maanantai 5. maaliskuuta 2012

Julie Orringer - Näkymätön silta


Julie Orringer: Näkymätön silta ( The Invisible Bridge 2010, suom. Kristiina Savikurki) Otava 2011,  765 s.

Tosiasiassa, kuten hän viimein ymmärsi, hän oli jo vuosia joutunut turvautumaan sokeaan toivoon. Siitä oli tullut yhtä itsestään selvää kuin hengittämisestä. Se oli kantanut hänet Konyarista Budapestiin ja Pariisiin, rue des Ecolesin yksinäisestä ja kylmästä vinttikamarista rue de Sevignen kotoisaan lämpöön, Karpaattien toivottomasta talvesta Erzsebetvarosin Lemmikkikadulle. Se oli rakkauden väistämätön sivutuote ja isyyden kirkas ja voimakas uute.(NS, 613)

Näkymätön silta on historiallinen romaani unkarinjuutalaisen Andraksen ja hänen perheensä kohtaloista toisen maailmansodan ajalta. Samalla se on kuvaus kaikennielevästä, mutta myös kaiken kestävästä rakkaudesta. Rakkaudesta, joka antaa toivon, jonka avulla ihmisen on mahdollista kestää mitä hirveimmissä olosuhteissa.

Kirjan tapahtumat alkavat vuodesta 1937, jolloin nuori Andras lähtee Budapestistä kohti Pariisia ja arkkitehtiopintoja. Pariisiin muuton myötä hän astuu toisenlaiseen maailmaan, joka tuo mukanaan paitsi uusia hyviä ystäviä, niin myös rakkauden. Taustalla on ajankohdan poliittinen ja yhteiskunnallinen tilanne. Vaikka Pariisi vielä toistaiseksi on vapauden, veljeyden ja tasa-arvon kaupunki, niin pinnan alla tuntuvat jo  kaiut Saksan tapahtumista. Kohta Andras saa kokea omakohtaisesti sen, miten suhtautuminen juutalaisiin muuttuu koko ajan kireämmäksi ja kireämmäksi ja tämä näkyy muun muassa siinä, että hänen on keskeytettävä opintonsa ja palattava Budapestiin. Ja kun sota alkaa,niin sitä pakoon ei pääse kukaan.

En halua kirjan juonesta ja tapahtumista kirjoittaa enempää, sillä pelkään paljastavani liikaa. Muistan itse silmäilleeni joitain arvioita kirjasta syksyllä, mutta aloittaessani lukemista en muistanut niistä juuri mitään ja ainakin oman lukukokemukseni mukaan tämä "tietämättömyys" oli hyväksi. Lukukokemuksesta tuli näin paljon intensiivisempi, kun kirja tempaisi mukaansa ja vei mennessään kaikki 760 sivua. Toki taustalla oleva historiallinen tilanne vie odotuksia tiettyyn suuntaan, mutta Orringer osaa silti  mielestäni hyvin säilyttää kirjan intensiteetin ja tasapainoilla erilaisten elementtien keskellä, ilman että tarinasta tule liian imelää rakkaustarinaa tai pelkästään kauheuksilla mässäilevää holokaustikuvausta.

Vertaisin tätä kirjaa äskettäin lukemaani Daphne Kalotayn Bolsoin perhoseen. Molemmat kirjailijat ovat nuoria pohjoisamerikkalaisia kirjailijoita ja myös unkarilaisen emigranttiperheen jälkeläisiä ja molemmat ovat sijoittaneet tarinansa osaksi eurooppalaista historiaa. Orringerin kirja vetää tässä vertailussa selkeästi pitemmän korren, sillä hänen valtava taustatyönsä ja perehtyminen aiheeseen saa kerronnan ja samalla historialliset tapahtumat elävämmiksi ja uskottavammiksi. Ehkä osasyy tähän on se, että Orringer käyttää osittain hyväksi sukunsa kokemuksia.

Niinpä hän suostui taas lehdentekoon. Päätökseen vaikutti osin turhamaisuus, niin hän itse epäili, ja osaksi tarve säilyttää arvokkuutensa, mutta ennen kaikkea ajatus, että toimittamalla lehteä hän ja Mendel puolustaisivat ilmaisuvapautta ja kohottaisivat työtoveriensa moraalia. (NS, 466)

Paitsi rakkaus ja sen antama toivo, Andrasta kannattelee myös ajatus siitä, miten ihmisen on yritettävä pysyä ihmisenä kaikissa tilanteissa. Ihmisyyteen kuuluu paitsi toisen kunnioittaminen, niin myös oman itsensä kunnioittaminen, niin hyvin kuin se välillä järkyttävissäkin tilanteissa on mahdollista. Orringer nostaa yhdeksi Andraksen itsensäkunnioittamisen välineeksi lehdentekemisen työpalveluleirillä. Siinä on omat riskinsä, mutta ne kuitenkin painavat vaakakupissa vähemmän kuin arvokkuuden säilyttäminen ja yritykset leirin moraalisen tason kohttamiseksi. Kysymys on universaalista ilmiöstä, jossa taide voi auttaa ihmistä äärimmäisissä olosuhteissa. Tuon tähän vertauksena kaksi nimeä. Tsekin entinen presidentti Vaclav Havel oli poliittisessa vankeudessa Tsekkoslovakiassa kommunistihallinnon aikana ja hänen mukaansa kirjoittaminen antoi  merkityksen vankilavuosille. Samoin oli Elvi Sinervon laita, joka puolestaan oli kommunistina poliittisessa vankeudessa sodan aikaisessa Suomessa.

Loppujen lopuksi eivät rakkaus, toivo ja ihmisyys aina riittäneet selvitymiseen, vaan mukaan tarvittiin myös hitunen onnea. Kirjan päättää Wislawa Szymborskan runo Onni onnettomuudessa, josta lainaan tähän loppuun runon toisen säkeistön:

Pelastuit, koska olit ensimmäinen.
Pelastuit, koska olit viimeinen.
Koska olit yksin. Koska oli muitakin.
Koska olit vasemmalla. Koska olit oikealla.
Koska lankesi sade. Koska lankesi varjo.
Koska vallitsi aurinkoinen sää.

Kirjasta ovat aiemmin kirjoittaneet ainakin SannaMiiaRiina ja Leena Lumi.

Tästä voi klikata kuuntelmaan, mitä kirjailja kertoo kirjastaan.

21 kommenttia:

  1. Ajattelin, että tämä ei ole ihan minun kirjani, mutta arvioisi sai mieleni muuttumaan. Tiiliskivimäisyys kyllä pelottaa edelleen :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oikeasti on sellainen kirja, jossa en ainakaan minä tuota tiiliskivimäisyyttä en edes huomannut. Kokeile ;)

      Poista
  2. Sain viikonloppuna tämän luettua, ihan huikea kirja. Paksu, mutta sellainen joka imaisee mukaansa.

    Tässä oli ahdistavia asioita ja toivoa hyvässä suhteessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on ollut samat viikonloppupuuhat ;)

      Odotan arviotasi mielenkiinnolla.

      Poista
  3. Jaana, upea arvio kirjan henkeen! Tässäpä kirja, jota kukaan teoksen lukenut ei ole ainakaan minulle vielä moittinut, vaan lukijat ovat olleet positiivisesti yllättyneitä.

    Teoksen tiiliskivimäsiyyttä ei edes huomannut. Minä olisin vain jatkanut ja jatkanut eli Orringerilläa on taikaa kynässään. Pidin kirjan lempeästä kerroksisuudesta, jossa alku oli enemmän Pariisia sekä ajan ja tapojen kuvausta. Suurta lievennystä kirjaan toivat pahimpien asioiden välttämiset. Ihan kaikkea ei kerrottu pahimmalla mahdollisella tavalla, vaan lukija saa melkein itse päättää, mitä kestää tietää.

    Tämän kirjan avulla/kautta löysin myös Szymborskan runouden.

    Orringerin kirja on tyylikäs kaikellaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Leena.

      Kommentoin juuri Marialle, etten minäkään huomannut teoksen tiiliskivimäisyyttä, vaan kirjan lukeminen oli mukavasti eteenpäin soljuvaa, pakotonta

      Jäin myös kiinni tuohon Szymborskan runoon, se tiivisti niin hienosti sen sattumanvaraisuuden, mistä tässäkin kirjassa kuitenkin osittain oli kyse.

      Hyvän rankingin kirja on listoillasi saanut ;)

      Poista
  4. PS. Huomasin juuri, että Näkymätön silta oli minulla vuonna 2011 seitsämänneksi paras kirja 120 luetun kirjan joukosta!

    VastaaPoista
  5. Ihanaa, että pidit tästä. Minulle tämä on yksi kaikkien aikojen parhaita kirjoja, voisin lukea tämän uudelleen koska tahansa:) Minäkin yleensä säikähtelen tiiliskivimäisyyttä, mutta tässä en edes huomanut sitä:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsekään en tiiliskivimäisyyttä huomannut, kuten tuossa ylempänä Marialle ja Leenalle totesin.

      Kirja oli tosiaan hyvä ja sitä on helppo suositella myös muille, etenkin niille, jotka pitävät hyvin tehdyistä historiallisista romaaneista.

      Poista
  6. Hei Jaana kiinnostuin kirjasta syksyllä ja kirjoituksesi innosti taas, että tämä täytyy vielä lukea! Ensin kuitenkin listalla on suomalaisia kulttuurihistoriallisia ja historiallisia teoksia. Fakta täytyy tällä hetkellä priorisoida. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt alkoi kiinnostaa, mitä faktaa juuri tällä hetkellä luet?

      Onneksi tämä on sillä lailla ajaton teos, ettei sitä tarvitse juuri nyt lukea, vaan se voi odottaa sopivaa ajankohtaa.

      Poista
  7. Minulla tämä on odottanut jo monta kuukautta kirjapinossani ja odotan kyllä innolla tähän tarttumista. Kiehtovaa kuulla, että rinnastat tätä jossain määrin Kalotayn kirjaan ja että tämä olisi parempi vielä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kalotayhin verrattuna Orringer oli mielestäni onnistunut luomaan paljon paremmin historiallisen miljöön ja ajankuvan. Kertomuksena kirjat eivät olleet samantyyppisiä.

      Poista
  8. Minä luen juuri sitä Bolshoin perhosta. Muistan lukeneeni sinun arviosi ja kirja jäi mieleen. Kun törmäsin siihen, piti tarttua. Se on hyvä lukuromaani. Kevyt kuin baletti, ainakin toistaiseksi...tämäkin vaikuttaa kiinnostavalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajoittain ehkä liiankin kevyt minun makuuni, mutta hyvä lukuromaani kyllä. Mutta kiva, että olet saanut vinkkejä.

      Poista
  9. Tämä alkaa olla jo pelottavan kehuttu! Odotin, että sinä maltillisena ja ehkä melko kriittisenä ihmisenä olisit sanonut jotakin negatiivista, mutta ei. :D Kirja lienee pakko lukea jonakin kauniina päivänä.

    VastaaPoista
  10. Miten minäkin olen ajatellut, ettei tämä olisi minun kirjani, mutta sinun kuvaamanasi Näkymätön silta alkoikin kuulostaa hyvin houkuttelevalta. En tiedä, onko minulle sattunut silmiin sellaisia arvioita, joissa on korostettu liikaa rakkaustarinaosuutta, ja olen siksi vierastanut kirjaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisa, onhan kirja rakkaustarina ja ehkä jonkun mielestä jopa liian imelä sellainen. Pidin silti kirjasta, siinä oli jotain vanhanaikaisella tavalla kaunista ja pidin siitä, miten Orringer oli perehtynyt aiheeseensa.

      Poista
  11. Minä nyt vähän ehkä myöhässä kommentoin. Mukavaa, että pidit tästä kirjasta :) Se on timantti! Minut se jumitti hetkeksi ja lukeminen oli hetken tauolla, kun tuntui etten pääse tästä tarinasta ja henkilöistä irti. Hassua.

    Täytyy lukea tuo Bolsoin perhonen joskus. Nyt meinasin Naurujen maan jälkeen lukea uusimman Linda Olssonin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei haittaa, hauskaa, että kommentoit, varsinkin kun kirja on tehnyt sinuun ilmeisen vaikutuksen. Jotkin kirjat vaan jäävät pitkäksi aikaa mielenpohjalle kummittelemaan. Minulle on käynyt niin viime aikoina Joyce Carol Oatesin kirjojen kanssa, hänen kirjojensa jälkeen tarvitsen aikaa ennen kuin aloitan uutta.

      Poista