sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Kirjallinen vuoteni 2012 ja vähän haasteista



Mitä tulikaan luettua vuonna 2012? Tässä postauksessa teen pikakatsauksen lukemisiini vuonna 2012. Yleisesti ottaen luin varmaan suurin piirtein saman verran kuin ennenkin. Olen melko hidas lukija, enkä siksi voi kehuskella suurilla määrillä luettua kirjallisuutta. Jokaisen vuonna 2012 lukemani kirjan olen luetteloinut Luetut 2012-ylävälilehteen. Sieltä poimin nyt esiin muutamia. Kaikista mainituista kirjoista (paitsi keskenjääneistä) löytyy arviot blogistani ja niitä voi halutessaan etsiä blogin alaosan tunnistelistasta kirjailijan nimen (etunimi-sukunimi) perusteella.

Vuoden kirjalliset elämykset

Sirpa Kähkönen: Hietakehto
Ulla-Lena Lundberg: Jää
Carol Shields: Pikkuseikkoja

Vuoden positiiviset yllättäjät

Miika Nousiainen: Metsäjätti
Arto Salminen: Varasto

Vuoden venäläiset ihastukset

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa
Sergei Dovlatov: Meikäläiset

Toisellakin kertaa lukemisen arvoiset

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran
Katarina Eskola: Yhdessä - Martti Haavion ja Elsa Enäjärvi-Haavion päiväkirjat ja kirjeet 1928-1939.

Vuoden parhaat tietokirjat

Katarina Eskola: Tyttö pitkänsillan molemmin puolin. Elsa Eklundin tytönpäiväkirjat 1913-1920.
Rauni Paalanen: Äiti ja aate
Helena Ruuska: marja-liisa vartio. kuin linnun kirkaisu.

Vuoden pettymykset

Daphne Kalotay: Bolsoin perhonen
Tove Jansson: Kesäkirja

Keskenjääneitä

Inna Patrakova: Naapurit (liikaa stereotypioita tosikolle)
Satu Waltari: Kahvila Mabillon (taisin olla liian vanha tälle kirjalle)
Mirkka Lappalainen: Suku, valta, suurvalta. Creutzit 1600-luvun Ruotsissa ja Suomessa. (Ansiokasta historiantutkimusta, mutta minulle liikaa nimiä ja paikkoja ja ehkä vähän väärä vuosisatakin)

HAASTEISTA

Hyppäsin innolla mukaan moniin haasteisiin, mutta into lopahti matkan varrella enkä voi kehua saavutuksillani. Sekä So American että Ikkunat auki Eurooppaan jäivät ikävästi keskeneräisiksi. Jatkan kuitenkin haastetta näiden osalta ihan omaksi ilokseni, eli kirjaan lukemiani kirjoja eri haastekategorioihin vastakin.

Ainoa haaste, jossa tunnen jotenkin onnistuneeni on Underbara finlandssvenskar vid papper, jonka kuittaan näin suoritetuksi, vaikka varmasti tulen suomenruotsalaista kirjallisuutta vielä lukemaan. Yhteensä luin 10 kirjaa 8 eri suomenruotsalaiselta kirjailijalta. Alakategoroittain kirjat jakautuivat seuraavasti: Finlandssvenska damer 4, finlandssvenska herrar 5 ja sakprosa 1. Kaikki eri haasteisiin lukemani kirjat linkkeineen löytyy täältä.

RÄISKYVÄÄ UUTTA VUOTTA KAIKILLE. OLKOON VUODEN 2013 TIENNE VALOISA JA KOHTI UUSIA SEIKKAILUJA VIEVÄ!


lauantai 29. joulukuuta 2012

Tove Jansson - Kesäkirja


Tove Jansson: Kesäkirja ( Sommarboken, suom. Kristiina Kivivuori) WSOY 2011.

Jos hän olisi vähän isompi, ajatteli isoäiti, mieluimmin aika paljon isompi, olisin voinut kertoa hänelle, että minä kyllä ymmärrän miten kauheaa se on. Joutua päätä pahkaa keskelle lujaa yhtenäistä joukkoa, ihmisiä jotka ovat aina asuneet yhdessä ja omistamistottumuksin liikkuneet toistensa ympärillä, kulkeneet maalla jonka he tuntevat ja osaavat ja tietävät. Ja pieninkin uhka heidän tottumuksiaan vastaan tekee heistä vain entistä lujemmin yhteenkuuluvia ja varmempia. Saari voi olla kauhea paikka sille, joka lähestyy sitä ulkoapäin. Kaikki on valmista, kukin omalla paikallaan, sinnikkäästi, rauhallisesti ja itseriittoisesti. Heidän rantojensa sisäpuolella kaikki toimii rituaalien mukaan, jotka ovat monista kertaamisista tulleet kivikoviksi, ja samalla he harhaavat päiviensä halki niin oikullisesti ja umpimähkään kuin maailma hukkuisi horisonttiin. (KK s.27)

Kesäkirja on Tove Janssonin aikuisille suunnattua tuotantoa, mutta siinä näkyy kuitenkin selkeästi myös lapsen maailma ja se on helppo liittää osaksi myös muumien maailmaa. Genrellisesti kirjaa on vaikea määritellä, sillä se koostuu lyhyistä episodimaisista, nimetyistä kertomuksista ja jää tällaisena johonkin novellikokoelman ja romaanin välimaastoon. Kirjan kesänäyttämönä on saari itäisellä Uudellamaalla ja saaressa kesiään viettävät isoäiti lapsenlapsensa Sophian kanssa. Myös lapsen isä on mukana, mutta hän toimii taustalla töihinsä uppoutuen tai kalastellen. Pääosissa ovat kuitenkin isoäiti ja lapsenlapsi, joiden touhuja ja keskusteluja kuvataan kronologisesti sekalaisesti etenevissä kertomuksissa. Kuvatuksi kuitenkin tulee koko kesäaika aina huhtikuusta elokuuhun, jolloin taas lähenee aika, jolloin saari on jätettävä talven ajaksi.

Monille Kesäkirja on teos, jota nimensä mukaisesti luetaan erityisesti kesällä. Minä päätin toimia toisin ja luin kirjan keskellä lumisinta ja kylmintä talvea. Yritin saada kirjan avulla loihdittua mieleeni tunnelmia ja muistoja kesästä ja toiveen siitä, että kyllä se taas tämänkin talven jälkeen tulee. Halusin aika- ja tunnelmamatkustaa kesään, mutta se ei oikein onnistunut. Tunsin olevani kuin isoäidin ylläolevassa lainauksessa kuvailema Berenike, Sophian ystävätär, joka tuli vieraisille saareen, mutta joka ei päässyt sisään siihen saaren ja meren maailmaan, jossa isoäiti ja hänen pojantyttärensä elivät. Minulle tämä kaksikon maailma jäi tavoittamatta, enkä löytänyt kirjasta sitä lumoa, jota se niin monille muille on tarjonnut. Ehkä en järvisuomalaisen identiteetin omaavana jaksanut tarpeeksi viehättyä merellisestä ja saaristoon liittyvästä kerronnasta. Myöskään lapsen perspektiivistä kerrotut tarinat eivät jaksa pitää mielenkiintoani yllä joitakin poikkeuksia lukuunottamatta.

Minulle kirjan parasta antia olivat isoäidin ja Sophian keskustelut, pidin siitä miten vilpittömästi isoäiti meni mukaan lapsen maailmaan ja toisaalta myös siitä, miten viisaasti hän auttoi lasta säilyttämään kasvonsa erilaisissa tilanteissa ja miten hän käänsi monet lapsen pettymykset tuntumaan vähän pienemmiltä. Boel Westinin kirjasta luin, että henkilöhahmojen esikuvina olisivat olleet Tove Janssonin äiti Ham ja hänen veljensä tytär Sophia, joiden kanssa Tove usein kesiään vietti. Tuollainen isoäiti olisi jokaiselle lapselle aarre.

Koska oma lukukokemukseni ei ollut mitenkään haltioitunut, kaivoin esiin kirjablogistaniasta muita arvioita, sillä halusin tietää, mikä kirjassa muihin on vaikuttanut ja onko muita, joille kirja ei ole avautunut. Karoliinan kanssa olimme samaa mieltä siitä, että kirjassa parasta oli isoäiti. Aletheia puolestaan ei kirjalle lämmennyt. Marjiksen mielestä kirja viisaudessaan oli helmi. Jenni rakasti Kesäkirjaa, sen henkilöitä, miljöötä ja kesäisiä tarinoita. Sadun mielestä kirja on parhaimmillaan maistellen luettuna. Ina luki Kesäkirjan autenttisessa ympäristössä eikä voinut olla käyttämättä ylisanoja kirjaa kuvatessaan. Villasukkaa kirjahyllyssä  kesäkirja hymyilytti. Jonnalle kirja ei myöskään avautunut. 

perjantai 28. joulukuuta 2012

Perjantainen pähkinä, 30 viikkoa kirjoja, osa 15 ja pikaiset kuulumiset


Laiska bloggaaja täällä hei, meinasi unohtua perjantainen pähkinäkin ja vielä viimeinen sellainen. No parempi myöhään kuin ei ollenkaan, vielä ollaan kuitenkin perjantain puolella. Viime viikon pähkinään tuli monta oikeaa vastausta, kun HannaMerenhuiskeMargit ja Kirjanainen tiesivät, että lainaamani teksti oli Rosa Liksomin kirjasta Hytti nro 6. Sitä kirjoittaessani huomasin taas, miten hienosti Liksom kirjoittaa, pitää varmasti palata kirjaan taas joskus uudelleen.

Sitten tähän vihoviimeiseen pähkinään. Kuka tietää, minkä kirjan loppu on tässä kyseessä:

PÄHKINÄ NUMERO 15

Vähitellen pyhät esineet pakattiin talteen ja pantiin eteisen kaappiin ja kuusenoksat paloivat uunissa teettäen pieniä ankaria räjähdyksiä. Mutta rungon me poltimme vasta seuraavana jouluna. Koko vuoden se seisoi kipsilaatikon vieressä muistuttamassa meitä joulusta ja kaiken ehdottomasta turvallisuudesta.

30 VIIKKOA KIRJOJA

15. Mieluisin miespuolinen hahmo

Ensimmäinen miespuolinen hahmo, joka minulle tuli mieleen on Koskelan Akseli, hyvin läheinen ja tärkeä kaunokirjallinen mieshahmo. Akselissa on kuitenkin paljon myös sellaista, johon en voi samaistua, joten hän ei siinä mielessä ole mieluisin. Sen sijaan Kjell Westön teoksessa Missä kuljimme kerran esiintyvä Ivar Grandell on sellainen, jonka ajatuksista löysin paljon yhtymäkohtia ja johon varsinkin kirjaa toisen kerran lukiessani kiinnitin paljon huomiota ja pidin häntä läheisimpänä koko kirjan henkilökaartista.


Joulupukki muisti tätä bloggaajaa kolmella uudella kirjalla. Sain toivomani Joyce Carol Oatesin ja Sofi Oksasen uusimmat, samoin kuin Saska Saarikosken kirjan isästään Pentti Saarikoskesta. On tämä joulun aika ollut sen verran hetkistä, että en ole vielä ehtinyt lahjakirjoihini perehtyä. Kesken oleva Matti Klingen omaellämäkerrallinen teos Kadonnutta aikaa löytämässä on vienyt vähän lukuajan, samoin kuin eräs vuodenaikaan nähden aika yllättävä teos, josta yritän blogata mahdollisimman pian. En siis vielä toivota hyvää uutta vuotta, vaan optimistisesti toivon, että ehdin vielä blogata tämän vuoden puolella.

perjantai 21. joulukuuta 2012

Perjantainen pähkinä, 30 viikkoa kirjoja osa 14 ja jouluisia tunnustuksia



Jouluista pähkinäperjantaita! Viime viikolla pähkinä olikin yllättäen liian kova pureskeltavaksi. Kyseessä oli Carol Shieldsin ihana kirja Pikkuseikkoja, joka omissa vuoden lukemisissa nousee ehdottomasti top-5.een. Pari pähkinää olisi vielä tarkoitus tarjoilla pureskeltavaksi ennen kuin laitetaan hommalle piste. Miten on, aukeaako seuraava pähkinä?

PÄHKINÄ NUMERO 14

Illalla hän palasi hotellille, pakkasi vähät tavaransa, laittoi lentoliput yöpöydälle ja keskittyi hengittämään. Miellyttävä pimeys etsi tietä tytön luokse hetken, sitten oli jo perillä. Kuunsirpissä roikkui himmeä, oranssi tähti. Kaksikko ei juurikaan valaissut nukkuvaa kaupunkia, tähdet olivat pudonneet Gobin autiomaan jäätyneeseen, punaiseen hiekkaan, vain Venus tuikki taivaalla kirkkaana ja kiihkeänä, viimeiset lumihiutaleet leijuivat alas maahan. Tyttö oli valmis ottamaan vastaan elämänsä, sen onnen ja onnettomuuden.
Hän oli valmis palaamaan Moskovaan! Moskovaan!

30 VIIKKOA KIRJOJA

14. Lempikirjailijani paras kirja

Viime viikolla nimesin tämän hetken (yhdeksi) lempikirjailijakseni Joyce Carol Oatesin ja tällä viikolla pitäisi nimetä paras lukemani kirja häneltä. Uusin on vielä lukematta, odottelee toivoakseni pukinkontissa, joten siitä en voi vielä sanoa mitään. Tällä hetkellä paras Oatesilta lukemani kirja on Haudankaivajan tytär ja perustelut voi käydä lukemassa täältä.

JOULUISIA TUNNUSTUKSIA




Sain jokin aika sitten tunnustuksen aina Australiasta asti, kiitos sannabanana. Olen aikaisemmin jo tehnyt kaikenlaisia tunnustuksia ja tänään paljastan hurjaa vauhtia lähenevän joulun kunniaksi kahdeksan satunnaista joulufaktaa koskien omaa ja perheeni joulunviettoa.

1. Kuusta ei saa missään nimessä tuoda sisään ennen aatonaaton iltaa, jolloin se juhlavin menoin koristellaan joulun kunigattareksi.

2. Pipareita leivotaan joulun alla pariin otteeseen. Toisesta satsista tehdään jokaiselle perheenjäsenelle iso nimikoitu sydänpipari, jonka saa korkata aattoaamuna. Resepti on joka vuosi sama ja löydetty alunperin noin 20 vuotta sitten Kotiruokaa-keittokirjasta.

3. Jouluinen riisipuuro nautitaan aattona kello 12 ja samalla kuunnellaan Joulurauhan julistus. Se, joka löytää puurosta mantelin saa illalla aloittaa lahjojenavaamiskierroksen.

4. Porvoossa asuessamme olemme käyneet kuuntelmassa Raatihuoneen torilla kello 16 luettavan Joulurauhan julistuksen. On oikeasti aika makea fiilis kävellä kauniin vanhankaupungin katuja ja nauttia joulun tunnelmasta.

5. Joulun ehdoton kohokohta on pitkä ja harras ruokailu. Yleensä keskityn nauttimaan ihan liikaa kalapöydän antimia, mutta vaikka vatsa olisi kuinka täynnä, niin lanttulaatikkoa on vielä saatava. Jälkiruokaa meillä ei tehdä, koska se ei kuitenkaan tee kauppaansa. Ruokailun jälkeen pidetään pieni taidepaussi ja sen jälkeen juodaan kahvit leivonnaisherkkujen kanssa, kyytipoikana pieni pikarillinen Vana Tallinnaa.

6. Pukki omassa korkeassa persoonassaan ei ole meillä ehtinyt vierailla kovinkaan monena jouluna, edes silloin kun lapset olivat pieniä. Lahjat vain ilmestyvät yhtäkkiä portaille ja lapset saavat jakaa ne. Jotta avaamisprosessi ei menisi ihan hulinaksi, olemme lasten kasvaessa sopineet, että avaamme lahjoja vuoronperään ainakin pari kierrosta. Se, joka saa mantelin puurosta pääsee aloittamaan.

7. Ilta on usein mennyt jotain seurapeliä pelaten, suurimpana suosikkina Trivial Pursuit, joskus myös Monopoli.

8. Ennen nukkumaanmenoa on vielä kerran kaivettava ruuat kaapista ja nautittava jouluyön tunnelmasta ja hyvästä ruuasta.

OIKEIN IHANAA JA NAUTINNOLLISTA JOULUNAIKAA KAIKILLE!

tiistai 18. joulukuuta 2012

Mitä täällä tapahtui 2012?


Tuntuu, että tämä blogi on muuttumassa pikkuhiljaa todelliseksi mutuhuttuhutumuttu-blogiksi, jossa pääosassa ei olekaan kirjojen esittely, vaan kaikenlainen muu puuhastelu. Syy tähän on hyvin yksinkertainen, en ole saanut luettua tässä kuussa loppuun kuin kaksi sellaista kirjaa, joista olen halunnut tänne kirjoittaa. Lukenut olen, mutta pääasiassa tutkimuskirjallisuutta ja sitäkin valikoiden, pätkän sieltä, toisen täältä.

Vuoden lopussahan on tapana tehdä erilaisia katsauksia menneeseen vuoteen ja päätin tehdä yhden sellaisen ja tarkastella kohta loppuvan vuoden kohokohtia bloginpitäjän silmin toisin sanoen mitä blogivuodesta 2012 jäi päällimäisenä mieleen. Vuoden antoisimmista ja parhaimmista kirjoista teen vielä jonkinlaisen listauksen joulun jälkeen, sillä uskon, että joulupyhinä pääsen lukemaan jotain, joka voi vielä sekoittaa pakkaa.

Tammikuussa otin osaa Blogistanian Finlandia-äänestykseen, jonka voitti ykkösehdokkaani Katja Ketun Kätilö. 

Helmikuu oli melko hiljainen kuukausi ja sen mieleenpainuvin postaus oli, kun sain esitellä kirjan Kirjeet ja historiantutkimus, jossa olin itse mukana yhtenä kirjoittajana.

Maaliskuussa  otin lukijat mukaan Mihail Bulgakovin ja Maksim Gorkin jalanjäljille Moskovaan.

Huhtikuussa listasin oman TBR 100-listani. Häpeäkseni täytyy myöntää, että listan läpikäyminen ei ole kovinkaan paljon edistynyt ;(

Toukokuussa  blogissani juhlittiin 1-vuotissynttäriä arvonnan merkeissä.

Kesäkuussa sain kohtauksen  ja kirjoittelin kirjankansirunoja:

Miehet

Oudot vaeltajat
pääkallolipun alla, tehtaan varjossa.
Kimpassa tuulesta temmattu tyttöystävä.

Heinäkuussa tein mahtavan blogiretken Kuopioon. Oppaamme Amma oli suunnitellut meille hienoa ohjelmaa pariksi päiväksi. Saimme tutustua muun muassa Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan maisemiin. Vaikka sää oli mitä ikävin, oli reissu kuitenkin kaikin puolin onnistunut, kiitos kaikkien mukanaolijoiden.

Elokuussa tein tutustumisretken Albert Edefeltin ateljeemuseoon Porvoon Haikossa. Kävimme myös kävelyllä Haikon kartanon maisemissa ja nautimme kauniista kesäpäivästä meren äärellä.

Syyskuussa aloitin Perjantainen pähkinä ja 30 viikkoa kirjoja-sarjan, joka on jatkunut näihin päiviin saakka. Vielä kaksi pähkinää tulossa ja sitten on aika palkita parhaat pähkinöiden pureksijat. Ihanaa, että olette olleet mukana!

Lokakuussa sain hetkellisen päähänpiston ja aloitin myös toisen blogin pyörittämisen. Kotipäiväkirja keskittyy nimensä mukaisesti kotiin, tai oikeastaan tällä hetkellä kahteen kotiin: Moskovaan ja Porvooseen. Tarjoilen pieniä tunnelmapaloja sanojen ja kuvien voimin. Pääasiassa blogi saa toimia eräänlaisena kuvallisena muistikirjana elämästämme kahdessa maassa. Uskon, että siihen on mukava palata, kun taas olemme pysyvästi Suomessa ensi kesän jälkeen.

Marraskuussa keskityin kirjabloggaajan perusasioihin eli kirjoihin ja sainkin kirjoitettua jopa kuudesta kirjasta, joka on minulle melko paljon.

Joulukuussa alkoi kaikkien aikojen ensimmäinen kirjabloggaajien yhteinen, kiertävä joulukalenteri ja sain kunnian olla sen kaikkien aikojen ensimmäisen postauksen kirjoittaja. Kalenteria on ollut tosi hauska seurata, sillä niin monipuolisia kirjallisia joulujuttuja se on pitänyt sisällään.

Siinä se oli, vuosi tiivissä paketissa. Voitteko muuten uskoa, että tuo postauksen kuva on otettu melko tarkkaan vuosi sitten. Oli vähän erilainen keli silloin. Itse olen kyllä onnellinen, että on lunta. Auttaa paljon joulufiiliksen metsästämiseen, kun kävelee lumisessa metsässä ja katselee valkoisia oksiaan kantavia tuuheita kuusia.

Parin päivän päästä palaan pähkinän voimin.

perjantai 14. joulukuuta 2012

Perjantainen pähkinä, 30 viikkoa kirjoja, osa 13 sekä elämäni kirjastot



Perjantaista pähkinää Porvoosta! Ihan siitä ilosta, että olen täällä taas, kuvitin postaukseni viime tammikuussa otetulla kuvalla Porvoon vanhasta kaupungista. Viime viikon pähkinään saatiin kuin saatiinkin vastaus, kun Liisa tiesi, että kyseessä on Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä-sarjan ensimmäinen osa, viralliselta nimeltään Swannin tie: Combray. Ainoa osa, jonka itse olen kyseisestä sarjasta lukenut.

Mitä löytyy tämän viikkoisen pähkinän takaa? Idea ja osallistumisohjeet löytyy täältä.

PÄHKINÄ NUMERO 13

Mutta huomaan minä sentään itsestäänselvyydet, asioiden raamit, esimerkiksi sen, että kohta hän summaa mielessään laskun, antaa noin viisi prosenttia liikaa juomarahaa, hymyilee minulle pöydän yli ja sanoo: "Joko mennään?"
Ja minä tietysti hymyilen takaisin ja sanon: "Jo."

30 VIIKKOA KIRJOJA

13. Lempikirjailijani

Ensimmäisenä mieleeni tuli tietenkin Sirpa Kähkönen, joka eittämättä on yksi suosikkikirjailijoistani. Jotta kuitekin saataisiin vähän vaihtelua näihin vastauksiin, ohitan tällä kertaa Kähkösen ja Kuopio-sarjan ja nostan tämän hetken lempikirjailijakseni Joyce Carol Oatesin, vahvaa proosaa vaikeista aiheista kirjoittavan naisen. Kaikki kolme kirjaa, jotka olen häneltä lukenut ovat olleet hyvin voimakkaita kokemuksia ja samaa odotan uusimmalta, toivottavasti joululahjakääröistä paljastuvalta Sisareni, rakkaani-kirjalta.

ELÄMÄNI 10 KIRJASTOA

Liisa oli listannut 10 suosikkikirjastoaan ja ideaan ihastuneena vohkin sen myös omaan käyttööni.

1. Kauttuan sivukirjasto

Kauttua on Euran kuntaan kuuluva taajama, jossa vietin lapsuuteni ja nuoruuteni ja siksi ensimmäiset kirjastokäynnit ovat sieltä. Löysin kirjastoon kaverini opastamana, joka kertoi, että on olemassa paikka, josta saa ilmaiseksi kirjoja. No sinnehän oli päästävä. Paikan päällä tietenkin selvisi, ettei kirjoja saanut omaksi vaan ne piti lukemisen jälkeen palauttaa. Sekin sopi ja muistaakseni ensimmäisiä kirjoja joita lainasin oli Aapelin Vinski ja Vinsentti, todennäköisesti samaan aikaan TV:stä tulleen sarjan innoittamana. Myöhemmin kävin kirjastossa usein ja yksi lempiharratuksiani oli lukea siellä suuren maailman lehtiä ja haaveilla muutosta suureen kaupunkiin.

2. Turun pääkirjasto

Eurasta matka jatkui Turkuun opiskelemaan ja ihastuin täysin Turun pääkirjastoon, joka henki vanhaa sivistystä ja henkeä. Siellä oli mukava piipahtaa kaupunkireissuilla. Yliopiston laitoskirjastot, ainakin oman laitokseni, olivat siihen aikaan (1980-luvun puolivälin jälkeen) melko ankeita paikkoja, joissa ei viihtynyt kuin pakon edestä.

3. Korson kirjasto

Turusta matka jatkui pääkaupunkiseudulle, Vantaan Korsoon, jossa kävin kirjastossa usein pienen tyttäreni kanssa. Korson kirjasto on jäänyt mieleeni paikkana, jossa välillä piilottelin Pupu Tupunoita, jotta tyttäreni ei löytäisi niitä. No sai hän niitäkin joskus lainata, vaikka inhosin koko sarjaa sydämeni pohjasta. Onko mitään teennäisempää ja tekopirteämpää kuin Pupu Tupunat.

4. Kallion kirjasto

Kallion kirjasto ei ole koskaan ollut lähikirjastoni, mutta paikka jossa Helsinkiin muutettuani hyvin viihdyin. Teimme sinne retkiä Tapanilasta, jossa silloin asuimme, ihan vaihtelunkin vuoksi, vaikka 5.Tapanilan kirjasto oli myös ihan sympaattinen. Kallion kirjasto on jäänyt mieleeni myös paikkana, jossa yhtenä keväänä pänttäsin pääsykokeisiin.

6. Oulunkylän kirjasto

Ogelissa asuessamme retket kirjastoon olivat jokaviikkoisia kohokohtia sekä minulle että lapsilleni. Vanhin tyttäreni kävi silloin jo koulua Ogelin ala-asteella ja koulun jälkeen hän kävi kavereineen kirjastossa tietokoneilemassa. Pienemmät lapsenikin tunsivat hyvin kirjaston ja löysivät aina isot pinot lukemista. Onneksi ei enää heidän aikanaan tarvinnut piilotella Pupu Tupunoita :) Aika ajoin kävin kirjastossa myös yksin toipumassa lapsiperheen hulinasta. Luin lehtiä ja nautin hiljaisuudesta.

7. Pasilan kirjasto

Pääkirjasto on etenkin opiskeluvuosina tullut tutuksi, sillä sieltä on usein löytynyt niitä kirjoja, joita ei muualla ole tarjolla.

8. Työväenliikkeen kirjasto

Tämäkin on tullut tutuksi opiskeluiden myötä ja hyvä niin, sillä kirjasto on todella viihtyisä kukkineen, vanhoine tavaroineen ja vaihtuvine näyttelyineen. Siellä myös järjestetään erilaisia tilaisuuksia, joissa itsekin olen muutamassa päässyt esiintymään. Lisäksi plussaksi on vielä laskettava erittäin avulias ja mukava henkilökunta. Tästä pääsee kurkkaamaan Työväenliikkeen kirjaston tarjontaa.

9. Itäkeskuksen kirjasto

Nykyinen lähikirjastomme Helsingissä. Porvoosta tultaessa mukavasti bussipysäkin vieressä.

10. Porvoon kirjasto

Porvoon kirjastossa minut varmaan tunnetaan sinä asiakkaana, joka aina haluaa lainata jotain kummallisia kirjoja ja juoksuttaa henkilökuntaa tämän vuoksi varastoon.

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Pauli Hanhiniemi Ryhmiksessä



Tänään ´Ryhmis goes acoustic Pauli Hanhiniemen ja Safka Pekkosen voimin ja olin niin onnellinen, että sain olla mukana (tämä oli itse asiassa toinen kerta kun näin Hanhiniemen Ryhmiksessä). Olen fanittanut Paulia jo pitkään ja se on näkynyt täällä blogissakin. Olen muun muassa listannut elämäni lauluissa Kolmannen naisen biisien mukaan ja löytyy bändin biisi Hyvää ja kaunista elämän pelastajista.

Pauli Hanhiniemi on loistava biisien tekijä, tämän hän on osoittanut sekä Kolmannessa naisessa, Perunateatterissa että Hehkumossa. Eniten pidän hänen maanläheisestä ja arkisesta, mutta myös koskettavasta lyriikastaan, joka tulee erityisen hyvin esiin akustisilla keikoilla, niin kuin tänäänkin. Pauli on myös hyvin sympaattinen esiintyjä ja minun sydämeni hän on vienyt täysin vaatimattomalla, mutta humoristisella esiintymisellään. Voiko olla liikuttavampaa kuin viittäkymppiä lähestyvä mies ihmettelee, miksi kitara ei soi tarpeeksi hyvin ja huomaa sitten syyksi äidin kutoman villapaidan liian pitkät hihat.En voinut myöskään olla syttymättä mahtavasta huuliharppusoolosta ja ranskankielisestä (olikohan se ranskaa?) säkeistöstä biisissä Valehtelisin jos väittäisin. Mukana oli myös joitain uusia biisejä, joten ehkä on odotettavissa taas jotain uutta. Onko tämä uusi yhdessä Pekkosen kanssa, en tiedä, mutta keikalla miesten yhteispeli sujui ainakin mainiosti Pekkosen soittaessa välillä koskettimia välillä haitaria. Safkahan on tullut tunnetuksi muun muassa yhteistyöstään Juicen, Hassisen Koneen ja Popedan kanssa.

Ilta oli siis mitä mainioin ja sen kruunasi kun törmäsin Safkaan keikan jälkeen Hesarilla liikennevaloissa ja sain vielä huikata kiitokset hyvästä keikasta ja sain sydämelliset kiitokset takaisin.

Keikalla kuultiin muun muassa nämä loistavat biisit: Siipeen jos sain ja Jos se ois helppoo, jonka sanat olen ottanut motoksi yhtäkin projektia ajatellen:

Jos se ois helppoo
oisin tehnyt sen jo
vaan se on vaikeeta
Jos se ois helppoo
oisin tehnyt sen jo
ajat sitten uskotko.

perjantai 7. joulukuuta 2012

Perjantainen pähkinä ja 30 viikkoa kirjoja, osa 12


Hyvää perjantaipäivää! Itsenäisyyspäivä on taas juhlittu ja linnan puvut arvosteltu ja on aika palata päiväksi arkeen ennen viikonloppua. Viime viikkoiseen pähkinään löytyi kaksi oikeaa vastausta, kun  Liisa ja Clarissa tiesivät, että kyseessä oli Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina. Onnea molemmille, olette huippuja!

Mihin päädymme tämän viikkoisen pähkinän kautta? Jos pähkinän idea ja osallistumisohjeet eivä vielä ole selvillä voi ne käydä katsomassa täältä (jos teillä on vaikeuksia saada tuota ylävälilehteä linkistä auki, huikatkaa kommenttilootaan)

PÄHKINÄ NUMERO 12

[...] Mutta tuskin päivänvalo - eikä viimeisen hiilloksen hehku kuparisella verhotangolla, jota olin luullut valoksi - oli piirtänyt pimeyteen kuin liidulla ensimmäisen valkean ja oikaisevan juovansa, kun ikkuna ja verhot lähtivät oven puitteista, jonne olin ne vahingossa sijoittanut, ja tehdäkseen ikkunalle tilaa kirjoituspöytä, jonka olin typerästi pannut sen paikalle, lähti kiireesti pakoon, työnsi edellään takkaa ja siirsi käytäväseinää; pieni piha oli sillä suunnalla missä äsken oli sijainnut kylpyhuone, ja asunto jonka minä olin pimeässä rakentanut, oli liittynyt heräämisen pyörteissä nähtyihin asumuksiin, paennut kalpeaa merkkiä, jonka päivän ojennettu sormi oli piirtänyt verhojen ylle.

30 VIIKKOA KIRJOJA

12. Kirja jota ennen rakastin

Tämän kirjan minulle palautti mieleen Pihi nainen, joka kirjoitti Simone Berteautin kirjasta Jumalani kuinka olen elänyt. Kirja on elämäkerta Edith Piafista, ja olen lukenut sen useita, useita vuosia sitten. Kirjasta on jäänyt mieleeni erittäin vahva tunnelma ja se, että pidin siitä aivan valtavasti. Sen jälkeen on tullut luetuksi elämäkerta jos toinenkin ja itsekin vähän laitettua lusikkaa siihen soppaan, joten en ole varma miten kirjaan nyt suhtautuisin, jos lukisin sen uudelleen. En sitä kuitenkaan aio tehdä vaan pidän ensimmäisen lukukokemuksen itselläni muistona.


Tämä on nyt viimeinen pähkinä, jonka lähetän teille Moskovasta, sillä maanantai-iltana lähden Suomeen ja paluu Moskovaan on vasta loppiaisen alla. Vuoden kolme viimeistä pähkinää tarjoilen teille Suomesta ja sitten laitetaan tälle hommalle piste ja on aika palkita "Vuoden pähkinätietäjät".

Ja, ai, ai miten hieno Finlandia-voittaja tänä vuonna saatiin. Ulla-Lena Lundbegin Jää oli ehdottomasti voittonsa ansainnut. Onnea vielä täältäkin roppakaupalla!

torstai 6. joulukuuta 2012

Tuula Levo - Neiti Soldan



Tuula Levo: Neiti Soldan. Otava Seven 2011.285 s.

Kolmiodraama kirjailija Juhani Ahon, taiteilija Venny Soldan-Brofeldtin ja hänen sisarensa Tilly Soldanin välillä on kuvattu monissa yhteyksissä ja lähes aina näkökulma on ollut Juhani Ahon kautta. Itse olen lukenut näistä yhden, viime vuonna ilmestyneen Panu Rajalan kirjoittaman Juhani Ahon elämäkerran Naisten mies ja aatteiden, jossa Rajala avaa paitsi Juhani Ahon ja Venny Soldanin avioliittoa myös Ahon ja Tilly Soldanin rakkaussuhdetta, josta Venny oli tietoinen lähes koko ajan. Jussin, kuten Rajala kirjailijaa kirjassaan kutsuu, ja Tillyn suhteesta kerrotaan kirjassa näin:

Toisellakin tapaa matka oli merkittävä. Jussi oli tyytyväinen kahteen matruusiinsa, sisaruksiin Vennyyn ja Tillyyn. Kolmio hitsautui matkalla tiiviisti yhteen, rinnan nukuttiin ja uitiin, valmistettiin ruokaa, iloittiin ja kamppailtiin. Ei ole ihme jos Jussi ihastui Vennyn kauniimpaan ja nuorempaan sisareen, luonnonraikkaaseen Tillyyn. Kolmio pysyi vielä kärjellään tasapainossa, kiitos Vennyn suurpiirteisen suvaitsvaisuuden ja sisarrakkauden. Miestään hän rakasti niin paljon, että soi tälle yli kohtuudenkin meneviä iloja, joita mies kaipasi. (NMJA s. 201)

Rajalan näkökulma on täysin Ahossa, eikä hän suo Tillylle juuri muuta kuin objektin arvon. Mies sai mitä halusi ja hyvä niin.

Olen lukenut myös Riitta Konttisen elämäkerran Venny Soldan-Brofeldtistä Boheemielämää.Venny Soldan-Brofeldtin taitelijatie, jossa myös käsitellään hänen aviomiehensä ja sisarensa rakkaussuhdetta. Suhteesta syntyi myös lapsi Björn "Nisse" Soldan, jonka ulospäin kerrottiin olevan Tillyn Tanskasta noudettu kasvattipoika, mutta todellisuudessa lapsi oli Tilly Soldanin ja Juhani Ahon rakkauden hedelmä, jonka Tilly synnytti Kööpenhaminassa sairaalassa, jossa yksinäiset naiset saivat synnyttää ilman henkilöllisyyden paljastamista. Suomessa avioton lapsi olisi ollut skandaali, ikuinen häpeä Tillylle ja ruman leiman se olisi lyönyt myös suuren kirjailijan kilpeen. Vennyn kohdalla on korostettu, että hän ei halunnut erota miehestään ja siksi suostui hyväksymään tilanteen, hän "magasinoi" tunteensa sisäänsä, jotta julkisvu säilyi ehjänä. Toisaalta Vennyn suurpiirteisyyttä osoittaa, että hän hyväksyi sisarensa ja miehensä lapsen osaksi perhekokonaisuutta omien lastensa sisarukseksi ja lapset jo melko varhaisessa vaiheessa tiesivät asian oikean laidan.

Olen lukenut Tilly Soldanista sekä Juhani Ahon että Venny Soldan-Brofeldtin näkökulmasta. Tuula Levon kirja Neiti Soldan tuo tähän kolmannen näkökulman, Tillyn. Levon teos on romaani eikä sinällään verrattavissa esimerkiksi Konttisen tai Rajalan teoksiin, mutta se perustuu kuitenkin saatavilla olevaan lähdeaineistoon muun muassa kirjeisiin joita Juhani Aho lähetti rakastetulleen ja aiempiin tutkimuksiin, joista Antti Ahon elämäkerta isästään Juhani Aho. Elämä ja teokset 1-2- on ollut varmasti merkittävin. Paljon elettyä elämää ja sen tuntoja on tarttunut myös Juhani Ahon kaunokirjallisiin teoksiin ja esimerkiksi Levon romaanissa Tilly Soldan lukee Juhan kolmiodraamaa omista kokemuksistaan käsin.

Täytyy sanoa, että olin melko ennakkoluuloinen Levon kirjan suhteen ennen kuin aloitin lukemisen ja sama jatkui vielä kirjan alussa. Mutta vähitellen kirja alkoi imaista mukaansa ja pidin siitä, miten Levo heittäytyi Tillyn nahkoihin. Kirja on Tillyn muistelemana kerrottu minämuotoinen tarina. Tilly valmistautuu poikansa häihin vakavasti sairaana ja muistelee mennyttä elämäänsä. Juhani Aho on tässä vaiheessa jo kuollut, eivätkä välit sisareenkaan ole kovin lämpimät ja läheiset, jossei täysin poikkikaan. Tilly elää muistoissaan uudellen kaikki ne tunteet, kipeät ja kauniit, joita hän joskus on kokenut. Välillä hän vähättelee itseään, välillä taas nousee lentoon, kun muistaa sen suuren rakkauden, jonka hän ja Jussi kokivat ja sen ilon, jonka Nissen syntymä toi mukanaan. Levon kirjassa Tilly edustaa Jussille ruumiillisuutta, joka pitää sisällään lempeyttä, aistillisuutta ja iloa, Venny taas on miehelleen henkinen tuki, taidetta ja taiteilijaa ymmärtävä älykäs kumppani. Ollakseen suuri kirjailija Aho tarvitsi nämä molemmat. Tilly ei ihan aina halunnut osaansa tyytyä:

Minun on koettava kylmä pettymys. Sydänalassa kourii niin kuin siellä olisi ojentelemassa jäseniään jokin musta ja karvainen hämähäkin näköinen turmion tuoja. Tunnen lyyhistyväni siihen tampuurin nurkkaan. Minä en olekaan mikään Jussin silmissä! Olen ollut liian teräväkielinen, minä olen joskus käyttäytynyt ajattelemattomasti, minä en ole intelligentti, taiteellinen ja tyyni kuten Venny. Minä olen vain arkipäiväinen nainen, joka piakkoin turpoaisi rumaksi ja kömpelöksi; kaidat kasvot pöhöttyisivät, saisin maksaläiskiä, ties miten epämiellyttäväksi muuttuisin. (NS, s, 154)

Vaikka Levon teos pitkälti toistaa aiemmin kerrottua, on se kuitenkin mielenkiintoinen yrittäessään avata Tilly Soldanin asemaa sisarensa ja tämän aviomiehen välissä. Tilly Soldan oli rohkea ja vahva nainen uskaltaessaan rikkoa aikansa moraalisia säännöstöjä. Vaikka kaikki tapahtui enemmän tai vähemmän salaa ulkomaailmalta, joutui Tilly kuitenkin omassa mielessään ylittämään monia moraalisia raja-aitoja uskaltautuessaan kuuntelemaan tunteitaan ja pitäessään kiinni lapsestaan ja oikeudestaan olla tämän äiti. Hän pystyi myös tyhjästä luomaan itselleen uran lasten kasvatuksen ja opettamisen parissa.

Tilly Soldania historiallisena henkilönä ei olisi ilman Juhani Ahoa ja Levonkin teos osoittaa, että suurmiehen varjosta on vaikea ponnistaa omilleen. Tilly on kuitenkin niin monta kertaa erilaisissa teoksissa saanut olla oman elämänsä sivuosassa, että on aikakin, että joku vihdoin nostaa hänet keskiöön. Kulttuurihistoria ja kaikki historia tarvitsevat myös sivuosahenkilöiden ajoittaista nousua tarkastelun keskiöön.

Vaikka Levon kirjassa oli asioita, jotka häiritsivät sekä kirjallisissa ansioissa että historian tulkinnoissa, suosittelen kirjaa kuitenkin kaikille niille, joita Suomen kulttuurihistoria kiinnostaa myös kyökin puolelta katsottuna.

Muita arvioita: SannaMaria ja Antti Majander Hesarissa.

tiistai 4. joulukuuta 2012

Turkka Hautala - Paluu


Turkka Hautala: Paluu. Gummerus 2011. 315 s.


Kai se on pohjimmiltaan itsetunnon puute, Väinö sanoi. Tai sosiaalisten taitojen. Tai ujous, ihan miten sen haluaa ajatella. Kun mä en selvin päin kerta kaikkiaan. Osaa helvetti. Mitään. Aina tuntuu etten ole jotenkin... tarpeeksi. Hauska tai nokkela tai. Kiinostava. (P. s. 100)

Paluu  on Turkka Hautalan kolmas kirja, mutta minulle ensimmäinen, jonka häneltä olen lukenut. Kun olen aiemmin silmäillyt arvioita hänen kirjoistaan sekä tästä että Salosta tai Kansalliskirjasta, olen jotenkin ajatellut, että Hautala ei ole minun kirjailijani. Muutama päivä sitten nappasin kuitenkin hyllystämme Paluun, jonka olin ostanut miehelleni lahjaksi (syynä lienee takakannen luonnehdinta, joka antaa ymmärtää, että kyseessä on kirja isästä ja pojasta) ja jollen nyt aivan totaalisesti kirjaan ihastunut, niin pidin ainakin paljon. Samalla heräsi kiinnostus myös Hautalan muuhun tuotantoon.

Kirjassa nuori valokuvauksen opiskelija Väinö Linna tekee paluun kotiseudulleen kaupunkiin, jonka nimeä ei mainita, mutta joka on saanut piirteensä pieneltä länsisuomalaiselta Salon kaupungilta. Hän on ollut poissa kuusi vuotta. Kulkiessaan kaupungilla Väinö valokuvaajan tapaan tarkkailee ja havannoi tuttua ympäristöä ja ihmisiä, jossa kaikki on samalla kertaa tuttua ja vierasta. Paluu kotikaupunkiin on myös paluu muistojen kautta lapsuudenperheeseen. Väinö haluaa löytää isänsä, johon yhteys on katkennut opiskelijavuosien aikana.

Paluun vahvin teema on alkoholi ja sen asema suomalaisessa kulttuurissa ja sen merkitys yksilöille. Väinön isä Hessu, entinen postinkantaja ja kustantaja, kirjallisuuden ja erityisesti Bukowskin suuri ihailija ja rakastaja on vaipunut Muscatia tissuttelevasta perheen isästä rantojen mieheksi, jolle viina on aina tarjonnut toisen, rinnakkaisen todellisuuden. Vähitellen se on kuitenkin muuttunut ainoaksi tavoiteltavaksi todellisuudeksi jonne hän vastoin omaa ohjettaan on jäänyt asumaan. Isä tarjoaa Väinölle peilin jota vasten hän tarkkailee omaan alkoholinkäyttöään. Sosiaalisesti kömpelölle pojalle ja nuorelle miehelle viina on tarjonnut tien yhteyteen muiden kanssa ja mahdollistanut myös suhteet vastakkaisen sukupuolen kanssa. Mutta onko tämä tie ainoa, jota pitkin voi kulkea, sitä Väinö pohtii itsekseen, ystäviensä kanssa ja vihdoin löydettyään isänsä, myös tämän kanssa.

Paluu on hyvin vahvasti miesten kirja, jossa naiset ovat vain sivuhenkilöinä. Väinön äiti on olemassa vain pojan muistoissa, ainoa sisar Eeva puhelimen päässä ja entisen tyttöystävänsä Henriikan kanssa Väinö tekee selväksi tilejään paikallisessa Navetta-ravintolassa ja huomaa, että hän ehkä vihdoin on päässyt suhteesta yli. Isä ja poika Linna muistuttavat toisiaan sekä ulkonäöltään että luonteeltaan. Molemmat ovat herkkiä ja tästä herkkyydestä johtuvat monet heidän ongelmansa, mutta lopulta myös vahvuutensa. Isän ja pojan suhde saa hienosti valaistusta Väinön lapsuuteen sijoittuvista jaksoista, lukija ymmärtää millaista ihmistä ja isää poika etsii, miksi on niin tärkeä löytää isä ja saada puhua tämän kanssa.

Väinö menee pukemaan toiset raappahousut.Sitten hän juoksee terassille. Iskä on aina joko siellä tai nojatuolissa. Nyt se istuu terassin tuolilla ja polttaa tupakkaa. Väinö kipuaa syliin.
Mikäs Linnan Väinöä harmittaa?
Noku noi kiusaa.
Pöydällä on lasissa pissanväristä juomaa ja melkein tyhjä pullo. Mus, cat. Muscat.
Ai isot?
Nii.
Voi että. Mitä ne teki?
Mä en saa olla synttäreillä ja sit ne nauro ja Lehtine o ihan tyhmä. (P. s. 25)

Kirja jakaantuu rakenteeltaan neljään eri tyyppiseen osaan, jotka vuorottelevat toistensa kanssa. On kertojan kertoma nykyhetki ja toisaalta piipahdukset Väinön lapsuudessa, on isän kirjoittama minä-muotoinen päiväkirja ja neljäntenä Väinön ja Eevan käymät puhelinkeskustelut. Ylipäätään Hautalan teksti on melko dialogivoittoista ja sinällään helppoa ja nopeaa lukea. Dialogien kieli nojaa vahvasti länsisuomalaiseen murteeseen ja puhekieleen, jopa niin paljon, että minä, vaikka länsimurteet ovatkin tuttuja, jouduin muutamia kertoja miettimään, että mikäs tässä olikaan homman nimi. Mutta kun luki dialogia ääneen ja sai painotukset ja muut kohdalleen asiat aukenivat.

Ennakkoluuloistani huolimatta pidin siis kirjasta. Nautin Hautalan hienoista huomioista, tarkoista kuvista sekä hänen luomistaan henkilöhahmoista. Väinö ja Hessu Linna ovat molemmat kokonaisia, uskottavia ja kerta kaikkiaan ihastuttavia henkilöitä, sellaisia joille toivoisi kaikkea hyvää.

Ja miksi nimi Väinö Linna? Kirjallisuuden rakastajana Hessu ei vain ollut voinut vastustaa Väinö- nimeä. Pojasta tuli isälle tärkeän kirjailijan kaima.

Ja Väinö älä sinä koskaan kuvittele että minusta tarvis huolissaan olla. Minä tiedän miten hommat menee.Minä olen kuin Koskelan Akseli perkele, minä aina kotio löydän. On sentään tie jääny mieleen. (P. s. 187)

Muutamia muita arvioita: Kirsi luki kirjaa kotikaupungistaan, Ilse ihastui, Jaakko ei niinkään.

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Kumpi vai kampi


Tommi Melender oli Antiaikalainen-blogissaan asettanut kirjailijoita kaksintaisteluun, idealla "jokotai täävaitoi". Julmasti varastin Melenderin idean ja laitan kirjailijoita kaksintaisteluun samalla systeemillä. Melenderin lista on varsin miesvoittoinen, ja sen vastapainoksi tein oman listani lähes pelkästään naisista, tosin muutama mies on joukkoon sulahtanut, lähes aina omaksi tappiokseen. Tämä lista on tehty epämääräisellä logiikalla, kieli poskessa ja otsa kurtussa, joten suhtautukaa siihen sen vaatimalla tavalla.

Minna Canth vai Maila Talvio? Minna Canth
Jane Austen vai Charlotte Bronte? Jane Austen
Anna Ahmatova vai Marina Tsvetaeva? Anna Ahmatova
Saima Harmaja vai Edith Södergran? Edith Södergran
Elina Vaara vai Katri Vala? Katri Vala
Elvi Sinervo vai Iris Uurto? Elvi Sinervo
Helvi Hämäläinen vai Aino Kallas? Helvi Hämäläinen
Simone de Beauvoir vai Doris Lessing? Simone de Beauvoir
Paavo Haavikko vai Marja-Liisa Vartio? Marja-Liisa Vartio
Tove jansson vai Astrid Lindgren? Molemmat
Eeva Kilpi vai Eeva Tikka? Eeva Kilpi
Henrik Tikkanen vai Märta Tikkanen? Märta Tikkanen
Joyce Carol Oates vai Lionel Shriver? Joyce Carol Oates
Sofi Oksanen vai Katja Kettu? Sofi Oksanen
Carol Shields vai Anne Tyler? Carol Shields
Claes Andersson vai Merete Mazzarella? Molemmat
Siri Hustvedt vai Anna Kortelainen? Anna Kortelainen
Anni Blomqvist vai Ulla-Lena Lundberg? Ulla-Lena Lundberg
Leena Lehtolainen vai Donna Leon? Leena Lehtolainen
Riikka Ala-Harja vai Riikka Pulkkinen? Riikka Ala-Harja
Tuula-Liina Varis vai Timo Harakka? Tuula-Liina Varis
Sirpa Kähkönen vai muut suomalaiset romaanikirjailijat: Sirpa Kähkönen

Kesä vai talvi: Kesä
Joulu vai juhannus: Joulu

Varokaa heikkoja jäitä!

Hanna ja hdcanis, minkälaiset listat teiltä syntyisi?

lauantai 1. joulukuuta 2012

Blogistanian joulukalenteri - luukku 1.


Tänään aukeaa kirjabloggareiden joulukalenterin ensimmäinen luukku ja haluan viedä teidät sen siivin ajassa tasan 63 vuotta taaksepäin vuoteen 1939.  Talvisota oli alkanut edellisenä päivänä ja Elsa Enäjärvi kirjoittaa miehelleen Martti Haaviolle Sammatista, jossa perheen kesämökki sijaitsi. Elsa oli vetäytynyt sinne lapsiensa kanssa, tosin sodan alkaessa hän oli juuri käymässä Helsingissä ja koki siellä kaupungin pommitukset. Martti puolestaan oli ollut Ylimääräisissä harjoituksissa Kannaksella lokakuun puolesta välistä alkaen. 1.12 Elsa palasi Sammattiin, josta hän postitti Martille kaksi kirjettä. Toisessa hän kirjoitti päässeensä turvallisesti perille ja toisessa, alla olevassa, hän kertoi, että kaikki on hyvin ja miten he lasten kanssa viettivät pikkujoulua. Elsan kirje on postiivinen, eikä siinä näy pelkoa tai kauhua aviomiehen vuoksi. Tämä sama asenne jatkui Elsan kirjeissä läpi sodan.  Kirjeet toimittaneen Katariina Eskolan mukaan hänen vanhempiensa talvisotakirjeiden sisältöä voi kuvata yhdellä sanalla, joka oli urheus. Kumpikaan ei halunnut huolestuttaa toista ja siksi kirjeissä kerrottiin pääasiassa vain hyvistä asioista. Tämä tulee näkyviin myös alla olevasta kirjeestä, jossa Elsa kertoo paluustaan Sammattiin ja pikkujoulunvietosta lasten kanssa. Jos emme tietäisi kirjeen kirjoittamisen ajankohtaa, voisimme vain kuvitella pienen idyllisen tuokiokuvan menneiltä vuosilta. Tietomme antaa kirjeelle kuitenkin täysin toisenlaisen sävyn.

Meillä on onni viettää pikkujouluamme ja ensimmäistä adventtia paljon paremmissa oloissa monessa suhteessa. Ollaan iloisia siitä ja nautitaan joulun vähittäisestä saapumisesta.  Nautintoa lisää tämä hauska kiertävä joulukalenteri, joka huomenna avautuu Liisan luona Luettuissa, lukemattomissa.

Sammatti 1.12.1939

Rakas Martti,

Lähetän Sinulle samassa postissa kirjeen entisellä VL:n ositteella. Kenttäpostissa olen jo lähettänyt kirjeen ja kortin, joissa kerron, että onnellisesti saavuin tänne Ida-tädin kanssa Sammatin postitoimiston autolla perjantaina 1/12 illalla. Voimme kaikki hyvin, meillä on ruokaa ja rahaa.
Täällä on kaunista, kun lunta on maassa, puiden oksilla ja järvellä. Huoneet ovat lämpimät. Eilen vietimme pikkujoulua, oli pieni kuusi omasta metsästä.
Lapset leikkivät innokkaasti. Sydämelliset terveiset meiltä kaikilta, myös Ida-tädiltä. Rukoilen puolestasi ja ajattelen Sinua aina. 
Sinun Elsa.

Tästä pääset kuuntelmaan tunnelmia Helsingin Aleksanterinkadulta joulun alla 1939. Silloin ei voinut puhua joulukadusta sanan nykyisessä merkityksessä.

Kirjeen lähde: Sodassa. Elsa Enäjärvi-Haavion ja Martti Haavion kirjeet 1939-1940. Toim. Katarina Eskola. WSOY 2001.

Kaikki joulukalenterissa mukana olevat blogit voit käydä bongaamassa vaikka täältä.

perjantai 30. marraskuuta 2012

Perjantainen pähkinä, 30 viikkoa kirjoja, osa 11 ja Kirjabloggaajien joulukalenteri



Perjantai on täällä taas kera pähkinän. Viime viikkoinen pähkinä oli hieman liian vaikea, kuten vähän ounastelinkin, eikä siihen tullut yhtään oikeaa vastausta. Kyseessä oli Erik Wahlströmin teos Kärpäsenkesyttäjä, fiktiivinen elämäkerta J.L.Runebergistä. Jos joku ei tiedä, mistä kirjassa on kyse, käykää kurkkaamassa vaikka Kirjainten virrassa-blogin Hannan postaus kirjasta. Itse pidin kirjasta, vaikka kaikkia Wahlströmin ratkaisuja en ihan allekirjoittanutkaan. Mutta olisiko pähkinä tällä viikolla helpompi? Jos jutun idea ja osallistumisohjeet ovat unohtuneet, voi ne käydä kurkkaamassa täältä.

PÄHKINÄ NUMERO 11

Sitten kerään kokoon
rohkeuteni
aivan pienet jäännökset
ja kuiskaan hiljaa
mutta vain niille
joilla on korva aivan lähellä maata
ja jotka ryömivät eteenpäin
niin kuin minä.

30 VIIKKOA KIRJOJA

11. Kirja, jota inhosin

Taas aiheutti kysymys harmaita hiuksia ja pakotti kaivelemaan lukuarkistoja. Noin periaatteessa en lue kirjoja, joita inhoan, sillä eihän siinä ole mitään järkeä. Joskus kuitenkin jumittuu johonkin opukseen, vaikka jo melko varhaisessa vaiheessa huomaa, että se ei anna mitään. Nostattaa kenties vain verenpainetta. Kun vähän aikaa kolusin blogiarkistoa, niin tulihan sieltä vastaan kirja, jota, jos en nyt inhonnut, niin josta en ainakaan pitänyt. Kirja on Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät, jossa mätti vähän kaikki, eniten kuitenkin kirjan tarjoama maailmankuva.

KIRJABLOGGAAJIEN JOULUKALENTERI

Huomenna on joulukuun ensimmäinen päivä ja täällä blogistaniassakin aukeaa varmasti monia joulukalentereita. Ehdottomasti mielenkiintoisin (!) on kuitenkin kirjabloggaajien kalenteri, joka alkaa Täältä toisen tähden alta ja siirtyy sen jälkeen joka päivä uuteen blogiin. 24 kirjabloggaajaa ja 24 aihetta, jotka mitä todennäköisemmin tulevat koskettelemaan joulua jollain lailla kirjojen kautta. Itse olen ainakin aivan lapsellisen innoissani tästä ideasta ja odotan innolla, mitä kanssabloggaajien luukkujen takaa löytyy. Kalenterin seuraamisen voi siis aloittaa täältä minun blogistani ja linkkiä pitkin pääsee seuraavan päivän blogiin. Tervetuloa seuraamaan!

Kalenterin myötä voi kukin tahollaan alkaa laskeutua joulun aikaan. Kalenterin lisäksi tunnelmaan pääsemiseksi auttaa hyvin valitut joululaulut, joita voi jo kuunnella pieniä määriä (kannattaa varoa ähkyä). Voi aloittaa vaikka tästä, Fairytail of New Yorkista, josta löytyy koskettavuutta ja karheutta. Imelyydet voi säästää lähemmäksi joulua.

Mikä joululaulu vie teidät lähemmäksi joulun tunnelmaa?

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Claes Andersson - Oton elämä



Claes Andersson: Oton elämä ( Ottos liv, suom. Liisa Ryömä) WSOY 2011, 240 s.

Otto ei osannut sanoa, johtuiko se jostain ajan trendistä vai hänen omasta taipumuksestaan, mutta häntä ei enää erityisesti huvittanut lukea romaaneja, toisin sanoen fiktiivisiä tai keksittyjä juttuja ja tarinoita, vaan hän etsi mieluummin käsiinsä tekstejä jotka olivat dokumentteja tai puolidokumentteja, elämäkerrallisia tai omaelämäkerrallisia, tai pohdiskelevia, aforistisia, jopa filosofisia. (OE s. 107)

Sama epämieltymys romaaneja kohtaan kuin Otolla taitaa olla Oton elämän kirjoittajalla Claes Andessonilla. Vaikka kirja on alaotsikoltaan aikalaisromaani, löytää lukija kirjan kansien välistä päähenkilön, joka muistuttaa kirjoittajaansa monilla tavoin. Molemmat ovat psykiatreja, kirjailijoita, poliitikkoja, jopa ministereinä kerran olleita ja rakastavat intohimoisesti jazzia ja jalkapalloa ja omaavat taipumuksen pelihimoon. Nämä kaikki seikat käyvät ilmi esimerkiksi Andessonin omaelämäkerrallisesta teoksesta Jokainen sydämeni lyönti.

Tässä romaanissa seikkailee kuitenkin Otto ja Oton ehkä keskeisimpänä pohdiskelun aiheena on vanheneminen ja kuolema. Otto tarkkailee omaa vanhenevaa ruumistaan ja suunnittelee jopa omat hautajaisensa.Vaikka aiheet ovatkin synkähköjä ei Otto kuitenkaan vaivu masennukseen. Hän menee edelleen joka aamu työhuoneelle kirjoittamaan. Kirjoittaminen on Otolle työtä, mutta soittaminen on intohimo, joka voi vietellä puoleensa tuntikausiksi. Välillä voi piipahtaa myös elokuvissa ja kasinolla, varsinkin kun pelihimo on saatu jonkinlaiseen kontrolliin. Kirja ei ole masentava myöskään lukijan osalta, varsinkin jos hän on sattunut menettämään sydämensä kirjan kirjottajalle jo vuosia sitten. Kirjassa on paljon hauskaa, huumori on vähän ironista, mutta osuvaa. Mukana on myös yhteiskunnallinen puoli, sillä Otto seuraa edelleen tarkkaan politiikkaa ja uskaltaa sanoa mielepiteensä maan nykytilasta ja sen johtajista varsin suoraan.

Oton elämä kuuluu samaan suomenruotsalaisen tunnustuksellisen kirjallisuuden genreen, johon kuuluvat myös pariskunta Tikkasen kirjat ja myös Merete Mazzarellan teokset. Niiden olennaisena osana on rehellisen oloinen omaelämäkerrallisuus, mutta ne eivät silti ole pelkästään omassa liemessä kylpemistä, vaan kaikista löytyy myös yleisempi kiinnostavasti ja moniulotteisesti ruodittu taso. Ottokin nautti kirjoista, joita hän kutsui "ajatuskirjoiksi", sillä hänestä niitä oli mahdoton luokitella mihinkään perinteiseen genreen. "Ajatuskirjat" saattoivat olla yksityisiä raportteja, pohdiskeluja, käsikirjoja, päiväkirjoja, lokikirjoja ja erilaisia tunnustuksia. Tässä suhteessa olen Oton kanssa samoilla linjoilla, minustakin "ajatuskirjat" ovat erittäin mielenkiintoisia.

Olen nyt lukenut kaksi omaelämäkerralliseen kategoriaan kuuluvaa kirjaa Anderssonilta, mutta en edelleenkää ole lukenut yhtään runokokoelmaa. Seuraava tehtävä on etsiä jokin sellainen käsiinsä. Onko ehdotuksia?

Sydämensä Otolle ovat menettäneet myös Erja ja Arja

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Ulla-Lena Lundberg - Jää



Ulla-Lena Lundberg: Jää ( Is suom. Leena Vallisaari) Teos & Schildts & Söderströms 2012, 366 s.

Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä. Sellainen rauha lepää veden ja maan yllä. Ihmiset antavat katseen liukua yli satamalahden, lepattavat silmiään ja katsovat pois. Kaikki on niin kuin aina. Jokaisen rinnassa on jonkin muun kaipaus, ja kaikki mitä kaivataan tulee veneellä.(J. s.7)

Ulla-Lena Lundbergin sydämen pakahduttava romaani Jää alkaa kun Posti-Antonin luotsaama vene laskeutuu Luotojen seurakunnan kirkkosaareen ja mukana on seurakunnan uusi pappi Petter Kummel vaimonsa Monan ja tyttärensä Sannan kanssa. Vastassa rannalla ovat tulevat ystävät ja työtoverit ja kirkkovaltuuston jäsenet, jotka ovat valmiina tekemään ensimmäisen arvion tulevasta papista ja hänen perheestään. Varsin pian selviää, että uusi pappi saa kaikki puolelleen sydämellisellä ja avoimella käytöksellään. Vaimo Mona sen sijaan pitää pientä välimatkaa itsensä ja muiden ihmisten välillä, mutta luotolaisten arvostuksen hän saa osakseen, sillä hän on pystyvä ja aikaansaava käytännön nainen.

Romaanissa seurataan papin ja hänen perheensä elämää jatkosodan jälkeisessä Suomessa. Elämä ulkosaariston seurakunnassa on ulkoisilta puitteiltaan ankaraa, sodan aiheuttama puute ja luonnon ankarat olosuhteet pakottavat nuoren perheen ponnistelmaan jatkuvasti jaksamisensa rajoilla. Silti he tuntevat tulleensa paikkaan, josta voi muodostua heidän pysyvä kotinsa. Petter tuntee saaristoseurakunnan kutsumuksekseen ja Mona haluaa kotiutua sinne, jossa hänen miehensä on onnellinen.

Kirjan maailmassa päästään kurkistamaan Luotojen elämän eri puoliin. Siihen kuuluvat arkiset askareet kotona, puutarhassa ja navetassa, kirkollisten asioiden pohdintaa ja kunnallisten tehtävien hoitoa. Näin kerrottuna kaikki vaikuttaa kuivalta ja tapahtumattomalta, mutta henkilöidensä kautta Lundberg onnistuu virittämään uskomattoman hienon hengen romaaniinsa, jonka kautta lukija pääsee eläytymään ulkosaariston elämään, aistimaan voimakkaat sään vaihtelut, meren voiman ja mahtavuuden, kokemaan saarten yhteisöllisyyden, mutta toisaalta myös kahtiajakautuneen maailman.

Vaikka Lundbergin romaani on monella tapaa yhteisöllinen romaani Luotojen asukkaista, nousevat romaanin keskushenkilöiksi kuitenkin pappi ja hänen vaimonsa Mona, joka varsinkin loppua kohden nousee esiin omalla voimakkaalla ja hämmennystäkin herättävällä persoonallisuudellaan. Erittäin mielenkiintoinen henkilö on myös Neuvostoliitosta vuonna 1939 loikannut suomalaisukuinen lääkäri Irina Gyllen, joka kaiken kokemansa vuoksi on muodostanut panssarin ympärilleen ja ainoastaan pappi saa tätä kuorta hieman raotetuksi.

Tohtori Gyllenistä elämässä on ollut pitkiä aikoja, joina puute on ollut suuri ja hätä joissakin tapauksissa niin ankara, että hänestä on ruvennut yhä enemmän tuntumaan siltä, että maailmassa on kaikkea vain tietty, kitsaasti mitattu määrä. Jos joku pääsee maailmassa eteenpäin ja paistattelee hiukan, hyvinvointi ja auringonpaiste ovat poissa joltakulta toiselta. Sama pätee sellaisiin ilmiöihin kuin onni ja menestys. Määrä on kitsaasti mitattu. (J. s. 330-331)

Lundbergin teos on perinteinen kertojavetoinen romaani, jota kannattelee erittäin kaunis, mutta ei kuitenkaan liian rönsyilevä, kieli. Sen ihmiset ovat ihmisiä suurella I:llä kaikkine inhimillisine puolineen. Itse pidin erityisesti tavasta, jolla Lundberg kuvasi Kummeleiden perhe-elämää, pariskunnan keskinäistä suhdetta ja heidän suhtautumistaan lapsiinsa, sillä pystyin samaistumaan siihen monella tavalla. Jos minut ja mieheni olisi lähetetty tuolle saarelle sodan jälkeisinä vuosina, olisi meidän roolimme olleet aivan samalaiset: mieheni olisi puhunut saarelaiset pyörryksiin ja minä olisin hoitanut taustalla käytännön tehtävät, katsonut että seurakuntalaiset saavat pullaa silloin kun sen tarve on.

Nyt joka ikinen haluaa keskustella hänen kanssaan ja paistatella hänen loisteessaan. Hän itse on tietämätön vetovoimastaan ja ihmeissään ihmisten ystävällisyydestä. He ovat ainutlaatuisen ystävällisiä, hän toistelee yhtenään. Papinrouvan mielestä vähempikin riittäisi. Olisi tarpeeksi, jos he olisivat kohtalaisen mukavia. Niin että mies tekisi tehtävänsä, hoitaisi kokouksensa ja toimituksensa ja tulisi kotiin. (J. s. 75)

Tänä syksynä on ilmestynyt kaksi hienoa romaania, jotka ovat monella tapaa samalaisia keskittyessään kuvaamaan arkielämää ja ihmisiä sen pyörteessä ja tuovat esiin asioita, jotka elämässä ovat tärkeitä. Toinen on tietenkin Sirpa Kähkösen Hietakehto ja toinen on tämä, jonka Finladia-raatikin katsoi ehdokkuuden arvoiseksi, eikä syyttä. Tällaisten kirjojen takia sitä muistaa, miksi lukeminen on niin antoisaa: kirjojen kautta pystyy tuulettamaan myös omia tunteitaan ja kuulostelemaan oman elämänsä kannalta tärkeitä seikkoja.

Kirjasta löytyy useampia arvioita, mutta linkitän tähän vain kahden "luottolukijani" Marian ja Unnin arviot kirjasta. Kiitos siitä, että tartuin kirjaan, kuuluu teille. Oma merkityksensä oli myös Antti Majanderin hienolla arviolla HS:ssa. Tämän kirjan jälkeen pidän Lundbergin muutakin tuotantoa tarkemmin silmällä.

perjantai 23. marraskuuta 2012

Perjantainen pähkinä ja 30 viikkoa kirjoja, osa 10



Tuntuu, että nykyään perjantai on joka toinen päivä, mutta toisaalta tuntuu myös, että tämä pimeä marraskuu kestää ja kestää. No, onneksi on edes perjantainen pähkinä piristämässä. Viime viikkoiseen pähkinään saatiin taas oikeita vastauksia, kun tietäjinä olivat Maria ja Heidi. Kyseessä oli Finladia-ehdokkaiden lanseeramisen innoittamana Mikko Rimmisen Nenäpäivä, joka voitti Finlandia-palkinnon 2010. Kirja löytyy hyllystämme, mutta häpeäkseni en sitä ole vielä lukenut (aion kyllä lukea, varmasti!).

Tässä sitten seuraava pähkinä, jonka idean ja osallistumisohjeet voi tuttuun tapaan käydä lukemassa täältä. Linkin takaa löytyy myös eri viikkojen armoitetut tietäjät. Tällä kertaa lyhyestä virsi kaunis:

PÄHKINÄ NUMERO 10

Surullista.
Silti voi tulla suureksi runoilijaksi kun kasvaa isoksi.
On pakko tulla suureksi runoilijaksi.

30 VIIKKOA KIRJOJA

10. Lempiklassikkoni

Tässä kohtaa monet varmaa luulevat, että vastaan TPTA, mutta en vastaakaan, vaan säästelen sitä muualle. Sen sijaan nostan esiin toisen kirjan, josta olen usein eri yhteyksissä maininnut eli Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan (Master i Margarita). Olen lukenut kirjan kolme kertaa, nähnyt siitä tehtyjä teatteriesityksiä kolme, joista yksi oli venäjäksi ja käynyt tutustumassa Mihail Bulgakovin kotimuseoon, josta tein aikoinaan postauksenkin. Syitä miksi pidän kirjasta niin paljon on sen uskomattoman rikas, absurdi ja karnevalistinen maailma, jossa henkilöt toimivat pahan ja hyvän, vallan ja alistumisen näyttämöinä. Luen sitä pitkälti allegoriana Stalinin aikaisesta Neuvostoliitosta, siitä yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta ilmapiiristä, joka maassa silloin vallitsi. Ikävä kyllä jotkin kirjan esiin nostamat asiat pätevät täällä yhä edelleen, joten ajankohtaisuuttaan kirja ei ole menettänyt.

Tällä kertaa laskeudutaan viikonloppuun sen enempiä turisematta. Viikonloppuna käyn kuuntelemassa ukrainalaista rock-bändiä Okean Elzyä, josta on Moskovassa oloaikana muodostunut minun ja mieheni suuri suosikki. Koitan myös saada luettua loppuun ja blogattua Ulla-Lena Lundbergin Jäästä.

Ihanaa viikonloppua, juokaa glögiä!


tiistai 20. marraskuuta 2012

Roger Martin du Gard - Thibault`n suku 1.



Roger Martin du Gard: Thibault`n suku ( Les Thibault, suom. Arvi Nuormaa) Otava 1964.

Ranskalainen kirjailija Roger Martin du Gard (1881-1958) sai Nobelin kirjallisuuspalkinno vuonna 1937. Palkinto perustui pääosin hänen 8-osaiseen romaanisarjaansa Les Thibault, joka Arvi Nuormaan suomennoksena sai nimen Thibault`n suku. Nuormaan toimesta on suomennettu kirjasarjan 6 ensimmäistä osaa (1937-1938 ja 1964-1965), mutta ilmeisesti kaksi viimeistä osaa on edelleen suomentamatta. Du Gardin teossarjaa on eeppisyydessään ja historiallisessa näkemyksessään sekä realistisessa käsittelytavassaan verrattu muun muassa Leo Tolstoin tuotantoon, ilmeisesti ennen kaikkea Sotaan ja rauhaan.

Olen väitöskirjani myötä törmännyt moniin kirjailijanimiin ja teoksiin, jotka itselleni ovat olleet täysin tuntemattomia, mutta jotka niille ihmisille, joita tutkin ovat olleet tärkeitä tai ainakin ajankohtaisia teoksia. Elvi Sinervo kirjoitti vuonna 1940 aviomiehelleen lukeneensa Thibault´n suvun suomentamattomia osia, mutta hän ei pitänyt du Gardia kuitenkaan Maksim Gorkin veroisena kirjailijana, ylipäätään hän vähän vieroksui ranskalaista kirjallisuutta sen liiallisen "sivistyneisyyden" vuoksi. Elvi Sinervon ystävään Raoul Palmgreniin du Gardin sarja kuitenkin iski kuin  veitsi voihin. Hän kuvailee lukukokemustaan omaelämäkerrallisessa teoksessaan 30-luvun kuvat, jonka hän kirjoitti R. Palomeren nimellä, seuraavasti:

Eräällä tämän kevään käännösuutuudella on Rolfin elämysmaailmassa erikoisasemansa: Martin du Gardin Thibault`n suvulla. Tuskin mikään muu kaunokirjallinen teos on viime vuosina vaikuttanut häneen niin valtavasti, kouraissut niin läheisesti kuin tämä ranskalainen ideologinen ja eroottinen kehitysromaani: siinä esitetty älymystön aatteellinen problematiikka ensimmäisen maailmansodan aattona on hänen omansa, siinä kuvattu Rachelin naishahmo ja rakkaustarina saattavat hänet kerrassaan pois tasapainosta, harhailemaan toukokuisilla kaduilla sairaana levottomuudesta. (30-luvun kuvat,s. 464)

Olen monesti miettinyt, että du Gardin teossarja pitäisi lukea. Viime kesänä kävi sitten niin hyvin, että löysin koko kirjasarjan kirpputorin "ota tästä ilmaiseksi"-laatikosta". Minähän otin ja raahasin kirjat kotiin. Kuitenkin vasta nyt sain aikaiseksi lukea kirjan ensimmäisen osan, joka suomennoksena sisältää koko sarjan kaksi ensimmäistä osaa, Harmaakantisen vihon ja Kasvatuslaitoksen, suvun tarinasta. Romaanin keskiössä on Thibault`n perhe, isä ja pojat Antoine ja Jacques, jotka edustavat ranskalaista katolista älymystöä. Näissä kahdessa ensimmäisessä osassa Antoine on vähän päälle parikymppinen lääketieteen opiskelija ja hänen nuorempi veljensä Jacques koulupoika, joka haaveilee runoudesta ja rakkaudesta. Isä, joka on perheen ehdoton auktoriteetti, edustaa ranskalaista akateemista maailmaa ja on tullut tunnetuksi perustamistaan kasvatuslaitoksistaan.

Kirjan keskiössä on veljesten suhde toisiinsa ja isäänsä, ja tämän kautta nosusevat esiin erilaiset sukupolvien väliset ristiriiddat, jotka koskevat muun muassa uskonnollisia ja moraalisia kysymyksiä.  Ainakaan näissä kahdessa ensimmäisessä osassa veljeksistä kumpikaan ei vielä kunnolla nouse vastustamaan isänsä auktoriteettia, vaikka Jacquesin luonnetta on  pehmennettävä kasvatuslaitoskomennuksella ja Antoinen on noustava puolustamaan veljeään isäänsä vastaan. Heitä kaikkia velvoittaa on kuuluminen Thibault`n sukuun, kuten Antoine veljelleen luennoi:

Kaiken hukkaamasi ajan voitat takaisin yhdellä tempauksella, jos vain tahdot. Tahtoa! kaikki eivät osaa tahtoa. (Ei ole vielä varsin pitkää aikaa siitä, kun se selvisi minulle.) Mutta minä osaan tahtoa. Ja myös sinä osaat tahtoa. Thibault`t osaavat tahtoa. Ja juuri siksi Thibault`t pystyvät kaikkeen. Juuri siksi he menevät toisten ohitse! Juuri siksi he tunkeutuvat kärkee! Heidän on pakko. Tuon voiman, joka kytee kätkeytyneenä kokonaiseen sukuun, on pakko lopulta saavuttaa päämääränsä! Meidän kahden kautta täytyy Thibault`iden puun puhjeta täyteen kukoistukseensa: tulevien sukupolvien kukoistukseen! (TS 1. s. 261)

Yllä olevan lainauksen myötä on helppo ymmärtää, miksi du Gardin ajatukset vetosivat muun muassa Palmgreniin, joka koki itsekin olevansa yhteiskunnan etujoukkoa ja suunnan näyttäjä tulevaisuuteen. Älymystöläinen problematiikka on kirjassa voimakkaana esillä.

Vaikka du Gardin kirjasarja on selkästi oman aikansa lapsi, niin se toimii myös tässä päivässä. Itse ainakin koin kirjan mielenkiintoisena ja aion lukea kirjan loputkin osat jossain vaiheessa.


perjantai 16. marraskuuta 2012

Perjantainen pähkinä, 30 viikkoa kirjoja, osa 9 sekä pohdintaa Finlandia-palkinto ehdokkaista


Perjantaista päivää! Viime viikkoiseen pähkinään tulikin monta oikeaa vastausta. Ilmeisesti se tarkoittaa, että Riikka Pulkkisen Totta on ollut luettu kirja. Kunnian oikeasta vastauksesta saavat Kirsi Kirsin kirjanurkasta, Sonja, toinen Lukemisen kartasto-blogin pitäjistä, Liisa Luetut, lukemattomat-blogista ja Reeta suomalais-norjalaisesta blogista Les!Lue! Onnea teille kaikille, olitte mahtavia :)

Ja tässä taas uusi pähkinä, jonka idean ja osallistumisohjeet voi käydä kurkkaamassa täältä.

PÄHKINÄ NUMERO 9

[...] Ja niin pöhkö kuin se koko kuvitelma siinä nyt olikin niin mukava sitä siinä oli liu`utella edestakaisin kun pakkanen rasahteli nurkissa ja ikkuna kasvoi jääkukkia, sai haaveilla,leikkiä ajatusleikkiä, ei se nyt mikään haudanvakava tulevaisuudenkuva ollut, väliäkö hällä vaikka oltaisiin seisty pannuhuoneessa särpimässä haaleaa mehua, kunhan nyt vain toivoi siinä tiskipöydästä heijastuvaa usvareunaista kuvajaista tuijottaessaan että oltaisiin vain jotenkin yhdessä kaikki, yhdessä ja mukavia toisillemme.
Ihan mahdolliselta se tuntui.

30 VIIKKOA KIRJOJA

9. Kirja, josta en uskonut pitäväni, mutta jota päädyin rakastamaan.

Tähän löytyi vastaus helpolla. Olin jossain vaiheessa (useita, useita vuosia sitten) päätynyt hankkimaan kirjahyllyyni J.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta. Silloin elimme vielä sitä aikaa, kun pidin kunnia-asianani lukea kaikki hyllyssäni olevat kirjat (nykyään tämä periaate on vähän päässyt repsahtamaan). Niinpä urheasti tartuin paksuun opukseen, vaikka olin ihan varma, että se ei ole minun kirjani, enhän edes pidä fantasiasta. Mutta kuinkas sitten kävikään? Ahmin kirjaa siihen malliin, että örkit pitivät seuraa minulle unissanikin eli rakastuin kirjaan ja nautin Tolkienin luomasta maailmasta täysillä. Joskus on siis hyvä voittaa kahlehtivat ennakkoluulot (vaikka sitten periaatteiden pakottamana) ja tarttua kirjaan oman mukavuusalueen ulkopuolelta.

VÄHÄN FINLANDIA-PALKINTO EHDOKKAISTA

Tänään paljastettiin, mitkä kuusi teosta ovat ehdolla Finlandia-palkinnon saajiksi ja ne löytyvät muun muassa tästä Hesarin jutusta. Lopullisen palkinnonsaajan päättää 4.12. presidentti Tarja Halonen.

Itse tietenkin toivoin loppuun saakka, että suuren suosikkini Sirpa Kähkösen Hietakehto olisi ehdokkaana, mutta näin ei kuitenkaan ollut, ikävä kyllä. Ehdokaskirjoista olen lukenut kaksi Aki Ollikaisen Nälkävuoden ja Riikka Ala-Harjan Maihinnousun. Molemmat mielestäni puolustavat paikkaansa ehdokaslistalla, mutta näistä kahdesta suosikkini on Ollikaisen kirja. Ja itse asiassa luulen ja veikkaan, että Ollikainen palkinnon nappaa. Hänhän ehti jo eilen voittaa Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon, joka annetaan vuoden parhaalle esikoisteokselle.

Postauksen kuva kertoo, että lukemistaan odottelee Ulla-Lena Lundbergin Jää,  jota on paljon blogistaniassa kehuttu. Säästelen kuvan herkkuja viikonloppuun (no, okei piparit on kyllä jo syöty, mutta tein tänään muffinseja maustekakun reseptillä, mussutan niitä sitten). Ehdokkaista aion lukea vielä myös Heidi Köngäksen Dora, Doran. Olen pitkään halunnut tutustua hänen tuotantoonsa ja nyt siihen on syytä enemmän kuin koskaan. Pirjo Hassisen ja Juha Seppälän kirjat eivät ainakaan tällä hetkellä innosta, mutta voihan mieli niidenkin suhteen muuttua.

Kuka on teidän suosikkinne ehdokkaista?

Oikein ihanaa viikonloppua!

maanantai 12. marraskuuta 2012

Anna Kortelainen - Ei kenenkään maassa


Anna Kortelainen: Ei kenenkään maassa. Tammi 2012. 620 s.


Kun poika alkoi oppia soittamaan, hän herkistyi kaikelle, mitä oli elämässään ehtinyt nähdä. Jotkut sävelmät hän ajatteli soittimestaan ulos ja ilmaan, jotkut hän huokaisi, jotkut lauloi. Kun hän hallitsi alkeet ja pääsi etsimään sävyjä ja onnistumaan, hän herkistyi omalle menneelleen. Hän herkistyi lapsuutensa kuville, äidin vaaleille hiushapsuille, Helmerin likaisille, raapinntuneille ja tavattoman honteloille, jotka vilistivät hänen perässään. Hän herkistyi djadjan hahmolle muurin takana, kaukana garnisoonipihan hämärällä perukalla. Hän herkistyi kapinan kuukausien muistolle, laukausten pamahduksille, junaradan äänille, kulkueille, joilla saatettiin hautaan tai teloitettavaksi tai leiriin. Joskus oli vaikea pidättää kyyneliä, kun odotti omaa vuoroaan ja kuunteli muiden soittoa siellä soittajatovereiden keskessä. Oli pakko painaa pää alas, leuka kiinni rintaan ja tuijottaa kiinteästi klarinettia. (EKM s. 129)

Yläpuolella olevassa lainauksessa kiteytyy mielestäni melko hyvin kirjan päähenkilön Reino Peltosen elämän peruspilarit. Reino on viipurilaisen Aurora Peltosen ja Venäjän armeijan välskärin avioton poika, kuten hänen nuorempi veljensä Helmerkin. Ennen sisällissotaa isä on veljesten elämässä läsnä kodissa vierailevana djadjana, sisällissodan myötä hän häviää heidän elämästään ja on olemassa enää vain kaipuun kohteena. Vuonna 1920 äiti laittaa 13-vuotiaan Reinon soittajaoppilaaksi Karjalan kaartin rykmenttiin, jossa hänen soittimekseen valikoituu klarinetti. Varuskunnan ankarat olosuhteet, ero äidistä ja mieltä painavat muistot kapina-ajan tapahtumista muovaavat Reinoa kohti aikuisuutta. Kun hän vihdoin vuonna 1926 jättää varuskunnan, on hän saanut viemisikseen paitsi soittotaidon niin myös aatteen. Reinosta on tullut kommunisti.

Vapauduttuaan päivittäisestä palveluksesta Reinosta tulee sivilisti ja kuljeskelevä muusikeri, joka Viipurista päätyy Tampereelle, piipahtaa välillä Helsingissä, palaa taas Tampereelle, kunnes sodan jälkeen muuttaa Tukholmaan, jossa viettää loppuelämänsä. Klarinetin lisäksi hänen mukanaan kulkevat saksofoni, josta jazzin myötä on tullut aikakauden ja uuden vapauden vertauskuva, samoin kuin tärkeät kirjat. Reino on intohimoinen lukija, jonka kolme suurta idolia on modernin ajan airueet Olavi Paavolainen, Raoul Palmgren ja Tatu Vaaskivi ja hakkaapa hän itsekin kirjoituskoneeseensa tarinoita.

Vaikka Reino on kommunisti hän ei kuitenkaan ole aatteen eturintamassa, eikä joudu näin kokemaan 1920-1930-lukujen ja sotien aikaisia kommunistien vainoja. Hän välttää joutumasta hankaluuksiin esivallan kanssa ja tärkein syy tähän on hänen pieni tyttärensä Teete, jonka yksinhuoltajaisä Reino on. Tyttären takia hänen on oltava maltillinen ja varottava joutumasta vankilaan. Sotavuodet vievät kuitenkin tyttären ja isän toisistaan erilleen eikä yhteys enää tämän jälkeen kokonaan solmiudu uudelleen.

Sotavuodet Reino on työvelvollisena Tampereella ja Äänislinnassa ja kun rauhan myötä kommunistien toiminta vihdoin saa julkiset toimintaoikeudet Reinon suurin palo on jo hiipunut. Hän oivaltaa, että:  Musiikissa hän ei tarvinnut mitään. Siinä oli hänen kommunisminsa toteutuneena. Musiikista riitti kaikille niin paljon kuin kuolevainen pystyi ottamaan vastaan. Eikä se loppunut ikinä eikä sitä voinut riistäjä viedä. Se oli vallankumous hänen sisällään (EKM s. 574).

Taidehistorioitsija, tietokirjailija Anna Kortelaisen kirja perustuu hänen isoisänsä Reino Peltosen (1906-1968), jota Kortelainen ei ole koskaan tavannut, elämään. Kuollessaan isoisä jätti jälkeensä yhteen omenalaatikkoon mahtuvan maallisen omaisuuden, joka koostui valokuva-albumista, käsikirjoituksista ja nuottiarkeista ja näiden ympärille Kortelaisen teos muotoutuu. Kirja on nimetty romaaniksi ja näin Kortelainen tekee siirtymää kaunokirjallisuuden puolelle.

Miten tämä uusi aluevaltaus onnistuu? Itselleni ensimmäiset 100 sivua oli todella takkuista lukemisen suhteen. Luin kirjaa "ohjeen mukaan" romaanina ja takerruin moniin pikkuseikkoihin, jotka eivät mielestäni "romaanikategoriaan" sopineet. Yhtäkkiä kuitenkin tajusin, että ei minun ole pakko noudattaa ohjeita ja aloin lukea kirjaa kaunokirjallisena tietokirjana, elämäkertana, joka koostuu faktoista ja kuvitelmista. Elämäkerta sisältää aina tietyn määrän kerronnallisuutta, tässä sitä on vain lisätty mukaan normaalia enemmän. Kortelainen on täyttänyt lähteiden väliin jäävät paikat omalla kertomuksellaan isoisästään ja samalla hän luo äärimmäisen mielenkiintoista ja kantaaottavaakin kuvaa Suomen lähimenneisyydestä ja siitä maailmasta, jossa hänen isoisänsä eli. Tämän ahaa-elämykseni jälkeen minua eivät enää haitanneet tekstistä läpipaistavat arkistot tai kirjailijan ja hänen äitinsä nykyhetkessä esittämät kommentit.

Pidän erittäin paljon Kortelaisen tavasta kirjoittaa historiaa. Se on kuvailevaa ja maalailevaa, kuten ehkä taidehistorioitsijalle, kuvien tulkitsijalle hyvin sopii. Tässä kirjassa tämä kuvien tulkinta tuli esille erityisen hienosti Kortelaisen tulkinnoissa isoisänsä valokuva-albumin kuvista. Hän loi kuvien ympärille elävän ja kiehtovan todellisuuden, yhden mahdollisen maailman.

Minun oli siis mahdoton lukea Kortelaisen kirjaa puhtaasti romaanina, mutta runsaan kuvitteluosuuden vuoksi kirjaa ei voi tietokirjaksikaan nimetä, joten olkoon sitten romaani. Ihan puhtaasti romaanina tämä olisi kuitenkin tarvinnut melko voimakasta tiivistämistä ja rönsyjen hiontaa, mutta itse oli lopulta tyytyväinen kirjaan myös näin.

Muita arvioita kirjasta: Suketus blogissaan, Jenni Lilyssä sekä Irma Stenbäck Hesarissa

perjantai 9. marraskuuta 2012

Perjantainen pähkinä, 30-viikkoa kirjoja, osa 8 sekä sekalaista höpinää



Perjantainen pähkinä on täällä taas. Viime viikkoiseen pähkinään saatiin kaksi oikeaa vastausta, kun sekä Maria että Tintti tiesivät, että kyseessä on Juhani Ahon teos HelsinkiinSarakin oli aika lähellä. Onnittelut tietäjille ja suuri kiitos muillekin kommentoijille.

Miten sitten käy seuraavan pähkinän kanssa? Pähkinän idea ja osallistumisohjeet löytyy täältä.

PÄHKINÄ NUMERO 8

Nyt voin kertoa sen mitä olen pitänyt kaiken aikaa itselläni.
 Kaikki alkaa siitä, kun mies käveli ovesta ulos. Kaikki alkaa siitä, kun lapsi kysyi näkisimmekö me vielä ja minä sanoin että me näkisimme huomenna, vaikka tiesin että se oli valhe. Kaikki alkaa siitä, kun makasin eteisessä yksitoista päivää. 
Minä aloitan kuiskaten. Kun olen aloittanut, sanat tulevat helposti. Minä en ole kertonut hänelle tätä, mutta nyt kerron.

30 VIIKKOA KIRJOJA

8. Mielestäni yliarvostetuin kirja

Nämä arvottamiseen perustuvat kysymykset ovat vähän hankalia, kun pitäisi ensin määrittää mihin omia mielipiteitään vertaa, minkä perusteella tekee päätöksiään. Ottaako vertailukohdakseen kirjallisuuden kaanon ja sen arvostamat teokset vai vertaako kirjallista makuaan ystäviin, tuttaviin tai kylän miehiin? Kun tässä nyt kuitenkin olen osa kirjabloggaajien maailmaa, niin ehkä otan vertailukohdaksi muissa blogeissa hehkutetun teoksen, jolle en itse ole lämmennyt. Tai tässä tapauksessa kirjailijan.

Olen lukenut Joel Haahtelalta useita teoksia, ainakin Elenan, Lumipäiväkirjan, Naiset katsovat vastavaloon ja Perhoskerääjän. Se, että en osaa sanoa yksittäistä kirjaa, jonka katsoisin olevan yliarvostettu, johtuu siitä, että minulla nämä kirjat menevät iloisesti mielessä sekaisin. Tiedän, että Haahtela on monien bloggaajien (ja muidenkin) mielestä loistava kirjailija ja hänen teoksiaan on ylistetty vähän siellä ja täällä. Erityisesti on pidetty Haahtelan tavasta käyttää kieltä. Vaikka olen lukenut noinkin monta teosta häneltä, en ole kunnolla päässyt sisään Haahtelan kieleen ja hänen luomiinsa maailmoihin. Ne ovat minulle ehkä vähän liian eteerisiä ja keinotekoisia, jotta ihastuisin niihin. En kuitenkaan väitä, että Joel Haahtela on huono kirjailija, hän ei vain ole minun makuuni, enkä siksi pysty osallistumaan siihen hehkutukseen, jota hän on saanut osakseen.

SEKALAISEN HÖPÖTYKSEN OSASTO

Ensinnäkin lausun kiitoksen Merenhuiskeelle, joka muisti minua tunnustuksella. En tällä kertaa kuitenkaan vastaa, koska juuri viime perjantaina tein haasteen vaatimat kahdeksan satunnaista paljastusta itsestäni (olivatkin muuten sensaatiomaisia :D).

Toiseksi lausun kiitokset kaikille blogini lukijoille, erityisesti kirjautuneille, sillä nyt minulla on sivupalkissa kaunis pyöreä luku. Kiva kun jaksatte täällä käydä.

Lopuksi kaikille hyvät viikonlopun toivotukset. Me saamme vanhimman tyttäreni vieraaksi muutamaksi päiväksi ja tiedossa on kaikkea kivaa ohjelmaa isänpäivämyyjäisistä balettiin. Erinomaista viikonloppua kaikille. Ja kai isä saa kirjan lahjaksi :)

tiistai 6. marraskuuta 2012

Marjo-Riitta Antikainen -Velvollisuuden kutsu


Marjo-Riitta Antikainen: Velvollisuuden kutsu. Fanni Luukkonen johtajana. Otava 2012. 

Sydän on vielä kaiken jäleltä kuin olisi kuolema käynyt mailla, ottanut kalleinta ja jättänyt tyhjyyden, jolle ei löydy täytettä, autiuden, mihin ei ole voinut kotiutua. Siksi ja kun ei tätä voi kertoa, eikä kuvata, jää sana tyhjäksi. - -
Olen näinä lähes 16 vuoden aikana saanut kokea monenlaista - paljon hyvyyttä, paljon ymmärtämystä ja luottamusta. Elämäni onni on ollut työssä ja työstä. (VK, s. 204)

Fanni Luukkonen (1882-1947) toimi naisten vapaaehtoisen maanpuolustusorganisaation ja Suomen suurimman naisjärjestön Lotta Svärdin johtajana vuodesta 1929 aina  22.11.1944 asti, jolloin järjestö lakkautettiin välirauhan ehtojen perusteella fasistisena järjestönä. Ylläoleva lainaus on Luukkosen kirjeestä lottasisarelle järjestön lakkauttamisen jälkeen. Yhtäkkiä hän oli keskellä hiljaisuutta, persona non grata, vaikka vielä muutamia kuukausia aiemmin ja sitä ennen useita vuosia, hän oli ollut täystyöllistetty, ihailtu auktoriteetti.

Teologian tohtori Marjo-Riitta Antikaisen elämäkerta Fanni Luukkosesta paneutuu ennen kaikkea Luukkosen johtajuuteen. Akateemisena tutkijana Antikainen pitää kiinni tutkimuksen tieteellisestä puolesta, mikä näkyy esimerkiksi huolellisena nootituksena ja laajana lähdeluettelona. Hän käy Luukkosen elämävaiheet läpi kiinnittäen huomiota nimenomaan niihin asioihin, jotka tekivät Luukkosesta kunniotetun ja laajasti arvostetun johtajan sekä Lotta Svärd-järjestön sisällä että laajemminkin yhteiskunnassa ja myös ulkomailla. Samalla hän luo kuvaa Lotta-järjestöstä kokonaisuudessaan. Antikainen aloittaa Luukkosen lapsuudenperheestä, josta Fanni-tytär imi isänmaallisen hengen ja ajatuksen isänmaan puolesta tehtävästä työstä, jotka kantoivat häntä läpi vuosien johtotähden lailla.

Nuori Fanni Luukkonen valmistui opettajaksi ja ansiotyön ohella hän heittäytyi mukaan yhdistystoimintaan täysin sydämin. Erityisesti työ raittiusjärjestössä kiehtoi nuorta naista ja pian tämä sai sukupuolelleen harvinaisia luottamustehtäviä liikkeessä. Raittiustoiminta kuitenkin hiipui vähitellen 1910-luvun mittaan ja sisällissodan jälkeen perustetusta Lotta Svärd-järjestöstä tuli Luukkosen uusi intohimon kohde, joka nosti hänet sisällissodan aiheuttamasta pessimistisyydestä uuteen lentoon.  Samoin kuin raittiusliikkeessä, Luukkonen eteni nopeasti Lotta Svärd-järjestön hierarkiassa paikallisesta tekijästä valtakunnalliseksi vaikuttajaksi.

Antikainen tarkastelee Luukkosen johtajuuden edellytyksiä ja kehittymistä. Läpi kirjan kulkeva luonnehdinta, joka Antikaisen mukaan oli pohjana Luukkosen väsymättömälle ja aktiiviselle työlle, oli velvollisuuden tunne isänmaata kohtaan. Työlle antautumisen lisäksi hän omasi paljon muita ominaisuuksia, jotka vähitellen nostivat hänet yhdeksi maan tunnetuimmista ja arvostetuimmista naisista. Hän muun muassa omasi vankan kokemuksen järjestötyöstä ja hänellä oli taito verkostoitua ja saada näin näkyvyyttä itselleen ja työlleen. Antikaisen mukaan Luukkonen tiesi oman arvonsa ja otti kyselemättä paikkansa ja poikkesi näin ajan naisihanteista, jotka korostivat nöyryyttä ja alistumista.

Antikaisen kirja on äärimmäisen hallittu kokonaisuus ja se pitää koko ajan fokuksen tiukasti Luukkosen johtajuudessa ja sen analysoinnissa. Antikainen ei siis lähde sivupoluille, vaikka aineistoa varmasti olisi yllin kyllin. Tutkijana ihailen tätä keskittyneisyyttä, mutta uskon monen "tavallisen lukijan" pitävän tätä ehkä vähän tylsänä. Minulle kirja ei kuitenkaan ollut tylsä. Ennen kaikkea sain tärkeitä tietoja ja näkemyksiä omaa työtäni ajatellen, mutta myös oppitunnin siitä, miten rakennetaan paljon informaatiota sisältävä elämäkerrallinen tutkimus ja pidetään se silti järkevien sivumäärien sisällä.

Antikaisen elämäkerta keskittyy täysin Luukkosen julkiseen elämään, jopa pelkästään hänen "julkisiin ajatuksiinsakin" ja tätä pidän ehkä pienenä miinuksena kirjassa. Toki Luukkonen oli poikkeuksellisen julkinen ihminen, joka eli työnsä ja aatteitensa kautta ja uhrasi niiden eteenpäin viemiseen lähes koko yksityiselämänsä, mutta silti olisin kaivannut jonkinlaista yksityisen puolen, tunteiden ja kokemusten valottamista. Uskon, että se olisi palvellut koko tutkimusta tuoden vähän perspektiiviä Luukkosen julkisen elämän kautta muodostuneeseen kuvaan. Ilmeisesti yksi merkittävä syy yksityisen puolen puuttumiseen on aineiston puute. Antikainen viittaa Luukkosen yksityiseen kirjeenvaihtoon, jota Maija-Liisa Bäckström oli käyttänyt kirjoittaessaan teostaan Fanni Luukkonen. Lottajohtaja, joka myöhemmin katosi. Jonkin verran katoaminen herättää kysymyksiä aineiston arkaluonteisuudesta, mutta mitäänhän ei voida todistaa. On melko käsittämätöntä, miten noinkin huomattavan historiallisen henkilön kirjekokoelma päästetään häviämään.

Antikaisen luoma kuva Luukkosesta on kaikin puolin kunniottava ja tietyssä mielessä ehkä hieman varovainenkin. Erityisesti pieni varovaisuus tulee esiin Antikaisen pohtiessa Luukkosen suhdetta ensinnäkin suomalaiseen äärioikeistoon ja toisaalta Saksaan ja kansallissosialismiin. Toisaalta ei varmasti ole mitään syytä, miksi ei olisi niin kuin Antikainen esittää, että Luukkonen ei itse lämmennyt näille aatteille, mutta hänen oli taspainoiltava jäsenkunnan erilaisten mielipiteiden välissä, luovien välillä sinne, välillä tänne. Luukkonen todennäköisesti eli omaa elämäänsä niiden ihanteiden mukaan, joihin hän julkisuudessa oli sitoutunut ja siksi hänestä tuli niin merkittävä hahmo Suomen historiassa kuin hän parhaimmillaan oli.

Fanni Luukkosen elämäkerta on toistaiseksi viimeinen etappi siinä tutkimuksellisessa sarjassa, jolla on viime vuosien aikana luotu uutta kuvaa Lotta Svärd-järjestöstä. Muita ovat muun muassa Annika Latva-Äijön Lotta Svärdin synty. Järjestö, armeija, naiseus 1918-1928. ( 2004), Tiina Kinnusen Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen. ( 2006) ja Pia Olssonin Myytti ja kokemus. Lotta Svärd sodassa. ( 2005).


Katso myös Keskisuomalaisen arvio kirjasta.