maanantai 16. tammikuuta 2012

Äiti ja aate

Rauni Paalanen: Äiti ja aate
ntamo 2011

Rauni Paalasen essee-kokoelma Äiti ja aate koostuu 8 esseestä, joissa hän tutkiskelee kirjallisuuden naiskuvia ja myös kirjoittavia naisia erilaisten ideologisten virtausten puristuksessa. Erityisesti hän keskittyy naisiin, jotka tavalla tai toisella ovat olleet mukana kommunistisessa liikkeessä, joko sen toimijoina tai uhreina. Ainoastaan esseet Levottomia naisia Dostojevskin romaaneissa  ja Pieni Gerda, ryövärintyttö ja "neitsytkäinen" Hans Christian ovat edellä mainitun teeman ulkopuolelta.

Esseessä Levottomia naisia Dostojevskin romaaneissa Paalanen käy läpi Dostojevskin romaaneja ruotien niiden naiskuvia. Dostojevskin romaanien maailma on leimallisesti miesten maailma, jossa naiset kuvataan aina suhteessa mieheen: äiteinä, sisarina, vaimoina, rakastajattarina. Tällaisena niiden maailmankuva heijastelee tyypillistä 1800-luvun venäläistä ja myös eurooppalaista tilannetta, jossa nainen oli useimmiten jonkinlaisessa riippuvuussuhteessa mieheen. Dostojevskin romaaneissa yläluokan kunnialliset naiset riutuvat "kultaisissa häkeissään" ja kaipaavat vapautta, kun taas alaluokan naiset ovat usein yhteiskunnan silmissä kunniattomia, mutta kantavat kuitenkin itsessään jotain pyhää, kirkkaimpana esimerkkinään Rikoksen ja Rangaistuksen Sonja, joka elättää itsensä prostituutiolla, mutta nousee kuitenkin kaikkien muiden yläpuolella ihmisyydessään ja hyvyydessään. Paalasen mukaan Dostojevskin naiskuvauksissa on nähtävissä 1800-luvun loppupuolen käsitykset  hysteriasta naisten sairautena, joita erityisesti ranskalainen Jean Martin Charcot tutki Pariisin Salpetrieren sairaalassa. "Hysteriatieteestä" olivat kiinnostuneita myös monet taitelijat ja sen vaikutuksia ilmentävät myös Dostojevskin naiset suurine tunteineen, hourailuineen, käsien vääntelyineen ja kuumenomaisina, ekstaattisina tiloineen. Paalasen mukaan Dostojevski ei romaaneissaan kuitenkaan näe hysteriaa suurena ongelmana, vaan se liitetään ikään kuin venäläiseen arkeen kuuluvaksi piirteeksi, josta on mahdollista selvitä vesilasillisella. Dostojevskin uskonnolliseen maailmankuvaan sopi se, että hysterian valtaan joutuneet nähtiin autuaina ja "pyhinä hulluina", hyvän kantajina.

Ystäväni lukukokemus - Wolfin romaani lohtuna yksityisessä kriisissä - yllätti minut. Minä olin samastunut enkelten kaupungin kirjailijaan oman poliittisen menneisyyteni, "taistolaiskrapulanni" kautta. Suomalisessa kommunistisessa liikkeessä olen kokenut hämmästyttävän samatapaisia asioita kuin Christa Wolf. Ehkä sitä ei tarvitse hämmästellä - olimmehan samaa "internationaalia". Minäkin kuuntelin kiltisti veteraanien, uusien isieni, opetuksia ja sain sitten nähdä auktoriteettien pimeän puolen: dogmaattisuutta, suvaitsemattomuutta, ylimielisyyttä ja kovuutta. (ÄJA, s.226)

Kirjan kuudessa viimeisesä esseessä Paalanen käsittelee naiskirjailijoita ja naistoimijoita, joiden elämää kommunimi aatteena on tavalla tai toisella määrittänyt. Tarkastelun kohteena ovat kirjailjat Elvi Sinervo, Christa Wolf, Elfriede Jelinek ja Herta Muller sekä Punaisen armeijakunnan RAF:n terroristijäsen Ulrike Meinhof. Samalla kun hän tuo esiin näiden naisten kokemuksia aatteen puristuksessa, tavalla tai toisella, hän käsittelee omaa taistolaisaikojen synnyttämää krapulaansa heijasten sitä käsittelemiensä naisten kokemuksiin.  Itselleni ainoa, jonka teoksia olin lukenut oli Elvi Sinervo. Niminä sekä itävaltalainen Jelinek että romanialainen Muller, molemmat Nobel-kirjailijoita ovat tuttuja, mutta heidän teoksiinsa en ole tutustunut. Christa Wolf puolestaan eli Saksan jaon aikana Itä-Saksassa. Kommunististinen ideologia on määrittänyt heitä eri tavoilla aikojen saatossa. Jelinek liittyi Itävallan kommunistipuolueeseen 1970-luvun kuohuvina alkuvuosina, Christa Wolf omaksui kommunismin sodan jälkeen, mutta jo 1960-luvulle tultaessa hän oli pettynyt aatteeseen, ennen kaikkea sen stalinistiseen luonteeseen. Hän ei kuitenkaan missään vaiheessa loikannut länteen, mutta joutui kotimaassaan elämään valvontakoneiston silmälläpidon alaisena ja 1980-luvun lopulla hän tempaantui täysin rinnoin mukaan demokraattiseen vapautusliikkeeseen, joka sittemmin johti Saksojen yhdistymiseen. Muller puolestaan rimpuili lapsuutensa ja nuoruutensa kommunistisen hallinnon ikeessä, kunnes emigroitui Länsi-Saksaan l987. Kaikki nämä kolme kirjailijaa ovat palanneet tuotannossaan kerta toisensa jälkeen oman elämänsä kipupisteisiin, mutta myös niiden yhteiskuntien kipupisteisiin, joissa he olivat kasvaneet ja joissa he elämäänsä elivät. He pyrkivät  teoksissaan avaamaan sekä omaa että koko yhteiskunnan historiaa ja nykyhetkeä suhteuttamalla niitä toisiinsa. Kaikilla kolmella kirjailijalla on oma persoonallinen äänensä, johon liittyy kielellisiä ja muodollisia kokeiluja, ja tämä onkin varmasti tärkein peruste Jelinekin ja Mullerin Nobel-palkintoihin.

Ulrike Meinhof liittyy kirjan esseisiin Jelinekin kautta, joka kirjoitti tästä näytelmän Ulrike Marie Stuart. Näytelmässä Jelinek rinnastaa Meinhofin ja Gudrun Ensslinin valtakamppailun RAF:n sisällä Maria Stuartin ja Elisabeth 1:n valtakamppailuun 1500-luvun Englannissa. Paalanen käy esseessä läpi Jelinekin ja Meinhofin elämänvaiheita ja katsoo niiden monella tavalla sivuavan toisiaan. Hän tuo esiin myös Meinhofin tyttären Bettina Röhlin näkemyksiä äitinsä toiminnasta. Aatteen viemä äiti joutui luopumaan lapsistaan vastoin tahtoaan, mutta tytär ei ole vielä aikuisenakaan voinut päästää irti äidistään, vaan on jatkuvasti pyrkinyt etsimään tämän motiiveja ja syitä siihen, miksi äiti toimi niin kuin toimi.

Kirjan nimiesseessä Äiti ja aate Paalanen käsittelee Elvi Sinervon taistelua äitiyden, luonnon, ja aatteen, järjen, kamppailua Sinervon novellin Vuorelle nousu näkökulmasta. Novellin maailma, josta löytyy paljon omaelämäkerrallista ainesta, liittyy sodan jälkeiseen aikaan, jolloin vankilasta ja maanalaisuudesta vapautuneet kommunistit alkoivat innolla rakentaa uutta maailmaa. Kommunistisen aatteen mukaisesti tämä tarkoitti henkilökohtaisten tarpeiden ja tunteiden alistamista kollektiivisen aatteen palvelukseen. Novellissa nainen, äiti ja kommunisti huomaa olevansa jälleen raskaana ja tästä alkaa hänen kamppailunsa. Aviomies, joka on kommunistisen liikkeen johtavia hahmoja, vaatii, että nainen tekee abortin. Hän kaipaa naista rinnalleen aatteelliseen työhön, eikä hän halua, että nainen kääriytyy taas "lapsenriepuihin". Vaikka nainen haluaisi vielä kerran tuntea "synnyttämisen riemun", hän kuitenkin vähitellen hyväksyy miehen toiveen ja teettää abortin. Järki voittaa luonnon, nainen on valmis palaamaan mukaan siihen toimintaan, jossa häntä tarvitaan. Paalanen pohtii, miksi novellin nainen toimii niin kuin toimii ja hän tuo esiin tekijöitä, joiden hän ajattelee selvittävän tätä toimintaa. Hän käsittelee Elvi Sinervon elämänvaiheita ja maailmankatsomukseen liittyviä tekijöitä sekä yhdistää Sinervon koko siihen aatteelliseen kontekstiin, jossa tämä eli ja pyrkii sitä kautta valottamaan yleisestikin sitä ajattelumallia, joka määritti naiseutta ja naisen paikkaa kommunistisessa liikkeessä. Kuten Paalanen, Sinervokin joutui kärsimään oman "aatekarapulansa" 1950-luvun lopulla, kun Stalinin kauden hirmutyöt tulivat yleiseen tietouteen vuoden 1956 NKP:n puoluekokouksen jälkeen.

Paalasen kirja on äärimmäisen mielenkiintoinen esseekokoelma, jonka esseet on kirjoitettu lukijan, ei tutkijan, näkökulmasta ja Paalasen kirjailijatausta takaa sujuvan ja hyvän kielen läpi teoksen. Pieniä toistoja kirjan sisältä on löydettävissä, joka johtuu lähinnä siitä, että esseet on kirjoitettu eri aikoina ja erilaisiin tarkoituksiin. Itse ostin kirjan ennen kaikkea Elvi Sinervon vuoksi ja yllätys oli mieluinen, kun muutkin esseet, ehkä Hans Christian Andersenia käsittelevää lukuunottamatta, tarjosivat mielenkiintoisia näkemyksiä kirjoittavista naisista erilaisten ideologisten virtausten ristitulessa. Itselleni ainakin heräsi halu tutustua näiden naisten kirjoittamiin teoksiin ja myös halu tietää enemmän Ulrike Meinhofista, josta voi lukea ainakin Katriina Lehdon elämäkerrasta Ulrike Meinhof. Lähemmäs totuutta, ei todellisuutta.

10 kommenttia:

  1. Hieno postaus, olen raapaissut Dostojevskia vain novellitasolla, ja huomannut hänen ihmiskuvansa, mutta näissä nainen on ollut vuokraemäntä tai haaveiden kohde.

    Luin Doris Lessingin teoksen Myrskyn varjossa, jossa tätä yhtä aatetta käsitellään, mitä postauksen perusteella tässä teoksessa käsitellään. Minusta tätä asiaa ei ole aivan pohjaan asti myllätty,

    VastaaPoista
  2. Äärimmäisen mielenkiintoiselta tosiaan vaikuttaa (ja hieno kansi!). Jännä jos ei Maksim Gorkin Äiti ole tässä lainkaan mukana..?

    VastaaPoista
  3. Kiitos Jokke! Olet oikeassa Lessing kuuluisi samaan joukkoon ja eräässä Christa Wolfia kuvaavassa esseessä Paalanen sivuaa myös lessingiä ja hänen tilintekoaan kommunistisen liikkeen kanssa.

    Lumikko, kannen kuvassa on Vera Baranovskaja Vsevolod Pudovkinin elokuvassa "Äiti" vuodelta 1926, joka perustuu juuri tuohon Gorkin kirjaan. Minustakin kuva on mahtava. Paalanen käsittelee myös Gorkin "Äitiä" jonkin verran Elvi Sinervo-esseessä. Gorkihan oli Sinervon suosikkikirjailija ja hän myös käänsi "Äidin" (mutta ei ihan täysin yhtynyt sen maailmankuvaan, liian sentimentaalista hänen makuunsa), mutta käännös joutui hukkaan.

    VastaaPoista
  4. Arvasin että kansikuva on Äiti-filmatisoinnista, vaikka en ole ko. elokuvaa nähnyt - se vain tuli heti mieleeni.

    Kurjaa, että käännös joutui hukkaan. Ajattelen sitä työtä, työn määrää.

    VastaaPoista
  5. Onpa kiinnostavan oloinen kirja. Kiitos postauksestasi, jota nöyränä luin. En ehdi itse tähän tarttua, mutta tästä tarttui jotakin lahkeeseen roikkumaan.

    VastaaPoista
  6. Lumikko, en ole minäkään elokuvaa nähnyt. Kirjan olen joskus lukenut.

    Paula, kiitos ja mukavaa että luit ja jotain tarttui mukaankin. Kiitos myös lahjastasi, sain sen eilen.

    VastaaPoista
  7. Dostojevskia omistan ja olen lukenut paljon, mutta vain tavallisena lukijana, en pohtien kirjojen maailmankuvaa.

    Elvi Sinervo tuo mieleeni edesmenneen ystäväni, joka luki paljon ja myös Sinervoa. Kävin hänen luonaan ja hän luki äääneen ja kaikkialla seinät täynnä kirjoja ja savukkeen tuoksu...Itse en ole ehtinyt vielä Sinervoon asti syvemmin.

    Sen sijaan Charcotiin törmään kaikkialla. Viimeksi Bengt Jangfeldtin kirjassa Axel Munthe - tie Caprin huvilalle. Ja Salpetrieren sairaalasta tulee mieleeni Ville-Evradin sairaala, jonne suljettiin Rodinin rakastaja, lahjakas kuvanviestäjä Camille Claudel...Lue ihmeessä Anne Delbéen kirja Camille Claudel - Kuvanveistäjän tarina. Ja Herta Müller on minulle hyvin likeinen. Olen takuulla kirjoittanut elämäni arvostelut juuri hänen kirjoistaan: Matala maa, Sydäneläin, Ihminen on iso fasaani ja Tänään en halunnut kohdata itseäni. Pidän hänen kovankarheankauniista tyylistään, joka varmaankaan ei voi tavoittaa kaikkia.

    Hieno postaus ja niin monta polkua, joita lähteä kulkemaan. Kiitos!

    VastaaPoista
  8. Kiitos Leena! Paalasen kirja on hyvin monitahoinen katsaus kirjoittaviin naisiin ja kirjoitettuihin naisiin ja mielenkiintoisesti hän kuljettaa koko ajan mukanaan omaa kokemustaan sekä lukijana, että ylipäätään ihmisenä.

    Tosiaan Charcot on ollut paljon esillä viime vuosina. Itse olen lukenut muun muassa Anna Kortelaisen "Levoton nainen. Hysterian kulttuurihistoriaa". Äärimmäisen mielenkiintoinen aihepiiri sairauksienkin historiallisesta luonteesta.

    Tuon Delbeen kirjan olen joskus lukenut, tosin siitä on niin paljon aikaa, että olen jo unohtanut suurimman osan.

    Muller kyllä kiinnostaisi, vaikka jossain mielenpielessä on epäilys, että onko hänen kirjansa minua varten. Mutta eihän sitä lukematta voi tietää eli otanpa jossain vaiheessa härkää sarvista.

    VastaaPoista
  9. Pitää nyt korjata, että Dostojevskia lukiessani en ole pohtinut hänen naiskuvaansa, toki maailmankuvaansa;-)

    Niin...Delbeen kirja on aika vanha, mutta minulle niin tärkeä, että kun astun tähän kirjasto/toimistooni, näen Camillen kasvot ihan ekana.

    No...Müller on joidenkin mielestä liian synkkää, mutta mitä muuta se saattoi siellä Romaniassa isä aurinkoisen aikana olla. (Pikkukirjain alut nyt tahalliset.) Ja hän kirjoittaa kiinnostavan modernisti - kuitenkin. Kaikki eivät siitä pidä. Minulle hän sopii kovin hyvin.

    Minun on pitänyt alkaa lukea Kortelaisen kirjoja, mutta niiden tilalle tulikin silloin Riitta Konttisen taidekirjoja. Taide on mun yksi rakkaus...

    Sinä teet hienoa tekstiä!

    VastaaPoista
  10. Kiitos Leena!Olen todella iloinen, jos olet saanut jotain tästä tekstistäni ja toivon, että pääset tutustumaan Paalasen kirjaankin.

    Joistakin kirjoista tulee tärkeitä ja niihin palaa aina uudelleen ja uudelleen. Enkä tarkoita pelkästään kaunokirjallisuutta. Itselleni tärkeitä ovat olleet esimerkiksi Aino Kallaksen päiväkirjat, vanhoja nekin ovat, mutta minulle tärkeitä, paljon tärkeämpiä kuin hänen kaunokirjallinen tuotantonsa.

    Konttisen Venny Soldan-Brofeltin elämäkerta pomppasi lukulistalleni uudestaan Rajalan Aho-elämäkerran jälkeen. On hyvä saada suhteeseen myös Vennyn näkökulma. Kirjan lukemisesta on sen verran aikaa, että monet asiat ovat pyyhkiytyneet muistista.

    VastaaPoista