maanantai 27. helmikuuta 2012

Väinö Tanner unohdetut päiväkirjat 1943-1944


Väinö Tanner. Unohdetut päiväkirjat 1943-1944. Toim. Hannu Rautkallio ja Lasse Lehtinen. Kustannusosakeyhtiö Paasilinna. 2011. (308 s.)

Toimittajien alkusanojen mukaan tämä nyt kyseessä oleva teos perustuu konekirjoitettuun 228-sivuiseen tekstiin, joka on löytynyt Stanfordin yliopiston arkistosta. Aineisto oli siirretty turvaan Yhdysvaltoihin heti sodan jälkeen Hjalmar J. Procopen toimesta. Täysin ei kuitenkaan voi puhua "unohdetuista päiväkirjoista" sillä lähes identtinen versio päiväkirjoista on löydettävissä ja käytettävissä Kansallisarkistossa, joten sinällään nämä päiväkirjat eivät tuo mitään uutta tietoa tutkimukseen.  Kokonaan autenttisista päiväkirjoista ei myöskään ole kyse, sillä Tanner  teki niihin joitakin lisäyksiä ja merkintöjä myöhemmin.

Kirja jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa sisältää Väinö Tannerin päiväkirjamerkinnät, jotka alkavat 3.2. 1943, päivänä, jolloin Saksa kärsi lopullisen tappion Stalingradissa, ja suurin osa suomalaisista poliitikoista ymmärsi, että Saksa tulee häviämään sodan ja se tieto mullisti myös ajatuksia siitä, miten Suomen  tulevaisuudessa käy. Päiväkirjojen viimeinen merkintä on päivämäärältä 21.9.1944, jolloin uusi hallitus aloitti toimintansa. Viimeinen merkintä on lakonisen paljonpuhuva, tosin jälkeen päin lisätty: Kun tämän jälkeen jouduin syrjemmälle asiain polttopisteestä lakkasin tekemästä muistiinpanoja. ( UP, s.230). Tähän päiväkirjaosioon on Hannu Rautkallio tarvittaessa lisännyt erilaisia huomautuksia ja taustatietoa asioiden kulusta tuoden samalla esiin omaa tulkintaansa niistä. Päiväkirjaosion jälkeen kirjassa on toisen toimittajan Lasse Lehtisen kirjoittama lyhyt poliittinen elämäkerta Tannerin vaiheista suomalaisessa poliittisessa elämässä.

Yleisesti luonnehtien Tannerin päiväkirjat kuvaavat Suomen tien ulos sodasta Stalingradin jälkeisenä aikana. Niissä kirjoittaa mies, joka on koko ajan tapahtumien polttopisteessä, siinä pienessä piirissä, joka Suomessa jatkosodan aikana päätti sodasta ja rauhasta. Tannerin lisäksi siihen kuuluivat muun muassa presidentti Risto Ryti, pääministeri Edwin Linkomies, ulkoministeri C.H.V. Ramsay, puolustusministeri Rudolf Walden ja marsalkka C.G.E. Mannerheim. Tanner oli hallituksen valtiovarainministeri, mutta samalla myös SDP:n kiistaton johtaja, jonka tehtävänä oli saada työväestö pysymään harjoitetun sotapolitiikan kannalla ja näin vakauttamaan maa sisäpoliittisesti.

Tannerin muistiinpanoista käy konkreettisesti selville se, millaisen paineen alaisena Suomen johtoporras sodan aikana työskenteli. Lepohetket olivat kortilla ja joskus kävi niinkin, että Tanner oli päässyt jo kotiinsa ja jopa sänkyyn asti, kun kävi kutsu uuteen neuvotteluun. Perheensä luona Sorkissa hän ehti piipahtamaan aniharvoin. Vaikka tunteet erilaisissa tilanteissa varmasti usein olivat pinnalla, niin tämä ei juurikaan välity Tannerin merkinnöistä. Niistä on jätetty pois kaikki henkilökohtainen ja kerronta keskittyy ainoastaan ja vain niihin tapahtumiin ja ongelmiin, jotka olivat kulloinkin ajankohtaisia valtakunnan ylimmällä tasolla. Ainoa tunne, joka muistiinpanoissa on ajoittain selkeästi läsnä on närkästys kaikkia toisin ajattelevia kohtaan, tämä näkyy sekä suhteessa rauhanoppositioon, että myös puolueen oppositioon.

Päiväkirjojen aikajaksoa leimaa tasapainottelu Neuvostoliiton rauhantarjousten ja Saksan vaatimusten välillä ja koko ajan on otettava huomioon myös kotimainen sisäpoliittinen tilanne ja länsiliittoutuneiden, erityisesti USA:n, ja Ruotsin suhtautuminen suomalaisten toimintaan. Sekä USA:n että Ruotsin taholta Suomea painostettiin jatkuvasti pyrkimään rauhaan Neuvostoliiton kanssa ja näin irtautumaan Saksan vaikutuspiiristä. Tannerin rooli rauhantekijänä oli sikäli ongelmallinen, että hänestä ei pidetty Neuvostoliiton johdon taholta ja hänen syrjäyttämistään vaadittiin jatkuvasti. Myös Tannerin oma suhde Neuvostoliittoon oli vaikea ja sitä leimasi voimakas kommunisminvastaisuus. Sodan jälkeen tämä tulehtunut suhde näkyi esimerkiksi siinä, että Tanner yhdessä muiden sotasyyllisisinä pidettyjen kanssa tuomittiin eri pituisiin vankeusrangaistuksiin.

28.7.44 [...] Me olemme täten suljetussa ympyrässä. Rauhaan olisi joka tapauksessa pyrittävä. Nykyinen presidentti ja hallitus eivät kuitenkaan voi tehdä mitään salassa, koska asiat ovat lukinneet itsensä kiinni. Ympyrästä olisi sen vuoksi murtauduttava ulos. Rytin olisi kai aloitettava tämä murtautuminen eroamalla presidentin virasta. (UP, 194 s.

Ennen kuin rauhaan päästiin jouduttiin käymään läpi monenlaisia vaiheita, muun muassa Rytin ja Ribbentropin välinen sopimus, Rytin ero, Mannerheimin valitseminen presidentiksi ja viimein hallituksen vaihtaminen, josta suurin osa sotapolitiikassa profiloituneista siirtyi syrjään. Vasta näiden vaiheiden jälkeen pystyttiin murtautumaan ulos suljetusta ympyrästä ja rauha oli mahdollinen. Kaikista näistä vaiheista ja siitä, miten erilaisiin ratkaisuihin päädyttiin, antavat Tannerin päiväkirjat konkreettisen ja yksityiskohtaisen kuvan ja ainakin itselleni tapahtumat sodan loppuvaiheista avautuivat aivan uudella tavalla.

Kirjan päättävä Lehtisen elämäkerta sen sijaan sai minut ajoittain ärsyyntymään ja paljon, sillä niin asenteellinen ja Tanneria ylistävä se on. Erityisesti Lehtinen asettaa vastakkain Urho Kekkosen ja Tannerin tavan tehdä politiikkaa ja siinä missä Kekkonen on Lehtisen näkemyksen mukaan omaa etuaan tavoitteleva opportunisti on Tanner suoraselkäinen ja sanojensa takana seisova mies. Tuskin asia kuitenkaan aivan näin mustavalkoinen on missään vaiheessa ollut. Samoin Lehtisen suhtauminen SDP:n oppositoon ja kommunisteihin on avoimen halveksivaa ja vihamielistä. Sanojensa vakuudeksi Lehtinen lainaa milloin mitäkin tutkimusta tai henkilöä, ottaen palan sieltä toisen täältä, usein vielä irrottaen ne konteksteistaan ja näin hän pyrkii saamaan sanoilleen painoa ja uskottavuutta. Valittaa voisi myös kirjan viitteiden ylimalkaisesta käytöstä, esimerkiksi suorat sitaatit pitäsi ainakin aina nootittaa. Samoin valituksen aihetta antaa lähdeluettelon puutteellisuus, kirjoja joita mainitaan viitteissä ei kaikkia löydy lähdeluettelosta. Kaiken kaikkiaan kirja olisi mielestäni toiminut paljon paremmin pelkästään julkaistuna, Tannerin omana puheena tapahtumista tarpeellisilla selityksillä varustettuna, ilman että hänet lopussa julistetaan lähes pyhimykseksi.

Hesarin arvio kirjasta.

10 kommenttia:

  1. Tämä on kiinnostava!

    Olen lukenut Edwin Linkomiehen samasta ajasta kertovan Vaikea aika.

    VastaaPoista
  2. Itse en ole muita aiheeseen liittyviä päiväkirjoja tai muistelmia lukenut, pitäisi varmaan, kunhan löytäisi aikaa jostain.

    VastaaPoista
  3. Lasse Lehtis -asiaan sen verran, että hän muistaakseni on aiemminkin antanut positiivisia arvioita "aseveli-sosialisteista".

    Olen lukenut joitain Max Jakobssonin kirjoja sodan jälkeisistä ajoista, ja Edwin Linkomiehen kirjan, niistä saa toisenlaista perspektiiviä asioihin. Paitsi Edwin minusta jatkosodan aikaisen R-sopimuksen kuittasi varsin lyhyesti, joka lienee ollut tuomion perusteet.

    Lasse Lehtisen luotettavat muistelmat on minusta hauska kirja. Samoin Lehtisen Johannes Virolaisen teos.

    Rautkalliolla on myös tietynlainen maine.

    Luullakseni 1950-luvulla aseveli-s:t ja kokoomus olivat tietyissä asioissa samoilla linjoilla, korjaa jos on toisenlaista tietoa :)

    VastaaPoista
  4. Oli pakko vähän googlailla tuota Lehtistä, sillä asia jäi vaivaamaan minua ja kävi selville että sama missio hänellä oli ollut ns. väitöskirjassaan: asevelisosialistien merkityksen korostaminen erityisesti taistelussa kommunismia ja Kekkosen Neuvosto-politiikkaa vastaan ja jo väitöskirjassa oli ollut samoja lähdeongelmia kuin tässä, mutta oli kuitenkin hyväksytty. Se, mikä yhdistää Lehtistä ja Rautkallioa on Juhani Suomen Kekkos-kuvan horjuttaminen, mikä sinällään on hyvä asia, mutta tapahtuu ajoittain melko horjuvin ja kyseenalaisin argumentein.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin minunkin mielestäni. Minusta Lehtisen väikkäristä puhuttiin pitkään. Muistelmien ja muistini mukaan Lehtinen oli nuorena kansanedustajana, mutta putosi ja oli mm. Lontoossa, hän on ollut meppinäkin, ja teki väikkärin, mistä puhuttiin, muistelmien mukaan suorittu ensimmäisen akateemisen loppututkinnon Ruotsissa.

      Tannerin ura muistaakseni oli aika pitkä, ja sodan jälkeen muistaakseni itätuuli vaikutti siihen, ilmeisesti sodan aikaisten tapahtumien vuoksi.
      --
      Jyrki Virolaisen blogissa oli noin viikko sitten kirjoitus eduskuntakeskustelusta, jossa käsiteltiin sotasyyllisyystuomioiden purkua. Kommentoin kirjoitukseen, että tuomiot olivat sodan hinta yhdessä sotakorvausten yms kanssa. Minusta Suomi pääsi kansan ponnisteluiden ansiosta jaloilleen, ja pysyi kylmän sodan aikana suhteellisen itsenäisenä, tämä on vain minun mielipide :)

      Poista
    2. Tanner tosiaan palasi politiikkaan vankilatuomionsa jälkeen ja oli asevelisosialistien kanssa samoilla linjoilla. Tannerhan oli Neuvotoliiton epäsuosiossa jo 30-luvun lopulta lähtien ja jatkosodan aikana tämä vastakkaisuus vain lisääntyi. Antipatiat olivat molemmin puolisia.

      Itse näkisin, että tuomioiden purkaminen ei muuttaisi mitään, se oli aikansa lapsi ja vaikea oli kuvitella miten muuten olisi ollut mahdollista toimia, ainakaan ilman että olisi syntynyt vakavaa konfliktia NL:n kanssa. Mitä tuomittuihin tulee heidän kunniansa on aikaa sitten palautettu, jos se koskaan on mennytkään. Itse asiassa tuo sotasyyllisyysoikeudenkäynti teki vastaajista jonkin sortin sankareita.

      Poista
  5. Taas kirjoitit kiinnostavasta kirjasta niin, että lukulistalle menee! En yleensä ole lukenut tällaisia poliittista historiaa avaavia päiväkirja- tai kirjekokoelmia, mutta ehkä olisi jo aika. :) Tanner henkilönä kiinnostaa ja minulla on sellainen olo, että lisätiedot hänestä tekisivät hyvää... Kiitos siis kirjoituksesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minäkään paljon ole vastaavia lukenut, mutta kun väikkärin tiimoilta, ja nimenomaan Tannerin näkökulmasta, pitää asiasta olla perilla otin tämän luentaani. Oikeasti ainakin minulle sodan loppuvaiheet aukesivat toisella tavalla tämän kuin jonkin yleisesityksen avulla.

      Varaudu ärsytykseen tuon Lehtisen elämäkerran kohdalla.

      Poista
  6. Olen joskus lukenut paljonkin päiväkirjoja, mutten nyt pitkään aikaan. Tämä kirja olisi kyllä taatusti sivistävä, minulla on aikamoinen aukko sivistyksessä tuossa kohtaa.

    VastaaPoista
  7. Tuskin minäkään olisi tähän tarttunut ilman että asia sivuaa väikkäriaihettani. Mutta toisaalta on hyvä, kun joskus on pakko lukea jotain,silloin eivät ainakaan odotukset pilaa lukukokemusta. Ja onhan nuo sodan viimeiset kuukaudet sellainen Suomen historian aika, josta jonkin näköinen yleiskäsitys on hyvä omata.

    VastaaPoista