maanantai 23. tammikuuta 2012

Isänmaan tähden


Jenni Linturi: Isänmaan tähden. Teos, 2011.

Antti oikaisi Rajaperän viereen nurmelle. Taivas oli sinisempi kuin Mullojoella ikinä. Hän sytytti tupakan ja kaivoi muistikirjan esille. Lineinaja, hän aloitti ja siihen hän myös lopetti. Hän ei kirjoittanut ensimmäisestä taistelusta, Luttisen rohkeudesta tai omasta pelosta. Hän ei kirjoittanut pikkupojista, jotka Vursti oli ampunut. Hän ei pohtinut teon oikeutusta. Hän ei kirjoittanut sodasta ja rajoista, joita ei ollut ja jotka kuitenkin olivat. Hän ei ihmetellyt sitä, että moraali sijaitsi sanoissa, eikä sydämessä kuten hän oli poikasena ajatellut. Hän ei tehnyt sitä siitä yksinkertaisesta syystä, että kertominen, niin kuin sanat ylipäätään, tuntui menettäneen merkityksensä. (IT, s. 72)

Jatkosodan alla nuori lakitieteen opiskelija Antti Vallas ilmoittautuu vapaaehtoisena perustettavaan suomalaiseen SS-ryhmään ja hänet lähetetään muiden valittujen kanssa koulutusleirille Saksaan ja sieltä itärintamalle ryssiä tappamaan. Miksi Antti lähtee ei selviä, mitään selkeää motiivia teolle ei mielestäni kirjassa anneta. Kun Antti lähtee, hänen serkkunsa ja lapsuudenystävänsä Kaarlo jää Suomeen ja joutuu sitten myöhemmin muiden miesten mukana jatkosotaan. Molemmat miehet kantavat kokemustaan mukanaan koko elämänsä ajan. Kaarlo saa tehdä sen pystypäin, hän on teoistaan ylpeä veteraani, hän on mielestään oikeasti ollut isänmaan asialla. Sen sijaan Antti ei voi ylpeillä omilla teoillaan. Ensinnäkin sodan jälkeisessä Suomessa SS-ryhmään kuuluminen ei ollut meriitti ainakaan julkisella yhteiskunnallisella tasolla. Toiseksi Anttia piinaavat myös omat sodan aikaiset teot, teot josta hänen rintamatoverinsa ja tuleva lankonsa Erkki ei koskaan toivu. Samalla kun Erkki piinaa itseään, hän ei myöskään anna Antin unohtaa.

Linturin teos Isänmaan tähden tapahtuu kahdella aikatasolla. Nykyhetkessä ja menneisyydessä. Menneen ajan tapahtumat merkitään kirjassa aina päivämäärällä ja paikalla, ikään kuin päiväkirjan tai muistikirjan merkinnöissä. Antti kantaakin omaa muistikirjaansa mukanaan koko sodan ajan, rintataskussaan sydämen puolella, kunnes kirja lopulta on niin täynnä, ettei se enää mahdu pieniin tiloihin, kuten Antti mielessään ajattelee. Hänen mukaansa sanat ylipäätään olivat kokeneet inflaation. Sanat olivat menettäneet merkityksensä, jäljellä olivat jääneet vain sodan järjettömät tapahtumat.

Nykyhetkessä Antti on jo lähes 80-vuotias dementoitunut vanhus. Hän saa päähänsä, että kotitalon katto on korjattava. Katolle kiivetessään hän kuitenkin putoaa ja sukeltaa samalla niin syvälle muitoihinsa, ettei enää erota mykyhetkeä menneestä. Muistojen ihmiset, toverit rintamalta, Erkit Luttinen ja Laitinen (Antin kaikki kolme läheisintä toveria rintamalla olivat Erkkejä, miksi? Tätä on joku muukin muistaakseni ihmetellyt) alkavat elää hänen läheisissään, vaimossa ja tyttäressä ja samalla mieleen virtaavat ne tapahtumat, joita Antti on koko elämänsä ajan pakoillut. Tämä kirjailijan ratkaisu tuntuu mielestäni hieman keinotekoiselta. Ymmärrän sen, mutta ajoittain tuntuu siltä, että muistisairaan Antin ajattelu on liian loogista ollakseen täysin uskottavaa.

Miesten rinnalla kirjan naiset, Antin vaimo Leila ja Kaarlon jo edesmennyt, aviomiehen muistoihin jatkuvasti palaava Sinikka, edustavat tietynlaista "jalat maassa"-tyyppiä. Juuri sellaista, kuin rintamalta kotiin palaavien miesten vaimojen oletettiinkin edustavan. Heidän tehtävänsä oli vetää miehet takaisin arkitodellisuuteen, pois ahdistavista muistoista.

Leila tarttui Antin käteen. Antti katsoi toisaalle, neilikat loistivat punaisina pöydällä. Leila sanoi, että asioiden piti muuttua. Eloonjääneiden velvollisuus oli elää se elämä, joka oli jäänyt kesken niin monelta. Eloon jääminen ei ollut oikeus, se oli velvollisuus. Leila ei vaatinut hyvinvointia, hän vaati onnea. Hän oli sen ansainnut, hän oli selvinnyt hengissä sodasta ja synnytyksestä. (IT, s. 207)

Linturin kieltä on monissa arvosteluissa kehuttu, sen tiiviyttä ja vähäeleisyyttä, joka kuitenkin luo syvempiä merkityksiä. En voi kiistää näitä arvioita, suhteellisesta pienuudestaan huolimatta kirja sisälsi paljon ajattelemisen arvoista, mutta en voi kieltää sitäkään, että aika ajoin ärsyynnyin tietynlaisesta kikkailusta. Mielenkiintoisesta aiheestaan huolimatta en täysin kirjalle syttynyt, jotain jäi puuttumaan.

Kirjasta ovat kirjoittanee ainakin Mari A.KatjaJoriMorre ja Jum-Jum

6 kommenttia:

  1. Minä puolestani pidin kirjasta kovasti. Olen lukenut hyvin vähän kirjoja, joissa sota on teemana, joten aiheen puolesta vertailukohtia minulla ei juuri ole. Myös dementikon pään sisälle meneminen oli kiintoisaa, ja koin sen melko uskottavanakin. Kieltämättä minuakin häiritsi monet Erkit ja pieni keinotekoisuus. Esikoiseksi kuitenkin hieno kirja!

    VastaaPoista
  2. Tuulia, kirja ei missään nimessä ollut huono, mutta se ei myöskään herättänyt sellaisia tunteita kuin esimerkiksi Katja Ketun "Kätilö", joka myös sijoittuu sota-aikaan.

    VastaaPoista
  3. Totta, kirja ei herättänyt sellaisia tunteita, kuin joku "helmi" herättää. Kunpa pian ehtisin lukemaan Kätilön!

    VastaaPoista
  4. Tämä pitäisi kyllä lukea. Jossain vaiheessa. Odotukseni eivät ole valtaisat, mutta kiinnostaa joka tapauksessa. Ehkä se tulee vastaan kirjastossa vielä joku kerta ;) Aiheellisen oloista kritiikkiä esität, katsotaan sitten, mitä mieltä itse olen, kun joskus kirjan luen.

    VastaaPoista
  5. Olen tämän kirjan suhteen aika lailla samoilla linjoilla kanssasi: hieno kirja, oikein hyvä, mutta joku puuttuu. Luulen, että puute on kirjailijan oma ääni. Ainakin minun oli kaikesta huolimatta vaikea saada tästä kirjasta kiinni.

    VastaaPoista
  6. Tuulia, toivottavasti löydät aikaa "Kätilön" lukemiseen.

    Suketus, se on hyvä, ettei ole liian suuria odotuksia. Ei sitten tipu niin korkealta. Odotan mielenkiinnolla mietteitäsi.

    Katja, minulla oli myös vaikeuksia ja alkuun kirja olikin pitkään kesken. Kirjassa oli kohtia, jotka vetivät ja sitten niitä, jossa takkusi. Itse pidin eniten kohtauksista, joissa liikuttiin menneisyydessä.

    VastaaPoista