellystä runoilijasta ja kulttuurivaikuttajasta. Historiantutkijana Häikiö on tutustunut perusteellisesti lähdeaineistoonsa ja ammattimainen ote näkyy myös tiuhassa nootituksessa, jota ainakin minä arvostan. On mukavaa tietää millaiseen lähteistöön tutkija tulkintansa perustaa. Häikiötä on monissa arvosteluissa kritisoitu siitä, että hän ei historiantutkijana ole perillä kirjallisuustieteestä ja tämä näkyy teosten analysoinnissa, joka usein jää erilaisten arvostelujen referoinniksi. Itseäni ei tämä puoli juuri häirinnyt, sillä en välttämättä jaksaisi lukea laajoja analyysejä teoksista, joita en ole edes lukenut. Itseäni Koskenniemi ei ole koskaan puhutellut runoilijana ja aatemaailmaltaakin hän on kaukana omastani, mutta hänen työnsä ja persoonansa on kuitenkin monella tapaa yksi tärkeä osa suomalaista 1900-luvun kulttuurihistoriaa, joten siksi teosta oli mielenkiintoista lukea.

Keskityn tässä arviossani elämäkerran toiseen osaan, sillä ensimmäisen osan lukemisesta on aikaa sen verran, etten halua sitä ruveta tässä muistinvaraisesti rääpimään. Niitä varten, joita kiinnostavat kirjan ensimmäisen osankin arviot, laitan loppuun linkkejä joista pääsee lukemaan arvostelut molemmista osista.

Paitsi kirjailija, Koskenniemi oli myös lehtimies, kirjallisuustieteen professori ja kulttuurivaikuttaja. Hän oli myös poliittinen mielipidevaikuttaja, vaikka ei toiminut varsinaisessa poliittisessa elämässä kuten esimerkiksi hänen hyvä ystävänsä Edwin Linkomies, joka akateemisen uransa lisäksi toimi jatkosodan loppuvaiheiden pääministerinä ja sai sodan jälkeen tuomion yhtenä sotasyyllisenä. Puoluetaustaltaan Koskenniemi oli kokoomuslainen, jonka yhteiskunnallista ajattelua väritti ensinnäkin taistelu suomen kielen oikeuksien puolesta ja toiseksi  jyrkkä kommunisminvastaisuus, joka sai hänet 1930-luvulla tukemaan Lapuan liikettä ja sodan aikana esiintymään vahvasti Saksan sotapolitiikan tukijana. Tämä sai hänet myös ummistamaan silmänsä natsien tuhotöiltä, jotka koskettelivat poliittisten puolien lisäksi hänen rakastamaansa eurooppalaista kulttuuria. Sodan aikana Koskenniemi toimi Weimarin kirjailijaliiton varapresidenttinä. Tämä järjestö on katsojasta riippuen nähty joko  riippumattomana, jopa natsivastaisena organisaationa tai sitten natsien tietoisena kulttuuripropagandana.

Sodan jälkeen Koskenniemi joutui sopeutumaan aivan uudenlaiseen maailmaan, jossa myös äärivasemmisto oli nousemassa yhdeksi voimatekijäksi. Ei pelkästään poliittisessa elämässä, vaan myös kulttuurin puolella vasemmistolaiset arvot nousivat vanhaa maailmaa määrittäneiden arvojen rinnalle. Vasemmiston lisäksi Koskenniemi joutui vastakkain uuden sukupolven modernistien kanssa. Vasemmiston taholta Koskenniemi nähtiin äärioikeistolaisena, jonka olisi pitänyt joutua vastuuseen sodan aikaisista toimistaan ja modernistien taholla häntä pidettiin menneen aikakauden tulkkina, jolla ei ollut enää sanottavaa uudessa maailmassa.

Koskenniemen kirjeistä ilmenee se, miten hän pyrki kaikin tavoin pitämään kiinni vanhasta asemastaan. Hän käytti häikäilemättömästi hyväkseen asemaansa erilaisissa kulttuurisissa organisaatioissa samoin kuin vaikutusvaltaisten tuttaviensakin asemaa omien pyrkimystensä saavuttamiseksi. Vastustajiaan hän yritti savustaa pois tieltään kaikin mahdollisin keinoin. Nykylukijan mieleen hiipivät väistämättömästi ajatukset nykyään paljon puhutusta jääviydestä, sillä samat miehet (useimmiten juuri miehet) jakoivat toisilleen erilaisia  palkintoja, apurahoja ja asemia kaikenlaisissa organisaatioissa. Välillä ystävyys oli koetuksella tämän takia ja Koskenniemen kirjeistä ilmeneekin hyvin arka kunniantunto oman persoonan ja kirjallisen työn suhteen, sillä hän saattoi jopa ystävilleen loukkaantua verisesti, jos nämä hänen mielestään arvostelivat häntä tai hänen teoksiaan hänen omasta mieletään väärin. Huolimatta vastustuksesta Koskenniemi pystyi pitkään säilyttämään asemansa yhtenä tärkeänä kulttuurivaikuttajana, jolla oli valtaa nostaa esiin uusia kirjailijoita ja tieteen tekijöitä sen mukaan mikä häntä miellytti. Aila Meriluoto on noussut tässä tapauksessa tunnetuimmaksi esimerkiksi, tosin hän todennäköisesti olisi noussut esiin myös ilman Koskenniemen voimakasta panosta.

Koskenniemelle Goethe oli monin tavoin esikuva, josta hän kirjoitti paljon ja jonka elämänvaiheisiin hän samaisti omat elämänsä käänteet. Vanhenevan Goethen henkinen yksinäisyys, ystävyyssuhteet nuorempiin runoilijoihin, nuoren rakastetun ja muusan ilmestyminen, ristiriitainen suhde yhteiskunnallisiin liikkeisiin ja aatteisiin sai Koskenniemen samaistumaan Goetheen ja kirjoittamaan tämän läpi oman elämänsä tarinaa.

Huolimatta konservatiivisuudestaan Goethe säilytti elämänsä iltaan saakka läheisen, lämpimän suhteensa nuoreen sukupolveen ja sen pyrkimyksiin. Rohkeat ja alkuperäiset ajatukset tapasivat hänessä, miltä suunnalta ne tulivatkin, läheltä tai kaukaa, kiitollisen kaikupohjan. (V.A.K.- SK 2, s. 125)

Samalla pieteetillä, jolla Koskenniemi käsitteli Goetheä käsittelee myös Häikiö Koskenniemeä. Vaikka hän tuo esiin kielteisiäkin piirteitä Koskenniemen persoonallisuudesta muun muassa tämän kirjeiden ja aikalaisten kielteisten kommenttien välityksellä, niin hän jollain tapaa tuntuu vähättelevän niitä ja lukijalle syntyy ajoittain ajatus, että suurelle nerolle on sallitumpaa käyttäytyä paskamaisesti vastustajiaan ja jopa ystäviään kohden kuin tavalliselle kuolevaiselle. Monessa kohdin Häikiö arvostelee Kai Häggmanin kriittistä tulkintaa Koskenniemen toiminnasta tämän kirjoittamassa WSOY:n historiikissa. Myös poliittisten ylilyöntien, erityisesti sodanaikaisen toiminnan, vähättely ja näkökulmien valinta vaikuttaa paikoin peittelyltä. Häikiön elämäkerta on myös monessa suhteessa hyvin perinteinen suurmieselämäkerta, jossa kohteen julkinen toiminta nousee täysin yksityisen elämän ylä- ja ulkopuolelle. Julkisesta toiminnasta tulee normi, jolle yksityinen elämä alistetaan. Tämä näkyy myös siinä, miten Koskenniemen tärkeimmästä ihmissuhteesta Vieno Koskenniemestä syntyy kuva pelkästään  miestään epäitsekkäästi palvelevana ja tämän oikkuja kärsivällisesti ymmärtävänä vaimona.

Muita arvosteluja: ParnassossaHesarissa ja Kiiltomadossa.

8 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen arvio mielenkiintoisen henkilön elämäkerrasta! Minulla on jäänyt aika vähiin loppujen lopuksi suomalaisten suur(?)miesten elämäkerrat, mutta haluaisin kyllä muutosta asiaan juuri tuon kulttuurihistoriallisen näkökulman vuoksi: ihmiset kertovat paljon ajastaan. Juuri luin (fiktiivisen) elämäkerran 1500-luvun suurmiehestä Thomas Cromwellista ja vallankäytön tematiikka kiinnostaa kovasti.

    VastaaPoista
  2. Kiinnostava kaveri tämä VAK. Hänhän oli kuulemma boheemi nuorena, ja tiukkapipo aikuisena, ja kuten kirjoitat varsin jäykkä oikeistolainen tyyppi ...

    Hyvä vinkki voisi lukea.

    Minusta VAK:n runot ovat hienoja esim. koulutietä käsittelevä, loppusointujen mis :)

    VastaaPoista
  3. Minultakin löytyy tämä hyllystä ja olen jonkin verran lueskellut. Kiehtovaa kulttuurihistoriaa, juurikin kytkökset nuoreen Meriluotoon ym.

    VastaaPoista
  4. Suketus, itse pidän elämäkerroista juuri sen vuoksi, että niiden kautta on mahdollista saada historiaan yksityisen ihmisen näkökulma. Toki suuret linjatkin ovat tarpeellisia, mutta itse olen laiska niistä lukemaan.

    Jokke, suosittelen, jos olet kiinnostunut VAK:sta.

    Tuo boheemius lienee aika suhteellinen käsite. Koskeniemihän itse luonnehti olleensa varsin konservatiivinen jo lapsena.

    Maria, kyllähän kirjan myötä esiin tulee aikamoinen määrä suomalaisia kulttuurin merkkihenkilöitä ja se juuri on kiinnostavaa.

    VastaaPoista
  5. Minusta Koskenniemen oikeistolaisuus on merkillisen pitkäksi aikaa lyönyt häneen myös runoilijana jonkinlaisen "väärinajattelijan" leiman. Kyllä runot pitää ottaa runoina ja Koskenniemen runot ovat todella upeita!

    VastaaPoista
  6. En ota tuohon kantaa millainen leima Koskenniemellä on runoilijana, sillä minua hänen runoutensa ei ole koskaan puhutellut (en lue muutenkaan paljon runoja), mutta hän oli paljon muutakin kuin runoilija ja näissä rooleissa hänen oikeistolaisuutensa oli ilmeisen silmiinpistävää ja elämäkertaa on mahdoton kirjoittaa tuomatta näitä asioita esiin.

    VastaaPoista
  7. Paljon mahdollista, että runoilija henkilönä ei ole ihan kohonnut runoutensa tasolle, mikä tosin olisikin aika kovan työn takana.

    Palasin oikeastaan nyt tähdentämään, että selontekosi kirjasta on oikein mainio. Pitäisiköhän minun ottaa ohjelmistooni se ykkösosa...

    VastaaPoista
  8. Kiitos ja suosittelen lukemista jos suomalainen 1900-luvun alkupuolen kulttuurihistoria ja Koskenniemi persoonana kiinnostavat.

    VastaaPoista