maanantai 27. helmikuuta 2012

Väinö Tanner unohdetut päiväkirjat 1943-1944


Väinö Tanner. Unohdetut päiväkirjat 1943-1944. Toim. Hannu Rautkallio ja Lasse Lehtinen. Kustannusosakeyhtiö Paasilinna. 2011. (308 s.)

Toimittajien alkusanojen mukaan tämä nyt kyseessä oleva teos perustuu konekirjoitettuun 228-sivuiseen tekstiin, joka on löytynyt Stanfordin yliopiston arkistosta. Aineisto oli siirretty turvaan Yhdysvaltoihin heti sodan jälkeen Hjalmar J. Procopen toimesta. Täysin ei kuitenkaan voi puhua "unohdetuista päiväkirjoista" sillä lähes identtinen versio päiväkirjoista on löydettävissä ja käytettävissä Kansallisarkistossa, joten sinällään nämä päiväkirjat eivät tuo mitään uutta tietoa tutkimukseen.  Kokonaan autenttisista päiväkirjoista ei myöskään ole kyse, sillä Tanner  teki niihin joitakin lisäyksiä ja merkintöjä myöhemmin.

Kirja jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa sisältää Väinö Tannerin päiväkirjamerkinnät, jotka alkavat 3.2. 1943, päivänä, jolloin Saksa kärsi lopullisen tappion Stalingradissa, ja suurin osa suomalaisista poliitikoista ymmärsi, että Saksa tulee häviämään sodan ja se tieto mullisti myös ajatuksia siitä, miten Suomen  tulevaisuudessa käy. Päiväkirjojen viimeinen merkintä on päivämäärältä 21.9.1944, jolloin uusi hallitus aloitti toimintansa. Viimeinen merkintä on lakonisen paljonpuhuva, tosin jälkeen päin lisätty: Kun tämän jälkeen jouduin syrjemmälle asiain polttopisteestä lakkasin tekemästä muistiinpanoja. ( UP, s.230). Tähän päiväkirjaosioon on Hannu Rautkallio tarvittaessa lisännyt erilaisia huomautuksia ja taustatietoa asioiden kulusta tuoden samalla esiin omaa tulkintaansa niistä. Päiväkirjaosion jälkeen kirjassa on toisen toimittajan Lasse Lehtisen kirjoittama lyhyt poliittinen elämäkerta Tannerin vaiheista suomalaisessa poliittisessa elämässä.

Yleisesti luonnehtien Tannerin päiväkirjat kuvaavat Suomen tien ulos sodasta Stalingradin jälkeisenä aikana. Niissä kirjoittaa mies, joka on koko ajan tapahtumien polttopisteessä, siinä pienessä piirissä, joka Suomessa jatkosodan aikana päätti sodasta ja rauhasta. Tannerin lisäksi siihen kuuluivat muun muassa presidentti Risto Ryti, pääministeri Edwin Linkomies, ulkoministeri C.H.V. Ramsay, puolustusministeri Rudolf Walden ja marsalkka C.G.E. Mannerheim. Tanner oli hallituksen valtiovarainministeri, mutta samalla myös SDP:n kiistaton johtaja, jonka tehtävänä oli saada työväestö pysymään harjoitetun sotapolitiikan kannalla ja näin vakauttamaan maa sisäpoliittisesti.

Tannerin muistiinpanoista käy konkreettisesti selville se, millaisen paineen alaisena Suomen johtoporras sodan aikana työskenteli. Lepohetket olivat kortilla ja joskus kävi niinkin, että Tanner oli päässyt jo kotiinsa ja jopa sänkyyn asti, kun kävi kutsu uuteen neuvotteluun. Perheensä luona Sorkissa hän ehti piipahtamaan aniharvoin. Vaikka tunteet erilaisissa tilanteissa varmasti usein olivat pinnalla, niin tämä ei juurikaan välity Tannerin merkinnöistä. Niistä on jätetty pois kaikki henkilökohtainen ja kerronta keskittyy ainoastaan ja vain niihin tapahtumiin ja ongelmiin, jotka olivat kulloinkin ajankohtaisia valtakunnan ylimmällä tasolla. Ainoa tunne, joka muistiinpanoissa on ajoittain selkeästi läsnä on närkästys kaikkia toisin ajattelevia kohtaan, tämä näkyy sekä suhteessa rauhanoppositioon, että myös puolueen oppositioon.

Päiväkirjojen aikajaksoa leimaa tasapainottelu Neuvostoliiton rauhantarjousten ja Saksan vaatimusten välillä ja koko ajan on otettava huomioon myös kotimainen sisäpoliittinen tilanne ja länsiliittoutuneiden, erityisesti USA:n, ja Ruotsin suhtautuminen suomalaisten toimintaan. Sekä USA:n että Ruotsin taholta Suomea painostettiin jatkuvasti pyrkimään rauhaan Neuvostoliiton kanssa ja näin irtautumaan Saksan vaikutuspiiristä. Tannerin rooli rauhantekijänä oli sikäli ongelmallinen, että hänestä ei pidetty Neuvostoliiton johdon taholta ja hänen syrjäyttämistään vaadittiin jatkuvasti. Myös Tannerin oma suhde Neuvostoliittoon oli vaikea ja sitä leimasi voimakas kommunisminvastaisuus. Sodan jälkeen tämä tulehtunut suhde näkyi esimerkiksi siinä, että Tanner yhdessä muiden sotasyyllisisinä pidettyjen kanssa tuomittiin eri pituisiin vankeusrangaistuksiin.

28.7.44 [...] Me olemme täten suljetussa ympyrässä. Rauhaan olisi joka tapauksessa pyrittävä. Nykyinen presidentti ja hallitus eivät kuitenkaan voi tehdä mitään salassa, koska asiat ovat lukinneet itsensä kiinni. Ympyrästä olisi sen vuoksi murtauduttava ulos. Rytin olisi kai aloitettava tämä murtautuminen eroamalla presidentin virasta. (UP, 194 s.

Ennen kuin rauhaan päästiin jouduttiin käymään läpi monenlaisia vaiheita, muun muassa Rytin ja Ribbentropin välinen sopimus, Rytin ero, Mannerheimin valitseminen presidentiksi ja viimein hallituksen vaihtaminen, josta suurin osa sotapolitiikassa profiloituneista siirtyi syrjään. Vasta näiden vaiheiden jälkeen pystyttiin murtautumaan ulos suljetusta ympyrästä ja rauha oli mahdollinen. Kaikista näistä vaiheista ja siitä, miten erilaisiin ratkaisuihin päädyttiin, antavat Tannerin päiväkirjat konkreettisen ja yksityiskohtaisen kuvan ja ainakin itselleni tapahtumat sodan loppuvaiheista avautuivat aivan uudella tavalla.

Kirjan päättävä Lehtisen elämäkerta sen sijaan sai minut ajoittain ärsyyntymään ja paljon, sillä niin asenteellinen ja Tanneria ylistävä se on. Erityisesti Lehtinen asettaa vastakkain Urho Kekkosen ja Tannerin tavan tehdä politiikkaa ja siinä missä Kekkonen on Lehtisen näkemyksen mukaan omaa etuaan tavoitteleva opportunisti on Tanner suoraselkäinen ja sanojensa takana seisova mies. Tuskin asia kuitenkaan aivan näin mustavalkoinen on missään vaiheessa ollut. Samoin Lehtisen suhtauminen SDP:n oppositoon ja kommunisteihin on avoimen halveksivaa ja vihamielistä. Sanojensa vakuudeksi Lehtinen lainaa milloin mitäkin tutkimusta tai henkilöä, ottaen palan sieltä toisen täältä, usein vielä irrottaen ne konteksteistaan ja näin hän pyrkii saamaan sanoilleen painoa ja uskottavuutta. Valittaa voisi myös kirjan viitteiden ylimalkaisesta käytöstä, esimerkiksi suorat sitaatit pitäsi ainakin aina nootittaa. Samoin valituksen aihetta antaa lähdeluettelon puutteellisuus, kirjoja joita mainitaan viitteissä ei kaikkia löydy lähdeluettelosta. Kaiken kaikkiaan kirja olisi mielestäni toiminut paljon paremmin pelkästään julkaistuna, Tannerin omana puheena tapahtumista tarpeellisilla selityksillä varustettuna, ilman että hänet lopussa julistetaan lähes pyhimykseksi.

Hesarin arvio kirjasta.

sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Ian McEwan - Vieraan turva


Ian McEwan: Vieraan turva ( The Comfort of Strangers 1981, suom. Marja Alopaeus) Otava 2010. 138 s.

Tämä ei enää ollut suurta intohimoa. Sen nautinnot piilivät kiireettömässä kumppanuudessa, sen rituaalien ja vaiheiden tuttuudessa, raajojen ja vartaloiden yhteensopivuuden turvallisessa saumattomuudessa, mukavassa kuin  muottiinsa palautettu valos. He olivat suvaitsevaisia ja verkkaisia, jokseenkin pyytettömiä sekä erittäin meluttomia. Heidän rakastelullaan ei ollut mitään selkeätä alkua tai loppua ja usein se päättyi tai keskeytyi nukahtamiseen. He olisivat tuohtuneesti kieltäneet olevansa ikävystyneitä. He totesivat monesti että heidän oli vaikea muistaa toisen olevan erillinen ihminen. Toisiinsa katsoessaan he katsoivat sumenneeseen peiliin. 

Ian McEwanin varhaistuotantoa edustavassa Vieraan turvassa brittipariskunta Colin ja Mary ovat lomailemassa Venetsiassa, kaupungissa, jota pidetään romantiikan tyyssijana. Loman aikana heille on muotoutunut rutiinit päivän eri hetkille ja muutenkin heidän keskinäinen tunnelmansa ei kirjan alkuasetelmassa vastaa sitä, mitä kenties romanttiselta lomalta on lupa odottaa. Ovatko he liian kangistuneita kaavoihinsa? Ovatko he kyllästyneitä toisiinsa tai ainakin yhteiseen elämään? Kaipaavatko he jotain, joka rikkoisi kaavat ja jähmettyneen yhdessäolon? Liikkuessaan kaupungilla he usein unohtavat ottaa mukaansa kartan ja siksi he ovat koko ajan eksyksissä. Eksyksissä lomalla, eksyksissä elämässä?

Eksyessään jälleen eräänä iltana he törmäävät paikalliseen Robertiin, joka vie heidät kotiinsa, venetsialaiseen palazzoon, jossa he myös tapaavat Robertin vaimon Carolinen. Robertin ja Carolinen käyttäytymisessä, joka periaatteessa on täysin korrektia, on jotain uhkaavaa; aggressiivista ja seksuaalisesti hämmentävää, mutta toisaalta myös kiihottavaa. Päästyään takaisin hotelliinsa Colin ja Mary linnoittautuvat hotellihuoneeseensa useaksi päiväksi. He juovat viiniä (näin sivuhuomautuksena sanottakoon, että pariskunnan juomat määrät saisivat ainakin minut sammumaan ja heräämään seuraavana päivänä järkyttävään krapulaan), polttavat pilveä ja rakastelevat yhä uudelleen ja uudelleen kerta toisensa jälkeen aivan uudenlaisen intohimon riivaamina.

Ajatus Robertista ja Carolinesta ei kuitenkaan jätä Colinia ja Marya rauhaan ja kun he vihdoin palaavat ulkomaailmaan hotellihuoneessa vietettyjen päivien jälkeen, he aivan kuin huomaamatta löytävät itsensä uudelleen venetsialaisten ystäviensä kotoa. Kaikki on kuitenkin muuttunut palazzon seinien sisäpuolella ja tilanne ajautuu yhä uhkaavampaan suuntaan. Miten ja miksi, se jääköön jännityksen säilyttämisen vuoksi kertomatta.

McEwanin kirja sisältää lyhyydestään huolimatta paljon erilaisia teemoja, joista päällimäiseksi ainakin itselleni nousi seksuaalisuuden ja vallan, johon liittyy myös väkivalta, yhteenkietoutuminen. Tämä näkyy Maryn ja Colinin keskinäisessä suhteessa pääasiassa mielikuvien tasolla, kun taas Carolinen ja Robertin välinen suhde tuo nämä teemat fyysisellä tavalla esiin. Entä mitä tapahtuu, kun pariskuntien keskinäiseen suhteeseen tulee mukaan uudenlainen elementti esimerkiksi uuden ihmisen muodossa? Venetsia toimii tämän seksuaalisen etsinnän ja eksymisen näyttämönä loistavasti, sillä Venetsia, jos mikä on luotu eksymisiin ja salaperäisiin kohtaamisiin, missä historian hämärissä ovat astelleet Casanovan tapaiset nautiskelijat. Muistellaan myös Thomas Mannin loistavaa novellia Kuolema Venetsiassa, jossa seksuaalinen kiinnostus vähitellen muuntuu sairaalloiseksi pakkomielteeksi.

Vieraan turvassa McEwan jo väläyttelee kykyään luoda tiivistunnelmaista, vääjäämättömästi etenevää, pienistä vihjeistä koostuvaa kudelmaa, joka loppua kohti salpauttaa lukijan hengen jännityksellään. Sanon, että väläyttelee, sillä minusta ainakin tuntui, että kirjan loppuratkaisu oli jollain tavalla liian yksiviivainen ja myös liioitellun brutaali. En kokenut samaa hermoja piinaavaa jännitystä kuin esimerkiksi Lauantaita lukiessa. Myös Maryn ja Colinin henkilöhahmot olivat ajoittain jotenkin epäuskottavia ajautuessaan tilanteisiin ilman, että he mitenkään epäilivät Robertin ja Carolinen toimintaa ja sen motiiveja. Tai sitten he näyttelijöinä ajattelivat kaiken olevan vain näytelmää, jossa he tekivät roolinsa niin hyvin kuin osasivat kyseenalaistamatta käsikirjoitusta.

Luin tämän Kööpenhaminan matkallamme, onneksi meidän matkamme ei sisältänyt samanlaista käsikirjoitusta.

Aiemmin kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Leena LumiErja ja Naakku

lauantai 25. helmikuuta 2012

Kirjallista Kööpenhaminaa



Vietimme miehen kanssa pienen miniloman Kööpenhaminassa, jossa jo muutamana päivänä pystyi aistimaan sen, mitä kevät tuo tullessaan, kunhan nämä lumet joskus sulaa pois.




Reissussa ollessa haluan aina bongata "kirjallisia kohteita" ja Kööpenhaminan hauskin löytö oli  Bakkehus-museo, joka oli Fredriksbergin kaupunginosassa. Kyseessä on kaupunginosan vanhimmassa rakennuksessa toimiva kotimuseo, jossa 1700-1800-luvun alussa asui pariskunta nimeltään Kamma ja Knud Lyne Rahbek. Knud Rahbek oli kirjallisuuden professori, kirjailija, kriitikko ja kustantaja ja hänen vaimonsa Kamma oli myös hyvin kiinnostunut kirjallisuudesta ja hän puhui useita kieliä. Lisäksi Kamma oli innokas kirjeiden kirjoittaja, jonka kirjeitä on sittemin julkaistu. Talossa kokoontui aikakauden tanskalaisen kirjallisuus- ja kulttuurieliitin kerma, joiden tukijoina Rahbekin pariskunta toimi.

Museo on sisustettu vastaamaan aikauden tyyliä mahdollisimman autenttisesti ja osittain sisutuksessa on jopa pystytty käyttämään Rahbekien omistamia kalusteita. Suomessa vastaava museo on esimerkiksi Porvoossa oleva J.L. Runebergien kotimuseo. Jos matkustaa Kööpenhaminaan ja on kiinnostunut kirjallisuus-ja kulttuurihistoriasta, suosittelen paikkaa lämpimästi.


Bakkehusin lisäksi bongasin teatterin edestä Ludvig Holbergin patsaan. Holberg esitti meille jo 1700-luvun lopulla sittemmin tunnetuksi tulleen kysymyksen "Miksi Jeppe juo?". Holberg oli tanskalais-norjalainen näytelmäkirjailija ja historioitsija, jonka näytelmästä "Jeppe Niilonpoika" edellämainittu kysymys on peräisin. Vastausta kysymykseen on yritetty etsiä siitä lähtien, ja varmaan jo ennen sitä, mutta taitaa olla vieläkin hakusessa. Vastauksen etsijöihin kuului myös yksi väikkärini sisaruksista, joka teki kirjallisuuden opinnäytetyönsä näytelmästä 1920-luvulla.


Kaiken kaikkiaan Kööpenhamina oli mukava paikka, joka jaksoi pitää mielenkiinnon yllä ainakin neljän päivän ajan. Siitä todisteena on yli 400 valokuvaa (mieheni on innokas valokuvaaja) ja kipeät jalat.

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Jonathan Franzen - Muutoksia



Jonathan Franzen: Muutoksia ( The Corrections 2001, Käänt. Raimo Salminen) Kustannusosakeyhtiö Siltala (ensimmäinen painos ilmestyi 2002, WSOY) 623 s.

Maailma näytti ikkunoissa vähemmän todelliselta kuin Enid olisi halunnut. Aurinko loi pilvikaton alle kohdevaloa, jota kukaan ei olisi kaivannut perhehetkiinsä. Hänellä oli aavistus, ettei perhe jonka hän yritti saada koolle enää ollut se sama perhe jonka hän muisti - ettei tämä joulu olisi ollenkaan samalainen kuin vanhat joulut. Silti hän koetti parhaansa mukaan sopeutua uuteen todellisuuteen. (Muutoksia s. 526)

Lambertien perhe, kotiäiti Enid, rautatieinsinööri-isä Alfred ja jo aikuiset omillaan asuvat lapset investointipankkiiri Gary, älykkö wanna-be- kirjailija Chip ja huippukokki Denise, edustaa amerikkalaista keskiluokkaista perhettä. Vanhemmilla on varaa käydä vielä eläkkeelle jäätyäänkin risteilyillä, asua isoa taloaan, lapset ovat hyvin koulutettuja ja menestyneitä omalla alallaan. Tai ainakin niin he haluavat uskotella. Kuten odottaa sopii, kaikki ei kuitenkaan ole sitä, miltä näyttää, vaan pinnan alta löytyy sairautta, masentuneisuutta, epätoivoa, pelkoa, identiteettiongelmia ja kaiken lisäksi sukupolvien välinen syvä kuilu. Tästä kaikesta huolimatta kirjassa ei kuitenkaan piehtaroida pelkästään kurjuudessa, vaan kaikki nämä ongelmat asettuvat osaksi sitä jota ihmiselämäksi kutsutaan, joskus jopa tragikoomisella tavalla. Alun lainauksen mukaan kukaan ei kaipaa kohdevaloa perhehetkiinsä, mutta sen Franzen juuri tekee. Hän asettaa yhden perheen katseensa kohdevalon alle ja tarkastelee sitä hyvinkin analyyttisesti. Samalla kun hän rakentaa tarinaa yhdestä perheestä, hän rakentaa tarinaa perheestä yleensä ja lisäksi laajentaa katseensa myös siihen yhteiskuntaan ja kulttuuriin, joka luo perheinstituutiolle raamit.

Rakenteellisesti kirja jakautuu alalukuihin, jossa yksi perheenjäsenistä on vuorollaan kerronnan keskipisteenä. Näin vähitellen eri perheenjäsenten näkökulmat avaavat lukijalle oven Lambertien perheeseen. Siihen mitä he ovat olleet ja siihen mitä he tällä hetkellä ovat. Kirjan viimeisessä luvussa joulu saa toimia kulissina tilanteelle, jossa solmuja päästään vihdoin aukomaan ja tekemään kenties jonkinlaisia muutoksia kohti toisenlaista elämää.

Franzenin kuvaamat ihmiset ovat monilta ominaisuuksiltaan ja luonteenpiirteiltään epämiellyttäviä ja ärsyttäviä: Enidin halu ylläpitää  kulissia ja elää lastensa kautta, Alfredin passiivisuus ja tunteettomuus, Garyn ylimielisyys, Chipin saamattomuus ja Denisen jatkuva halu paeta itseään. Vähä vähältä Franzen tuo kuitenkin henkilöhahmoihinsa myös toisenlaisia piirteitä ja kuva joka lopulta syntyy, näyttää ihmisen kaikessa ristiriitaisuudessaan. Kirjan henkilöistä tulee ihmisiä, joiden elämään, tunteisiin ja käyttäytymiseen on mahdollista samaistua ainakin jollain tasolla. Itse löysin esimerkiksi Garysta piirteitä, jotka pelottavalla tavalla sopivat itseenikin ja tämä aiheutti pientä itsetarkkailua laajemminkin.

Perheen lisäksi Franzen tuo esiin myös amerikkalaista yhteiskuntaa, tai ehkä laajennettuna koko länsimaista kulttuuria, kriittisesti eri teemojen kautta. Hän käsittelee muun muassa elämän yhä suurempaa ja suurempaa medikalisoitumista, elämän läpikotaista kaupallistumista, jossa kaikki mahdollinen ja mahdotonkin on kaupan sekä kulutuksen suhdetta elämänlaatuun. Ajoittain Franzen paneutuu mielestäni vähän liiankin syvälle näiden teemojen esiintuomiseen ja oma lukukokemukseni ainakin kärsi näistä, sillä jokaiseen aiheeseen en jaksanut paneutua sen vaatimalla tarkkuudella. Mietinkin jossain vaiheessa onko miehen mahdotonta kirjoittaa kirjaa pelkästään perheestä, ilman, että siihen sekoitetaan taloudellisia tai lääketieteellisiä faktoja tai ainakin sellaisiksi kuviteltavia. Valkoisen kirahvin hienossa postauksessa Franzenin uusimmasta kirjasta Vapaudesta, totesinkin kommenttilaatikossa, että Muutoksia ei ollut saanut minuatäysin mukaansa, enkä tästä syystä välttämättä Franzeniin uusimpaan tartu ollenkaan. Tämä kommenttini lähti ilmoille silloin, kun lukeminen pahiten takkusi, mutta vähitellen kirja alkoi kuitenkin viedä mukanaan ja erityisesti sen kaksi viimeistä lukua luin kuin siivillä. Tämä siis oli hyvä esimerkki jälleen kerran siitä, että ei aina kannata antaa heti periksi. Ja Vapauden aion myös lukea, mutta en vähään aikaan, sillä nyt riittää tiiliskivet joksikin aikaa. Seuraavassa kirjassa saa olla enintään 200 sivua.

Kirjasta on aiemmin kirjoittanut Karoliina

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Siinä näkijä missä tekijä TV-elokuvana



Syksyllä kun Kjell Westön kirjaan perustuva  Missä kuljimme kerran- elokuva oli tullut elokuvateattereihin mietiskelin blogissakin sitä, miten suomalaiset historialliset, kirjoihin perustuvat elokuva- ja tv-sarjat harvemmin onnistuvat. Sittemin katselin kirjasta sovitetun TV-sarjan, joka ei lopultakaan ollut niin huono kuin pelkäsin, vaan ajoittain ihan katseltava.

Nyt ei kuitenkaan ollut tarkoitus puhua Missä kuljimme kerran-filmatisoinnista, vaan Kari Paljakan ohjaamasta elokuvasta, joka perustuu Hannu Salaman teokseen Siinä näkijä missä tekijä. Jos Westö-filmatisointi oli osittain onnistunutta, niin tämä Paljakan elokuva ainakin ensimmäisen osan perusteella on todella hyvä, joten joudun vetämään sanojani takaisin siitä, ettei Suomessa osattaisi tehdä onnistunutta historiallista draamaa. Ajoittain pikkutarkan ja vaikeankin romaanin tuonti elokuvaksi on uskomattoman hyvin onnistunut. Miljöö, lavastus ja henkilöhahmot ovat uskottavia ja näyttelijäsuoritukset kautta linjan loistavia. Tampereen murteen luonteva käyttö luo tarinaan juuri sen oikean ja autenttisen vivahteen, joka siihen kuuluu. Käsikirjoittaja Raija Talvio on onnistunut kirjoittamaan Salaman romaanista koherentin ja elokuvallisen tarinan.

Salaman kirja ilmestyi ensimmäisen kerran 1972 ja se on kertomus jatkosodan aikaisesta kommunistisesta vastarintaliikkeestä Tampereella. Tämän vastarintaliikkeen tarkoituksena oli sabotoida sotaa käyvän Suomen yhteiskunnallisia rakenteita ja kiihottaa lentolehtisin mieliä sotaa vastaan. Toiminnan johtajina oli vanhempia kommunisteja ja Neuvotoliitosta salateitä tulleita desantteja, jotka saivat mukaansa etenkin nuoria ja kiihkeitä kommunisteja. Jälkikäteen katsottuna näiden pienten vastarintaryhmien toiminta näyttää tuhootuomitulta jo alusta alkaen, mutta tekijöiden näkökulmasta se ei sitä kuitenkaan alunpitäen ollut, vaan heitä ajoi into tehdä jotain aatteensa ja arvojensa puolesta.Ylen haastattelussa ohjaaja Kari Paljakka vertaa vastarintaliikkeen toimintaa nykyajan terrorismiin: "Jos ihmiseltä kielletään toiminnan ja vaikuttamisen mahdollisuus, tarve purkautuu väistämättä jotakin kautta. Väkivalta synnyttää väkivaltaa - jopa terrorismia." Paljakka kuitenkin kieltää rakentavansa sankaritarinaa, eikä se ollut Salamankaan tarkoitus. Lähinnä tarkoitus on tutkia historian kipupisteitä ja yksittäisten ihmisten toimintaa ja käyttäytymistä niissä.

Elokuvasta on siis nyt esitetty ensimmäinen osa, joka on katsottavissa vielä 5 päivän ajan Yle Areenasta. Elokuvan toinen osa nähdään ensi sunnuntaina 19.2 klo 21.05 YLE 1-kanavalla. Suosittelen lämpimästi!

Blogiin Salaman teoksesta on kirjoittanut Paula.

Kuva Yle.


sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Elvi Sinervon runoista



Blogini tilastoista huomaan, että tänne poiketaan aika usein hakusanoilla, jotka liittyvät Elvi Sinervoon ja hänen runoihinsa. Joten ajattelin, että miksipä en kirjoittaisi pientä postausta aiheesta, joka ilokseni kuitenkin kiinnostaa ihmisiä.

Elvi Sinervo syntyi 1912 helsinkiläiseen työläisperheeseen sen kuudentena lapsena. Osan lapsuudestaan hän vietti Pohjanmaalla, jonne perhe pakeni sisällissodan jälkeistä tilannetta isän äidin hoiviin. Syy pakenemiseen oli se, että perheen isä Edvard Sinervo oli kuulunut punaisten joukkoihin sodan aikana, ja pelkäsi tämän vuoksi valkoisten kostotoimia.

Kirjallisuus ja lukeminen kuului Elvin ja hänen sisartensa maailmaan jo aivan pienestä. Varhain alkoi myös oma kirjoittaminen, lähes kaikki sisarukset kirjoittivat muun muassa päiväkirjaa. Ensimmäiset runonsa Elvi sai julki työväenliikkeen lehdissä 1920-1930-luvun taitteessa ja ensimmäinen runokirja, jossa oli Elvin runoja oli nuorten runoilijoiden yhteinen antologia nimeltään Vaella nuoruus. Samassa antologiassa debytoi myös Elvin sisar Aira Sinervo.Antologian kaikki runoilijat olivat tietoisia vasemmistolaisia kirjailijoita ja kuuluivat kirjailijaryhmä Kiilaan, joka oli 1936 perustettu työläiskirjailijoiden muodostama yhteenliittymä.

Elvi Sinervon tunnetuin runokokoelma on Pilvet, jonka syntyhistoria on hyvin erityislaatuinen. Kaikki Pilvien runot ovat syntyneet vankilassa, jossa Elvi oli poliittisena vankina jatkosodan aikana. Runojen kirjoittaminen oli vankilasääntöjen mukaan kiellettyä, samoin kuin muukin kaunokirjallinen kirjoittaminen ja myös päiväkirjan pitäminen. Elvi oli kuitenkin kirjailija, jolle kirjoittaminen oli yksi identiteetin ja ylipäätään olemassaolon kulmakivistä ja siksi hänen oli pakko kirjoittaa salaa. Kirjoituspaperina toimi vessapaperi ja kynä oli ommeltu hameen helmaan. Kirjailijana Elvi piti itseään ensisijassa prosaistina, ei runoilijana. Runot sopivat kuitenkin hyvin juuri vankilamaailmaan lyhyytensä ja iskevyytensä vuoksi ja ne olivat myös tapa purkaa henkisiä paineita, joita vankilamaailma synnytti. Ensimmäinen "painos" Pilvistä syntyikin vankilassa. Elvin vessapaperiarkeille kirjoittamat runot koottiin yhteen pieneksi kirjaksi, joka sidottiin ja jolle Elvi itse piirsi kansilehden. Tämän jälkeen kokoelma kiersi salaisesti poliittisten vankien keskuudessa kädestä käteen. Heti sodan loputtua syksyllä 1944 kokoelma ilmestyi Tammen julkaisemana kirjana.

Elin, rakastin,
ja kolmikymmenvuotiaana
minut puettiin vanginpukuun.
Yhä katselen pilviä,
-ikuista on vain kaipaus. 
(säkeistö runosta Pilvet)

Aiheeltaan Pilvien runot käsittelevät niitä kokemuksia, joita vankilamaailma Elvissä herätti. Runojen avulla hän käsittelee ikäväänsä lastaan ja aviomiestään kohtaan, vankilaelämän herättämää ahdistusta, ideologista vastakkaisuutta vankilahenkilökunnan ja poliittisten vankien välillä, omaa poliittista uudelleen muotoutumistaan ja aatteellista kasvamistaan sekä poliittisten vankien toveripiirin vaikutusta vankilaelämässäTunnemaailmaltaan runot vaihtelevat suuresta epätoivoisesta ahdistuksesta ja ikävästä riemuun olemassaolosta ja yhteenkuuluvaisuuden tunteesta muiden poliittisten vankien kanssa. Alla oleva runo on rakkaudentunnustus aviomiehelle, ainoastaan tietoisuus rakkaudesta auttaa runoilijaa kestämään vaikeimpien aikojen yli.

Syvyydestä


Kun suuri pieneks, pieni suureks muuttuu,
kun kivun alla vaivoin hengittää mä voin,
kun kaikki viedään, kaikki multa puuttuu,
vain sydän ruhjottuna vaikeroin,
yks sentään, rakkautesi, jää.
Sen vuoksi yhä kiitän elämää.


Se elämä on itse, luojan lailla
sun rakkautesi kerran minut loi.
Maa olin uinuva ja kyntömiestä vailla,
mi vasta täyttymystään ikävöi.
Sen kautta elin ihmeen syntymän, 
sen kautta itse loin mä elämän.


Se kantaa loputtomain vuotten yli,
kun poissa kädestä on käsi, tyhjä syli,
kun hiekkaan valuu aika armoton
ja laps jo vanhempansa unohtanut on.
Sen vuoksi, rakkautesi, tänne jään.
Muu mikään sido ei mua elämään.


Kokoelman viimeinen osa, nimeltään Maailman aamu kurkottaa jo tulevaisuuteen, vankeuden ja sodan jälkeiseen aikaan, joka näyttää olevan uusia mahdollisuuksia täynnä. Seuraavassa katkelma nimirunosta:

Me tulemme, oikeudenmukaiset.
Murtunein siivin
pakenee yö edellämme,
ja tuuli kuljettaa naurumme 
maasta maahan.


Sodan jälkeen Elvi keskittyi jälleen proosatuotantoon ja kirjoitti myös näytelmiä. Teemoiltaan lähes kaikki liittyivät tavalla tai toisella äärimmäisen vasemmiston poliittiseen taisteluun 1930-luvulla ja sodan aikana. Runokokoelmia syntyi kaksi, joista vuonna 1956 ilmestynyt Neidonkaivo jäi Elvi Sinervon viimeiseksi omaksi teokseksi. Sen jälkeen hän keskittyi kaunokirjallisuuden kääntämiseen. Kummastakaan myöhemmästä runokokoelmasta ei tullut samanlaista menestystä kuin Pilvistä. Vuonna 1950 ilmestyi Kellopoiju, joka sisälsi Arvo Turtiaisen ja Elvi Sinervon  kokoelmat yhteisniteenä. Elvin kokoelma oli nimeltään Oi lintu mustasiipi. Temaattisesti kokoelma on melko hajanainen, ja siitä on löydettävissä yhä vankila-ajan kaikuja, mutta myös kannanottoja ajankohtaisiin poliittisiin tapahtumiin, kuten kokoelman nimiruno, joka on kirjoitettu vuoden 1949 Kemin lakkojen jälkeen, joissa kaksi mielenosoittajaa sai surmansa. Hän myös kirjoittaa kunnianosoituksensa ystävälleen ja runoilijaesikuvalleen Katri Valalle runossa Runoilijan hauta Marjatanmäellä. Seuraavassa runon kaksi viimeistä säkeistöä:

Elä kaikki mitä hän eli. Käy syvälle, pohjaan saakka.
Runon kuoleman saatatko tuntea hirmuisen?
Yli mittojes kasva kuin hän. Ota omaksi tuhanten taakka.
Ota kärsimys, voima ja toivo, suuri yksinkertainen.


Sanat uudet hän täällä tempasi köyhyydesta
ja täällä hän leivästä lauloi, itse leipää vailla
ja hän Ihmisen Pojan Ruoskalla löi. Yhä aikansa
hänen runonsa meille hohtaa tulisen patsaan lailla.


Elvin viimeisin kokoelma Neidonkaivo on itselleni vierain. Kokoelmasta on sanottu, että siitä on jo nähtävissä luovuttamisen teemat, jotka johtivat Elvi Sinervon hiljentymiseen runoilijana. Hiljentymiseen on nähty syyksi myös Neidonkaivon saama nihkeä vastaanotto ja sen joutuminen 1950-luvun modernistien haukkumaksi. Yleissävyltään kokoelmaa voi luonnehtia pessimistiseksi. Sodan jälkeinen optimistinen riemu ja usko uuteen maailmaan on erilaisten poliittisten tapahtumien vuoksi muuntunut epäuskoksi ja idealistisuus saanut antaa tilaa todellisuuden raadollisuuden synnyttämälle pettymykselle.

Elvi Sinervon runoja on jonkin verran myös sävelletty ja kenties tunnetuin on Kaj Chydeniuksen säveltämä Natalia, joka on kokoelmasta Pilvet. Seuraavassa runon kaksi ensimmäistä säkeistöä:

Maa vieras on ja kylmä kevät sen.
Natalia,
sua paleltaa.
Niin kaukana on ikäväsi maa.
Jo tuoksuu yössä aistit huumaten
akaasia.


Taas kerro mulle maasta nuoruutes,
Natalia.
Sua kuuntelen,
ja tunnen veren virran lämpöisen,
kun hehkuun jähmettyneen sydämes
saa Ukraina.

torstai 9. helmikuuta 2012

Blondi


Joyce Carol Oates: Blondi 2002( Blonde suom. Kristiina Drews) Otava. 943 s.

Minulla oli kolme kolme hyvää syytä lukea Blondi. Ensinnäkin kävin jokin aika sitten katsomassa elokuvan My Week with Marilyn, joka antoi minulle pienen aavistuksen siitä, millainen saattoi olla henkilö nimeltään Marilyn Monroe. Toinen syy on se, että tyttäreni on jo useita vuosia fanittanut Marilynia ja itseäni alkoi kiinnostaa, mikä häntä tässä oikeastaan kiehtoo. Kolmantena, mutta ei todellakaan vähäisempänä syynä oli se, että Joyce Carol Oates oli kahdella muulla aikaisemmin lukemallani kirjalla eli Haudankaivajan tyttärellä ja Kosto: Rakkaustarinalla tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Oatesia piti saada lukea lisää.

Vaikka Blondi on kirja, joka ottaa aineksensa Marilyn Monroen elämästä, niin se ei ole elämäkerta vaan romaani naisesta, jonka elämästä on muodostettu myyttiä jo hänen elämänsä aikana ja joka kiihtyi nuorena tapahtuneen kuoleman jälkeen. Joyce Carol Oates sanoutuukin kirjan alkusanoissa irti elämäkerrallisuudesta, hänen mukaansa "Blondi on fiktion muotoon puettu, rajusti suodatettu kertomus "elämästä" ja sitä luettaessa on syytä pitää mielessä, että koko tekstin läpäisevänä periaatteena on synekdokeen käyttö". Oates ei siis toisin sanoen yritä mahduttaa kirjaan koko Marilynin elämää, vaan ottaa mukaan vain tiettyjä  tapahtumia, jotka saavat edustaa kokonaisuutta. Kun seuraavissa kappaleissa puhun Marilynistä tai Norma Jeanesta, puhun siitä hahmosta, jonka Joyce Carol Oates on luonut, en todellisesta, eläneestä ihmisestä.

Oates kuljettaa Marilynin alias Norma Jeane Bakerin elämää lapsuudesta viimeiseen hengenvetoon. Lapsi kasvaa ensin uskovaisen isoäitinsä ja sitten tasapainottoman äitinsä kanssa aina siihen asti, kun äidin mieli järkkyy lopullisesti ja hänet joudutaan sulkemaan mielisairalaan. Norma Jeanelle tämä tietää joutumista ensin lastenkotiin ja sieltä myöhemmin sijaisperheeseen. Lapsuuden kokemuksista jää ikuinen jano saavuttaa äidin rakkaus ja löytää kadoksissa ollut isä. Näistä haaveistaan ja mielikuvistaan Norma Jeane pitää kiinni loppuun saakka, vaikka kumpikin toive osoittatuu mahdottomaksi. Mahdottoman tilalle hän luo oman maailmansa, johon hän haluaa uskoa ja johon hän haluaa muidenkin uskovan.

Olla mieheisen halun kohteena - se on sama kuin tietää, että minä olen olemassa! Silmien ilme. Kalun koveneminen. Vaikka sinä olet arvoton, sinua halutaan.
Vaikka sinun äitisi ei sinua halunnut, sinua silti halutaan.
Vaikka sinun isäsi ei sinua halunnut, sinua silti halutaan.
Minun elämäni perustotuus - olipa se lopulta totta tai totuuden irvikuva - oli: kun mies haluaa sinua, sinä olet turvassa. ( B. s. 200)

Tämä ylläoleva lainaus kuvaa sen, mikä on Oatesin Marilynin elämän leimaa antavin piirre varhaisesta ensimmäisestä avioliitosta aina viimeiseen suhteeseen saakka. Tämä koskee hänen elämäänsä sekä yksityiselämässä että maailmankuuluna filmitähtenä. Se, että Marilyn Monroe on luonnonlahjakkuus näyttelijänä, vetovoimainen tähti, joka antaa elokuville hehkua, ei tee olemattomaksi sitä seikkaa, että hän samalla on koko ajan miehisen katseen ja halun määrittämä. Hän itse kokee Marilynin roolina, jota hänen on esitettävä halusipa hän tai ei. Niille ihmisille, joita hän rakastaa, hän kuitenkin haluaisi olla Norma Jeane: ihminen, joka hän oikeasti tuntee olevansa tai ainakin haluaisi olla. Vähitellen menestyksen myötä Marilyn alkaa kuitenkin  hallita enemmän ja enemmän  ja Norma Jeane saa väistyä yhä syvemmälle sielujen syövereihin, kunnes se tukahdutetaan kokonaan. Viimeisen kerran hän haluaisi olla Norma Jeane presidentille, joka hänet haluaa:

Niin äkkiä me rakastuttiin!
Joskus siinä käy niin. Vaikka sitä ei sanota.
Minä sanoin: Sinä voit sanoa minua Norma Jeaneksi.
Hän sanoi: Mutta minulle sinä olet MARILYN
Minä kysyin: Ai, tunnetko sinä MARILYNIN?
Hän sanoi: Olen tahtonut tutustua jo pitkän aikaa. (B. 883-884)

Se, mikä ennen kaikkea tukahduttaa Norma Jeanen ja nostaa tilalle Marilynin on filmiteollisuus, jonka osaseksi Marilyn sattumien kautta joutuu yhä totaalisemmin ja totaalisemmin. Vaikka elokuvat antavat hänelle paljon, ne ovat  olleet hänen pakopaikkansa jo lapsuudesta alkaen, ne myös vievät lopulta kaiken: itsenäisyyden, oikeuden olla se joka on, vapauden tehdä mitä haluaa, mahdollisuuden olla äiti, terveyden ja lopulta koko elämän. Ja nämä kaikki menevät halvalla, Marilyn on allekirjoittamansa sopimuksen perusteella Studion duunari, jolle saakka elokuvien kassavirrat eivät koskaan virtaa. Välissä on liian paljon käsiä.

Oates käyttää kirjassaan mestarillisesti erilaisia näkökulmia ja kerrontatekniikoita. Se, että näkökulma tapahtumiin on harvoin Norma Jeanen/ Marilynin itsensä jo mielestäni kuvaa sitä, miten hän lähes koko elämänsä ajan tulee nähdyksi muiden ihmisten silmien läpi. Se miten hänet milloinkin nähdään, miten häntä kutsutaan ja millainen sävy kerronnassa on, riippuu siitä, kuka katsoo ja kertoo. Täysin pyytettömiä ihmisiä Marilynin ympärillä on vähän, toiset toki ovat inhimillisempiä kuin toiset, kuten esimerkiksi hänen kolmas aviomiehensä Kirjailija ja ystävänsä Carlo (Marlon Brando). Ainoa, joka ehdottomasti ja täydellä sydämellä on Marilynin tukena on hänen meikkaajansa Whitey, mies jota ilman Marilyniä ei enää loppuvaiheessa olisi olemassa. Hän luo sen ulkokuoren, joka teki Marilynistä Marilynin.

Kielellisesti  Blondi leikittelee erilaisilla tyylikeinoilla, jotka myös luovat kuvaa milloin kertojasta, milloin kerrottavasta. Oates käyttää erilaisia tekstimuotoja ja -tyyppejä: lainauksia, runoja, päiväkirjamaisia muistiinpanoja, kirjeitä, journalistista kieltä, katkelmallisuutta, vuoropuhelua. Kieli on myös hyvin fyysistä ja ruumiillista läpi kirja. Kaikilla näillä erilaisilla tavoilla Oates luo fragmentaarista kuvaa ihmisen elämästä, sen sattumanvaraisuuksista ja epäloogisuuksista ja näin rikkoo elämäkerrallista kaavaa. Hän tuo näkyväksi sen, miten ihmiselämästä on mahdoton kirjoittaa yhtenäistä narratiivista, juonellista kertomusta ja samalla hän myös rikkoo syntynyttä myyttiä ilmiöstä nimeltä Marilyn.

Vaikka Oatesin kirja on fiktiota, se herättää kuitenkin paljon tunteita, lähinnä raivoa ja vihaa, kaikkea epäoikeudenmukaisuutta ja suoranaista julmuuttakin kohtaan, mutta myös kiukkua siitä, ettei Marilyn pidä paremmin puoliaan. Toisaalta olisiko toisenlainen Marilyn koskaan noussut siksi tähdeksi, joka hän oli.  Se herättää myös halun nähdä uudelleen Marilyn Monroen elokuvia ja tutkia sitä, miten hän näyttelee ja millaisin keinoin hän rooliaan luo (Laura, vinkki sinulle!). Mieleen nousi myös kysymys, mitä olisi tapahtunut, jos Marilyn olisi saanut elää pitempään. Hän oli kuitenkin vanheneva nainen, joka ei enää kauan olisi pystynyt tekemään töitä sillä, joka oli hänen valttikorttinsa, nimittäin ruumillaan. Olisiko se ollut hänelle onneksi vai turmioksi? Sitä emme voi tietää, korkeintaa aavistaa.

Ainoa miinus kirjassa on sen pituus, vähän voimat uupuivat loppupuolella, mutta se annettakoon Oatesille anteeksi, sillä niin loistavasti hän kuitenkin kirjoittaa.

Kirjasta ovat blogeissa kirjoittaneet ainakin: SusaNorkku, ja Ina. Lisäksi linkitän tähän Hesarin Antti Majanderin arvion, joka mielestäni on erittäin oivaltava, kannattaa lukea


perjantai 3. helmikuuta 2012

Kirjeet ja historiantutkimus



Tämä postaus on mainos, jos et tykkää mainoksista, hyppää yli. Tämä on vähän myös oman hännän nostamista, sillä kirja, jota aion mainostaa, sisältää myös oman artikkelini.

Sain eilen vihdoin ja viimein käsiini tekijäkappaleeni kirjasta Kirjeet ja historiantutkimus (toim. Maarit Leskelä-Kärki, Anu Lahtinen ja Kirsi Vainio-korhonen) SKS, 2011. Kirja oli seikkailut Lappeenrannan postissa. Meillä on kuriiripostiosoite Moskovaan Lappeenrannan kautta ja joskus paketit jää jostain syystä Lappeenrannan postiin, josta tulee noutoilmoitus, että pakettinne on noudettavissa. On vaan vähän turhan pitkä noutomatka. Itseasiassa toinen kappaleeni on edelleen jossain teillä tietymättömillä.

Kirjan ilmestymisvuodeksi on laitettu 2011, mutta kirja ilmestyi tämän vuoden alussa ja julkkarit oli tammikuun lopussa, joihin en tietenkää päässyt mukaan. No, tänään voin pitää ihan omat julkkarit ja ottaa lasin shampanskojea kirjan kunniaksi.

Kirja on oikeasti hieno, siksi olen niin tohkeissani asiasta. Ja sisältää painavaa asiaa kirjeistä historiantutkimuksen lähteinä antiikista nykypäivään. Kirjoittajina on 14 historiantutkijaa, jotka ovat perehtyneet eri aikakausien kirjeisiin, kukin omasta näkökulmastaan. Vaikka ei olisikaan kiinnostunut kirjeistä historiantutkimuksellisessa mielessä, niin kirjalla on mielestäni silti paljon annettavaa kulttuurihistoriallisessa mielessä. Miksi kirjeitä on kirjoitettu? Millaisia kirjeitä on kirjoitettu? Ketkä kirjeitä ovat kirjoittaneet? Mikä on ollut kirjeiden funktio?

Kirjallisuudesta ja kirjailijoista kiinnostuneille kirjassa on monta artikkelia. Maarit Leskelä-Kärki kirjoittaa kirjailija Helmi Krohnin ja säveltäjä Erkki Melartinin kirjeenvaihdosta, Hanna Elomaa perehtyy ruotsinkielisten modernistikirjailijoiden kirjeenvaihtoon 1920-luvulta 1940-luvulle. Oma artikkelini käsittelee Elvi Sinervon kirjeitä vankilasta sisarilleen. Hanne Koivisto kirjoittaa vasemmistoälymystön, johon kuului muun muassa runoilija Arvo Turtiainen ja kirjallisuuskriitikko ja kirjallisuudenprofessori Raoul Palmgren, ystävyyskirjeenvaihdosta ja Ritva Hapuli esittelee havaintojaan Kyllikki Villan lukijakirjeistä. Lisäksi tarjolla on tietoa muun muassa 1500-1600-luvun aatelismiesten ja -naisten kirjeenvaihdosta, kuin myös 1800-luvun "tavallisen kansan" kirjoittamista kirjeistä. Mukana on myös tietolaatikoita, jotka tarjoavat erilaisista näkökulmista tietoa kirjeenkirjoittamisen historiasta. Kirja sisältää myös paljon kuvia käytetyistä kirjeistä ja niitä kirjoittaneista ihmisistä.

Tämä kirjan tekemisessä on ollut ilo olla mukana. Kuten kirjeen toimittajat johdannossa kirjoittavat "Kirjaa on tehty inspiroivassa kollektiivisessa hengessä kahden vuoden ajan. Kirjoittajat ovat kokoontuneet useita kertoja tekstien äärelle, ja keskustelut kirjeistä ovat olleet moninaisia". Tällaisessa hengessä syntyy hyviä kirjoja!