torstai 29. maaliskuuta 2012

John Steinbeck - Torstai on toivoa täynnä


John Steinbeck: Torstai on toivoa täynnä ( Sweet Thursday, 1954. Kään. Jouko Linturi) Tammi 2010

Mikä sitten oli hätänä tohtorilla? Onneton hän oli, läpikotaisesti, katkerasti onneton. Hän istui tuntikausia yhteen menoon kirjoituspöydän ääressä edessään keltainen lehtiö ja rivi neulanteräviä lyijykyniä. Joskus hänen paperikorinsa oli kukkuroillaan rutistettuja, täyteen kirjoitettuja papereita, joskus sinne ei lennähtänyt edes hajamielisesti raapustettuja kuvioita. Silloin tohtori siirtyi akvaarionsa vierelle ja tuijotti sinne sisään. Ja hänen sielussaan äänet ulisivat ja itkivät ja valittivat.

Torstai on toivoa täynnä palaa niihin samoihin maisemiin, Montereyhyn Cannery Rowille, ja samojen ihmisten pariin, jossa jo Steinbeckin aikaisempi romaani Hyvien ihmisten juhla tapahtui. Sota on ohi ja ihmisten pitäisi taas orientoitua normaaliin elämään. Kaikilta se ei käy yhtä helposti ja etenkin tohtori, meribiologian erikoistuntija, tuntuu ystävien mielestä muuttuneen, ennen kaikkea tämän elämästä on kadonnut ilo ja nautinto. Vaikka tohtorin ystävät, muun muassa Mack ja Hazel, eivät välttämättä ole parhaita esimerkkejä kunnollisista veronmaksajista ja normikansalaisista, niin heillä on kuitenkin sydän paikallaan. He huolestuvat tohtoriystävästään ja tämän halusta uppoutua vain tutkimukseensa, vaikka siitäkään ei selvästi mitään tule. Vähitellen yhteisössä syntyy ajatus, että tohtorin on saatava rinnalleen nainen, jota hän rakastaa. No, kuin tilauksesta paikkakunnalle saapuu Suzy, joka ensimmäiseksi työpaikakseen löytää Karhulipun eli paikallisen bordellin. Hyvin pian kuitenkin käy ilmi, että Suzysta ei ole ilotytöksi, mutta onko hänestä tohtorille vaimoksi ja myös onko tohtorista hänelle mieheksi, selviää vähitellen monien mutkien jälkeen.

Tohtorin kohtalot koskettavat näitä yhteiskunnan laitapuolen ihmisiä ennen kaikea sen vuoksi, että he ovat aina saaneet tohtorilta apua sitä tarvitessaan eikä tämä koskaan ole kieltänyt heiltä ystävyyttään, monet ovat ne kerrat kun he ovat tohtorin kanssa kumonneet yhden jos toisenkin pullollisen Vanhoja tenniskenkiä. Erityisesti tohtorin kohtalo koskettaa Hazelia, jonka on nyt rasitettava pääkoppaansa jatkuvasti keksiäkseen ratkaisun tohtorin ongelmiin. Aiemmin ratkaisuista ja ajattelusta on huolehtinut Mack, mutta nyt tuntuvat Mackin keinot ehtyneen ja Hazelin on ajateltava senkin edestä, varsinkin kun Faunan ennustusten mukaan hänestä on tulossa Yhdysvaltain presidentti.

Kirjassa ei ole varsinaista keskushenkilöä vaan kysymyksessä on enemmänkin kollektiivi, josta kaikkitietävä kertoja tarinoi isällisen hyväntahtoisesti, pieniä ironisia heittoja heitellen ja kunkin ominaispiirteitä esiintuoden. Kirjan tunnelma on lämmin, siitä hehkuu välittäminen ja toisen kunnioittaminen. Lähimmän rinnastuskohteen kirjan maailmalle löydän Aki Kaurismäen elokuvista, esimerkiksi Le Havresta, jossa myös yhteisön avuliaisuus ja solidaarisuus luo elokuvan ylle eräänlaisen hyvyyden sädekehän, mutta ainoastaan postiivisessa mielessä. Vaikka kirjan kerronta oli lämmintä, niin se oli ajoittain myös vähän turhen jaarittelevaa, jolloin tällainen hätähousu vähän tuskastui. Tuskastumista kuitenkin kompensoi kirjan huumori, joka oli jollain tavoin rivien väliin kätkettyä, mutta kuitenkin ilmeistä.

Kirjan kannelle erityiskehut, voiko kukaan vastustaa kirjaa, jossa on näin hienot kannet. Minä en ainakaan voinut.

Muita blogikirjoituksia en kirjasta löytänyt, mutta Booksy on blogannut Cannery Rowsta- Hyvien ihmisten juhlasta ja paljolti samanlaiset olivat hänen tunnelmansa kuin omani Steinbeckin luoman maailman suhteen.



maanantai 26. maaliskuuta 2012

Kathryn Stockett - Piiat


Kathryn Stockett: Piiat ( The Help, kään. Laura Beck) WSOY 2010 (Pokkarilaitos 2011) 620 s.

Moskovan talvi vain jatkuu ja jatkuu, eilinen sunnuntai oli todellinen lumimyräkkäpäivä. Tällä kertaa olin siitä onnellinen, sillä aloitin aamulla herätessäni Stockettin Piiat-kirjan ja jatkoin lukemista koko päivän. Vaikka ulkona olisi ollut mitä kaunein kevätpäivä, en varmasti olisi pystynyt irrottautumaan kirjan lukemisesta, niin koukuttavaa Stockettin kerronta oli. Moskovan talvi hiipui jonnekin taustalle, kun  pääsin kirjan mukana siirtymään ajoittain tuskaisenkin kuumaan Mississippiin, Jacksonin kaupunkiin.

"Puolellakaan tästä roskasta ei ole mitään tekemistä värillisten oikeuksien kanssa. Tämä on pelkkää arkipäivän juttua" Hän katselee minua päästä jalkoihin. "Musta näyttää, että te kirjoitatte pelkästä elämästä". 
Kynäni pysähtyy. Hän on oikeassa. Tajuan että juuri siitä olen halunnutkin kirjoittaa. Sanon hänelle: "Toivon niin." (Piiat 2011, s.228-229)

Vähän päälle 20-kymppinen Skeeter palaa lapsuudenmaisemiinsa yliopistossa vietettyjen vuosien jälkeen. Kaikki nuoruuden ystävät ovat saavuttaneet sen, mikä 1960-luvun alkupuolen valkoisen keskiluokkaisen tytön pääasiallisena tavoitteena oli tai ainakin oletettiin olevan: päässeet naimisiin. Skeeter ei ole löytänyt miestä, ja vaikka tilanne ajoittain tuntuu hänestä kipeältä, niin kuitenkin hänen suurin unelmansa liittyy kirjoittamiseen. Aiheen siihen hän löytää ympäristöstään. Hän herää miettimään sitä kahtiajakautunutta maailmaa, jossa hän on koko elämänsä elänyt. Maailmaa, joka toisaalta osoittaa  murtumisen merkkejä, mutta joka kuitenkin vielä hänen lähiympäristössään  on itsestään selvää ja kyseenalaistamatonta. Mississippi kokonaisuudessaan on vahvan rotuerottelun aluetta, joiden perustana ovat Jimmy Crow-nimiset lait. Näiden lakien ja niitä puolustavien arkipäivän uskomusten ja kulttuuristen tottumusten perusteella, sekä värilliset ja valkoiset pitävät heitä erottavia rajoja luonnollisina, joiden rikkominen ei tule kysymykseen. Liikehtiminen, koko ajan laajeneva kansalaisoikeusliike, niiden kumoamiseksi on kuitenkin alkanut ja vähitellen se pienin askelin saavuttaa myös Missisippi Jacksonin.

Yhtenä pienenä osana tässä liikkeessä on myös Skeeter ja hänen haastattelemansa värilliset kotiapulaiset. Haastattelujen perusteella Skeeter yhdessä Abileinin, Skeeterin ystävättären Elisabethin kotiapulaisen, kanssa muokkaa tarinoista kirjaa, jonka tarkoituksena on tuoda esiin maailmaa värillisen kotiapulaisen näkökulmasta. Kirjan teko ei kuitenkaan ole yksinkertaista, sillä pelko kirjan mahdollisista seurauksista hallitsee sekä kertojia että kirjoittajia. Heistä moni joutuukin luopumaan kirjan takia jostain aiemmin tärkeänä ja itsestäänselvänä pidetystä, mutta samalla he kuitenkin tajuavat tehneensä jotain tärkeää, jolla on merkitystä ennenkaikkea heille itselleen, mutta pieneltä osin myös koko yhteiskunnalle.

Stockettin luoma maailma tuntuu uskottavalta, siinä on tarpeeksi erilaisia sävyjä, jotka rikkovat musta-valkoista hyvä-paha astelmaa, joka helposti saattaisi hallita kirjaa nykyajan käsitysten näkökulmasta katsottuna. Vaikka Skeeter on rikkomassa rajoja, niin ei hän kuitenkaan itsekään ole täysin vapaa niistä käsityksistä, jotka vaikuttavat siinä yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa tilanteessa, jossa hän elää. Ja yhtä lailla kuin valkoisten puolelta, niin myös värillisten toimesta totutuista rajoista halutaan pitää kiinni ja ennakkoluulot toista osapuolta kohtaan ovat voimakkaita. Mutta nämä rajat on myös mahdollista rikkoa, kun ymmärretään, että ne lopultakin ovat keinotekoisia ja ihmisten mielessä muodostuneita ja muokkautuneita. Jotkin kirjan hahmoista tosin olivat ehkä vähän turhan yksinkertaistavia ja yksiulotteisia, kuten esimerkiksi kirjan "pahis" Hilly tai valkoisten välisiä luokkarajoja rikkova Celia, mutta en kuitenkaan antanut tämän epäkohdan häiritä lukukokemusta.

Vaikka kirjan kantava teema on rotukysymys, niin siinä päällimäisenä on kuitenkin lämmin arkipäivän, elettävän elämän sävy, joka luo kerrontaan lämpöä ja syvyyttä. Kirja on jaettu jaksoihin, joissa asioita tarkastellaan vuorotellen Skeeterin, Abileinin ja Minnyn, Abileinin ystävän ja "pahasuisen" kotiapulaisen, näkökulmista. Lähes tulkoon ainoa episodi, jota pidin vähän turhana oli mukaan ympätty Skeeterin rakkaustarina. Toisaalta sillä tietyssä mielessä oli merkityksensä, jonka ratkaisut osaltaan vahvistivat näkemystä Skeeteristä, mutta yhtä hyvin sen olisi voinut jättää pois. Tällaisia lukukokemuksia, jotka ovat samalla viihdyttäviä ja hyvin kerrottuja että tärkeän näkökulman sisältäviä, haluan lisää. Painan myös Kathryn Stockettin nimen mieleeni, toivottavasti hän pystyy tulevissakin kirjoissaan samaan balanssiin.

P.S. Kun sain kirjan illalla luettua, en voinut vastustaa kiusausta, vaan katsoin hyllyssä odottavan DVD-elokuvan samaan syssyyn. Tällä kertaa, kuten niin useasti ennenkin, kirja voitti elokuvan 6-0, tai ainakin 6-2.

PP.SS. Jokunen vuosi sitten tuli TV:stä sarja, joka liittyi vähän samaan aihepiiriin, ainakin sen mukaan mitä siitä itselleni on jäänyt mieleen. Olen kuitenkin unohtanut sarjan nimen, muistaako kukaan?

Kirjasta ovat aiemmin kirjoittaneet niin monet, että tällä kertaa linkitän vain yhteen, Kuuttaren, arvioon, josta löytyy linkit moneen muuhun kirjoitukseen.

torstai 22. maaliskuuta 2012

Yhdessä - Martti Haavion ja Elsa Enäjärvi-Haavion päiväkirjat ja kirjeet 1928-1939


Yhdessä - Martti Haavion ja Elsa Enäjärvi-Haavion päiväkirjeet ja kirjeet 1928-1939. Toim. Katarina Eskola. WSOY, 2000. 872 s.




Sanon heti alkuun, että luin kirjan jo toisen kerran. Olen aikaisemmin lukenut läpi koko Eskolan toimittaman Valistuksen sukutarinan, jossa hän käy läpi kirjeiden ja päiväkirjojen, mutta myös julkisen kirjoitetun materiaalin avulla, vanhempiensa Martti Haavion ja Elsa Enäjärvi-Haavion ja samalla oman perheensä elämäntarinaa. Kertoessaan vanhempiensa tarinaa hän asettaa yksityisen ihmisen elämänkulun historian tapahtumien virtaan, osaksi sitä. Hän kontekstoi vanhempiensa yksityiset dokumentit ja niiden kautta välittyvän kokemuksen yleisen historian tapahtumiin tavalla, joka minua historioitsijana ja elämäkerrallisen kerronnan ystävänä miellyttää erityisen paljon. Siksi palaankin näihin kirjoihin aika ajoin uudelleen ja pidän niitä jopa inspiraation lähteinä oman työni tökkiessä. Kun esimerkiksi tällä hetkellä yritän päästä sisään 1930-luvun kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen ilmastoon, olen lukenut juuri tätä 1930-luvun käsittävää Yhdessä-teosta.

Tutkittavillani ja Haavio-Enäjärvi-pariskunnalla on paljon yhteistä. Myös Sinervon sisaret olivat Elsa Enäjärvi-Haavion tapaan kirjoittavia ja osallistuvia intelektuellinaisia, jotka toimivat julkisuudessa yhdessä aviomiestensä kanssa. Vaikka heidän ideologiansa poikkesi Haavio-Enäjärvi-pariskunnan maailmankatsomuksellisista näkemyksistä, niin toiminta- ja ajattelutavat olivat kuitenkin samansuuntaisia. Siinä missä Sinervon sisaret pyrkivät sosialisteina muuttamaan maailmaa, niin samaan pyrki Haavio-Enäjärvi pariskunta, vain toisesta suunnasta ja toiseen suuntaan, suomalaisuusliikkeen edustajina. Ylipäätään 1930-luvulla erilaiset ideologiset suuntaukset määrittivät hyvin vahvasti ihmisten elämää ja heidän identiteettiään sekä Suomessa että muualla Euroopassa.

Eskola tutkii vanhempiaan nimenomaan intellektuellipariskuntana, jossa aviopuolisot ovat myös kollegoja keskenään ja vaikuttavat vahvasti toistensa elämään ja työhön. Tämä näkökulma puuttuu pitkälti suomalaisesta elämäkerrallisesta tutkimuksesta, mutta esimerkiksi Ruotsissa tämän suuntaista akateemista tutkimusta on jo tehty paljon enemmän, kuten esimerkiksi antologia Par i vetenskap och politik. Intellektuella äktenskap i moderniteten (toim. Annika Berg, Christina Florin ja Per Wisselgren) osoittaa. Eskola ei esimerkiksi täysin allekirjoita aiemmista Elsaa koskevista tutkimuksista syntynyttä käsitystä, että Elsa olisi naisena uhrautunut luovuttaessaan omaa tutkimusaineistoaan Martin käyttöön tämän hakiessa yliopistovirkaa. Eskolan näkemyksen mukaan hänen äitinsä ei ollut "toinen", vaan tämän pyrkimyksenä oli "yhdistää luova henkinen työ ja perhe" (Yhdessä s. 11). Eskola korostaa Elsan pyrkimystä muovata uudelleen intellektuellin käsitettä, hän halusi olla moderni naisintellektuelli, perheellinen intellektuelli.

Naisena ja naisten tutkijana luin tietenkin suuremmalla mielenkiinnolla Elsan kuin Martin tekstejä. Elsalta on myös kirjassa enenemmän tekstejä, sillä hän piti ajoittain päiväkirjaa ja oli myös ahkerampi kirjeenkirjoittaja kuin Martti. Saadakseen mukaan enemmän Martin tekstejä Eskola käyttää hyväkseen tämän kaunokirjallista tuotantoa, joka näinä vuosina tosin keskittyi lähes kokonaan lastenkirjallisuuteen, joka tuoreelle ja kiireiselle isälle ilmeisesti oli luonteenomaisin ilmaisumuoto. Käyttäessään näitä kaunokirjallisia ja muita julkisia tekstejä hyväkseen Eskola myöntää tulkitsevansa tekstejä melko rohkeasti omaelämäkerrallisesta näkökulmasta. Hän kuitenkin perustelee tätä muun muassa  Matti Klingeltä lainaamallaan sitaatilla: Kun on kyseessä tutkija, päiväkirja on vain itseilmaisun toinen puoli. Toisen puolen muodostavat kirjat ja tutkielmat, arvostelutkin: päiväkirjaa pitäisi lukea samanaikaisesti kuin niitä kirjan lukuja, joiden edistymisestä päiväkirja antaa viitteellisiä tietoja. (Yhdessä s. 26). Klinge puhuu tutkijoista, mutta saman voisi yleistää koskemaan kaikkia kirjallista työtä tekeviä.

Yhdessä käsittää 12 vuotta Haavio-Enäjärvi pariskunnan elämää. Kirjan alkaessa he ovat vielä kihlapari, joka vuoden 1929 lopulla astuu aviosäätyyn. Samana vuonna on hyväksytty uusi avioliittolaki, jonka myötä aviopuolisoista tulee liitossaan tasaverosia kumppaneita. Martin ja Elsan avioliitto on malliesimerkki uuden avioliittolain hengen mukaisesta avioparista. Vaikka Elsa on julkisuuteen osallistuva intellektuelli, hän on myös aviovaimo ja pian lisäksi äiti, jonka vastuulla koti ja sen piiriin kuuluvat asiat pääasiassa ovat. Osallistuvan elämän mahdollistavat lastenhoitaja ja keittäjä, jotka huolehtivat konkreettisen arjen pyörittämisestä ja Elsa voi keskittyä henkisen työn tekoon, jonka hän kokee itselleen ominaisimmaksi ja jossa työssä hän mielestään parhaiten hyödyttää myös perhettään.

Elsalla on mahdollisuus väitellä tohtoriksi kansanrunoustieteen alalta kuten miehelläänkin ja yhdessä he osallistuvat promotioon ensimmäisenä yhtä aikaa promovoituna avioparina. Akateemisen tutkimisen ja kirjoittamisen lisäksi molemmat kirjoittavat myös monenlaisia muita tekstejä. Lisäksi he osallistuvat innokkaasti suomalaisuusliikkeeseen, jonka tärkeimpänä tehtävänä näinä vuosina on saada aikaan Helsingin yliopiston suomalaistaminen. Martilta liikenee aikaa myös kansanrunon- ja perinteen keruulle Karjalassa ja yhtenä vuonna pariskunta tekee yhteisen keruumatkan Viroon, jonka kulttuurielämästä he ovat hyvin kiinnostuneita.

Se sosiaalinen verkosto, johon Martti ja Elsa kuuluvat koostuu valkoisen Suomen johtavista kulttuurin, tieteen ja politiikan alalla toimivista ihmisistä. Tämä sosiaalinen verkosto takaa heille kanavat, joiden avulla heidän on mahdollisuus vaikuttaa yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa elämässä ja toisaalta he yhtä lailla ovat kanavia muille. Martin lähimpään ystäväpiiriin kuuluvat muun muassa Urho Kekkonen ja Kustaa Vilkuna. Elsa taas on läheisissä tekemisissä kirjailijoiden kanssa ja hänen suuriksi esikuvikseen nousevat Kersti Bergroth ja Aino Kallas. Ilmeisesti näiltä vuosilta saa alkunsa ajatus, että Elsa tulevaisuudessa kirjoittaisi Kallaksen elämäkerran. Tämä työ häneltä kuitenkin jää kesken, kuten kirjasarjan päättävästä Autius lehtipuissa- kirjasta on luettavissa. Mutta ei nyt kuitenkaan mennä tämän enempää asioiden edelle.

Kirja päättyy vuoteen 1939, joka näin jälkikäteen katsottuna on käännekohta koko maailman historian mittapuulla.Sodan uhka on jo aiemmin leijunut Euroopan yllä, mutta vuonna 1939 tämä uhka edelleen voimistuu ja huipentuu toisen maailmansodan alkamiseen ja Suomen mittapuulla talvisodan syttymiseen. Sodan syttyminen myllertää ihmisten arkisen elämän. Elsa aloittaa jo syyskuussa 1939 valmistautumisen mahdolliseen sotaan, kuten hän veljelleen Jaakolle kirjoittamassaan kirjeessä kuvaa:

Ostin itselleni ja Elinalle kaasunaamarit ja kun tein sen juuri ennen bussin lähtöä, kuljetin ne Sammattiin. 6 vuotta nuoremmille lapsille ei ole saatavilla naamareita. Olin aika juhlallinen näky, kun ajoin Myllykylästä kotiin polkupyörällä: päässä pariisilaishattu harsoineen, pyörän takana kookas puupytty, jonka kansi oli vinosti auki, kun se ei tavaramäärän (palttooni) vuoksi mahtunut kiinni. Edessä polkupyörän kädensijoissa toisella puolen matkalaukku, toisella puolen kaasunaamarit ja sateenvarjo. (Yhdessä, s.653-654)

Sammatin mökistä tule äidin ja lasten evakkopaikka, kun sota alkaa. Martti joutuu jo lokakuussa ylimääräisiin kesrtausharjoituksiin ja sodan alettua hän toimii valistusupseerina rintamalla. Puolisoiden ollessa erossa toisistaan myös kirjeiden määrä tältä ajalta on luonnollisesti suurempi kuin monilta aikaisemmilta vuosilta. Kirjeistä on mahdollista seurata sodan aikaista kotirintamaelämää ja jossain määrin myös rintaman kuulumisia, tosin sensuuri rajoitti jonkin verran rintamakokemusten esiintuomista. Eskola tiivistää menneiden vuosien ja tulevan sodan ajan kokemukset hienosti yhteen seuraten Elsan yllälainattua päiväkirjamerkintää:

Kun Elsa kuormineen syyskuussa 1939 ajoi Sammatin Myllykylän mäkiä pyörällä, hän jokaisella polkaisullaan jätti taakseen nuoruutensa modernia elämäntuntoa etsineen pariisilaishattuajan ja siirtyi sananmukaisesti kaasunaamarien, palttoiden, puupyttyjen ja sateevarjojen aikaan, sodan ja pulan kauteen, joka tuli kestämään koko seuraavan vuosikymmenen. (Yhdessä s. 654)

Rakenteellisesti kirja etenee vuosi kerrallaan ja joka vuoden alussa Eskola tiivistää ja tulkitsee tulevan vuoden tapahtumia ja yhdistää ne laajempaan yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen kontekstiin. Tämän jälkeen seuraavat puolisoiden dokumentit kronologisessa järjestyksessä. Hesariin kirjan on sen ilmestyessä arvioinut kirjallisuudentutkija Anna Makkonen. Kannattaa lukaista myös se.

Katarina Eskolan toimittama Valistuksen sukutarina kokonaisuudessaan:

Kahden. Martti Haavion ja Elsa Enäjärven päiväkirjat ja kirjeet 1920-1927. WSOY 1999.
Yhdessä. Martti Haavion ja Elsa Enäjärvi-Haavion päiväkirjat ja kirjeet 1928-1939. WSOY 2000.
Sodassa. Elsa Enäjärvi-Haavion ja Martti Haavion kirjeet 1939-1940. WSOY 2001.
Itään. Elsa Enäjärvi-Haavion ja Martti Haavion päiväkirjat ja kirjeet 1941-1942. WSOY 2002.
Autius lehtipuissa. Elsa Enäjärvi-Haavion ja Martti Haavion päiväkirjat ja kirjeet 1942-1951. WSOY 2003.

Katarina Eskolan perhe-elämää pääsee seuraamaan nuoren tytön vinkkelistä hänen yhdessä Satu Koskimiehen kanssa toimittamissa teoksissa:

50-luvun tytöt.  Kirjayhtymä 1992
50-kuvun teinit. Kirjayhtymä 1994.


sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Mihail Bulgakovin ja Maksim Gorkin jalanjäljillä



Keväisen hellepäivän kallistuessa iltaan ilmestyi Moskovassa Patriarkan lampien luokse kaksi kansalaista....( Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan s. 9)

Niin kuin ylläolevasta kuvasta näkyy, ei ollut ihan keväinen hellepäivä, kun kaksi kansalaista saapui Patriarkan lammelle tarkoituksenaan vierailla sekä Mihail Bulgakovin että Maksim Gorkin kotimuseoissa, jotka molemmat sijaitsivat lähistöllä.





Ensimmäinen kohteemme oli talo, jossa kirjailija Maksim Gorki asui elämänsä viisi viimeistä vuotta, vuodesta 1931-1936. Kohde oli mielenkiintoinen paitsi sen vuoksi, että Gorki oli asunut siinä, myös sen takia, että talo arkkitehtuuriltaan edustaa suosikkisuuntaustani Art Nouveauta. Talo oli alunperin rakennettu rikkaalle pankkiiriperheelle 1900-luvun alussa ja vallankumouksen jälkeen se siirtyi valtion käyttöön. Ennen kuin Gorki muutti taloon, siinä oli toiminut useita valtiollisia virastoja ja muun muassa lastentarha. Museosta löytyi joka huoneessa esitteet, joissa kerrottiin talosta ja Gorkin elämästä talossa. Museon yleiset tilat olivat interiööriltään melko neuvostomaisia, sillä talo on viimeksi kunnostettu 1970-luvun lopulla. Hyvin sovjettimaista oli myös se, että asiakkaiden piti kirjoittaa vieraskirjaan nimensä, ammattinsa ja kansallisuutensa. Sisäänpääsymaksua museoon ei ollut, mutta lahjoituksia otettiin vastaan.


Gorkia (1868-1936) pidetään kirjallisuudenhistorioissa sosialistisen realismin perustajana. 1900-luvun alussa hän tutustui Leniniin ja omaksui myös itse bolsevistisen näkemyksen. Näkemystensä vuoksi hän joutui pakenemaan ulkomaille tsaarin poliisia. Paljon ei tilanne tästä parantunut myöskään bolshevistien vallan aikana, sillä pian vallankumouksen jälkeen Gorki alkoi arvostella myös Leninin vallankäyttöä. Lenin suosittelikin ystävälleen maasta poistumista ja vuodet 1921-1929 Gorki vietti jälleen maanpaossa.

Kun hän 1930-luvun alussa palasi lopullisesti Neuvosto-Venäjälle, hän sai kansallissankarin kohtelun, josta yhtenä osoituksena oli hänen käyttöönsä osoitettu, nyt museona toimiva rakennus. Kansallissankarin kohtelun hän sai myös kuollessaan, sillä hänen arkkuaan oli kantamassa muun muassa Stalin ja Molotov. Ehkä voidaan ajatella, että Gorkille oli onni, että hän kuoli ennenkuin verisimmät Stalinin vainot alkoivat 1937 ja joissa monet Leninin työtoverit kohtasivat loppunsa.

Itselleni Gorki on tullut tutuksi lähinnä sen vuoksi, että hän oli suomalaisen vasemmistoälymystön ja sen kirjailijoiden suuri esikuva. Muun muassa Elvi Sinervo piti Gorkia suuressa arvossa ja Elvi Sinervon sisar Sylvi-Kyllikki Kilpi puuhasi Gorkin kunniaksi järjestettyä näyttelyä Helsinkiin vuonna 1937. Gorkin teoksista tuttuja itselleni ovat hänen ehkä tunnetuin teoksensa Äiti sekä hänen muistelmatrilogiansa Lapsuuteni, Maailmalla ja Nuoruuteni yliopistot.


Gorkin luota jatkoimme matkaamme taloon, jossa Mihail Bulgakov(1891-1940) asui vuosina 1921-1924. Asunto, jossa museo sijaitsee, oli tuolloin tyypillinen kommunalka eli yhteisasunto, jossa Bulgakovilla ja hänen vaimollaan oli käytössään yksi huone. Keittiö ja wc-pesutilat olivat yhteiskäytössä. Nyt koko kommunalka on museona, jossa on joitakin Bulgakovin käytössä olleita huonekaluja ja sen lisäksi museoon on tuotu muuta ajankohdan esineistöä. Sinne on rakennettu myös mielenkiintoisia asetelmia, jotka absurdiudessaan toivat mieleen sen maailman, jota Bulgakov teoksissaan, erityisesti kirjassaan Saatana saapuu Moskovaan, kuvasi. Myös asuntoon johtava rappukäytävä on mielenkiintoinen, sillä se on täynnä kuvia ja kirjoituksia Bulgakovin teoksista, joita ihmiset ovat seinille kirjoittaneet ja piirtäneet. Itse museotiloissa ainoa puute venäjää taitamattomalle (onneksi oli tulkki eli mies mukana) on se, että kaikki tekstit olivat vain venäjäksi (aivan varma en ole, olisiko jotain esitettä ollut myös englanniksi saatavana).


Bulgakovin museon viereisessä rapussa toimii jonkinlainen kulttuurikeskus, joka on omistettu Bulgakovin töiden maailmalle, sieltä löytyi muun muuassa raitiovaunu, jonka vieressä kiskoilla lojui irtonainen pää ja pihalla on hauska patsas kahdesta veijarista:

Kulttuurikeskus järjestää myös opastettuja kävely- ja bussiretkiä, joilla voi kulkea Bulgakovin ja hänen teostensa jalanjäljillä Moskovassa. Se, onko opastettuja kierroksia saatavana muuksi kuin venäjäksi, en tiedä.

Nämä molemmat kohteet olivat käymisen arvoisia, mutta erityisesti ihastuin Bulgakovin museoon, sillä jotenkin siihen oli saatu puhallettua se henki, joka löytyy erityisesti Saatana saapuu Moskovaan kirjasta, yhdestä kaikkien aikojen lempikirjastani. Tästä löytyy jotakin lisätietoja Bulgakovin museosta.


tiistai 13. maaliskuuta 2012

Elokuvallisia tunnustuksia

Sain tämän mukavan tunnustuksen Valkoiselta kirahvilta, jolle lausun tässä suuret kiitokset. Haasteeseen kuuluu kertoa itsestään seitsemän faktaa. Päätin tällä kertaa tehdä teille elokuvallisia tunnustuksia, sillä mikä sen mukavampaa kuin hyvä elokuva. Toisaalta, mikä sen ärsyttävämpää kuin huono elokuva, sillä sellaisiakin on.

1. Nykyisen asuinpaikkani vuoksi katson paljon elokuvia DVD:ltä, sillä en halua katsoa leffoja venäjäksi dubattuna. Viimeisin näkemäni DVD on Aki Kaurismäen Le Havre. Vihdoinkin. Elokuva oli juuri sellainen kuin odontinkin, koskettava kertomus hyvistä ihmisistä.

2. Aina Suomessa käydessämme yritän päästä ainakin kerran elokuviin.Viimeisin elokuvateatterissa näkemäni leffa oli My Week with Marilyn. Elokuva antoi innoituksen lukea enemmän Marilynistä ja aloitin Joyce Carol Oatesin Blondilla.

3. Olen ollut Moskovassa katsomassa Aki Kaurismäen Laitakaupungin valot elokuvateatterissa. Mennessämme katsomaan elokuvaa olimme siinä käsityksessä, ettei elokuva olisi dubattu, mutta käsityksemme oli väärä. Onneksi kyse oli Kaurismäen elokuvasta, jossa dialogia ei ole paljon. Pysyimme hyvin kärryillä elokuvan tapahtumissa ja olihan se kokemus sinällään kuunnella miten Kaurismäen sankarit haastoivat venäjäksi.

4. Täällä Pohjantähden alla-trilogia on mahdoton filmattava, sen ovat todistaneet sekä Edwin Laine että Timo Koivusalo.

5. Naisnäyttelijöistä suurin suosikkini on Juliet Binoche. Erityisesti pidän hänen näyttelijäsuorituksestaan elokuvissa Olemisen sietämätön keveys ja Kolme väriä: Sininen. Olen nähnyt molemmat elokuvat useaan kertaan ja voisin katsoa niitä edelleen.

6. Kun haluan piristystä päivääni katson jonkun Hugh Grantin tähdittämän romanttisen komedian. Seuraavista käy mikä tahansa: Bridget Jones. Elämäni sinkkuna, Rakkautta vain, Notting Hill tai Neljät häät ja yhdet hautajaiset. Hullumpaa ei ole myöskään se, että kahdesta edellä mainitusta löytyy toinenkin suosikki: Colin Firth.

7. Hyviä kirja-elokuva-pareja:
    Anna Gavalda: Kimpassa
    Michael Cunningham: Tunnit
    Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys


En jaa tunnustusta eteenpäin, sillä se on kiertänyt blogeissa ahkerasti. Mutta jos joku haluaa tehdä elokuvallisia tunnustuksia, voi napata haasteen mukaansa tästä. Tulen mielelläni lukemaan.


Sain Raitapaidan Pirkolta myös tunnustuksen, joka on tarkoitettu kannustimeksi pienille, alle 200 lukijan blogeille. Olen todella iloinen muistamisesta ja kannustuksesta ja lausun myös Pirkolle suuret kiitokset. En kuitenkaan osaa laittaa tätäkään eteenpäin, sillä hyviä pieniä (suhteellinen käsite!) blogeja on niin paljon, että on vaikea valita vain muutamaa. Suurin osa sivupalkkini blogilinkeistä vie ehdot täyttäviin blogeihin, blogeihin, joissa pistäytymistä suosittelen..

torstai 8. maaliskuuta 2012

Merete Mazzarella - Ainoat todelliset asiat. Vuosi elämästä.


Merete Mazzarella: Ainoat todelliset asiat. Vuosi elämästä. ( Det enda som egentligen händer oss: Ett år i livet. Suom. Raija Rintamäki) Tammi 2012, 237 s.

Vänrikki Stoolin kadun neljäs kerros on tärkeä näköalapaikka näille kirjoituksilleni, mutta se ei ole ainoa. Muita näköalapaikkoja - tärkeitä nekin - ovat Tammisaari ja Uppsala. On hyvä olla useampia näköalapaikkoja, varsinkin minun iässäni. Siirtyminen paikasta toiseen merkitsee sisäisen vaihteen vaihtamista, ajatukset eivät välttämättä ole uusia, mutta ne ovat toisenlaisia. Sitä paitsi teen pikemminkin muistiinpanoja kuin kirjoitan, nämä ovat hajanaisia merkintöjä pienistä ja suurista asioista, katkelmia joita yhdistää aikajana keväästä kevääseen. (ATA, 17)

Uusimmassa kirjassaan entinen Helsingin yliopiston pohjoismaisen kirjallisuuden professori ja nykyinen kirjailija, kriitikko, kolumnisti ja esitelmöitsijä Merete Mazzarella kuljettaa lukijaa vuoden ajan rinnallaan ja tuo hänen pohdittavakseen erilaisia eteen tulevia ja mieleen singahtavia ajatuksia. Lukijalle tämä matka on kaikkea muuta kuin tylsä, sillä niin monipuolisesti, hauskasti, hersyvästi ja älykkäästi Mazzarella pohtii elämää ja sen ihmeellisyyksiä ja moninaisuuksia.

Kirjan alussa Mazzarella myy entisen kotinsa, sen jossa hän on jo lapsena asunut ja joka on täynnä muistoja. Hän haluaa astua uuteen. Uusi asunto löytyy Vänrikki Stoolin kadulta, jonka neljännen kerroksen ikkunasta hän voi aamiaista nauttiessaan seurata ohilipuvaa Mannerheimintien työmatkaliikennettä. Tämä saa hänet pohtimaan ylipäätään työtä, työntekoa, työn merkitystä eri ihmisille, eläkkeellejäämistä ja nämä työelämän eri puolien pohdinnat ovat kirjassa yhtenä kantavana teemana. Näitä asioita hän pohtii yhdessä avomiehensä, joka myös on uusi, kanssa. Avomies saa hänet lisäksi pohtimaan rakkautta, rakastumista ja pettämistä, sillä avomiehen lisäksi Mazzarellan elämässä on myös päälle  80-vuotias Uppsalassa asuva aviomies. Mazzarella on äärimmäisen onnellinen, että hän on saanut kokea rakastumisen eikä aio luopua sen mukana tulleesta tuoreesta onnesta, samalla hän kuitenkin joutuu käymään läpi vaikeita kysymyksiä ja syyllisyydentunteita suhteessa aviomieheen. Aviomies on koko ajan tietoinen tilanteesta ja myös lukijoilleen Mazzarella pyrkii olemaan mahdollisimman rehellinen. Hän ei väistä velvollisuuksiaan, mutta ei myöskään peittele onneaan.

Työn ja rakkauden rinnalla yhtenä kirjan teemana on myös vanheneminen ja sen mukanaan tuomat muutokset. Hammaskiilteen eroosio, hammaskiilteen menetys, saa Mazzarellan ajattelemaan, että vanheneminen tuo mukanaan yhä kiihtyvällä tahdilla menetyksiä, asioita, joita ei enää koskaan saa takaisin. Olisi siis uskallettava ajatella vääjäämättömyyttä. Mutta toisaalta hän muistuttaa itselleen jatkuvasti, että mennyttä ei saa takaisin, sen sijaan tulevaa on vielä jäljellä. Kun hän parhaillaan kokee yksiä elämänsä kauneimpia hetkiä avomiehensä rinnalla, hänen olisi uskallettava nauttia niistä, uskallettava nauttia tuoreesta ja yllättävästä onnestaan. Minusta kirjan loppu kiteyttää tulevaisuuteen katsovan elämänfilosofian aivan loistavasti ja siinä on elämänohjetta meille muillekin:

Olen aina korostanut elämäntarinoiden merkitystä, tietoisuutta omasta elämäntarinasta ja sen kantamisesta mukana. Tiedän kuitenkin, että menneisyys voi myös painaa.
Kuten voi tulevaisuuskin, kuvitelmamme tulevaisuudesta.
Ennen muuta uskon Jan Stenmarkin piirrustukseen, jossa pariskunta istuu ankealla kalliolla ja katselee merelle. Toinen sanoo: "Jonakin päivänä me kaikki kuolemme", ja toinen vastaa: "Mutta kaikkina muina päivinä emme.". Tärkeimpiä ovat ne monet muut päivät. (ATA, 237.)

Jos joku nyt näkisi kirjani, niin hän ymmärtäisi, miten paljon arvostan Mazzarellaa, sillä kirja on täynnä hiirenkorvia, toisin sanoen ajatuksia ja oivalluksia, jotka ovat jollain tavalla liikuttaneet minua.

Kirjasta on kirjoittanut myös MariaKaroliina ja Arja.


maanantai 5. maaliskuuta 2012

Julie Orringer - Näkymätön silta


Julie Orringer: Näkymätön silta ( The Invisible Bridge 2010, suom. Kristiina Savikurki) Otava 2011,  765 s.

Tosiasiassa, kuten hän viimein ymmärsi, hän oli jo vuosia joutunut turvautumaan sokeaan toivoon. Siitä oli tullut yhtä itsestään selvää kuin hengittämisestä. Se oli kantanut hänet Konyarista Budapestiin ja Pariisiin, rue des Ecolesin yksinäisestä ja kylmästä vinttikamarista rue de Sevignen kotoisaan lämpöön, Karpaattien toivottomasta talvesta Erzsebetvarosin Lemmikkikadulle. Se oli rakkauden väistämätön sivutuote ja isyyden kirkas ja voimakas uute.(NS, 613)

Näkymätön silta on historiallinen romaani unkarinjuutalaisen Andraksen ja hänen perheensä kohtaloista toisen maailmansodan ajalta. Samalla se on kuvaus kaikennielevästä, mutta myös kaiken kestävästä rakkaudesta. Rakkaudesta, joka antaa toivon, jonka avulla ihmisen on mahdollista kestää mitä hirveimmissä olosuhteissa.

Kirjan tapahtumat alkavat vuodesta 1937, jolloin nuori Andras lähtee Budapestistä kohti Pariisia ja arkkitehtiopintoja. Pariisiin muuton myötä hän astuu toisenlaiseen maailmaan, joka tuo mukanaan paitsi uusia hyviä ystäviä, niin myös rakkauden. Taustalla on ajankohdan poliittinen ja yhteiskunnallinen tilanne. Vaikka Pariisi vielä toistaiseksi on vapauden, veljeyden ja tasa-arvon kaupunki, niin pinnan alla tuntuvat jo  kaiut Saksan tapahtumista. Kohta Andras saa kokea omakohtaisesti sen, miten suhtautuminen juutalaisiin muuttuu koko ajan kireämmäksi ja kireämmäksi ja tämä näkyy muun muassa siinä, että hänen on keskeytettävä opintonsa ja palattava Budapestiin. Ja kun sota alkaa,niin sitä pakoon ei pääse kukaan.

En halua kirjan juonesta ja tapahtumista kirjoittaa enempää, sillä pelkään paljastavani liikaa. Muistan itse silmäilleeni joitain arvioita kirjasta syksyllä, mutta aloittaessani lukemista en muistanut niistä juuri mitään ja ainakin oman lukukokemukseni mukaan tämä "tietämättömyys" oli hyväksi. Lukukokemuksesta tuli näin paljon intensiivisempi, kun kirja tempaisi mukaansa ja vei mennessään kaikki 760 sivua. Toki taustalla oleva historiallinen tilanne vie odotuksia tiettyyn suuntaan, mutta Orringer osaa silti  mielestäni hyvin säilyttää kirjan intensiteetin ja tasapainoilla erilaisten elementtien keskellä, ilman että tarinasta tule liian imelää rakkaustarinaa tai pelkästään kauheuksilla mässäilevää holokaustikuvausta.

Vertaisin tätä kirjaa äskettäin lukemaani Daphne Kalotayn Bolsoin perhoseen. Molemmat kirjailijat ovat nuoria pohjoisamerikkalaisia kirjailijoita ja myös unkarilaisen emigranttiperheen jälkeläisiä ja molemmat ovat sijoittaneet tarinansa osaksi eurooppalaista historiaa. Orringerin kirja vetää tässä vertailussa selkeästi pitemmän korren, sillä hänen valtava taustatyönsä ja perehtyminen aiheeseen saa kerronnan ja samalla historialliset tapahtumat elävämmiksi ja uskottavammiksi. Ehkä osasyy tähän on se, että Orringer käyttää osittain hyväksi sukunsa kokemuksia.

Niinpä hän suostui taas lehdentekoon. Päätökseen vaikutti osin turhamaisuus, niin hän itse epäili, ja osaksi tarve säilyttää arvokkuutensa, mutta ennen kaikkea ajatus, että toimittamalla lehteä hän ja Mendel puolustaisivat ilmaisuvapautta ja kohottaisivat työtoveriensa moraalia. (NS, 466)

Paitsi rakkaus ja sen antama toivo, Andrasta kannattelee myös ajatus siitä, miten ihmisen on yritettävä pysyä ihmisenä kaikissa tilanteissa. Ihmisyyteen kuuluu paitsi toisen kunnioittaminen, niin myös oman itsensä kunnioittaminen, niin hyvin kuin se välillä järkyttävissäkin tilanteissa on mahdollista. Orringer nostaa yhdeksi Andraksen itsensäkunnioittamisen välineeksi lehdentekemisen työpalveluleirillä. Siinä on omat riskinsä, mutta ne kuitenkin painavat vaakakupissa vähemmän kuin arvokkuuden säilyttäminen ja yritykset leirin moraalisen tason kohttamiseksi. Kysymys on universaalista ilmiöstä, jossa taide voi auttaa ihmistä äärimmäisissä olosuhteissa. Tuon tähän vertauksena kaksi nimeä. Tsekin entinen presidentti Vaclav Havel oli poliittisessa vankeudessa Tsekkoslovakiassa kommunistihallinnon aikana ja hänen mukaansa kirjoittaminen antoi  merkityksen vankilavuosille. Samoin oli Elvi Sinervon laita, joka puolestaan oli kommunistina poliittisessa vankeudessa sodan aikaisessa Suomessa.

Loppujen lopuksi eivät rakkaus, toivo ja ihmisyys aina riittäneet selvitymiseen, vaan mukaan tarvittiin myös hitunen onnea. Kirjan päättää Wislawa Szymborskan runo Onni onnettomuudessa, josta lainaan tähän loppuun runon toisen säkeistön:

Pelastuit, koska olit ensimmäinen.
Pelastuit, koska olit viimeinen.
Koska olit yksin. Koska oli muitakin.
Koska olit vasemmalla. Koska olit oikealla.
Koska lankesi sade. Koska lankesi varjo.
Koska vallitsi aurinkoinen sää.

Kirjasta ovat aiemmin kirjoittaneet ainakin SannaMiiaRiina ja Leena Lumi.

Tästä voi klikata kuuntelmaan, mitä kirjailja kertoo kirjastaan.

perjantai 2. maaliskuuta 2012

Juhani Aho - Helsinkiin


Juhani Aho: Helsinkiin. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1997. Noudattaa teoksen ensipainoksen (1889) tekstiä. 96 s.

Helsinkiin matkustaa nuori ylioppilas Antti Ljungberg, jonka on määrä aloittaa pääkaupungissa yliopisto-opiskelut. Hän lähtee matkalle Kuopion laivarannasta sisävesilaiva "Elias Lönnrotilla" ja jatkaa matkaansa junalla Lappeenrannasta. Yhteensä matkan tekoon menee muutamia päiviä, jonka jälkeen Antti saapuu Helsinkiin. Siellä hänet vanhempien kuopiolaisten ylioppilaiden toimesta viedään heti riemusaatossa Kappeliin, josta matka ravintolan sulkemisen jälkeen jatkuu kohti Tarkk`ampujankatu 15.

Matkallaan Kuopiosta Helsinkiin Antti siirtyy vanhasta tutusta maailmasta uuteen ja tuntemattomaan, mutta kummasti mieltä kiehtovaan. Jäähyväiseremonioissa Kuopion laivarannassa Antti on jo malttamaton, eikä malttaisi kuunnella saattamaan tullutta perhettään, erityisesti äidin huolehtivaisuus tuntuu hänestä kiusalliselta. Kun laiva sitten irtoaa rannasta ja Kuopio jää taakse, Antti tuntee ikään kuin vapautuvansa ja alkaa orientoitumaan tulevaa elämäänsä kohti, vaikka taustalla vielä vähän kaihertaakin saadut rukkaset rakastamaltaan Almalta. Loistavasti Aho kuvaa sitä nuoren ihmisen hybristä, tuollaista liioiteltua itsevarmuutta,  joka on ilmeisen universaali ja aikaa katsomaton ominaisuus nuoressa ihmisessä. Kertojan sävy on tosin ironinen, jonka tarkoituksena on osoittaa, ettei tässä hyvin käy ja ylimielisyys tulee saamaan palkkansa ja Antti opetuksensa. Käykö näin, on vaikea sanoa, sillä kirja loppuu ennen kuin päästään edes Tarkk`ampujan kadulle, joka oli tuohon aikaa eräänlaista punaisten lyhtyjen aluetta Helsingissä. Aavistella toki voi, että Antin elämä ei kuitenkaan lopultakaan tule olemaan pelkkää juhlaa, vaan erilaiset moraaliset kysymykset todennäköisesti nousevat vaivaamaan mieltä. Kirjan alkusanoissa Pirjo Lyytikäinen tuo esiin, että Aho oli suunnitellut romaanilleen jatkoa, mutta suunnitelmat eivät jostain syystä toteutuneet.

Samalla kun kirja on tarina nuoren ylioppilaan matkasta siinä myös sivutaan teemoja, jotka kirjoittamisajan suomalaisessa yhteiskunnassa olivat päivänpolttavia. Näitä olivat esimerkiksi kielikysymys, suomenkielisen korkeamman opetuksen tarpeellisuus, sääty-yhteiskunnan vähittäinen murtuminen, vanhakantaisuuden ja modernin kohtaaminen sekä sukupuolisiveellisyyteen liittyvät kysymykset. Aho itse oli noihin aikoihin kiihkeä fennomaani. Lyytikäisen mukaan tässä kuten muissakin Ahon nuoruuden teksteissä ruotsinkielen käyttö kuvataan negatiivisesti ja sillä viitataan henkilön kaikenpuoliseen kelvottomuuteen. Antin, joka on kuulunut Kuopiossa ruotsinkieliseen herrasväkeen vastapooliksi asettuu Pekka, suomenkielinen ylioppilas, joka on kaikin tavoin nuhteeton.

Kirjan lopussa on kaksi aikalaisarviota kirjasta. Uuden Suomettaren arvostelijan mukaan kirja tekee "ilettävän vaikutuksen", mutta hän kuitenkin toivoo, että tekijän totuudenmukaisuus olisi opiksi nuorisolle ja se oppisi välttämään Antin virheitä. Valvojan arvostelija olisi toivonut, että tekijä olisi tuonut esiin myös ne "masennukset ja reaktsioonit", joita kirjan kuvaama elämä toisi tullessaan. Nykyajan näkökulmastahan kirja on mitä viattomin, mutta aikanaan se kuitenkin herätti melko lailla pahennusta ja esimerkiksi kustantaja pelkäsi leimautumista epäsiveelliseksi julkaistessaan kirjan.

Kaiken kaikkiaan kirja oli mukavaa luettavaa, nautin vanhahtavasta kielestä ja kertojan purevuudesta. Lyhyestä mitastaan huolimatta kirja pystyi tuomaan esiin kattavasti ajankohdan mentaalista maailmaa. Olisipa ollut hauskaa, jos Aho olisi ne jatko-osatkin saanut aikaiseksi.

Myös Salla ja Hanna ovat kirjoittaneet tästä.