sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Bolsoin perhonen



Daphne Kalotay: Bolsoin perhonen ( Russian Winter, käänt. Irmeli Ruuska) WSOY 2011

Kun kysyin, vieläkö hän luki runoja, hän vastasi kieltävästi, runous oli menettänyt makunsa. Kysyin, miten se on mahdollista, ja hän sanoi yhtyvänsä Platonin näkemykseen, tai ainakin siihen Platonin näkemykseen, joka hänelle oli esitetty: että runous on jotenkin epärehellistä. Platon oli oikeassa halutessaan karkottaa runoilijat. [...] Nina sanoi tarkoittavansa sitä, että ainoa todellisuus on elämä, tosielämä, ja että kaikki kaunistellut versiot ovat valhetta, eikä hänen kärsivällisyytensä enää riitä sellaiseen. Rohkenin arvella, että hänen miehensä olisi eri mieltä. Nina sanoi, ettei asia ollut niin; hän oli kuullut Platonin näkemyksestä juuri mieheltään ja uskoi tämän kyllä tietävän, etteivät hänen runonsa olleet totta. Sitä todellisuutta, johon hänen miehensä halusi uskoa, ei ollut olemassa, hän sanoi, ja niinpä hän joutui luomaan sen paperille. (BP, s. 115-116)

Todellisuus, josta Nina Revskaja, Bolsoiteatterin entinen, sittemmin länteen loikannut, tähtiballerina edellämainitussa katkelmassa puhuu, on toisen maailmansodan jälkeinen Neuvostotodellisuus Stalin- kultteineen ja toisnajattelijoiden vainoineen.Kiivetessään kohti asemaansa maailmankulun baletin tähtiballerinana Nina Revskaja uskoo elämänsä olevan parhaalla mahdollisella tolalla: hän on saavuttamassa unelmaansa, johon hän on lapsesta asti pyrkinyt. Hänellä on rinnallaan, rakastettuna ja aviomiehenä, valtakunnallisesti tunnettu ja tunnustettu runoilija Viktor Jelsin. Lisäksi on ystäviä, läheisimpänä Vera lapsuudentoveri ja kollega Bolsoista. Vähitellen ympärillä oleva todellisuus alkaa kuitenkin yhä tiukemmin tarttua myös Ninan elämään ja pikkuhiljaa hän havahtuu siihen, mitä maassa todella tapahtuu.

Kirjan toinen todellisuus tapahtuu toisena aikana ja toisessa maassa. Loikkauksensa jälkeen Nina on erilaisten vaiheiden kautta päätynyt Bostoniin. Vanhuuden ja sen aiheuttamien vaivojen kiristäessä otettaan Ninasta hän vähitellen joutuu yhä tiukemmin vastakkain menneisyytensä kanssa. Tähän vaikuttaa myös hänen päätöksensä myydä mittaamattoman arvokas jalokivikokoelmansa tukeakseen näin Bostonin baletin toimintaa. Myymällä korukokoelmansa Nina haluaa samalla päästä irti häntä piinavista muistoista. Asiat kulkevat kuitenkin toiseen suuntaan kuin Nina on ajatellut ja tässä suurina vaikuttajina ovat huutokauppakamarin työntekijä Drew Brooks ja Viktor Jelsinin runojen tutkija ja kääntäjä Grigori Solodin.

Kirjan rakenteessa vuorottelevat nykyhetki ja Ninan muistojen kautta aukeneva menneisyys aina siihen saakka, kun hän päättää loikata länteen. Mielenkiintoisesti Kalotay kertoo menneestä preesesissä ja nykyhetken tapahtumat puolestaan kerrotaan imperfektissä. Ajattelen asian niin, että kirjailija haluaa näin korostaa sitä, että vanhenevan Ninan elämässä menneisyys ja sen muistot ovat elämä, jota hän sillä hetkellä voimakkaimmin elää. Kirjan lopussa olevissa huomautuksissa kirjailija tuo esiin, että kirja on täysin mielikuvituksen tuotetta, mutta että hän on sen tukena käyttänyt paljon erilaista lähdemateriaalia muun muassa muistelmia ja erilaisia historiantutkimuksellisia lähteitä, luodakseen mahdollisimman autenttisen tuntuisen tunnelman ja miljöön. Samoin Moskovan ja Bolsoin kuvauksessa hän on pääasiassa turvautunut erilaisiin toisen käden tietoihin. Tämä mielestäni ikävä kyllä näkyy Kalotayn kuvauksessa. Hänen Moskovansa on hajuton ja mauton ja pyrkii tuomaan paikallisuutta vain muutamilla kadunnimillä ja Moskovan tunnetuimmilla nähtävyyksillä. Samoin se, millaista kovaa työtä ja kurinalaisuutta tähtiballerinaksi kasvaminen on vaatinut jää Kalotayn kertomuksessa kuvaamatta. Ninan kasvu asemaansa yhtenä Bolsoin ensitanssijana vaikuttaa varsin helpolta ja siten melko epäuskottavalta.

Vaikka Kalotayn luoma sodan jälkeinen Neuvostotodellisuus on ajoittain melko yksinkertaistettua ja pääosassa ovatkin ihmissuhteet, niin kirjailijalle on kuitenkin nostettava hattua aiheen valinnasta. Ei välttämättä mitään jokapäiväistä kauraa amerikkalaisessa viihdekirjallisuudessa, johon kategoriaan minä tämän kirjan asettaisin. Myös se, ettei hän näe tapahtumia pelkästään mustavalkoisina ja pyrkii ymmärtämään ihmisiä ja heidän valintojaan, on kunnioitettavaa. Kirja oli kaiken kaikkiaan viihdyttävää lukemista, kun ensin sammutti oman historiantutkija-asenteensa. Kaikkea en kuitenkaan pystynyt nikottelematta nielemään, en vain kerta kaikkiaan kestä puhetta "mantelinmuotoisista silmistä ja värisevistä sieraimista" tai muusta vastaavasta. Niiden mukana tulee auttamatta herttasarja-fiilis. Miinusta tulee myös melko ennalta-arvattavista ihmissuhdekoukeroista.

Kirjan kansi on minusta todella kaunis ja herkkä ja tukee kirjan suomenkielistä nimeä. Toisaalta ihmettelen taas kerran, miksi kaunis alkuperäinen nimi Russian Winter ei kelvannut suomeksi käännettynä.

Kun nyt kerran on Bolsoista on ollut puhe, niin muutamia kuvia autenttisesta ympäristöstä. Teatteri aukesi viime vuoden lopulla monen vuoden remontin jälkeen. Ei kuitenkaan taida olla toivoa, että sinne pääsisi sisälle asti katsomaan mitään, sillä lippujen hinnat ovat taivaissa.






Kirjasta ovat aiemmin kirjoittaneet ainakin SusaMariaMari AKatjaLeena ja Anna Elina

Itseäni jäivät kiinnostamaan monet Kalotayn mainitsemista lähdeteoksista, joista olin lukenut vain yhden aiemmin, nimittäin Nadezda Mandelstamin teoksen Ihmisen toivo, jossa hän kertoo aviomiehensä, runoilija Osip Mandelstamin kohtaloista Stalinin vainoissa. Suosittelenkin teosta lämpimästi kaikille asiasta kiinnostuneille. Muita kiinostavia olivat ainakin:

Maija Plisetskaja: Minä, Maija Plisetskaja
Galina Visnevskaja: Galina. Venäläinen tarina
Emma Gerstein: Moscow Memoirs

Kalotayn listan ulkpuolelta voisin suositella ainakin Jelena Kuzminan Anna Ahmatova elämäkertaa Anna Ahmatova. Koditon. Myös Bengt Jangfeldtin teos Panoksena elämä. Vladimir Majakovski ja hänen piirinsä on äärimmäisen mielenkiintoinen.

perjantai 27. tammikuuta 2012

Kirjoitettu nuoruus


Kirjoitettu nuoruus. Aikalaistulkintoja 1900-luvun alkupuolen nuoruudesta. Toim. Ilona Kemppainen, Kirsti Salmi-Niklander ja Saara Tuomaala. Nuorisotutkimusverkosto 2011. 195 s.

Viime vuoden loppupuolella ilmestyi artikkelikokoelma, joka sisältää pääasiassa historiantutkijoiden, mutta myös yhden kirjallisuudentutkijan ja yhden folkloristiikan tutkijan tekstejä nuoruudesta ja kirjoittamisesta 1900-luvun alkupuolella. Näkökulmasta riippuen tutkijat keskittyvät joko nuorten itse tuottamiin teksteihin, kuten esimerkiksi käsinkirjoitettuihin lehtiin tai nuorista kirjoitettuihin teksteihin.

Tiedän, että kirjabloggaajien joukossa on paljon kirjoittajia, jotka ovat kiinnostuneet tyttökirjallisuudesta tai laajemminkin nuorisokirjallisuudesta. Kirjoitettu nuoruus-teoksessa Hellevi Hakala kirjoittaa 1920-1930-luvun "neitoromaanien" ideologisesta ja kasvatuksellisesta aspektista hyvin mielenkiintoisesti. Tuomas Tepora taas tarkastelee toisen maailmansodan aikaista nuortenkirjallisuutta sota-ajan luomasta näkökulmasta.

Suosittelen kirjaa erittäin lämpimästi kaikille nuorten lukemisesta ja kirjoittamisesta kiinnostuneille. Täältä voi käydä lukemassa tarkemman arvioni kirjasta.

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Jos minä saisin valita...










Leena Lumi muisti minua haasteella, jossa ideana on kertoa, miten asiat olisivat, jos itse saisi valita ilman mitään rajoituksia. Osa valinnoistani on konkreettisempia, osa taas korkealentoisia ja ehkä idealistisiakin. Mutta, kun nyt kerran saa valita.

Jos minä saisin valita: Jokainen saisi aina olla oma itsensä.


Jos minä sasin valita: Ihmiset kunnioittaisivat toisiaan erilaisuuksista huolimatta.


Jos minä sasin valita: Lapset saisivat olla kauemmin lapsia.


Jos minä saisin valita: Vuorokaudessa olisi enemmän tunteja.


Jos minä saisin valita: Saisin tehdä päivisin töitä ja öisin nukkua ilman häiritsevää melua muualta talosta.

Jos minä saisin valita: Lentokoneet eivät tippuisi

Jos minä saisin valita: Löytäisin vanhan puutalon ilman hiiriä tai vaihtoehtoisesti ihanan vanhan kerrostaloasunnon keskikaupungilta sopuhinnalla. (En näköjään edes hypoteettisesti osaa päättää, miten ja missä haluaisin asua.)

Jos minä saisin valita: Osaisin laulaa kuin enkeli.


Jos minä saisin valita: Perheeni pystyisi aina pitämään yhtä, myös mahdollisten vaikeuksien tullessa.


Jos minä saisin valita: Coldplay tulisi Suomeen ja pääsisin keikalle


Jos minä saisin valita: Lapseni löytäisivät paikkansa maailmassa.



Heitän haasteen eteenpäin Marialle Sinisen linnan kirjastoon ja raitapaitaisella Pirkolle. Mitä te valitsisitte?






maanantai 23. tammikuuta 2012

Isänmaan tähden


Jenni Linturi: Isänmaan tähden. Teos, 2011.

Antti oikaisi Rajaperän viereen nurmelle. Taivas oli sinisempi kuin Mullojoella ikinä. Hän sytytti tupakan ja kaivoi muistikirjan esille. Lineinaja, hän aloitti ja siihen hän myös lopetti. Hän ei kirjoittanut ensimmäisestä taistelusta, Luttisen rohkeudesta tai omasta pelosta. Hän ei kirjoittanut pikkupojista, jotka Vursti oli ampunut. Hän ei pohtinut teon oikeutusta. Hän ei kirjoittanut sodasta ja rajoista, joita ei ollut ja jotka kuitenkin olivat. Hän ei ihmetellyt sitä, että moraali sijaitsi sanoissa, eikä sydämessä kuten hän oli poikasena ajatellut. Hän ei tehnyt sitä siitä yksinkertaisesta syystä, että kertominen, niin kuin sanat ylipäätään, tuntui menettäneen merkityksensä. (IT, s. 72)

Jatkosodan alla nuori lakitieteen opiskelija Antti Vallas ilmoittautuu vapaaehtoisena perustettavaan suomalaiseen SS-ryhmään ja hänet lähetetään muiden valittujen kanssa koulutusleirille Saksaan ja sieltä itärintamalle ryssiä tappamaan. Miksi Antti lähtee ei selviä, mitään selkeää motiivia teolle ei mielestäni kirjassa anneta. Kun Antti lähtee, hänen serkkunsa ja lapsuudenystävänsä Kaarlo jää Suomeen ja joutuu sitten myöhemmin muiden miesten mukana jatkosotaan. Molemmat miehet kantavat kokemustaan mukanaan koko elämänsä ajan. Kaarlo saa tehdä sen pystypäin, hän on teoistaan ylpeä veteraani, hän on mielestään oikeasti ollut isänmaan asialla. Sen sijaan Antti ei voi ylpeillä omilla teoillaan. Ensinnäkin sodan jälkeisessä Suomessa SS-ryhmään kuuluminen ei ollut meriitti ainakaan julkisella yhteiskunnallisella tasolla. Toiseksi Anttia piinaavat myös omat sodan aikaiset teot, teot josta hänen rintamatoverinsa ja tuleva lankonsa Erkki ei koskaan toivu. Samalla kun Erkki piinaa itseään, hän ei myöskään anna Antin unohtaa.

Linturin teos Isänmaan tähden tapahtuu kahdella aikatasolla. Nykyhetkessä ja menneisyydessä. Menneen ajan tapahtumat merkitään kirjassa aina päivämäärällä ja paikalla, ikään kuin päiväkirjan tai muistikirjan merkinnöissä. Antti kantaakin omaa muistikirjaansa mukanaan koko sodan ajan, rintataskussaan sydämen puolella, kunnes kirja lopulta on niin täynnä, ettei se enää mahdu pieniin tiloihin, kuten Antti mielessään ajattelee. Hänen mukaansa sanat ylipäätään olivat kokeneet inflaation. Sanat olivat menettäneet merkityksensä, jäljellä olivat jääneet vain sodan järjettömät tapahtumat.

Nykyhetkessä Antti on jo lähes 80-vuotias dementoitunut vanhus. Hän saa päähänsä, että kotitalon katto on korjattava. Katolle kiivetessään hän kuitenkin putoaa ja sukeltaa samalla niin syvälle muitoihinsa, ettei enää erota mykyhetkeä menneestä. Muistojen ihmiset, toverit rintamalta, Erkit Luttinen ja Laitinen (Antin kaikki kolme läheisintä toveria rintamalla olivat Erkkejä, miksi? Tätä on joku muukin muistaakseni ihmetellyt) alkavat elää hänen läheisissään, vaimossa ja tyttäressä ja samalla mieleen virtaavat ne tapahtumat, joita Antti on koko elämänsä ajan pakoillut. Tämä kirjailijan ratkaisu tuntuu mielestäni hieman keinotekoiselta. Ymmärrän sen, mutta ajoittain tuntuu siltä, että muistisairaan Antin ajattelu on liian loogista ollakseen täysin uskottavaa.

Miesten rinnalla kirjan naiset, Antin vaimo Leila ja Kaarlon jo edesmennyt, aviomiehen muistoihin jatkuvasti palaava Sinikka, edustavat tietynlaista "jalat maassa"-tyyppiä. Juuri sellaista, kuin rintamalta kotiin palaavien miesten vaimojen oletettiinkin edustavan. Heidän tehtävänsä oli vetää miehet takaisin arkitodellisuuteen, pois ahdistavista muistoista.

Leila tarttui Antin käteen. Antti katsoi toisaalle, neilikat loistivat punaisina pöydällä. Leila sanoi, että asioiden piti muuttua. Eloonjääneiden velvollisuus oli elää se elämä, joka oli jäänyt kesken niin monelta. Eloon jääminen ei ollut oikeus, se oli velvollisuus. Leila ei vaatinut hyvinvointia, hän vaati onnea. Hän oli sen ansainnut, hän oli selvinnyt hengissä sodasta ja synnytyksestä. (IT, s. 207)

Linturin kieltä on monissa arvosteluissa kehuttu, sen tiiviyttä ja vähäeleisyyttä, joka kuitenkin luo syvempiä merkityksiä. En voi kiistää näitä arvioita, suhteellisesta pienuudestaan huolimatta kirja sisälsi paljon ajattelemisen arvoista, mutta en voi kieltää sitäkään, että aika ajoin ärsyynnyin tietynlaisesta kikkailusta. Mielenkiintoisesta aiheestaan huolimatta en täysin kirjalle syttynyt, jotain jäi puuttumaan.

Kirjasta ovat kirjoittanee ainakin Mari A.KatjaJoriMorre ja Jum-Jum

perjantai 20. tammikuuta 2012

Naisten mies ja aatteiden


Panu Rajala: Naisten mies ja aatteiden. Juhani Ahon elämäntaide. 
WSOY 2011 (442 s.)

Tämä kirja oli joululahjatoivelistallani yhdessä melko monen muun kirjan kanssa. Pukki ei tätä kuitenkaan tuonut, vaikka muuten sangen antelias olikin. No hyvä, ettei tuonut, sillä kirja löytyi joulun jälkeen kirppikseltä 5 eurolla. Säästyi aika monta euroa ja niillähän voi ostaa vaikka lisää kirjoja.

Minulla on nyt menossa näköjään jokin mammuttielämäkertabuumi, ensin Rajalan Meriluoto, sitten Häikiön Koskenniemi ja nyt tämä. Romaanien lukeminen on suoraan sanoen viime aikoina jäänyt vähän tietokirjallisuuden jalkoihin. No nyt on Linturi kesken, vielä muutama sivu lukematta. Sen jälkeen keskityn joululahjaksi saamiini romaaneihin, joista mainittakoon muun muassa Bolshoin perhonen.

Jätän tällä kertaa Rajalan ruotimatta, teinhän sen jo Meriluoto-arviossa. Sen verran kuitenkin sanon, että täytyy ihailla Rajalan sujuvaa tapaa kertoa elämäkertaa. Sujuvaa kynää tosin edellytetäänkin tämän tyyppiseltä populaarilta elämäkerralta, jossa elämästä tehdään tarina, kertomus, ilman viittauksia lähteisiin. Ahon elämän suhteen Rajalalla ei ollut samalaisia omia intressejä kuin Meriluoto-teosta kirjoittaessa, olihan hän ollut osa Meriluodon elämää, jopa melko intiimillä tavalla. Ulkopuolisuus näkyy siinä ,ettei Rajalan tällä kertaa tarvinnut kirjoittaa itseään teokseen. Se, mikä erityisesti tässä kirjassa pisti silmään, oli Rajalan tapa aina ajoittain käyttää samantyyppistä kieltä kuin kohde. Ehkä se tuli tässä kirjassa selkeämmin esiin Ahon vähän vanhahtavamman kielen vuoksi, sillä en ole aiemmin asiaan kiinnittänyt huomiota. No loppujen lopuksi, tulihan sitä Rajalaakin tässä luonnehdituksi.

Juhani Aho (alkuperäiseltä nimeltään Johan Brofeldt, 1861-1921) on kirjailijana itselleni melko etäinen. Läheisimpiä hänen teoksistaan ovat olleet Papin tytär ja Papin rouva. Sen sijaan Juha ei napannut yhtään ja Panua en ole edes yrittänyt. Tämän kirjan luettuani alkoivat kiinnostamaan erityisesti Helsinkiin ja Yksin teokset sekä Hajamietteitä kapinaviikoilta. Rajalan elämäkerrassa kaikki Ahon teokset käydään läpi sisältöä referoiden ja aikalaisarvosteluja, sekä Suomesta että Ruotsista, lainaten. Olen samaa mieltä Marian kanssa niiden ajoittaisesta puuduttavuudesta. Toisaalta ne läpilukemalla sai pikasivistyksen Ahon kirjallisesta tuotannosta. Itselleni oli esimerkiksi uutta, että Aho toimi myös elämäkerturina ja kirjoitti elämäkerrat apestaan A.F. Soldanista ja teollisuusmies A.Ahlströmistä. Yksi asia joka minua Rajalan kirjassa puudutti vielä enemmän kuin Ahon kirjallisen tuotannon referoiminen, oli Ahon kalastusharrastuksen peusteellinen läpikäyminen. Ymmärrän, että se oli tärkeä osa Ahon elämää, halusihan hän onkivapansa ja perhonsa mukaan jopa arkkuunsa, mutta itseäni ei aihe kiinnostanut, enkä tällöin voinut olla miettimättä, olisiko sen voinut sanoa vähemminkin sanoin.

Se mikä minua puolestaan kiinnosti oli Ahon kiistaton asema suomalaisessa kulttuurielämässä, siinä sosiaalisessa verkostossa jonka muodostivat suomalaisen taide- ja kulttuurimaailman kirkkaimat 1800-1900-luvun vaihteen tähdet, Järnefeltit, Canth, Sibelius, Halonen. Kaikkineen tämä aikakausi on hyvin kiinnostava, mutta siitä on myös paljon kirjoitettu erilaisia historiallisia esityksiä, tutkimuksia, elämäkertoja sekä  julkaistu kirjekokoelmia ja päiväkirjoja, joten siinä mielessä Rajalan teos ei tuonut esiin mitään uutta. Uutta oli ainoastaan se, että kaikki nähtiin suhteessa Ahoon ja hänen kauttaan.

Elämäkerran nimen mukaan Ahoa määrittivät erityisesti hänen suhteensa naisiin ja aatteisiin. Luulen, että pohtiessaan Ahoa "naisten miehenä" Rajala on elementissään, ajoittain voi puhua jopa pienoisista ylitulkinnoista (tällainen ajatus nousee mieleen, varsinkin kun ei ole lähdeviitteitä tukemassa tulkintaa), esimerkiksi hänen pohtiessaan Ahon ja Elisabet Järnefeltin mahdollista eroottista suhdetta. Ei kuitenkaan voi kiistää, että tietyillä naisilla, juuri Elisabet Järnefeltillä ja Minna Canthilla on ollut vahva vaikutus siihen, että Ahosta ylipäätään tuli kirjailija, samoin em. naisten vaikutus on varmasti nähtävissä myös hänen kirjailijalaadussaan, ainakin sen alkupään tuotannossa, josta on löydettävissä vahvaa naisen sisäisen maailman tulkintaa. Tasapainoilu vahvojen naisten välissä jatkui myös hänen kuuluisassa kolmiodraamassaan Soldanin sisarten, Vennyn ja Tillyn, kanssa. Molemmat olivat itsenäisiä naisia, jotka pystyivät nousemaan aikakautensa sovinnaisuusnormien yläpuolelle ja elämään omaa elämäänsä.

Ahon ja Venny Soldanin avioliitto kesti kolmiodraaman, mutta se, mikä sai puolisot erilleen oli suhtautuminen sisällissotaan. Ahon aatteellinen tausta oli 1800-luvun lopun fennomaniassa, jossa hän varsinkin nuoruudessaan oli melko jyrkkäkin. Ajan kuluessa ajatukset tasaantuivat ja hän lähentyi muun muassa herätysliikettä ja löysi luonnonrakkauden. Kaiken kaikkiaan voi ilmeisesti sanoa, että vanhetessaan Aho oli melko suvaitsevainen, ja tämä tuli näkyviin esimerkiksi hänen suhtautumisessaan naisiin. Hän ymmärsi naisten emansipaatiota ja antoi esimerkiksi vaimolleen vapaat kädet harjoittaa taiteilijan ammattiaan. Tosin sillä edellytyksellä, että tämä huolehti myös kotitalouden hoitoon liittyvistä asioista. 

Se, missä näkyi Ahon vanhollisuus oli hänen suhtautumisensa työväestöön ja varsinkin sen vaatimuksiin tasa-arvoisemmasta asemasta. Fennomaanin ihanteellinen näkemys kansasta oli saanut vakavan kolauksen, josta se ei enää toipunut, suuralakon aikoihin 1905. Viimeinen niitti tälle oli vuoden 1917 yleislakko väkivaltaisuuksineen. Näiden tapahtumien jälkeen sisällissota oli vain ajan kysymys. Kun sota sitten alkoi, Aho joutui vastakkain paitsi kansansa niin myös perheensä kanssa. Hänen nuorempi poikansa Heikki liittyi punaisten riveihin ja myös Venny mitä ilmeisemmin tunsi sympatioita punaisia kohtaan. Aho vietti sota-ajan punaisten käsissä olevassa Helsingissä, jossa hän kirjoitti päiväkirjaa (muutakaan kirjoittamisen paikka hänellä ei ollut, porvarillinen sanomalehdistö oli lopetettu) ja kirjasi ylös sodan tapahtumia lähes päivittäin. Kommentoinnit perheestään hän kuitenkin jätti pois. Rajala arvelee asian olleen niin kipeä Aholle, ettei hän pystynyt siitä edes puhumaan tai kirjoittamaan. Olen lukenut Riitta Konttisen kirjan Boheemielämä - Venny Soldan-Brofeltin taitelijantie (Otava 1996), mutta en muista kuinka paljon siinä kerrottiin näistä sisällisodan tapahtumista. Pitää kaivaa kirja jossain vaiheessa uudelleen esiin, sillä nämä asiat kiinnostavat itseäni kovasti. Kiinnostava varmasti on myös Ahon teos Hajamietteitä kapinaviikoilta, joka perustuu hänen päiväkirjamuistiinpanoihinsa punaisten hallussa olevasta Helsingistä. Ja jos Aho oli 1900-luvun alkuvuosina pettynyt kansaan, pettyi hän myös sodan jälkeen alkavaan valkoisten hirmuhallintoon, jossa kostomentaliteetti ja syyllisten etsintä saivat ajoittain kohtuuttomia piirteitä.

Ahon viimeiseksi teokseksi jäi hänen kuolinvuonnaan 1921 ilmestynyt Lohilastuja ja kalakaskuja, jossa yhdistyi hänelle ominainen lastumuoto ja kalastus, josta hän elämänsä viimeiset vuodet sai suurimman tyydytyksen elämälleen. Maine kuitenkin jäi ja varsin nopeasti kirjailija Juhani Aho kanonisoitiin yhdeksi pääksi kansakunnan kaapin päälle, joka on innoittanut useita elämäkertureita ja tutkijoita vuosien kuluessa ja jota muistetaan aina tasaisin väliajoin. Rajalan teos on yksi lenkki Ahosta kertovien kirjojen joukossa ja koska en ole muita lukenut en voi tehdä vertailuja. Jos on kiinnostunut Ahosta, niin sujuvuudessaan Rajalan elämäkerrasta on helppo aloittaa. Syventävää materiaalia varmasti löytyy rinnalle, jos sellaista kaipaa, muun muassa Rajalan kirjan sisältämästä lähdeluettelosta.

Minun ja Marian lisäksi kirjan on lukenut ainakin  Karoliina

maanantai 16. tammikuuta 2012

Äiti ja aate

Rauni Paalanen: Äiti ja aate
ntamo 2011

Rauni Paalasen essee-kokoelma Äiti ja aate koostuu 8 esseestä, joissa hän tutkiskelee kirjallisuuden naiskuvia ja myös kirjoittavia naisia erilaisten ideologisten virtausten puristuksessa. Erityisesti hän keskittyy naisiin, jotka tavalla tai toisella ovat olleet mukana kommunistisessa liikkeessä, joko sen toimijoina tai uhreina. Ainoastaan esseet Levottomia naisia Dostojevskin romaaneissa  ja Pieni Gerda, ryövärintyttö ja "neitsytkäinen" Hans Christian ovat edellä mainitun teeman ulkopuolelta.

Esseessä Levottomia naisia Dostojevskin romaaneissa Paalanen käy läpi Dostojevskin romaaneja ruotien niiden naiskuvia. Dostojevskin romaanien maailma on leimallisesti miesten maailma, jossa naiset kuvataan aina suhteessa mieheen: äiteinä, sisarina, vaimoina, rakastajattarina. Tällaisena niiden maailmankuva heijastelee tyypillistä 1800-luvun venäläistä ja myös eurooppalaista tilannetta, jossa nainen oli useimmiten jonkinlaisessa riippuvuussuhteessa mieheen. Dostojevskin romaaneissa yläluokan kunnialliset naiset riutuvat "kultaisissa häkeissään" ja kaipaavat vapautta, kun taas alaluokan naiset ovat usein yhteiskunnan silmissä kunniattomia, mutta kantavat kuitenkin itsessään jotain pyhää, kirkkaimpana esimerkkinään Rikoksen ja Rangaistuksen Sonja, joka elättää itsensä prostituutiolla, mutta nousee kuitenkin kaikkien muiden yläpuolella ihmisyydessään ja hyvyydessään. Paalasen mukaan Dostojevskin naiskuvauksissa on nähtävissä 1800-luvun loppupuolen käsitykset  hysteriasta naisten sairautena, joita erityisesti ranskalainen Jean Martin Charcot tutki Pariisin Salpetrieren sairaalassa. "Hysteriatieteestä" olivat kiinnostuneita myös monet taitelijat ja sen vaikutuksia ilmentävät myös Dostojevskin naiset suurine tunteineen, hourailuineen, käsien vääntelyineen ja kuumenomaisina, ekstaattisina tiloineen. Paalasen mukaan Dostojevski ei romaaneissaan kuitenkaan näe hysteriaa suurena ongelmana, vaan se liitetään ikään kuin venäläiseen arkeen kuuluvaksi piirteeksi, josta on mahdollista selvitä vesilasillisella. Dostojevskin uskonnolliseen maailmankuvaan sopi se, että hysterian valtaan joutuneet nähtiin autuaina ja "pyhinä hulluina", hyvän kantajina.

Ystäväni lukukokemus - Wolfin romaani lohtuna yksityisessä kriisissä - yllätti minut. Minä olin samastunut enkelten kaupungin kirjailijaan oman poliittisen menneisyyteni, "taistolaiskrapulanni" kautta. Suomalisessa kommunistisessa liikkeessä olen kokenut hämmästyttävän samatapaisia asioita kuin Christa Wolf. Ehkä sitä ei tarvitse hämmästellä - olimmehan samaa "internationaalia". Minäkin kuuntelin kiltisti veteraanien, uusien isieni, opetuksia ja sain sitten nähdä auktoriteettien pimeän puolen: dogmaattisuutta, suvaitsemattomuutta, ylimielisyyttä ja kovuutta. (ÄJA, s.226)

Kirjan kuudessa viimeisesä esseessä Paalanen käsittelee naiskirjailijoita ja naistoimijoita, joiden elämää kommunimi aatteena on tavalla tai toisella määrittänyt. Tarkastelun kohteena ovat kirjailjat Elvi Sinervo, Christa Wolf, Elfriede Jelinek ja Herta Muller sekä Punaisen armeijakunnan RAF:n terroristijäsen Ulrike Meinhof. Samalla kun hän tuo esiin näiden naisten kokemuksia aatteen puristuksessa, tavalla tai toisella, hän käsittelee omaa taistolaisaikojen synnyttämää krapulaansa heijasten sitä käsittelemiensä naisten kokemuksiin.  Itselleni ainoa, jonka teoksia olin lukenut oli Elvi Sinervo. Niminä sekä itävaltalainen Jelinek että romanialainen Muller, molemmat Nobel-kirjailijoita ovat tuttuja, mutta heidän teoksiinsa en ole tutustunut. Christa Wolf puolestaan eli Saksan jaon aikana Itä-Saksassa. Kommunististinen ideologia on määrittänyt heitä eri tavoilla aikojen saatossa. Jelinek liittyi Itävallan kommunistipuolueeseen 1970-luvun kuohuvina alkuvuosina, Christa Wolf omaksui kommunismin sodan jälkeen, mutta jo 1960-luvulle tultaessa hän oli pettynyt aatteeseen, ennen kaikkea sen stalinistiseen luonteeseen. Hän ei kuitenkaan missään vaiheessa loikannut länteen, mutta joutui kotimaassaan elämään valvontakoneiston silmälläpidon alaisena ja 1980-luvun lopulla hän tempaantui täysin rinnoin mukaan demokraattiseen vapautusliikkeeseen, joka sittemmin johti Saksojen yhdistymiseen. Muller puolestaan rimpuili lapsuutensa ja nuoruutensa kommunistisen hallinnon ikeessä, kunnes emigroitui Länsi-Saksaan l987. Kaikki nämä kolme kirjailijaa ovat palanneet tuotannossaan kerta toisensa jälkeen oman elämänsä kipupisteisiin, mutta myös niiden yhteiskuntien kipupisteisiin, joissa he olivat kasvaneet ja joissa he elämäänsä elivät. He pyrkivät  teoksissaan avaamaan sekä omaa että koko yhteiskunnan historiaa ja nykyhetkeä suhteuttamalla niitä toisiinsa. Kaikilla kolmella kirjailijalla on oma persoonallinen äänensä, johon liittyy kielellisiä ja muodollisia kokeiluja, ja tämä onkin varmasti tärkein peruste Jelinekin ja Mullerin Nobel-palkintoihin.

Ulrike Meinhof liittyy kirjan esseisiin Jelinekin kautta, joka kirjoitti tästä näytelmän Ulrike Marie Stuart. Näytelmässä Jelinek rinnastaa Meinhofin ja Gudrun Ensslinin valtakamppailun RAF:n sisällä Maria Stuartin ja Elisabeth 1:n valtakamppailuun 1500-luvun Englannissa. Paalanen käy esseessä läpi Jelinekin ja Meinhofin elämänvaiheita ja katsoo niiden monella tavalla sivuavan toisiaan. Hän tuo esiin myös Meinhofin tyttären Bettina Röhlin näkemyksiä äitinsä toiminnasta. Aatteen viemä äiti joutui luopumaan lapsistaan vastoin tahtoaan, mutta tytär ei ole vielä aikuisenakaan voinut päästää irti äidistään, vaan on jatkuvasti pyrkinyt etsimään tämän motiiveja ja syitä siihen, miksi äiti toimi niin kuin toimi.

Kirjan nimiesseessä Äiti ja aate Paalanen käsittelee Elvi Sinervon taistelua äitiyden, luonnon, ja aatteen, järjen, kamppailua Sinervon novellin Vuorelle nousu näkökulmasta. Novellin maailma, josta löytyy paljon omaelämäkerrallista ainesta, liittyy sodan jälkeiseen aikaan, jolloin vankilasta ja maanalaisuudesta vapautuneet kommunistit alkoivat innolla rakentaa uutta maailmaa. Kommunistisen aatteen mukaisesti tämä tarkoitti henkilökohtaisten tarpeiden ja tunteiden alistamista kollektiivisen aatteen palvelukseen. Novellissa nainen, äiti ja kommunisti huomaa olevansa jälleen raskaana ja tästä alkaa hänen kamppailunsa. Aviomies, joka on kommunistisen liikkeen johtavia hahmoja, vaatii, että nainen tekee abortin. Hän kaipaa naista rinnalleen aatteelliseen työhön, eikä hän halua, että nainen kääriytyy taas "lapsenriepuihin". Vaikka nainen haluaisi vielä kerran tuntea "synnyttämisen riemun", hän kuitenkin vähitellen hyväksyy miehen toiveen ja teettää abortin. Järki voittaa luonnon, nainen on valmis palaamaan mukaan siihen toimintaan, jossa häntä tarvitaan. Paalanen pohtii, miksi novellin nainen toimii niin kuin toimii ja hän tuo esiin tekijöitä, joiden hän ajattelee selvittävän tätä toimintaa. Hän käsittelee Elvi Sinervon elämänvaiheita ja maailmankatsomukseen liittyviä tekijöitä sekä yhdistää Sinervon koko siihen aatteelliseen kontekstiin, jossa tämä eli ja pyrkii sitä kautta valottamaan yleisestikin sitä ajattelumallia, joka määritti naiseutta ja naisen paikkaa kommunistisessa liikkeessä. Kuten Paalanen, Sinervokin joutui kärsimään oman "aatekarapulansa" 1950-luvun lopulla, kun Stalinin kauden hirmutyöt tulivat yleiseen tietouteen vuoden 1956 NKP:n puoluekokouksen jälkeen.

Paalasen kirja on äärimmäisen mielenkiintoinen esseekokoelma, jonka esseet on kirjoitettu lukijan, ei tutkijan, näkökulmasta ja Paalasen kirjailijatausta takaa sujuvan ja hyvän kielen läpi teoksen. Pieniä toistoja kirjan sisältä on löydettävissä, joka johtuu lähinnä siitä, että esseet on kirjoitettu eri aikoina ja erilaisiin tarkoituksiin. Itse ostin kirjan ennen kaikkea Elvi Sinervon vuoksi ja yllätys oli mieluinen, kun muutkin esseet, ehkä Hans Christian Andersenia käsittelevää lukuunottamatta, tarjosivat mielenkiintoisia näkemyksiä kirjoittavista naisista erilaisten ideologisten virtausten ristitulessa. Itselleni ainakin heräsi halu tutustua näiden naisten kirjoittamiin teoksiin ja myös halu tietää enemmän Ulrike Meinhofista, josta voi lukea ainakin Katriina Lehdon elämäkerrasta Ulrike Meinhof. Lähemmäs totuutta, ei todellisuutta.

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Elämä lauluissa





Täällä ollaan tuskailtu muutaman viime päivän ajan kasaan esitelmää huomiseen kirjallisuudetutkija Raoul Palmgrenin 100-vuotismuistoseminaariin ja jollei ole tehty esitelmää on istuttu arkistossa kaivamassa tietoa. Kirjojen lukemisesta ei siis ole viime päivinä päässyt nauttimaan. Yhden todella mielenkiintoisen kirjallisuuteen liittyvän essee-kokoelman tosin luin. Kyseessä oli Rauni Paalasen teos Äiti ja aate, josta lisää muutaman päivän kuluttua.

Päätin pitää pienen tauon kirjoittamisessa ja tehdä syvääluotauksen elämääni Kolmannen naisen laulujen avulla. Kiitos Lumikko innoituksesta.

1. Oletko nainen vai mies? Iso tyttö ja pikku tyttö


2. Kuvaile itseäsi? Et sileänä säily


3. Miltä tuntuu? Pois tilanteesta


4. Paikka jossa asut? Onpa kadulla mittaa


5. Jos voisit mennä minne tahansa, minne menisit? Asserin kapakkaan


6. Lempikulkuvälineesi? Lautalla


7. Sinä ja parhaat ystäväsi? Toverukset


8. Millainen sää nyt on? Hyisen viiman maa


9. Päivän mieluisin ajankohta? Sylistäsi heräsin


10. Jos elämäsi olisi tv-sarja, mikä sen nimi olisi? Vanha, mennyt ja entinen


11. Mitä elämä merkitsee sinulle? Pyörteeseen


12. Parisuhteesi? Hyvää ja kaunista


13. Mitä pelkäät? Päivät kuluu hukkaan


14. Mikä on paras neuvo, jonka voit antaa? Valehtelisin jos väittäisin


15. Päivän mietelause?Niin sen täytyi olla


16. Miten haluaisit kuolla? Raatona maantiellä


17. Sielusi tila (johan on ylevää!)? Mitä tapahtuu


18: Mottosi: Jos se ois helppoo (oisin tehnyt sen jo...)


sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Sininen hetki Porvoossa



Vähän auringonlaskun jälkeen; sininen hetki, puhdas lumi, valot vähitellen jäätyvän joen pinnalla, täysi kuu, joen toisella puolella sadunomainen Porvoon vanha kaupunki. Arjen elämyksiä.  



torstai 5. tammikuuta 2012

Ihmisen osa

Kari Hotakainen: Ihmisen osa.
Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2009 ( 276 s.)

Sanoin, etten minä ala omaa elämääni myymään, ainoata minkä varmasti omistan ja että kirjailijan on parasta kirjoittaa siitä, mistä eniten tietää eli omasta elämästään. Se väitti, ettei sen omassa elämässä ole mitään kirjoitettavaa ja ettei sille ole tapahtunut koskaan mitään. Tivasin, että mistäs sitä on sitten tullut kirjoitettua jos ei kerran ole mitään kerrottavaa eikä mitään ole tapahtunut. Kirjailija väitti, että kyllä siitä tyhjyydestä hyvinkin kymmenen kirjaa kirjoittaa, mutta ei enempää. (IO, s. 13)

Yllä olevan katkelman kertojana on lankakauppias Salme Malmikunnas, jolta kirjamessuilla tavattu kirjailija yrittää ostaa elämää. Entisenä kauppiaana Salme tajuaa, että kyseessä ovat myyjän markkinat, sillä yhtään sen enempää elämiä ei sillä hetkellä ollut kirjailjan ulottuvilla ja lopulta hän suostuu myymään elämänsä 7000 eurolla. Kirjailija myöntyy vaatimukseen, vaikka olikin budjetoinut elämää varten vain 5000 euroa. Mukana messuilla on Salmen aikuinen tytär Helena ja juuri häntä varten Salme tarvitsee rahaa. Heti kirjan alkumetreillä tuodaankin esiin se, että Helenalle on tapahtunut jotain, jotain sellaista joka on kääntänyt koko perheen elämän nurin. Se, mitä on tapahtunut selviää vasta teoksen loppupuolella ja samalla kirjaan tulee hyvin tummiakin sävyjä. Nämä kaikki tuodaan esiin hotakaismaisesti yksinkertaisilla, mutta viiltävän syvälle menevillä lauseilla. Huumoria unohtamatta.

Helenan lisäksi Salmella ja hänen miehellään Paavolla, joka on Helenan kokeman onnettomuuden myötä lopettanut puhumisen, on kaksi muuta lasta Pekka ja Maija, aikuisia hekin. Kaikkiin lapsiinsa Salme pitää yhteyttä postikortein, hätätilanteessa myös nyrkkipuhelimella. Kortteihin hän kirjoittaa tilanteiden mukaan kaiken sen, jonka hän elämästä tietää. Salme on todennut lastensa vahvan uskon kirjoitettuun sanaan ja myös sen, että vaikka he eivät aina uskoneetkaan eivät he voisi kuitenkaan väittää, etteivät olleet kuulleet tai saaneet puheesta selvää. Huvikseen Salme ei kortteja lähettele, ainoastaan silloin kun on jotain asiaa, kuten Pekalle osoitetun kortin alusta voi lukea: Näky viimeksi ilmeestä, ettei ole ollut minun pojalla tuuria naismaailmassa. (IO s. 64)

Kirjailijalta Salme toivoo totuutta, ja sitä, että hänen ja hänen perheenjäsentensä elämä saa kirjailijan käsittelyssä oikeutta, kunniasta Salme ei niin ole välitä. Kirjailija ei kuitenkaan voi luvata pelkkää totuutta ja  erilaisten esimerkein hän yrittää selvittää Salmelle miten tarina muodostuu, siinä tarvitaan sekä totuutta että valhetta, sopivana sekoituksena.

Sen jälkeen kun Salme on kertonut tarinansa ja saanut rahansa, alkaa kirjailjan työ. Salme siirtyy kirjassa sivummalle ja esiin nousevat hänen lapsensa ja heidän mukanaan, tarinan edetessä, myös muita ihmisiä, joilla kaikilla on jonkinlainen rooli kirjan kokonaisuudessa. Hotakainen on nimennyt kirjan kappaleet mielenkiintoisesti erilaisten ihmistä ja hänen kulloistakin tehtäväänsä kuvaavan termin kautta. On myyjiä, sadunkertojia, välittäjiä, osanottajia, kantajia, maahanmuuttajia ja paljon muita. Elämänsä aikana ihmisillä on monenlaisia rooleja ja tehtäviä, odottamattomiakin, mutta lopulta tärkein rooli on olla ihminen.

Voidakseen elää maailmassa ja voidakseen luoda kontakteja muihin ihmisiin, ihminen tarvitsee kielen. Ihmisen osassa on paljon erilaisia tilanteita, joissa kielen merkitys tulee esiin; kirjoittamisena, puhumisena, vaikenemisena, väärinymmärtämisenä, kielellä voi riidella ja sillä voi sopia, sillä voi rakastaa, mutta myös vihata. Onko ihmisellä elämää, jos hänellä ei ole kieltä? Onko kieli ihmisen tärkein osa?

Tuttuun tyyliinsä Hotakainen tässäkin kirjassaan tuo esiin myös erilaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä maahanmuutosta leipäjonoihin, mutta tekee sen osoittelematta ja syyttelemättä, välillä ironisen lempeästi välillä sydämeenkäyvän surullisesti. Oman sydämeni sulatti Biko, Salmen afrikkalainen vävy, joka ei muuta toivonut kuin että olisi saanut elää rauhassa Maijansa kanssa ja ajaa bussillaan väsyneet ihmiset koteihinsa raskaan työpäivän jälkeen. Aina tämä ei kuitenkaan onnistunut.

Biko vilkaisi peilistä suuripipoista nuorta miestä, joka suputti jotain kavereilleen ja osoitti kädellään kuskin suuntaan. Biko tiesi mitä he suunnittelivat. Joukko oli mahtailevuudessaan liikuttava, he luulivat väkivaltaa leikiksi, jonka voi viheltää alkaneeksi mistä tahansa syystä, tällä kertaa syyksi riitti musta kuski. Biko oli kokenut elämässään niin paljon väkivaltaa, että tiesi sen tuleksi, jota ei kannata sytyttää. Palaa helposti tukka ja omat vaatteet, vaikka leikkimielinen tarkoitus oli sytyttää naapurin navetta. (IO 231)

Kirjasta ovat kirjoittanee ainakin HannaAmmaJoanaLuru ja Ilse (Minna)

sunnuntai 1. tammikuuta 2012

Blogistanian Finlandia 2011

Tässä minun ehdokkaani Blogistanian Finlandia-ehdokkaiksi

1. Katja Kettu: Kätilö

2. Rosa Liksom: Hytti nro 6

3. Kari Hotakainen: Jumalan sana

Hytti nro 6


Rosa Liksom: Hytti nro 6. Wsoy 2011 ( 187 s.)

Kaikki on liikkeessä, lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset. ( HN6, mm. s. 150)

Ylläoleva lause toistuu Rosa Liksomin Finlandia-palkitussa teoksessa Hytti nro 6 useampaan kertaan luoden näin eräänlaisen moton kirjalle. Konkreettisesti liikkeessä on juna Moskovasta Ulan Batoriin, Mongoliaan, ja junan kyydissä nuori Moskovassa opiskeleva tyttö Suomesta ja  Ulan Batoriin rakennuksille töihin matkaava keski-ikäinen  venäläinen mies. He jakavat hytin koko pitkän, useita päiviä, kestävän junamatkan ajan. Junan mukana liikkeessä on koko Venäjän maa kylineen ja kaupunkeineen ja ohi vilahtelevine maisemineen. Kirjan tapahtuma-aika sijoittuu Neuvostoliiton viimeisiin vuosiin 1980-luvun lopulle ja pian näiden tapahtumien jälkeen liikkeessä on myös koko venäläinen yhteiskunta tavalla jota voi verrata vuoden 1917 vallankumoukseen. Voikin sanoa, että päähenkilöiden ohella keskeisessä roolissa Liksomin kirjassa on Venäjä kaikkine puolineen ja kaikesta huomaa, että kirjailija tuntee kuvaamansa maan.

Tyttö mietti, miten hän saattoi rakastaa tuota outoa maata, sen nöyrää, anarkistista, tottelevaista, kapinoivaa, mistään piittaamatonta, kekseliästä, kärsivää, kohtalonuskoista, ylpeää, kaikki tietävää, vihantätytetistä, murheellista, iloista, epäuskoista, tyytyväistä, alistunutta, rakastavaa, sitkeää ja vähään tyytyvää kansaa. ( HN6, s. 150)

Liikkeessä ovat myös ihmiset ajatuksineen, tapoineen ja tunteineen. Junamatkalla ylläkuvattua Venäjän kansaa kaikissa vastakohtaisuuksissaan edustaa tytön hyttikumppani. Mies juo votkaa ja voimistelee, alistaa ja ylistää venäläistä naista ja naista ylipäätään, rakastaa ja vihaa maataan ja lopulta kaikessa vastenmielisyydessään ja pelottavuudessaankin hän on kuitenkin se, johon tyttö lopulta turvaa. Hyvä ja paha samassa persoonassa.

Tyttö on äänetön, omaan maailmaansa vetäytynyt. Tytön äänettömyys korostaa miehen äänekästä ja brutaalia käyttäytymistä ja eräällä tavalla tytöstä piirtyy kuva hieman tahdottomana ajautujana. Hän on lähtenyt Moskovasta, kaupungista jota hän rakastaa, kohti Ulan Batoria nähdäkseen ikiaikaisia kalliokirjoituksia. Kyse on myös paosta, johon vähitellen tytön muistojen kautta alkaa hahmottua syy. On Irina ja Mitka, äiti ja poika, joita molempia hän rakastaa ja ehkä hän toivoo junamatkan tuovan selvyyden sekavaan tilanteeseen.

Pidin kirjasta paljon, vaikka ajoittain hieman tuskastuinkin kaiken toistuvuuteen, jota kerronta pitkine synonyymirimpsuineen korosti. Kyseessä on kuitenkin eräänlainen suljetun paikan tarina, jossa ulkoiset tapahtumat ovat minimoituja ja ainoastaan pään sisäinen liike vie tarinaa eteenpäin. Liksom kuvaa kuitenkin niin uskottavasti ja suurella hellyydellä maata, joka herättää ihmisissä, erityisesti suomalaisissa, hyvin voimakkaita tunteita, joskus puolesta, mutta hyvin usein vastaan, että ainakaan minä en voinut muuta kuin ihailla. Liksom ei yritä tasoitella mitään, vaan hän tuo esiin hyvin groteskejakin piirteitä.  En tiedä mitä tämä kirja tekee suomalaisten Venäjä-kuvalle, kuinka moni osaa lukea kirjasta kaiken negatiivisen takaa myös ne positiiviset puolet. Toivon kuitenkin, että mahdollisimman moni.

Tyttö muisteli viimeistä iltaa Moskovassa: kuinka hän oli kiirehtinyt paikasta toiseen, rynnännyt pitkät portaat alas metroon ja ajanut Punaisella linjalla Lenin-kirjastolle, juossut siellä kaakelilattiaa pitkin museomaisen hallin ja pronssipatsaiden reunustamien sokkeloiden läpi ja noussut monien jyrkkien liukuportaiden kautta Siniselle linjalle, ajanut ohi Arbatin, jäänyt pois mosaiikein koristetulle kirkkomaisella asemalla, jonka nimeä hän ei muistanut, ja kuinka hän oli betoniholvin alla huomannut unohtaneensa olkalaukkunsa, jossa oli junaliput ja voutcherit, ja kääntynyt takaisin, hyppinyt metrojunasta toiseen, käynyt läpi ne asemat,  joissa oli vaihtanut linjaa ja suureksi ihmeekseen löytänyt laukkunsa Lenin-kirjaston pysäkiltä: se odotti häntä keskellä metrovartijan kopin ikkunaa. ( HN6, s. 21)

Kuvaukset Moskovasta olivat itselleni kirjan parasta antia, vaikka minun Moskovani on hyvin toisenlainen kuin Liksomin kuvaama 1980-luvun Moskova, esimerkiksi käsilaukkua ei kannata hukata, se tuskin odottaa metrovartijan kopin ikkunalla. Toisaalta paljon on tuttuakin, olen itse säntäillyt samoja portaita ja metrolinjoja ja kirjaa lukiessa nousevat kuvat silmien eteen monista muistakin paikoista. Ja tämä kuvaus ei jää pelkästään paikkojen tasolle, vaan Liksomin Moskovan kuvissa välähtävät myös kaupungin monisyinen elämä ja sen ihmiset.

Kirjan lopussa olevan listan mukana Likson lähettää kiitoksensa useille suomalaisille ja venäläisille kirjailijoille ja tutkijoille, jotka kaikesta päättäen ovat inspiroineet ja antaneet vaikutteita kirjailijalle. Myös kirja itsessään vilisee erilaisia intertekstuaalisia viitteitä venäläiseen kirjallisuuteen, jotka eivät varmasti läheskään kaikki minulle auenneet, mutta silti nautin tunnelmasta, joka näin tekstiin saatiin. Kaikessa rujoudessaan, epäsiisteydessään, hajuineen ja makuineen tämä kirja oli matka, jonka mielihyvin tein. Minusta Liksom on Finlandiansa ansainnut.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Arja Kulttuuri kukoistaa-blogista, Susa Järjellä ja tunteella blogista, Ina Inahduksesta ja Jenni Lilyssä. Tästä voi vielä käydä lukemassa arvioita kirjailjan kotisivuilta.