Lukutoukan vuoden 2011 kirjat

Vastaanpa minäkin Susan hauskaan haasteeseen, samalla saan tehtyä pientä koontia tästä kohta historiaan häipyvästä vuodesta 2011. Minulle tämän vuoden suurin lukemiseen liittyvä asia oli blogin pystyyn pistäminen. Blogi on toiminut lukupäiväkirjana ja samalla myös keskustelualustana kirjallisuudesta. Oman blogin ohella olen alkanut myös entistä tarkemmin seuraamaan kirjablogimaailmaa ja sen tuulia ja mukaan on tarttunut monta hyvää kirjaa, jotka kenties muuten olisivat menneet sivu suun. No, mutta pitemmittä puheitta kysymyksiin.

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?

   Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?
     Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken?
    Helena Sinervo: Tykistökadun päiväperho

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?
    Itken hyvin harvoin kirjoja lukiessani ja tänä vuonna en muista yhdenkään kirjan liikuttaneen kyyneliin saakka.

5. Minkä kirjan lukemista odotit eniten ennakkoon?
    Claes Andersson: Jokainen sydämeni lyönti

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi liian vähän näkyvyyttä ja blogisavuja?
    Jaan Kaplinski: Sama joki

7. Mikä kirja oli suurin pettymys?
    Kazuo Ishiguro: Kahdenlaisia yösoittoja

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan... ja uudestaan luettavaksi?
    Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta.

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?
    Joyce Carol Oates: Kosto - rakkaustarina

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?
      Tuula-Liina Varis: Muotokuvamaalarin tytär

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä ole jo tehty?
      Mary S. Lovell: Mitfordin tytöt

12. Minkä kirjan jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?
     Katja Kettu: Kätilö

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?
     Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain tunnelmia sieltä täältä?
      Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjabloggareille?
      Maarit Leskelä-Kärki: Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä

Tässä tämä. Ja postauksen kuvahan ei liity mitenkään yllä mainittuihin kirjoihin. Aasinsillan kautta se voidaan liittää jo tulevaan vuoteen, sillä siivosin tänään joulun pois ja nyt ollaan odottamassa uutta vuotta puhtaalta pöydältä. Oikein hauskaa uutta vuotta teille kaikille, kevättä ja valoa kohti mennään. 

V.A. Koskenniemi - suomalainen klassikko

Aila Meriluodon elämäkerran jälkeen halusin lukea hyllyssäni odottavan V.A. Koskenniemen elämäkerran toisen osan, joka kattaa vuodet 1939-1962. Ensimmäisen osan olen lukenut jo aiemmin. Martti Häikiön kirjoittama V.A.Koskenniemi - suomalainen klassikko 2. Taisteleva kirjallinen patriarkka 1939-1962  ( WSOY, 2010, s. 415) muodostaa elämäkerran ensimmäisen osan V.A. Koskenniemi - suomalainen klassikko 1. Lehtimies, runoilija, professori 1885-1938 kanssa todellisen mammuttielämäkerran. Laajan työn on mahdollistanut ensinnäkin Koskenniemen suuri julkaistu aineisto ja sen lisäksi hänen kattava yksityinen aineistonsa, muun muassa monipuolinen kirjeenvaihto kollegoiden ja ystävien kanssa. Osa aineistosta on sellaista, johon vasta Häikiö on saanut käyttöluvan. Siksi häneltä oli lupa odottaa uutta informaatiota tästä kiistellystä runoilijasta ja kulttuurivaikuttajasta. Historiantutkijana Häikiö on tutustunut perusteellisesti lähdeaineistoonsa ja ammattimainen ote näkyy myös tiuhassa nootituksessa, jota ainakin minä arvostan. On mukavaa tietää millaiseen lähteistöön tutkija tulkintansa perustaa. Häikiötä on monissa arvosteluissa kritisoitu siitä, että hän ei historiantutkijana ole perillä kirjallisuustieteestä ja tämä näkyy teosten analysoinnissa, joka usein jää erilaisten arvostelujen referoinniksi. Itseäni ei tämä puoli juuri häirinnyt, sillä en välttämättä jaksaisi lukea laajoja analyysejä teoksista, joita en ole edes lukenut. Itseäni Koskenniemi ei ole koskaan puhutellut runoilijana ja aatemaailmaltaakin hän on kaukana omastani, mutta hänen työnsä ja persoonansa on kuitenkin monella tapaa yksi tärkeä osa suomalaista 1900-luvun kulttuurihistoriaa, joten siksi teosta oli mielenkiintoista lukea.

Keskityn tässä arviossani elämäkerran toiseen osaan, sillä ensimmäisen osan lukemisesta on aikaa sen verran, etten halua sitä ruveta tässä muistinvaraisesti rääpimään. Niitä varten, joita kiinnostavat kirjan ensimmäisen osankin arviot, laitan loppuun linkkejä joista pääsee lukemaan arvostelut molemmista osista.

Paitsi kirjailija, Koskenniemi oli myös lehtimies, kirjallisuustieteen professori ja kulttuurivaikuttaja. Hän oli myös poliittinen mielipidevaikuttaja, vaikka ei toiminut varsinaisessa poliittisessa elämässä kuten esimerkiksi hänen hyvä ystävänsä Edwin Linkomies, joka akateemisen uransa lisäksi toimi jatkosodan loppuvaiheiden pääministerinä ja sai sodan jälkeen tuomion yhtenä sotasyyllisenä. Puoluetaustaltaan Koskenniemi oli kokoomuslainen, jonka yhteiskunnallista ajattelua väritti ensinnäkin taistelu suomen kielen oikeuksien puolesta ja toiseksi  jyrkkä kommunisminvastaisuus, joka sai hänet 1930-luvulla tukemaan Lapuan liikettä ja sodan aikana esiintymään vahvasti Saksan sotapolitiikan tukijana. Tämä sai hänet myös ummistamaan silmänsä natsien tuhotöiltä, jotka koskettelivat poliittisten puolien lisäksi hänen rakastamaansa eurooppalaista kulttuuria. Sodan aikana Koskenniemi toimi Weimarin kirjailijaliiton varapresidenttinä. Tämä järjestö on katsojasta riippuen nähty joko  riippumattomana, jopa natsivastaisena organisaationa tai sitten natsien tietoisena kulttuuripropagandana.

Sodan jälkeen Koskenniemi joutui sopeutumaan aivan uudenlaiseen maailmaan, jossa myös äärivasemmisto oli nousemassa yhdeksi voimatekijäksi. Ei pelkästään poliittisessa elämässä, vaan myös kulttuurin puolella vasemmistolaiset arvot nousivat vanhaa maailmaa määrittäneiden arvojen rinnalle. Vasemmiston lisäksi Koskenniemi joutui vastakkain uuden sukupolven modernistien kanssa. Vasemmiston taholta Koskenniemi nähtiin äärioikeistolaisena, jonka olisi pitänyt joutua vastuuseen sodan aikaisista toimistaan ja modernistien taholla häntä pidettiin menneen aikakauden tulkkina, jolla ei ollut enää sanottavaa uudessa maailmassa.

Koskenniemen kirjeistä ilmenee se, miten hän pyrki kaikin tavoin pitämään kiinni vanhasta asemastaan. Hän käytti häikäilemättömästi hyväkseen asemaansa erilaisissa kulttuurisissa organisaatioissa samoin kuin vaikutusvaltaisten tuttaviensakin asemaa omien pyrkimystensä saavuttamiseksi. Vastustajiaan hän yritti savustaa pois tieltään kaikin mahdollisin keinoin. Nykylukijan mieleen hiipivät väistämättömästi ajatukset nykyään paljon puhutusta jääviydestä, sillä samat miehet (useimmiten juuri miehet) jakoivat toisilleen erilaisia  palkintoja, apurahoja ja asemia kaikenlaisissa organisaatioissa. Välillä ystävyys oli koetuksella tämän takia ja Koskenniemen kirjeistä ilmeneekin hyvin arka kunniantunto oman persoonan ja kirjallisen työn suhteen, sillä hän saattoi jopa ystävilleen loukkaantua verisesti, jos nämä hänen mielestään arvostelivat häntä tai hänen teoksiaan hänen omasta mieletään väärin. Huolimatta vastustuksesta Koskenniemi pystyi pitkään säilyttämään asemansa yhtenä tärkeänä kulttuurivaikuttajana, jolla oli valtaa nostaa esiin uusia kirjailijoita ja tieteen tekijöitä sen mukaan mikä häntä miellytti. Aila Meriluoto on noussut tässä tapauksessa tunnetuimmaksi esimerkiksi, tosin hän todennäköisesti olisi noussut esiin myös ilman Koskenniemen voimakasta panosta.

Koskenniemelle Goethe oli monin tavoin esikuva, josta hän kirjoitti paljon ja jonka elämänvaiheisiin hän samaisti omat elämänsä käänteet. Vanhenevan Goethen henkinen yksinäisyys, ystävyyssuhteet nuorempiin runoilijoihin, nuoren rakastetun ja muusan ilmestyminen, ristiriitainen suhde yhteiskunnallisiin liikkeisiin ja aatteisiin sai Koskenniemen samaistumaan Goetheen ja kirjoittamaan tämän läpi oman elämänsä tarinaa.

Huolimatta konservatiivisuudestaan Goethe säilytti elämänsä iltaan saakka läheisen, lämpimän suhteensa nuoreen sukupolveen ja sen pyrkimyksiin. Rohkeat ja alkuperäiset ajatukset tapasivat hänessä, miltä suunnalta ne tulivatkin, läheltä tai kaukaa, kiitollisen kaikupohjan. (V.A.K.- SK 2, s. 125)

Samalla pieteetillä, jolla Koskenniemi käsitteli Goetheä käsittelee myös Häikiö Koskenniemeä. Vaikka hän tuo esiin kielteisiäkin piirteitä Koskenniemen persoonallisuudesta muun muassa tämän kirjeiden ja aikalaisten kielteisten kommenttien välityksellä, niin hän jollain tapaa tuntuu vähättelevän niitä ja lukijalle syntyy ajoittain ajatus, että suurelle nerolle on sallitumpaa käyttäytyä paskamaisesti vastustajiaan ja jopa ystäviään kohden kuin tavalliselle kuolevaiselle. Monessa kohdin Häikiö arvostelee Kai Häggmanin kriittistä tulkintaa Koskenniemen toiminnasta tämän kirjoittamassa WSOY:n historiikissa. Myös poliittisten ylilyöntien, erityisesti sodanaikaisen toiminnan, vähättely ja näkökulmien valinta vaikuttaa paikoin peittelyltä. Häikiön elämäkerta on myös monessa suhteessa hyvin perinteinen suurmieselämäkerta, jossa kohteen julkinen toiminta nousee täysin yksityisen elämän ylä- ja ulkopuolelle. Julkisesta toiminnasta tulee normi, jolle yksityinen elämä alistetaan. Tämä näkyy myös siinä, miten Koskenniemen tärkeimmästä ihmissuhteesta Vieno Koskenniemestä syntyy kuva pelkästään  miestään epäitsekkäästi palvelevana ja tämän oikkuja kärsivällisesti ymmärtävänä vaimona.

Muita arvosteluja: Parnassossa, Hesarissa ja Kiiltomadossa.

Lasinkirkas, hullunrohkea

Olin jo pitkään halunnut lukea Panu Rajalan kirjoittaman Aila Meriluodon elämäkerran Lasinkirkas, hullunrohkea. Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta.( WSOY 2010, 417 s.) Kun kirja sitten osui divarissa kohdalle, nappasin kirjan mukaani. Tarkoitus ei ollut lukea sitä heti, sillä kesken oli monta kirjaa jo ennestään. Ajattelin kuitenkin silmäillä kirjaa hieman alusta ja yhtäkkiä huomasin että olin lukenut koko kirjan.  

Aloitan purkamisen kommentoimalla muutamalla sanalla elämäkerran kirjoittajaa, sillä tiedän, ettei hänellä ole varauksellista kannatusta kaikissa piireissä, ja myönnän, ettei hän saa sitä minultakaan. Oman ärsytykseni taustalla ainakin on Panu Rajalan julkinen kuva melko itsetietoisena ja itsekeskeisenä ihmisenä. Mutta kun työntää tämän kuvan pois, niin on pakko myöntää, että hän osaa kirjoittaa sujuvasti ja näin luoda helposti luettavaa populaaria elämäkertaa, jossa faktat ovat kuta kuinkin kohdallaan. Tämä näkyi jo Mika Waltarin elämäkerrassa ja jatkuu nyt käsillä olevassa teoksessa. Toki siinä on muutamia kohtia, jossa "Panu seikkailee", mutta toisaalta hän on ollut osa Aila Meriluodon elämää, yksi hänen pikku-ukoistaan ja siten on luonnollista, että hän on kirjassa läsnä. Tosin, sitä en ymmärtänyt, mitä Katri Helenalla oli kirjassa tekemistä. Se, että elämäkerran kirjoittaja on ollut osa kohteensa elämää on kaksipiippuinen juttu. Toisaalta hän tuntee kohteensa hyvin, mutta joskus kaukaa katsottuna asiat saattavat näyttää selkeämmiltä.

Aila Meriluoto on sikäli kiitollinen elämäkerran kohde, että hänestä on paljon materiaalia ja sen lisäksi hän on itse varsin avoimesti tuonut esiin elämäänsä julkaistuissa päiväkirjoissaan ja myös kaunokirjallisessa tuotannossaan, sekä proosassaan että runoudessaan. Panu Rajala viittaakin kirjan alkusanoissa Reetta Aarnion näkemykseen Aila Meriluodon runojen elämäkerrallisuudesta, jonka mukaan hänen tekstinsä "antavat lukijalle luvan ajatella tekstin äärellä myös kaikkea sitä, minkä hän "tietää" tekijästä tai mitä tekijänimeen liittyy".(LKHR, s. 7) Itselleni Meriluodon julkaistut päiväkirjat, etenkin Vaarallista kokea, mutta myös myöhempi Tältä kohtaa - Päiväkirja vuosilta 1975-2004 ovat olleet tärkeitä lukukokemuksia. Lapsuuttaan ja nuoruuttaan Meriluoto on tuonut esiin teoksissaan Lasimaalauksen läpi ja Mekko meni taululle. Näiden lisäksi hän on kirjassaan Lauri Viita. Legenda jo eläessään käsitellyt elämäänsä Lauri Viidan vaimona ja hänen lastensa äitinä. Tämän runsaan omaelämäkerrallisen tuotannon perusteella voi kenties kysyä, onko elämäkerta ollenkaan tarpeen, eikö Ailan oma dokumentointi riitä? Mietin asiaa aika usein teosta lukiessani, sillä suurin osa oli aikaisemmista lukukokemuksista tuttua. Elämäkerta puolustaa kuitenkin paikkaansa eräänlaisena synteesinä, jossa Ailan elämän eri aikakaudet, kirjallinen työ ja sen saama vastaanotto kootaan yhteen. Positiivista oli myös se, että Aila pääsi  kommentoimaan tapahtumia tämän hetkisen elämänsä perspektiivistä käsin. 

Aila Meriluodon omaelämäkerrallisen tuotannon kuin myös käsillä olevan elämäkerran perusteella hahmottuu kuva poikkeuksellisesta naisesta, joka kaikessa arkuudessaan ja hauraudessaan teki rohkeita tekoja läpi elämänsä sekä yksityiselämän että kirjallisen elämän piirissä ja usein nämä kaksi limittyivät toisiinsa saumattomasti. 

"Kaikki mun myöhempien kirjojen arvostelut alkoi yleensä muistelemalla Laimaalausta. Siihen sitten verrattiin. Eihän se ollut reilua." (LKHR s. 100) 

Pieksämäellä opettajaperheessä kasvaneesta sisäänpäin kääntyneestä tytöstä tuli vuonna 1946, 22-vuotiaana, oman sukupolvensa tulkki, kun hänen runoteoksensa Lasimaalaus julkaistiin. Kirjasta tuli heti suuri menstys, mutta siitä tuli myös taakka Ailalle. Tästä lähin se määritti ihmisten käsityksiä hänestä ja hänen tuotannostaan. Se myös loi paineita, joiden yli oli välillä vaikea päästä.

Kun Viita auttoi turkkia Ailan ylle ja nosti tämän pitkiä hiuksia, etteivät ne jäisi kauluksen alle, hän huomasi jääneensä naiseen kiinni lähtemättömästi. ( LKHR, s. 127)

Jos Lauri Viita jäi kiinni Ailaan, niin oli myös Ailan vaikea päästä irti Laurin jättämästä jäljestä. Lauri oli kaikkea mitä Aila ei ollut: suuri, kovaääninen, itsevarma. Myös taustoiltaan he tulivat aivan erilaisista piireistä, mutta niin vain he menivät naimisiin ja saivat neljä lasta. Tämän hintana oli se, että Aila lähes tukahtui kaunokirjailijana, hänelle ei ollut tilaa Laurin luodessa. Liitto päättyi eroaan, mutta Lauri Viidan hahmo ei jättänyt Ailaa rauhaa. Vasta kirjoittamallaan Laurin elämäkerralla Aila kirjoitti entisen miehen elämästään.

Lauri Viita ei jäänyt Aila Meriluodon ainoaksi vaikeaksi ihmissuhteeksi, päin vastoin välillä lukiessa tuntui, että hänellä ei muuta ollutkaan. Ailalle miehessä oli tärkeää älykkyys, luovuus ja omapäisyys. Tavalliset miehet eivät häntä sytyttäneet. Pisimmän liittonsa hän solmi 56-vuotiaana kansantaloustieteen professorin Jouko Paakkasen kanssa. Tätä liittoa Aila dokumentoi vuosien 1975-2004 päiväkirjoissaan. Niihin tallentuivat usein vain ikävät ja vaikeat hetket, mutta kaikesta huolimatta liitto oli ilmeisen tyydyttävä ja myös luovuutta stimuloiva. 

Siinä missä Aila saa kirjassa osakseen Panu Rajalalta lähes tulkoon pelkästään positiivista huomiota, niin miesten osana on olla välillä aikamoisia narreja tai muuten vain luusereita ja tämä on yksi piirre, joka jonkin verran häiritsi kirjan lukemista.  Aika ajoin tuntui, että Rajala oikein herkutteli tapauksilla, jotka eivät kohdettaan imarrelleet. Tämä näkyi etenkin suhteessa V. A. Koskenniemeen. Kansakunnan kaapin päälle asetetun runoilijan ja professorin höyrähtäminen nuoreen runotyttöön Lasimaalauksen jälkeen sai aika ajoin koomisia piirteitä Rajalan käsittelyssä. Vaikka minulla ei periaatteessa ole mitään sitä vastaan, että päät kaapin päältä putoilevat, mutta en silti pitänyt kovinkaan relevanttina kaikkia Rajalan esiinnostamia tapahtumia. Onkin mielenkiintoista lukea hyllyssä odottava Martti Häikiön elämäkerta V.A. Koskenniemestä ja verrata, miten hän tapahtumia VAK:n ja Ailan välillä käsittelee.  

Pienistä häiritsevistä tekijöistä huolimatta pidin lukemastani ja se vahvisti sitä kuvaa kirjailija Aila Meriluodosta, joka oli syntynyt jo hänen omaelämäkerrallisten tekstiensä myötä. Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Ina, Anki ja Karoliina                    

Jokainen sydämeni lyönti

Ennen pitkää olen palannut jonnekin, missä äänet ja tuoksut kertovat mitä kerran tapahtui tai minkä minä luulen tapahtuneen. Tai luulen muistavani. Se minkä minä muistan saattaa ollakin tapahtunut, tai minä saatan kuvitella, että se on tapahtunut. Mutta muistan myös paljon sellaista, mitä itse asiassa ei tapahtunutkaan. Minä olen muistin mytomaani, kenties tarkoituksella. Kun olen kyllin monta kertaa toistanut itselleni jonkin tarinan, se muuttuu totuudeksi. Olen ollut mukana jossain mitä ei koskaan ole tapahtunutkaan. Muistin taikatemppu: kuvitelma muuttuu myytiksi, joka asettuu totuuden paikalle ja kätkee sen. (JSL, s. 7.)

Omaelämäkerrallisen teoksensa Jokainen sydämeni lyönti. Mekintöjä elämästäni. (Suom. Liisa Ryömä, WSOY 2010,  174 s.) alussa Claes Andersson pohtii muistia ja muistamista. Erilaisien tuoksujen ja äänien mukana ihminen saattaa yhtäkkiä palata menneeseen, ihminen voi myös manipuloida muistoa ja rakentaa niitä sellaisista tapahtumista, joita ei koskaan tapahtunutkaan. Tunnistan itse nämä molemmat puolet myös itsessäni. On mieletöntä, miten esimerkiksi Kastehelmi-shampoon tuoksu vie lapsuuden kesiin. Toisaalta on myös tapahtumia, joita itse luulen muistavani, mutta jotka esimerkiksi siskoni torppaa vääriksi. Kumpi on oikeassa, vaikea sanoa? Tämä muistamisen logiikan ymmärtäminen pitäisi aina muistaa, kun lukee omaelämäkerrallisia teoksia, ei ole mitään varmaa totuutta siitä, että asiat ovat olleet juuri näin, vaan muistamiseen vaikuttaa mennyt elämä kokemuksineen, kuten myös itse muistamisen hetki ja tarkoitus.

Andessonin omaelämäkerta toimii muistin logiikan mukaisesti, se on fragmentaarinen kokoelma muistoja, joka karttaa kronologisuutta ja viivasuoraa logiikkaa. Tällaisena se tuo mieleen Bo Carpelanin fiktiivisen teoksen Lehtiä syksyn arkistosta. Andersson liikkuu muistojen aikajanalla lapsuudesta vanhuuteen hyppien tapahtumasta toiseen erilaisten mielleyhtymien mukaan. Tekstistä nousevat esiin Anderssonin elämän tärkeät asiat: lääkärin ja psykiatrin työ, kirjallisuus, jazz-musiikki, jalkapallo ja yhteiskunnallinen aktiivisuus, joka huipentuu ministerin pestiin Vasemmistoliiton riveissä 1990-luvulla. Itselleni Andesson on tullut tutuksi ennenkaikkea poliitikkona, jonka aatemaailma on pitkälti vastannut omaani. Olen myös ollut kuuntelemassa hänen soittamistaan Storyvillessä muutamia kertoja, mutta yhtään Andessonin kirjaa en ole tätä ennen lukenut, minkä häpeäkseni totean ja lupaan korjata asian heti tilaisuuden tultua. Kiinnostavalta vaikuttaa esimerkiksi hänen uusin teoksensa Oton elämä, jonka muun muassa Erja on arvioinut ja kiinnostavaksi todennut.

Anderssonin kerronnan tyyli on suorasukaista ja olin itse alkuun vähän hämmästynytkin siitä, mutta siitä huolimatta pidin siitä. Mukana oli myös mittava määrä hauskoja anekdootteja, jotka saivat vähän väliä tyrskähtelemään, itseironia on ilmeisesti Andessonin vahva laji. Sitä on nähtävissä myös tässä runossa, jonka Vera A. on siteeranut omassa blogissaan Kirjoitusripulia.

Teoksesta tulee esiin se, miten Andersson suhtautuu intohimoisesti kaikkeen tekemäänsä oli sitten kyse psykiatriasta, jossa hän oli 1960-1970-luvulla mukana luomassa uusia tuulia suomalaiseen mielenterveyden hoitoon, tai kirjoittamisesta, jalkapallon peluusta tai jazzin soitosta. Se näkyi myös politiikassa, jopa terveyden kustannuksella ja siksi hänen olikin luovuttava kannsaedustajan tehtävistään 2008, osittain luopumisessa oli kyse myös pettymyksestä politiikan uusiin tuuliin.

Kertoessaan omasta elämästään julkisesti ihminen tuo aina mukanaan myös läheisensä ja kertojasta riippuu, miten hän ottaa muut huomioon. Andesson kertoo paljon äidistään ja isästään, myös kipeitä asioita, mutta vanhemmat eivät kuitenkaan enää ole lukemassa, niin he eivät voi kirjoituksista kärsiä. Sen sijaan vaimojaan ja lapsiaan hän käsittelee varsin niukasti ja huomaavaisesti, sama koskee työtovereita ja ystäviä. Ainoa julkisuuden ihminen, joka saa Anderssonilta jyrkempää ryöpytystä osakseen on Suvi-Anne Siimes, josta tuli Vasemmistoliiton puheenjohtaja ja myös ministeri  Anderssonin jälkeen ja joka sittemmin luopui tehtävästään ja käänsi täysin selkänsä entiselle puolueelle ja sen ihmisille.

Kirjan viimeiset sivut käsittelevät vanhenemista ja lähestyvää kuolemaa. Andessonkaan ei väitä, että vanheneminen olisi herkkua tai että kuoleman vääjäämätöntä lähestymistä olisi helppoa ajatella, mutta hänen ajatuksensa eivät kuitenkaan ole täysin synkkiä tai katkeroituneita, hänellä on ollut hyvä elämä ja elämää on mahdollista jatkaa lapsissa ja lastenlapsissa.

Se joka väittää että itse vanheneminen ei olisi helvettiä, valehtelee. Mutta elettyäni elämän, jossa minulla on ollut ilo ja onni olla mukana niin monessa, rakkaudessa ja ystävyydessä, intohimoissa ja haluissa ja tulevaisuuden uskossa, taistelussa ja vastarinnassa, jossa olen kohdannut niin paljon todellisuutta, niin paljon ihania ja huikeita ihmisiä ja kohtaloita, monia maita, kieliä, kulttuureita, elinpiirejä ja ystävyyksiä, voisinko olla muuta kuin iloinen ja kiitollinen? Juuri sitä minä nykyisin kovin usein tunnen - kiitollisuutta. (JSL, s. 173)

Aiemmin kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Maria, anni m. ja Ina. 

Jumalan sana

Kari Hotakaisen uutuus Jumalan sana ( Siltala 2011,  323 s.) on yksi kuluneen vuoden eniten esillä olleita kirjoja. Tämä tietenkin sopii kirjailijalle, joka jo vuosia on ollut yksi maan eturivin kirjailijoista ja joka on palkittu myös Finlandia-palkinnolla. Esilläoloon liittyy myös kirjan tematiikka, joka on tätä päivää pohtiessaan paljon puhuttujen markkinavoimien mahtia yksittäisen ihmisen elämään, talouden merkitystä yhteiskunnan rattaiden ensisijaisena pyörittäjänä. Samalla luodaan katse myös menneeseen maailmaan, joka ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole kovin kaukana, vain yhden sukupolven päässä Konsernin johtaja Jukka Hopeaniemen maailmasta. Hopeaniemen isä Uljas Hopeaniemi teki bisnestä aivan eri tyylillä kuin poikansa. Uljaksen aikaan tärkeintä oli, että pää kesti vetää niin paljon viinaa, kuin idänkauppa ja muut tärkeät sosiaaliset verkostot vaativat.

Rakenteeltaan kirja on yhden päivän romaani ja tapahtumat saavat alkunsa kun Konsernin johtaja on jumissa  Saariselällä. Tulivuori on purkautunut Islannissa ja lennot jäävät lentämättä. Junalla Hopeaniemi ei suostu kulkemaan ja siksi hän soittaa kuolleen isänsäjo  elääkkeellä olevan autonkuljettajan Armaksen hakemaan itsensä etelään, sillä aamulla hänen olisi oltava aamutelevison lähetyksessä. Armas suostuu kyyditsemään Konsernin johtajan saatuaan palkaksi sen mitä pyytää. Tästä alkaa matka läpi Suomen ja samalla läpi Hopeaniemen elämän, joka lopulta saa uuden muodon Huomenta maa-lähetyksen jälkeen.

Matkan aikana Armas saa toimia Hopeaniemen kuuntelijana, kommentoijana ja peilinä ihmisenä olemisesta. Armas tekee tämän kaiken ammatillisesti ja eleettömästi, kuten hän oli tottunut niinä monina vuosina tekemään, kun hän oli kuljettanut Hopeaniemen isää. Samalla Armas antaa kasvot myös sille tavalliselle ihmiselle, piensijoittajalle, joka markkinavoimien myllerryksessä yrittää elää omaa elämäänsä. Toisaalta samalla tavoin kuin Armas, niin myös Hopeaniemi oli markkinavoimien merkitsemä. Suuren konsernin johtajana hän oli niiden käytössä ympäri vuorokauden, eivätkä markkinavoimat suvainneet pienintäkään epäonnistumista. Kateellisena Hopeaniemi miettikin tavallisia papaerimiehiä, joilla oli mahdollisuus lähteä kuuden viikon kesälomalle ja jättää työ taakseen.

Yhtenä tärkeänä teemana kirjassa soi musiikki ja se myös yhdistää isän ja pojan. Vaikka musiikkimaku on eri, niin musiikin kautta molemmat pääsivät hetkeksi pois siitä maailmasta, joka ulkopuolella odotti vaatimuksineen.

Armas muistaa laulut ja musiikit, jotka soivat autossa ja auto muuttui omaksi maailmakseen ja he yhdessä ukon kanssa hyräilivät ja matkivat isoon ääneen tietä mahan pohjalta suuren salin seinille ja ihmisten korviin, sillä lailla velat muuttuivat saataviksi, vekselit vaniljakiisseliksi ja huolet karkasivat päästä tuulen suhinaan ja kelirikkoinen tie Lincolnin alla oli hetken Sisilian vuoriston kylkeen kietaistu serpentiini. ( JS, s. 248)

Musiikilliseen tyyliin koko romaani on jaettu musiikin tekemisen mukaan sanoihin, säveleen ja sovitukseen. Sovitus on myös osa koko romaanin läpi kulkevaa, jo kirjan nimestä alkaen, raamatullista allegoriaa.On isä ja poika, on myös sovitus, jonka Hopeaniemi lopulta suorittaa. Ja kaiken takana usko; markkinavoimiinko?

Jollei kirjan kirjoittajana olisi juuri Kari Hotakainen, en olisi kuuna päivänä tarttunut tällaisen aihepiirinin kirjaan. Se ei vaan kiinnosta tällaista hömppähumanistia. Tiesin kuitenkin, että Hotakaiseen voi luottaa, hänen tapaansa kuvata ihmistä, joka ahdistavuudessaankin saa ajoittain humoristisia piirteitä, hänen kielelliseen taitavuuteensa, joka tuo esiin tuoreita sanomisen tapoja. Näihin en pettynytkään, mutta pakko sanoa, että kirjan aihepiiri puudutti sen verran, että mitään suurta lukukokemusta tästä ei tullut, kuten esimerkiksi Juoksuhaudantiestä. 


Kirja on ollut laajasti esillä ja sen ovat lukenee muun muassa Salla, Jori, Tessa, Valkoinen kirahvi.

P.S. En tiedä olinko ainoa jolle tämä kirja toi mieleen John Simonin Koneen ruhtinaan, joka on Kone-yhtiön johtajan Pekka Herlinin elämäkerta. Jos suomalainen liike-elämä korkealla tasolla kiinnostaa kannatta lukea tämä hyvin rakennettu ja kirjoitettu elämäkerta.

Toinen P.S. Mitä mieltä olette kirjan kannesta? Minusta se on vähän kökkö.

Edit. Nyt kun kävin linkittämäni arviot kunnolla läpi, niin huomasin, että ainakin Tessa oli löytänyt yhteyden Jumalan sanan ja Koneen ruhtinaan välille.

Lontoo - Kirjailijan kaupunki

Matkakuumeen iskiessä ei aina ole mahdollista päästä matkalle, mutta onneksi on erilaisia matkaoppaita ja matkakirjoja, jotka antavat unelmille ja kuvitelmille siivet ja hieman helpottavat kuumeista oloa. Itselleni erityisen mieluisia tähän tarkoitukseen ovat olleet SKS:n julkaiseman Kirjailijan kaupunki-sarjan kirjat ja olen jo aiemmin kirjoittanut Berliinistä ja Tarttosta. Viimeisimpänä olen käynyt kirjailijoiden mukana Lontoossa Marjaana Niemen toimittaman Lontoo. Kirjailijan kaupunki ( SKS 2008) teoksen myötävaikutuksella. "Oikeassa elämässä" olen käynyt Lontossa neljä kertaa, joista kaksi viimeistä kertaa osuu tähän kuluvaan vuoteen 2011. Syy tämän vuotisille matkoille on ollut se, että vanhin tyttäreni oli työharjoittelussa kaupungissa, joka on aina ollut hänen lempikaupunkinsa, ja luulenkin, että tulevaisuudessa jossain vaiheessa saan taas vierailla hänen luonaan siellä.

Kirjan idea on esitellä Lontoota eri aikoina ja eri näkökulmista suomalaisten kävijöiden silmin. Marjaana Niemi tiivistää esipuheessaan kirjan olemuksen seuraavasti:

Tämä kirja ei - ainakaan ensisijaisesti - tavoittele Lontoon sisintä olemusta, vaikka se ehkä siitä jotain paljastaakin. Pääosassa on kahden kulttuurin kohtaaminen. Tarkoituksena on pohtia ja kuvata sitä, miten suomalaiset kirjailijat, toimittajat, tutkijat ja kulttuurivaikuttajat ovat eri aikoina nähneet ja kokeneet maailmankaupunki Lontoon. Miten he ovat kuvanneet Lontoota ja sen elämää romaaneissaan, runoissaan, lehtiartikkeleissaan, matkakertomuksissaan ja kirjeissään? Mistä asioista he kertovat ja millä tavoin, ja mistä he taas vaikenevat? Mitä he muistavat ja haluavat muidenkin muistavan? (LKK, s. vii)

Suomalaisten ensimmäiset dokumentoidut kuvaukset Lontoosta ovat 1700-luvun lopulta runoilija Frans Mikael Franzenin kirjasta Resedagbok 1795-1796, sen jälkeen kokemuksiaan tuovat esiin muun muassa Sakari Topelius, J. V. Snellman, Aino Kallas, Helmi Krohn, Tove Jansson, Pentti Saarikoski ja matka jatkuu aina 2000-luvulle asti. Parhaimmillaan kirja on mielestäni dokumentoidessaan vähän vanhempia aikoja, sillä mitä lähemmäksi nykyhetkeä tullaan sitä sirpaleisemmaksi muistiinmerkinnät käyvät. Erityisesti pidin Aino Kallaksen ja Helmi Krohnin kirjoituksista, sillä niistä välittyi kaupungin monipuolinen tuntemus, tosin myös Saarikosken ajatukset "saarikoskimaisuudessaan" olivat viihdyttäviä ja usein paljon puhuvia. Aiheeltaan kirja kattaa kirjon ensivaikutelmien kuvaamisesta jäähyväisiin ja kokemukset Lontoosta tuodaan esiin näiden välillä. Lontoo oli maailman suurin kaupunki 1920-luvulle saakka ja brittiläisen imperiumin ehdoton keskus. Nämä yhdessä loivat kaupunkiin erityispiirteitä, joita pienestä syrjäisestä Suomesta saapuneet matkailijat kilvan ihmettelivät. Kirjassa käydään läpi suomalaisten kokemuksia ja näkemyksiä Lontoon arkkitehtuurista, nähtävyyksistä, kulttuuririennoista, säästä, ravintoloista, arkielämästä ja juhlista. Niissä pohditaan myös suurkaupungin uhkia, brittiläisen imperiumin politiikkaa, kansainvälisyyttä, sotakokemuksia maailamansotien ajalta, brittiläistä luokkayhteiskuntaa ja sukupuolten välisiä suhteita.

Itse luin erityisen kiinnostuneena kuvauksia suomalaisten kokemuksista brittiläisestä luokkayhteiskunnasta. Näkyvää jyrkkää rajaa köyhien ja rikkaiden välillä kummasteltiin, sillä Suomessa samanlaiseen ei oltu totuttu.  Jotkut ottivat osaa, kuten esimerkiksi Helmi Krohn 1920-luvulla, nähtävyyskierrokselle Lontoo köyhimpiin osiin East Endiin:

East End vetää jokaisen muukalaisen huomion puoleensa. Tätä silmälläpitäen matkailutoimisto Thomas Cook & C:o järjestää joka ilta lämpimänä vuodenaikana ajoretkiä Lontoon itäosaan, jolloin matkailijat ovat tilaisuudessa näkemään ainakin hiukan katuelämää. Olin kerran tällaisella ajoretkellä mukana. [...] Yhä levottomammaksi ympäristö muuttui, mitä kauemmaksi me saavuimme. Varsinkin juutalais- ja kiinalaiskortteleissa melu yltyi korviasärkeväksi, sillä myöhäisestä illasta huolimatta kadut olivat täynnä lapsia, jotka huutaen ja kirkuen juoksivat isojen voimavaunujen jäljessä, hyppäsivät astinlaudoille ja tarrautuivat taakse kiinni. Heittipä jokunen kivenkin jälkeemme. Tällainen näytäntö uudsituu näillä kurjuuden kaduilla joka ainoa ilta, mutta nepä luule, että monenkaan, joka kerran on ollut sitä näkemässä, tekee mieli uudistaa käyntiänsä. Minuun ainakin se vaikutti kovin vastemielisesti, sillä eihän ole oikein asettaa ihmisiä, olkoon he miten kurjia tahansa, toisten parempiosaisten maalitauluksi. (LKK, s.163)

Helmi Krohn tunsi kuitenkin jonkinlaista empatiaa köyhien kortteleiden ihmisiä kohtaan, mutta samaa ei voi sanoa kaikista matkailijoista. Monet pitivät näitä ihmisiä rodullisesti alempiarvoisena ja siksi katsoivat, että tällä väestönosalla ei ollut mahdollisuuksia parantaa elämänsä laatua, Aino Kallaksen sanoin "slummiväestön sekä ruumiillisessa että sielullisessa ala-arvoisuudessa" oli syy siihen, että näistä köyhyyden kortteleista oli mahdoton päästä eroon. Näissä kannanotoissa kaikuvat 1900-luvun rotukysymykseen ja perintötekijöiden määrittämään ihmisluontoon liittyvät näkemykset, jotka sitten muutamia vuosia myöhemmin saivat kaikkein tuhoisimman ilmauksensa natsi-saksan politiikassa.

Mutta nyt kevyempiin puheenaiheisiin. Paljon keskustelua suomalaisten keskuudessa herättivät Lontoon sääolot hernerokkasumuineen ja hiililaskeutumineen. Ihmeteltiin talojen nokisuutta, hernerokkasumun läpitunkevuutta, toisaalta käytiin myös ihastelemassa kevään ja kesän kukkaloistoa ympäröivällä maaseudulla ja kaupungin puistoissa, jotka samalla saivat toimia ihmisten sunnuntaiolohuoneina ja näyttäytymispaikkoina. Lopetankin " Lontoon raporttini" muutamaan puistokuvaan viime keväiseltä matkaltamme. Olimme kertakaikkiaan säiden jumalten suosiossa, sillä huhtikuun alussa Lontoossa oli kesäisen lämmintä ja aurinkoista ja jokapaikassa kukkivat kukat.

Lontoolaiset rakastavat kevätkukkia ja lähtevät varsinkin sunnuntaisin kymmenintuhansin joukoin puistoihin niitä ihailemaan. Niinpä ilmoitetaan lehdissä ja autobussien ikkunoissa, milloin mitkäkin kukat kukkivat - on "daddofil-", "narsissi-" ja "blue bell-" viikko, sillä jollei pidä varaansa ja lähde oikeana aikana kukintaa katsomaan, niin koko ihanuus menee hukkaan. (LKK s. 213)