maanantai 30. huhtikuuta 2012

Vapputoivotus!





Kuvissa on kortteja, joita ostin Työväenliikkeen kirjastosta. Ne on tehty työväenliikkeen lehtien vappunumeroiden kansista eri vuosilta.

Minulle vappu on ennen kaikkea työväenjuhla. Lapsena vapun kohokohta oli vappumarssi ja sen jälkeen kuunneltiin työväenlauluja sellaisella antaumuksella, että osaan vieläkin ulkoa aika monen laulun sanat. Nykyään en ole enää marssille lähtenyt, mutta työväenlauluja soitan, muun muassa Agit-Propia, Kristiina Halkolaa, Caj Chydeniusta, omaksi iloksi ja miehen kauhuksi. Kuuntelen myös uudempaa työväenmusiikiksi luokiteltavaa, kuten Palefacea, jolta juuri on ilmestynyt uusi levy, jolla on loistava biisi "Miten historiaa luetaan". Etsikää youtubesta ja kuunnelkaa sanoja.

Vappuun kuuluvat myös munkit ja sima skumppa. Munkit on paistettu ja skumppa odottaa vielä noutajaansa handelissa. Tämä vappu menee ystävien luona, sitä ennen käyn kuitenkin katsomassa vappuun sopivan näyttelyn Kenen joukoissa seisot-näyttelyn Amos Anderssonin taidemuseossa. Samalla nautin tovin kaupungin hulinasta, mutta ennen Mantan lakitusta on päästävä jaloista pois, sillä sitä tungosta en kestä eivätkä vapun ylioppilasperinteet juurikaan ole minua kiinnostaneet. Ylioppilaslakki on vuosia maannut jossakin kaapin perällä, eikä se taida päästä tänäkään vuonna tuulettumaan.

Hauskaa vappua kaikille, kullekin omien vappuperinteiden mukaan!



sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Bernhard Schlink - Viikonloppu



Bernhard Schlink: Viikonloppu ( Das Wochenende, suom. Leena Vallisaari) WSOY 2010, 222 s.

Tartuin Schlinkin Viikonloppuun kolmesta syystä. Ensinnäkin olin pitänyt erityisen paljon hänen kirjaansa Lukija tehdystä elokuvasta (kirjaa en ole vielä lukenut) ja toiseksi olen kiinnostunut saksalaisesta 1970-luvun terrorismista, siitä mikä ajoi ihmiset, yleensä vielä hyvin koulutetut ja hyväosaiset ihmiset tekemään sitä mitä he tekivät. Kolmas kiinnostuksen kohteeni, joka sai minut tarttumaan kirjaan oli poliittiseen vankeuteen liittyvät kysymykset. Kirjassa olevan esittelytekstin mukaan kirjailija Schlink on koulutukseltaan juristi, jota kiinnostavat erityisesti syyllisyyden ja hyvityksen teemat. Ne nousivat esiin elokuvan perusteella Lukijassa ja ne sopivat hyvin myös Viikonlopun esiintuomaan maailmaan.

Viikonlopun tapahtumaympäristö on vanha, jo melko ränsistynyt kartano maaseudun rauhassa. Sinne kokontuu ryhmä ihmisä, joita yhdistää yhteinen menneisyys 1970-luvun vasemmistoradikaalissa liikkeessä. Syy tapaamiselle on se, että eräs heistä Jörg, vapautuu vankilasta yli 20 vuoden tuomion jälkeen ja hänen sisarensa Christiane haluaa järjestää veljelleen vapautumisjuhlan ja tällä tavoin valmistaa veljeään vapautta varten. Muut mukana olevat ovat nuoruuden kapinavaiheen jälkeen sopeutuneet yhteiskuntaan ja porvarillistuneet; heistä on tullut lehtimiehiä, opettajia, lääkäreitä, yksityisyrittäjiä ja jopa pappeja, joille viinien laatu ja kattaus ovat vallankumousta tärkeämpiä. Mukana on myös muutamia ulkopuolisia ja sukupolvien välinen kuilu saadaan esiin muutamien nuorempien mukanaololla. Kun aloin lukea kirjaa, näin sen heti jotenkin elokuvallisena: rajattu tapahtumaympäristö ja rajattu aika, jonka aikana ihmiset ottavat selkoa toisistaan, siitä mitä he ovat olleet ja mitä heistä on sen jälkeen tullut. Ajoittain tämä elokuvallisuus tuntui kirjassa jotenkin jähmeältä ja epätodelliselta tilanteelta, jossa luonnollinen dialogi ei päässyt oikeuksiinsa.

Itse asiassa epätodelliselta tuntuu koko tervetuliaisjuhlan järjestäminen. Ihminen, joka on yli 20 vuotta ollut eristyneenä sekä ihmisistä että normaalista arkipäiväisestä elämästä heitetään yhtäkkiä keskelle tunnemyrskyä, joka syntyy tuttujen, mutta ei kuitenkaan enää tunnistettavien ihmisten tapaamisesta ja oman menneisyyden kanssa vastakkain joutumisesta. Christianekin miettii jossain vaiheessa käykö tilanne liian raskaaksi hänen veljelleen, joka kuitenkin vakuuttaa pärjäävänsä.

1970-luvun terrorismi nähdään kirjassa liikehdintänä, jossa muutamat menivät pitemmälle kuin toiset.  Suurimmalle osalle se oli nuoruuden kapinaa vanhempia ja heidän edustamiaan arvoja vastaan. Muutamat aktiivisimmat, kuten kirjan Jörg, näkivät liikkeen kuitenkin taisteluna, jossa päämäärä pyhitti keinot, jopa murha oli oikeutettu päämäärien saavuttamiseksi ja niitä Jörg olikin tehnyt useita. Viikonlopun tapaamisessa kyse on paljolti siitä, katuuko Jörg tekojaan vai näkeekö hän ne edelleen oikeutettuina.  Jörgin ympärillä eri ihmiset näkevät tilanteen eri lailla. Mielenkiintoisesti jyrkimmät kannanotot puoleen ja toiseen esittävät kuitenkin tapaamisen nuoret, seuraavaan sukupolveen kuuluvat: Marco, joka haluaa tehdä Jörgistä uuden kapinaliikkeen esikuvan ja Jörgin poika Ferdinard, joka kammoaa isänsä tekoja, tekoja, joiden varjossa hänkin on joutunut koko elämänsä elämään:

Olet yhtä kykenemätön totuuteen ja suruun kuin natsit. Et ole hiukkaakaan parempi - et ollut silloin, kun murhasit ihmisiä, jotka eivät olleet tehneet sinulle mitään, etkä silloin, kun jälkeenpäin et ymmärtänyt, mitä olit tehnyt. Te intoilitte vanhempienne sukupolvea, murhaajasukupolvea vastaan, mutta teistä tuli samanlaisia. Sinun olisi pitänyt tietää, millaista on elää murhaajien lapsena, ja sinusta tuli murhaajaisä, minun murhaajaisäni. Olet sen näköinen ja puhut kuin et katuisi mitään, mitä olet tehnyt. Ainoa mitä pahoittelet on se, että hanke meni myttyyn ja sinä jäit kiinni ja jouduit vankilaan. Sinua ei säälitä toiset, sinä säälit vain itseäsi. (VL, s. 158)

Tästä samasta lapsen taakasta on kirjoittanut muun muassa RAF-terroristi Ulrike Meinhofin lapsi Bettina Röhl, joka ei aikuisenakaa ole pystynyt päästämään irti äitinsä menneisyydestä ja on etsinyt motiiveja ja syitä sille, miksi äiti toimi niin kuin toimi.

Viikonlopun henkilöistä Ilse, joka haluaisi kirjailijaksi, alkaa nuoruuden muistojen herättyä viikonlopun myötä kirjoittaa toista mahdollista terrorismitarinaa, jonka tapahtumat hän lopulta linkittää yhteen New Yorkin Kaksoistornien tuhon kanssa. Myös uuden anarkistiliikkeen edustaja Marco näkee uuden liikehdinnän ytimenä laajan kansainvälisen yhteistyön, muun muassa islamiterroristien kanssa.  Globalisoitumisen myötä myös terrorismiin pohjautuvan toiminnan on avattava kansalliset rajat. Se, sopivatko eri liikkeiden terroristien näkökulmat yhteen on toinen juttu, jotain mitä Marco ei välttämättä halua tai edes osaa ajatella. Vallankumouksellisuuden ihailu ja anarkistisuus vallitsevia arvoja kohtaan kuuluu monen nuoren sukupolven ajatusmaailmaan ja se on usein melko reflektoimatonta. Se, miten suhtaudutaan esimerkiksi väkivallan käyttöön vallankumouksen sisällä vaihtelee kuitenkin suuresti sukupolven sisällä ja myös sukupolvien välillä.

Schlink pohtii mielenkiintoisesti vaihtelevien näkökulmien kautta erilaisia eettisiä ja moraalisia kysymyksiä, mutta lopullista vastausta hän ei kuitenkaan pysty antamaan ihan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sellaista ole. Sitä kuitenkin ihmettelen, miksi hänen on sotkettava näitä pohdintoja henkilöiden välisillä triviaaleilla rakkausjutuilla ja muilla asiaankuulumattomilla episodeilla (onko hän itsekin nähnyt kirjansa jo elokuvana?). Myös henkilökuvaus on osin melko pinnallista ja yksinkertaistavaa. Erityisesti ärsyynnyin kirjan naisten kuvauksista: Dorle oli seksiä vonkuva vamppi, Karin lempeästi hymyilevä pappi, Margarete äidillisen lihava ja ymmärtäväinen. Tiivistämällä ja kohdentamalla Schlinkin romaani olisi toiminut paremmin, nyt ainekset ovat vähän liian hajallaan ja kunnon otetta on vaikea saada mistään.

Kirjan ovat aiemmin lukeneet Liisa, joka näki kirjan tilanteen teatterinlavalle sopivaksi ja Leena, jonka kanssa lainasimme samaa kohtaa. 

tiistai 24. huhtikuuta 2012

Pentti Saarikoski - Eino Leino

Pentti Saarikoski: Eino Leino. Legenda jo eläessään. WSOY 1974. 139 s.

Luin tästä Saarikosken kirjasta joitakin aikoja sitten Sallan lukupäiväkirjasta ja innostuin kovin. Siksipä ei tarvinnut kauan miettiä, kun kirja osui eteen kirppiksellä ja 2 euroa vaihtoi nopeasti omistajaa. Saarikosken Leino-elämäkerta kuuluu WSOY:n "Legenda jo eläessään" sarjaan, josta aiemmin olen lukenut Aila Meriluodon Lauri Viita - Legenda jo eläessään. Mitä muita kirjoja sarjassa on ilmestynyt, en tiedä. Näiden kahden lukemani perusteella kirjasarjan ideana lienee ollut tarjota lukijoille toisenlaista, enemmän kaunokirjallista kuin tieteellistä, elämäkerrallista kirjallisuutta ja ainakin näiden lukemieni perusteella kokeilu on ollut onnistunut.

"Ei mitään tavanomaista elämäkertaa sanottiin,
vaan muotokuva, minun näkemykseni Leinosta
kun meissä niin paljon on samaa:
kumpikin tehnyt hyviä pakinoita ja runoja,
lehtijuttuja, suomennoksia,
keskinkertaisia romaaneja,
ehkä minä teen näytelmiäkin vielä,
mutta ennen kaikkea alkoholismi ja naiset ja kaikki se
minkä me yhä uudelleen jätämme lopullisesti: Tänne jään,
Roomaan, Kukkialle, Palojoelle, Moskovaan,
kunnes kauneimmat vaativat ihmisten työt
meitä myrskyn ja maailman puoleen,
niin kuin selitämme. Selitä, selitä, naiset sanoo. ( EL s. 17)

Eino Leino, hänen elämänsä ja tuotantonsa on ollut pitkään mielenkiintoni kohde. Innostus lähti muistaakseni Hannu Mäkelän Mestarista. Sen jälkeen luin L. Onervan Runoilija ja ihminen. Mäkelältä sain lisää tietoa Leinosta Nalle ja Moppe kirjasta, joka oli Leinon ja L. Onervan kaksoiselämäkerta. Myös Aino Kallaksen kautta olen tutustunut Leinoon. Leinon omasta tuotannosta tuttuja ovat tietenkin runot, hänen proosatuotantoonsa en ole tutustunut ja monien arvioiden mukaan, muun muassa Saarikosken, se ei vedä vertoja Leinon runoudelle.

Saarikoski kirjoittajana sen sijaan on itselleni vieraampi. Elämäkerta entusiastina olen lukenut Pekka Tarkan Saarikoski-elämäkerrat, samoin Saarikoski on tuttu Tuula-Liinan Variksen Kilpikonna ja olkimarsalkka teoksesta. Joitakin Saarikosken yksittäisiä runoja olen lukenut, muutamista pitänyt kovastikin, osa kuitenkin on vipeltänyt yli hilseen melko lennokkaasti. Olen kuitenkin päättänyt tutustua paremmin Saarikosken runotuotantoon ja tätä silmällä pitäen ostin Runot-kokoelman hulluilta päiviltä. Melko massiivinen opus sisältää useita aiempia runokokoelmia, joten lukemista riittänee pitkäksi aikaa.

Saarikosken Leino-elämäkerrassa limittyy toisiinsa kaksi runoilijaa, kirjoittaja ja kohde. Esipuheessa Saarikoski tuo esiin, miten hänen mielestään häntä pidetään eräänlaisena Leinon inkarnaationa. Heitä yhdistävinä piirteinä nähdään ennen kaikkea alkoholin huuruiset epäsovinnaiset elämäntavat pikemminkin kuin kirjalliset saavutukset. Saarikoski suostuu kuitenkin kustantajan pyyntöön, sillä hän haluaa kirjoittaa Leinon itsestään pois, vapautuakseen taakastaan. Omasta mielestään Saarikoski onnistuukin tässä itselleen asettamassaan tavoitteessaan, hän laihtui omaan kokoonsa, mutta minun, lukijan, näkökulmasta tämä kuitenkin enemmän lisäsi yhtäläisyyden tunnetta jota Leinon ja Saarikosken välillä kenties oli kuin etäännytti heitä toisistaan. Runoissa risteilevät erilaiset kertojaäänet, minä sinä hän, jotka Saarikosken omankin todistuksen mukaan tarkoittavat vuoroin sekä Leinoa että häntä itseään, välillä yhtä aikaa molempia.

Elämäkerta tosiaan on runon muotoon kirjoitettu ja se ensin vähän kauhistutti, sillä en ole mikään tottunut runon lukija. Leinon runous kuitenkin on tuttua, ja Saarikoski käyttää paljon Leinon runoja sekoitettuna muun tekstin joukkoon, samoin kuin hän käyttää omassa tekstissään ajoittain leinolaista poljentoa, myös Leinon elämänvaiheet ovat tuttuja, joten tekstin lukeminen ja mieltäminen onnistui yllättävänkin hyvin. Ajoittain huomasin jopa nauttivani lukemisesta, tosin sitten välillä piti taas palata takaisin, kun olin liian innoissani lukenut liian nopeasti, romaanimaisesti. Sitä miten teksti suhtautuu Saarikosken muuhun runotuotantoon en osaa sanoa, sillä olen lukenut häntä liian vähän.

Saarikoski tuntee Leinon elämän ja tuotannon, ja käy sen melko tarkasti ja pääosin kronologisesti läpi. Hän tuo mukaan Leinon rakastettuja Freyasta L. Onervan kautta Aino Kallakseen ja hänen ystäviään Otto Mannisesta Hella Wuolijokeen kuin myös vihollisiaan, ennen kaikkea arkkivihollisen V.A.Koskenniemen. Se, missä Saarikoski ei anna armoa Leinolle ja missä parhaiten heijastuvat hänen omat vasemmistolaiset näkemyksensä, on Leinon poliittinen toiminta, ennen kaikkea Leinon asennoituminen kansalaissotaan ja punaisiin. Saarikoski näkee myös opportunismia Leinon sodan jälkeisessä tuotannossa, hänen haluaan olla mieliksi valkoiselle vallalle. Suurta hyötyä ei tästä Saarikosken mukaan Leinolle ollut:
Ei opportunismi ole mielenvikaisuutta.
Sinä vain laskit väärin,
naamanpesusta ei ollut toivottua tulosta:
valkoinen Suomi oksensi sinut kulttuuristaan ulos. ( EL s. 117)

Leinon viimeisiin vuosiin, niihin, jossa hänet oli jo siirretty syrjään kirjallisuuden eturintamasta Saarikoski sen sijaan suhtautuu lähes hellästi ja ymmärtäen sen ahdingon, johon Leino on ajautunut. Osansa ovat vaatineet sekä kuluttavat elämäntavat että taiteen vaatimukset. Samalla Saarikoski kritisoi sitä paatosta ja ylistystä, jolla Leinoon heti hänen kuolemansa jälkeen suhtaudutaan. Mies ja runoilija olisi tarvinnut nuo tunnustukset eläessään.

Kaiken kaikkiaan kirja oli mielenkiintoista ja haastavaa luettavaa. Enkä edes mieltäni pahoittanut, vaikka Saarikoski suhtautuu kaikkea muuta kuin kunniottavasti akateemiseen elämäkerralliseen ja kirjallisuustieteelliseen tutkimukseen eli juuri siihen, mitä itse teen. Saarikoski irvailee lähes tulkoon karnevalistisin sävyin sitä miten Leinosta ja hänen tuotannostaan yritettiin milloin milläkin keinoin etsiä mitä erilaisempia ja tutkijan omaa agendaa tukevia argumentteja. Myös omaan tulkintaansa hän suhtautuu vain yhtenä monien joukossa.

Kuten on saatu havaita,
häntä on helppo tulkita kenen tahansa
omien tarkoitusperiensä mukaisesti,
myös minun,
joka käytän häntä milloin maalitauluna milloin suojakilpenä,
hän on ollut psykiatrini
johon olen samastunut
niin kuin hän samaistui
omiin luomuksiinsa. (EL s. 104)

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Ljudmila Ulitskaja - Naisten valheet

Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet ( Skvoznaja linija, suom. Arja Pikkupeura) Siltala 2011, 207 s.

Teoksensa alkusanoissa kirjailija miettii miten valheen voi määritellä ja miten naisten ja miesten kertomat valheet eroavat toisistaan, esimerkiksi hän ottaa Odysseuksen ja Penelopen. Siinä missä Odysseus kulki läpi seikkailujen valehdellen ja petkuttaen ja saavutti teoillaan sankarimaineen jäi Penelope yksin ja tyhjin käsin, sillä häneltä puuttui eräs naisten erityisominaisuus eli kyky valehdella uskottavasti ja hyvin. Sitä mitä Penelopella ei ollut löytyy kuitenkin Ulitskajan kirjan naisilta, jotka luojansa mukaan ovat "pyytettömiä valehtelijoita". Heidän valheidensa keskeinen motiivi on tyytymättömyys arkiseen elämään ja heiltä puuttuu tunne omasta merkityksellisyydestään ja ainutlaatuisuudestaan.

Muodon puolesta Naisten valheita on vaikea määritellä. Joku arvioija on nähnyt sen novellikokoelmana ja toinen taas lähempänä romaanin muotoa ja kolmas on sijoittanut kirjan kahden edellä mainittujen välimaastoon sekä novellista että romaanista ammentavana. Novellimaisuus syntyy kuudesta erillisestä kertomuksesta, joita kaikkia kuitenkin yhdistää yksi yhteinen keskushenkilö. Hän on Zenja, nainen, jolle lorujaan laskettelevat naiset ja tytöt uskoutuvat. Romaanimaisuus puolestaan tulee esille siinä, miten näiden erillisten kertomusten kautta Zenjasta  muotoutuu kokonainen henkilöhahmo, jonka menneisyyttä, kehitystä, ajattelua ja ihmisuhteita valotetaan vähitellen pienten vihjeiden kautta. Tapahtumien ajallisena kontekstina on vähitellen hurjiin muutoksen pyörteisiin ajautuva 1980-1990-lukujen Neuvostoliitto ja Venäjä. Ajallisesta kontekstista huolimatta teoksessa on kuitenkin tiettyä ajattomuutta, sillä huolimatta hurjista yhteiskunnallisista ja valtiollisista muutoksista ihmiset pyrkivät etupäässä elämään omaa arkielämäänsä iloineen ja murheineen. Siihen kuuluu myös nurjien puolien muuttaminen kauniiksi valheiden avulla.

Irene kaatoi ensimmäisen pullon pohjat laseihin. Tyhjennettyään lasinsa hän siirsi sen syrjään.
- Sinä olet varmaan jo hoksannut, että olen hölösuu? Kerron itsestäni kaiken, en salaa mitään. En muidenkaan asioita - varoitan ihan varmuuden vuoksi. Mutta on ollut yksi asia, jota en ole kertonut kellekään. Sinä saat kuulla ensimmäisenä. En tiedä miksi, alkoi jotenkin tehdä mieli... ( NV s.22)

Näin aloittaa tarinansa kirjan ensimmäisen kertomuksen Irene. Zenja tapaa hänet ollessaan lomamatkalla pienen poikansa kanssa ja saa kuulla mitä uskomattomimpia keromuksia siitä, miten Irene on menettänyt lapsen toisensa jälkeen. Zenja haukkoo henkeä ja kun tarina lopulta osoittautuu kaunistelluksi totuudeksi lukuisista aborteista Zenja tuntee itsensä petetyksi. Seuraavan kertomuksen lorujen laskettelija on 10-vuotias tyttö, jonka uskomattomissa kertomuksissa valhetta onkin se ennakolta ajatellen kaikkein todennäköisin asia. Kolmannessa kertomuksessa Zenja joutuu selvittelemään 13-vuotiaan sukulaistyttönsä pöyristyttäviä lemmenseikkailuja. Neljännessä kertomuksessa Zenja on vain sivuhenkilö ja hän saa kuulla, miten hänen ihailemansa ja arvostamansa kirjallisuuden professori on leikitellyt kokemattoman kirjallisuuden harrastajan kanssa uskotellen olevansa myös loistava runoilija. Professori on esitellyt tytölle tunnettujen runoilijoiden runoja ominaan ja tehnyt tytön näin naurunalaiseksi. Viides tarina vie Zenjan Sveitsiin, jonne hän saa työkeikan. Hänen tehtävänään on haastatella venäläisiä prostituoituja dokumenttielokuvaa varten. Hänen tehtävänsä on löytää totuus prostituoitujen varastetun ja kerrotun identiteetin takaa. Kirjan lopettava kertomus "Elämäntaito" johdattaa Zenjan onnettomuuden kautta elämän perimmäisten kysymysten eteen. Tämän myötä uuden merkityksen saavat myös Zenjan lähiystäväpiiriin kuuluvat, erilaisissa elämänvalheissa elävät naiset. Näissä kuudessa kertomuksessa Zenjan reaktiot palturia puhuviin naisiin ja tyttöihin vaihtelevat petetyksi tulemisen tunteista huvittuneisuuteen ja kiukusta sääliin. Hän yrittää ymmärtää ja tukea ja lasten ollessa kysymyksessä ottaa vastuuta hänelle kerrotusta ja muuttaa asioiden suuntaa.

Realistisen kerronnan ystävänä minua miellytti erittäin paljon Ulitskajan realistinen kerrontatyyli. Kertomusten yleisävy on luonteeltaan kepeä, vaikka kaikkien kertomusten taustalta on löydettävissä myös vakava puoli. Ulitskaja on sanut mahdutetuksi teokseen koko joukon erilaisia tärkeitä asiapohjaisia teemoja prostituutiosta kansallisuuskysymykseen ja naisten asemasta uskontojen ja elämänkatsomusten moninaisuuteen.

Ulitskaja itse on pitänyt Naisten valheita kepeähkönä välityönä. Aiheetta ei Parnasson arvostelija mieti sortuuko kirjailija itsekin tässä pieneen valheeseen, sillä sen verran hyvältä ja valmiilta teos tuntuu. Itselleni tämä on ensimmäinen Ulitskajalta lukemani teos ja olen todella iloinen että vihdoin löysin kirjailijan, joka kirjoittaa nyky-Venäjän elämänmenosta mielenkiintoisesti ja ilman turhia kikkailuja luo uskottavaa kuvaa ympäröivästä yhteiskunnasta, vaikka sitten valheiden kautta kuten tässä. Teoksen alkusanoissaan Ulitskaja toteaakin kirjastaan:

Kaikkein hupaisinta on se, että tämä valheesta kertova kirja on totuudenmukaisempi kuin yksikään muu kirjoittamani kirja. ( NV s. 9)

Odotan innolla Ulitskajan muiden suomennettujen kirjojen lukemista kuten esimerkiksi tätä Katjan lukemaa ja arvioimaa teosta Medeia ja hänen lapsensa.

Naisten valheet on aiemmin lukenut ainakin Hanna, jonka postuksen kommentitkin kannattaa katsastaa, sillä sieltä löytyy kääntäjä Arja Pikkupeuran kommentti koskien kirjan käännöstyötä. Myös Salla ja Ina ovat kirjan lukeneet ja hyväksi todenneet. Tämä Hesarin juttu antaa vähän tietoja kirjailijasta ja hänen elämänvaiheistaan.

P.S Luonnostelin arvioni lähipuistomme penkillä nauttien samalla uskomattoman kauniista ja lämpimästä kevätillasta. Ympärillä parveilivat kevään herättämät moskovalaiset. Erityisellä mielenkiinnolla seurasin tällä' kertaa erilaisia naisia: oli keskenään kikattelevia mummoja, rullaluistelemaan opettelevia lettipäitä, minihameet ja korkokengät kaapista kaivaneita nuoria neitosia, viimeisillään raskaana olevia tai jo vaunuja lykkiviä naisia, lukevia ja ristipistotöitä tekeviä naisia. Samalla mietin, missä asioissa he kenties valehtelisivat.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Nainen blogin takana



Huomasin juuri, että minulla on ennen tätä kasassa 99 postausta ja mietin, miten voisin juhlistaa 100. postausta. No, Ammalta sain idean että voin juhlistaa sitä esittelemällä vähän tarkemmin naisen blogin takaa.

"Blogiurani" alkoi toukokuussa 2011 (kohta vietetään juhlia!). Olin sitä ennen tutustunut kiinnostaviin kirjablogeihin ja tuli olo, että voisi itsekin kirjoittaa lukemistaan kirjoista. Näin voisi kartoittaa lukemisiaan ja hyvällä tuurilla jakaa vielä kokemuksiaan niistä. Olin todella iloinen saamastani vastaanotosta ja se myös innosti kirjoittamaan lisää.

Yksi kimmoke blogin perustamiselle oli se, että sain hyvän harrastuksen ja virtuaalisen ystäväpiirin, jotka molemmat ovat erityisen tärkeitä nyt asuessamme Moskovassa mieheni työn takia. Olemme Moskovassa toista kertaa. Ensimmäinen jaksomme oli vuosina 2005-2008. Sen jälkeen olimme kaksi vuotta Suomessa ja nyt olemme asuneet Moskovassa kesästä 2010 saakka. Pestiä kestää näillä näkymin kesään 2013. Suomessa kotimme on Porvoossa, jonka historiallisesta miljööstä nautin täysin siemauksin aina kun sinne pääsemme.

Sen lisäksi, että olen kirjabloggaaja olen myös kolmen lapsen äiti. Vanhin on jo muuttanut omilleen ja kaksi nuorempaakin on sen ikäisiä, etteivät enää tarvitse äitiään yhtä aktiivisesti kuin aiemmin. Minulla on siis hyvää aikaa lukea ja kirjoittaa. Lukemisen lisäksi toinen lähes elämänmittainen harrastukseni on ollut lentopallo, joka nyt Moskovassa asuessamme on tauolla. Kun palaamme Suomeen etsiydyn aivan varmasti taas johonkin pelaamaan. Tällä hetkellä pidän fyysistä kuntoani yllä uimalla ja kävelemällä.

Aikaani sen sijaan vie väitöskirja, jota teen Turun yliopiston Suomen historian oppiaineelle. Väitöskirjani aiheena on kolme sisarusta: Sylvi-Kyllikki Kilpi, kansanedustaja ja kirjailijat Elvi ja Aira Sinervo. Kaikki kolme olivat aktiivisia työväenliikkeen toimijoita ja tutkin työväenliikkeen kahtiajakautuneisuutta heidän näkökulmastaan. Työni voidaan liittää biografiseen tutkimukseen, sillä samalla kun tutkin heidän toimintaansa työväenliikkeessä teen elämäkerrallista tutkimusta. Elämäkerrat ylipäätään ovat intohimoni ja se näkyy myös lukemissani kirjoissa. Tällä hetkellä kahlaan melko syvissä vesissä väitöskirjani kanssa, joten valmistuminen ei ihan lähiaikoina ole näköpiirissä. Tekstejäni on sen sijaan ilmestynyt kolmessa artikkelikokoelmassa (kevään aikana pitäisi ilmestyä neljäs) ja on aina yhtä jännittävää nähdä omaa teksiään julkaistuna.

Elämäkertojen lisäksi pidän, yllätys yllätys, historiallisista romaaneista, samoin kuin erilaisista omaelämäkerrallisista teoksista. Luen myös uudempaa kirjallisuutta, mutta en pidä tärkeänä olla etulinjassa tuomassa esiin uutuuksia. Onneksi täällä kirjablogimaailmassa on monia loistavia blogeja, jotka nostavat esiin uutuuksia, joten voin rauhassa profiloitua vanhemman kirjallisuuden blogiksi.

Arvostelemani kirjat ovat pääosin omiani, sillä olen patologinen kirjojen ostaja. Varsinkin nyt kun asumme poissa Suomesta ei oikein voi olla riippuvainen kirjaston eräpäivistä. Kustantajien arvostelukappaleita en ole pyytänyt. Jonkin verran linkitän blogiini myös Agricola -Suomen historiaverkkoon arvostelemiani kirjoja ja ne ovat kaikki kustantajan arvostelukappaleita.

sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Marja-Liisa Vartio - Se on sitten kevät

Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät. (Teoksessa Valitut teokset) Otava 1970. 169 s.
(Yllä oleva kuva on vuoden 2009 painoksesta)

Luettuani Helena Ruuskan elämäkerran marja-liisa vartio. kuin linnun kirkaisu, halusin lukea jotain Vartiolta. Kirjahyllystäni löytyi Valitut teokset, jossa oli sekä Vartion ensimmäinen romaani Se on sitten kevät että hänen viimeisin, postuumina ilmestynyt, romaaninsa Hänen olivat linnut sekä novelleja. Tätä ennen olin lukenut  Vartiolta vain Hänen olivat linnut, ja nyt oli vuorossa Se on sitten kevät, vuodenaikaankin sopivasti.

Se on sitten kevät on Vartion ensimmäinen romaani ja se ilmestyi ensi kertaa vuonna 1957. Tätä ennen Vartio oli julkaissut kaksi runokokoelmaa ja novellikokoelman. Vartion romaania pidetään yhtenä suomalaisen modernistisen proosan ensimmäisistä teoksista ja tällaisena se oli muokkaamassa käsitystä romaanin uudesta suunnasta. Vartion proosatyylille on ominaista pelkistetty ja minimalistinen kerronta ja se tulee esiin jo tässä hänen ensimmäisessä romaanissaan. Varoitus: Tästä eteenpäin teksti sisältää melko oleellisen juonipaljastuksen, mutta koen, etten voi kertoa kirjasta paljastamatta tiettyjä asioita.

Joinakin öinä tuuli ankarasti, oli kevätmyrsky, ja koska rakennus seisoi aukiolla, se oli suojaton tuulta vastaan. Tuuli vonkui ympärillä, puhalsi vintin aukosta sisään, ja alas eteiseen ja huoneeseen asti kuului miten vaatteet paukkuivat narulla, miehen paidan hihat kietoutuivat naisen vaatteiden ympärille, tahattomin, säännöttömin liikkein, ja kun tuulen voima raukeni, vaatteet jäivät riippumaan toisiinsa kietoutuneina. Milloin yöt olivat tyynet, vaatteet riippuivat suorina, ja kun oli kuutamo, kuu paistoi vintin ikkunasta sisään.( SOSK s.43-44)

Romaanin tapahtumat alkavat kun Anni Martikainen saapuu uuteen työpaikkaansa suuren maatalon karjakoksi. Hänen entisistä vaiheistaan annetaan vain niukasti tietoa. Vähitellen käy kuitenkin ilmi, että hänellä on tytär ja hän on ollut naimissa talollisen pojan kanssa, mutta avioliitto on epäonnistunut. Tytär on jo aikuinen ja asuu omillaan Helsingissä. Uudessa työpaikassaan Anni asettuu asumaan talon sivurakennukseen, jossa ennestään asuu itsensä sekalaisilla töillä elättävä Nils Flinkman, jota kaikki kutsuvat Napoleoniksi. Melko nopeasti näiden kahden välille syntyy suhde, joka kaikessa arkisuudessaan täyttää molempien sen hetkiset tarpeet. Mistään suuresta rakkaudesta ei kuitenkaan ole kysymys, esimerkiksi Napoleon tuntuu melko epäluotettavalta ja lukija jää vähän epävarmaksi sen suhteen käyttääkö Napoleon vain Annia hyväkseen.

Tilanne muuttuu kuitenkin yllättäen, kun Anni vähän kirjan puolivälin jälkeen kuolee. Ratkaisu tuntuu melko hätkähdyttävältä, sillä Anni on kuitenkin tuntunut kirjan päähenkilöltä, jonka kautta lukija on tottunut kirjan tapahtumiin suhtautumaan. Päähenkilöksi nouseekin Napoleon, joka ikään kuin vasta Annin kuoleman jälkeen tajuaa menettäneensä jotain, mitä ei enää saa takaisin. Se voi olla ihmisuhde, mutta yhtä hyvin se voi olla mennyt elämä, nuoruus. Hänellä ja Annilla oli ollut suunnitelma, jonka avulla molemmat olisivat kenties vielä kerran voineet aloittaa aivan alusta. Annin kuolema kuitenkin vie tämän mahdollisuuden. Kirjan loppu jättää tilanteen Napoleonin kohdalla täysin avoimeksi, lukija ei saa pienintäkään vinkkiä siitä mihin suuntaa Napoleon lähtee.

Kirjan keskeisin tapahtumaympäristö on maatila ja vielä tarkemmin sen sivurakennus, jossa Anni ja Napoleon asuvat ja jonne Anni myös kuolee. Maatila sijaitsee tunnin matkan päässä kaupungista, joka paljastuu Helsingingiksi. Kaupungissa asuu Annin tytär ja sinne aika ajoin käy myös Napoleonin tie. Annin käynti Helsingissä tyttärensä luona tuo esiin sen, miten vieraaksi ympäristöksi hän kaupungin ja samalla koko siihen liittyvän uuden elämäntavan kokee. Kuoleeko Anni kesken kirjan nimenomaan siksi, että hänen edustamansa maailma ja elämäntapa on kuolemassa?

Kaiken kaikkiaan lukukokemus oli mielenkiintoinen ja herätti kiinnostuksen Vartion muuhunkin romaanituotantoon. Vartion kuvaama muutoksen kourissa kamppaileva Suomi ja erityisesti hänen luomansa naishahmot kiinnostavat. Yllättävän hyvin pääsin myös sisään Vartion pelkistettyyn ja etäännytettyyn kerrontaan. Pidin kielen näennäisestä yksinkertaisuudesta, jossa ei ollut mitään ylimääräistä kikkailua tai maalailua.


keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Helena Ruuska - marja-liisa vartio. kuin linnun kirkaisu


Helena Ruuska: marja-liisa vartio. kuin linnun kirkaisu. WSOY 2012, 501 s.

Marja-Liisa Vartion proosatekstien lähtökohtana on eletty elämä - hänen omat kokemuksensa ja elämänvaiheensa mutta myös ihmiset ja tarinat. Hänen romaaninsa ovat ikään kuin totta, todenkaltaisia, sillä elävässä elämässä tavatut ihmiset, koetut paikat ja kuullut kertomukset on etäännytetty fiktioksi. (M-LV s. 321)

Marja-Liisa Vartio on itselleni jäänyt melko vieraaksi kirjailijaksi, mutta hänen elämäkertansa kiinnosti kuitenkin kovasti. Suurin syy tähän on kiinnostukseni sodanjälkeiseen kulttuurihistoriaan, jolloin  koko kulttuurin kenttää yritettiin laittaa uusiksi ja syntyi erilaisia keskenään ristiriitaisia rintamalinjoja, jotka eivät kuitenkaan olleet ylittämättömiä tai pysyviä. Vartio asettuu kiinnostavasti erilaisten kenttien välimaastoon ja näin hänen kauttaan on mahdollista saada uusia näkökulmia ajan kulttuuri-ilmastoon. Pääosassa on tietenkin Vartio ja hänen tuotantonsa, joka elämäkerran myötä saa uutta kiinnostavuutta. Olen aiemmin lukenut vain postuumina julkaistun romaanin Hänen olivat linnut, mutta elämäkerran lukemisen jälkeen tartuin heti hyllyssäni olevaan Se on sitten kevät-teokseen, joka puolestaan oli Vartion ensimmäinen romaani.  Elämäkerran kirjoittaja Helena Ruuska on Vartio-tuntija, joka on aiemmin kirjoittanut väitöskirjan Arkeen pudonnut sibylla, joka käsittelee Vartion romaania Kaikki naiset näkevät unia.

Kuten yllä oleva lainaus kertoo Vartion romaanien rakennusainetta oli eletty, koettu ja havainnoitu elämä. Vartion oma elämä loppui jo 42 -vuotiaana 1966. Taustalla oli paljon erilaisia sairauksia, mutta silti kuolema tuli yllätyksenä kaikille. Marja-Liisa Vartio kuului samaan sukupolveen kuin esimerkiksi Aila Meriluoto ja naisten kohtalot hipaisivatkin toisiaan jo nuoruusiässä, kun Marja-Liisa kävi hetken samaa koulua talvisodan  kuukausina. Molemmille nuoruuteen löi voimakkaan merkkinsä sota-ajan tapahtumat ja ilmapiiri. Meriluodosta tuli tämän sukupolven tulkki pian sodan päättymisen jälkeen, Vartion kypsyminen kirjailjaksi kesti pidempään. Hänen esikoisteoksensa runokokoelma Häät ilmestyi vasta 1952, jolloin hän oli jo naimisissa taidekauppias Valter Vartion kanssa. Aviomiehen kautta erilaiset pääkaupunkilaiset kulttuuripiirit tulivat tutuksi nuorelle naiselle, jonka lapsuusmaisemat olivat toisaalta syvällä Savon maisemissa, jossa hänen äitinsä asui, toisaalta kivimäisissä Nurmijärven maisemissa, jossa Marja-Liisa kävi koulua isänsä luona. Avioliitto Valter Vartion kanssa ei kuitenkaan kestänyt kun näyttämölle astui 7 vuotta Marja-Liisaa nuorempi runoilija Paavo Haavikko. Ikäerosta huolimatta Paavo ja Marja-Liisa rakastuivat ja menivät myöhemmin naimisiin ja saavat kaksi lasta. Ensimmäisestä avioliitosta jäi muistuttamaan vain sukunimi, sillä Marja-Liisa halusi kirjailijana olla Vartio, jolla nimellä hänet oli jo opittu tuntemaan.

Avioparia yhdisti voimakkaasti kirjallisuus ja Ruuskan mukaan he seurasivat epätavallisen läheisesti toistensa kirjoittamista, vaikka kumpikin lopulta teki omat kirjalliset ratkaisunsa itse. Ulkopuolisten silmiin asetelma näyttäytyi usein myös kilpailutilanteena. Perheen ulkopuolelta löytyi myös paljon kirjailijatuttavuuksia siitä sosiaalisesta verkostosta, johon he kodin ulkopuolella kuuluivat. Ruuska tuo esiin, miten tässä kirjaillisessa piirissä vuoroin kannustettiin vuoroin puukotettiin selkään, ystävyyttä kun oli häiritsemässä kilpailu samoista kirjallisista markkinoista ja apurahoista.

Marja-Liisa Vartiolla oli kuitenkin selkeä oma äänensä ja hän sai arvostusta osakseen erityisesti kriitikoilta. Tavalliset lukijat eivät välttämättä aina ymmärtäneet hänen tekstejään. Ruuska kuvaa kiinnostavasti miten Marja-Liisan lavea puheen virta tiivistyi kirjoitettaessa usein lakonisiksi ja minimalistisiksi ilmauksiksi. Ohjaajana hänellä tässä työssä oli Haavikon lisäksi modernistisen kirjallisuuskäsityksen tiukka edustaja Tuomas Anhava. Näiden kahden miehen avulla Vartio oppi pelkistämään kerrontaansa ja Ruuskan mukaan "säilyneistä käsikirjoituksista on mahdollista tarkastella miten kirjailija pyrki eroon kertojasta, jotta jäljelle jäisivät vain ihmisten puheet, havainnot, assosiaatiot ja mielen ailahtelut".

Marja-Liisa Vartio oli ennen kaikkea naisten sielunmaiseman kuvaaja ja hän myös rohkeasti pyrki rikkomaan ja kyseenalaistamaan vallitsevia sukupuolikäsityksiä ja erilaisia naisia rajoittavia rooliodotuksia. Omassa elämässään ja parisuhteessaan Marja-Liisa joutui elämään kahden eri roolin välillä. Toisaalta hän oli äiti ja perheen emäntä toisaalta kirjoittaja, joka vaati tilaa ja aikaa omalle työlleen. Ruuskan mukaa Vartio kirjoitti  puuskittain, jolloin hän meni täysin sisään kirjoittamiseensa, jopa niin, että sitä voi kutsua eräänlaiseksi vankilaksi. Näiden "vankilajaksojen" ulkopuolella hän oli "riuska työihminen", jolta erilaiset kodin askareet sujuivat vaivattomasti.

Kuolemansa jälkeen Vartio on jäänyt elämään paitsi omien kaunokirjallisten teostensa välityksellä niin myös julkaistuissa päiväkirjoissaan, jotka Anna-Liisa Haavikko toimitti 1990-luvun puolivälin paikkeilla kolmena niteenä: Ja sodan vuosiin sattu nuoruus (1994), Nuoruuden kolmas näytös (1995) ja Lyhyet vuodet. Muistiinmerkintöjä ja kirjeitä vuosilta 1953-1966. Näiden julkaistujen päiväkirjojen lisäksi Marja-Liisan kuva on tallentunut erilaisiin lehtiartikkeleihin, kirjeisiin ja lähimpien omaisten ja ystävien suullisiin ja kirjallisiin muistelmiin. Nämä kaikki yhdessä muodostavat Ruuskan teoksen runsaan lähdeaineiston.

Rakenteellisesti elämäkerta on perinteisen kronologinen, mutta sinällään toimiva. Kirjallisuudentutkijana ja erityisesti Vartion tutkijana Ruuska analysoi kirjailijan tuotantoa oivaltavasti, mutta ajoittain ehkä vähän turhan laveasti (kaikkien teosten taustat ja vaiheet eivät jaksaneet samalla tavalla kiinnostaa). Vartion romaaneista itseäni alkoi eniten kiehtoamaan ja kiinnostaamaan Kaikki naiset näkevät unia, joka ehkä läheisimmin kuvaa sitä elämänpiiriä, jossa Vartio itse eli. Myös kirjan nimi on kiehtova. Tässä voikin lopuksi vielä tuoda esiin pienenä anekdoottina sen, miten useimmille Vartion kirjoille saatiin nimi: napattiin teoksesta irrallinen lause, josta sitten tehtiin koko kirjan nimi.

Kirjan loppuun Ruuska on lainannut Paavo Haavikkoa, joka teoksessaan Yritys omaksikuvaksi kirjoittaa kauniisti ja liikuttavasti käynnistään vaimonsa haudalla:

Minulla ei ole kukkia. Mutta sinä et ole hauta. En ole muuttunut. Et tuntisi minua enää. Olen harmaa. Olen neljäkymmentäyhdeksän vuotta vanha. On vuosi 80. Sinä jäit nuoreksi. [...] Tänään on 16.päivä kesäkuuta. Huomenna on se päivä jona sinä kuolit, et tiedä sitä. Minä lähden nyt Ahvensalmelle ja lasken verkot. Nuku hyvin. (M-LV s.464)

Kirjasta on pitänyt ja kirjoittanut myöskin Maria.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Kjell Westö - Missä kuljimme kerran


Kjell Westö: Missä kuljimme kerran ( Där vi en gång gått, suom. Katriina Savolainen) Otava 2006. 589 s.

Romaani eräästä kaupungista ja tahdostamme tulla ruohoa korkeammiksi.

Luin Westön kirjan ensimmäistä kertaa heti kun se oli ilmestynyt, ahmin kirjan päivässä ja vaikutuin. Olin kyllä tietoinen Westön kyvyistä, sillä jo aikaisemmin erityisesti Leijat Helsingin yllä oli tehnyt vaikutuksen. Viime joulun aikainen TV-sarjan katselu herätti ajatuksen palata kirjaan uudestaan. Aika ei silloin vielä ollut kypsä, mutta vähän aikaa sitten käteni tarttuivat kirjaan kuin itsestään ja aloitin lukemisen. Päätin kuitenkin, että tällä kertaa luen kirjan hitaasti, kiinnittäen huomiota henkilöihin, miljööseen ja historiallisiin tapahtumiin mahdollisimman tarkasti. Ja katso, jotenkin tuntui, että luin aivan uutta kirjaa, vieläkin parempaa kuin aikaisemmin lukemani. Ensimmäisellä lukukerralla halusin mahdollisimman nopeasti päästä loppuun ja saada tietää miten henkilöt kehityyvät ja mitä heille tapahtuu ja tässä vauhdissa kirjan erilaiset sävyt eivät ehkä saaneet ansaitsemaansa huomiota.

Joka ikiseen paikkaan jossa ihminen on kulkenut jää muisto hänestä. Se on useimmille näkymätön mutta ne, jotka tuntevat tuon ihmisen ja rakastavat häntä, näkevät sen kuvan aivan selvästi mielessään kun he kävelevät ohi. Niin kauan kuin nuo rakastavat ihmiset ovat olemassa, niin kauan säilyy myös kuva, myös silloin kun itse kulkija on kuollut. Sen vuoksi kaduilta kohoaa joskus lämpöä meidän kävellessämme niitä pitkin. Siitä me muistamme kaikki ne ihmiset jotka ovat siellä kävelleet, rakastaneet ja vihanneet ja toivoneet ja kärsineet. Muista se, Henriette kiltti: niin kauan kuin joku tietää meidän kulkeneen täällä ja niin kauan kuin joku muistaa meitä lämmöllä, kadut kantavat meidän nimeämme. (MKK, s. 400-401)

Kirja on kollektiiviromaani, jonka pääosissa ovat suomenruotsalaisen kulttuuripiirin edustajat. Ovat yläluokkaiset Widingit ja Lilliehjelmit; Eccu, Nita, Cedi ja Lucie, väliluokkaan kuuluvat ja ylöspäin koittavat Henning Lund ja Bruno Skrake (jonka vaiheita käsitellään Westön vuonna 2000 ilmestyneessä romaanissa Isän nimeen), köyhää sivistynyneistöä edustava Ivar Grandell sekä työväenluokkaiset Kajanderit, isä Enok ja myöhemmin poika Allan kuten myös Salinit, joiden Mandi -tytär on omaksunut modernin naisen mahdollisuudet päästä elämässä eteenpäin. Kaikkien näiden ihmisten kohtalot risteytyvät aika ajoin toistensa kanssa.

Kirjan tapahtuma-aika käsittää 1900-luvun ensimmäiset vuosikymmenet ja epilogin avulla päästään yhteiskunnallisissa tapahtumissa aina jatkosodan loppuun saakka. Westön ajankuva on loistavaa ja kaikesta huomaa, että hän on tutustunut kuvaamaansa aikaa enemmän kuin perusteellisesti. Hän on myös luettanut kirjansa historian professori Henrik Meinanderilla, jolta on saanut arvokasta palautetta. Itse pidän tätä kuvattavaa aikaa Suomen historian kiinnostavimpana, sillä silloin koko yhteiskunta ja kulttuuri kävi läpi suuria murroksia. Murroksia, jotka vaikuttivat syvästi myös tavallisten ihmisten elämään. Modernin läpimurto tarjosi uusia mahdollisuuksia, mutta valtiolliset ja poliittiset tapahtumat myös vaativat ihmisiltä ajoittain liian suuria uhrauksia. Missä kuljimme kerran kuvaa osittain samaa aikakautta kuin Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, mutta valottaa sitä toisesta näkökulmasta. Westön näkökulma on pääosin nuoren suomenruotsalaisen kaupunkilaisen maailma, siinä missä Linna liikkuu suomenkielisen maalaisväestön keskuudessa.

Suuresta henkilömäärästä johtuen kirjan henkilökuvaus jää melko pinnalliseksi. Syvimmin Westö porautuu Lucien, Eccun, Ivarin ja Allanin mielenmaisemiin. Silti näistä esimerkiksi Allanin kehitys tuntuu ajoittain melko poukkoilevalta, sillä hänen ratkaisunsa eivät saa tarpeellista perustelua osakseen. Itselleni ehdottomasti läheisimmäksi ja inhimillisimmäksi henkilöhahmoksi muodostui Ivar Grandell, opettaja, lehtimies ja humaani sosialisti, joka ikään kuin tarkkailijana ja vähän vanhemman sukupolven edustajana huomioi nuorempiensa edesottamuksia. Ivarin kynästä on ylläoleva lainaus, jossa hän kirjoittaa Ruotsiin lähteneelle rakastetulleen Henriettelle siitä että meistä kaikista jää jälki, jota lähimmät ihmiset kantavat sydämessään aina omaan kuolemaansa saakka ja jonka myös historia tallentaa jossakin määrin. Ivar on myös valtiollisen ja poliitisen tilanteen tarkkailija, joka omien näkemystensä perusteella tuntuu aina olevan eräänlaisessa välitilassa. Erityisesti tämä välitilassa oleminen korostuu sisällissodan aikana, jolloin hän pelkää sekä punaisia että valkoisia ja piileskelee koko sodan ajan asunnossaan kirjoittaen.

Yhteiskunnallista ja kulttuurista ajankuvaa Westö elävöittää tuomalla kerrontaan ajankohdan musiikin ja urheilun, ennen kaikkea jalkapallon, kuvaamisen. Molemmat ovat, jos oikein olen ymmärtänyt kirjailijan omia henkilökohtaisia rakkauden aiheita, joihin hän on tarttunut myös muissa teoksissaan.  Musiikki saa toimia nuoren sukupolven elämänhalun ja -asenteen kuvaajina. Urheilun avulla taas on mahdollista kuvata kahtiajakautunutta suomalaista yhteiskuntaa ja myös koko läntisen maailman poliittista ilmapiiriä, varsinkin mitä tiukemmaksi Hitlerin ja kansallissosialistien ote Saksasta muodostuu.

Kaikkien tapahtumien taustalla on Helsinki, josta on sanottu, että se on kirjan yksi päähenkilöistä. Jalkapallon ja musiikin lisäksi Helsinki taitaa olla yksi Westön rakkauksista, sillä sellainen lämpö ja tietämys, kaupungin kuvailusta välittyy. Kirja on myös omistettu Stadilaisille; jo kalsaan skrubuun slepatuille, näitä kartsoja yhä dallaaville, vielää hukiaan venaaville. Helsinkiläisille; menneille, eläville,tuleville.

Tähän loppuun vielä yksi nolo tunnustus. Kirjan lopussa olevista kiitoksista luen seuraavaa: Elvi Sinervolle, jonka novellin Voileipäpaketti Ivar Grandell kertoo Perhoslamppujen alla keväällä 1922. Lukiessani Ivarin tarinaa mietin, että se on jotenkin etäisesti tuttu. Ajattelin, että muistan sen aikaisemmalta lukukerralta, eikä pieneen mieleeni hetkeksikään tullut, että tarina perustuu Elvi Sinervon novelliin. Voi minua!

Jotta tämä arvioni ei päättyisi noin noloon tunnustukseen lainaan tähän loppuun kirjan viimeisiä sanoja ennen epilogia. Niissä kiteytyy jotakin olennaista elämästä ylipäätään.

Ja valot palavat ikkunoissa kaikkialla, ja jossakin lukemattomista taloista joku ehkä sanoo juuri sillä hetkellä toiselle; miten työlästä onkaan pyristellä maailmassa vuodesta toiseen, ja samalla se on ainoa onni. (MKK, s. 582)

Kirjasta on kirjoittanut myös Norkku, jonka kanssa olemme lainanneet samaa kohtaa. Kohtaa, jossa mielestäni tiivistyy jotain olennaista kirjasta ja ylipäätään ihmisenä olemisesta ja historiasta. Myös Jokke on kirjoittanut kirjasta ja hänkin yhdistää kirjan samaan jatkumoon Täällä Pohjantähden alla-trilogian kanssa. Reetan kirja oli saanut tajuamaan, että hän on ennen kaikkea helsinkiläinen. Kirsi muistelee kohtaamisiaan kirjan kanssa sen eri muodoissa. Illuusioiden kirsimarialle kirja oli vaikuttava kokemus ja hän sanoo kirjan yhdestä henkilöhahmosta Cedistä sen, mitä itsekin olisin voinut sanoa. Sanna on lukenut kirjan alkuperäiskielellä.


perjantai 6. huhtikuuta 2012

TBR - 100



Ihana Karoliina Kirjavassa kammarissaan listasi jokin aika sitten 100 kirjaa, jotka hän aikoo jonkin ajan sisällä lukea. Kun toinen ihana, Maria Sinisen linnan kirjastosta eilen latasi oman listansa maailmalle tuntui, että itse olen lähes ainoa kirjabloggaaja joka ei tätä vielä ole tehnyt (tiedän, tiedän, en ole). Tai tehnyt olin. Olin listannut kirjoja muistikirjaan aina kun jotain mielenkiintoista nousi esiin. Mutta sata kirjaa olikin yllättävän vaikea saada kokoon. Lista on ollut tekeillä jo jonkin aikaa ja tarkkasilmäisimmät saattavat huomata, että olen jo aloittanut listani purkamisen. Minkä noista jo olen lukenut? Milloin viimeinenkin kirja listalta on luettu, on vaikea sanoa. Voi olla, ettei koskaan, koska aina tulee uusia kirjoja, mutta siitä en aio ottaa mitään paineita. Ja OH tarkoittaa tietysti omasta hyllystä löytyviä.

Suomalaiset naiskirjailijat

Marianne Backlen: Tulilinnun tanssi
Marja Björk: Prole
Kristina Carlson: William N. Päiväkirja
Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti
Riitta Jalonen: Todistaja Brigitin talossa
Tove Jansson: Kesäkirja (OH)
Heidi Köngäs: Vieras mies
Merete Mazzarella: Juhlista kotiin
Aila Meriluoto: Peter, Peter
Satu Waltari: Kahvila Mabillon

Suomalaiset mieskirjailijat

Juhani Aho: Hajamietteitä kapinaviikoilta 1-3.
Juhani Aho: Yksin
Claes Andersson: Oton elämä
Riku Korhonen: Lääkäriromaani (OH)
Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis ( OH)
Miika Nousiainen: Metsäjätti (OH)
Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Jarno Pennanen: Lähettämättömiä kirjeitä (OH)
Mikko Rimminen: Nenäpäivä ( OH)
Paavo Rintala: Aika ja uni (OH)
Pentti Saarikoski: Mitä tapahtuu todella
Pentti Saarikoski: Eino Leino (OH)
Arto Salminen: Varasto
Henrik Tikkanen: Osoitesarja 1-5
Antti Tuuri: Ikitie

Ulkomaiset mieskirjailijat

Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissä
Michael Cunningham: Illan tullen
Alfred Döblin: Berlin Alexanderplatz (OH)
Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia
Jonathan Frantzen: Vapaus
Maksim Gorki: Klim Samginin elämä
Imre Kertesz: Kohtalottomuus
Andrei Makine: Elämän musiikki
Thomas Mann: Taikavuori (OH)
Haruki Murakami: Norwegian Wood
David Nicholls: Sinä päivänä
Bernhard Schlink: Lukija
Bernhard Schlink: Viikonloppu
György Spiro: Kevätnäyttely (OH)
Colm Toibin: Brooklyn
Evelyn Waugh: Mennyt maailma


Ulkomaiset naiskirjailijat

Susanna Alakoski: Sikalat
Jane Austen: Northanger Abbey (OH)
Kate Chopin: Herääminen
Kerstin Ekman: Sudentalja-trilogia
Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä
Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
Viivi Luik: Seitsemäs rauhan kevät
Joyce Carol Oates: Putous
Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät
Mari Saat: Lasnamäen lunastaja
Carol Shields: Ruohonvihreää
Carol Shields: Kaiken keskellä Mary Swann (OH)
Lionel Shriver: Jonnekin pois (OH)
Anne Swärd: Viimeiseen hengenvetoon
Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet (OH)
Alice Walker: Häivähdys purppuraa
Edith Wharton: Viattomuuden aika
Virginia Woolf: Menomatka

Tietokirjat (sisältää (oma)elämäkerralliset teokset)

Martti Anhava: Romua rakkauden valtatiellä. Arto Mellerin elämä
Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli
Helene Berr: Päiväkirja 1942-1944
Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet. Matkoja aikaan ja taiteeseen.
Yvonne Hirdman: Den röda grevinnan. En europeisk historia. (OH)
Veikko Huovinen: Pojan kuolema
John Keats: Yön kirkas tähti
Jaan Kross: Rakkaat kanssavaeltajat 2.
Katriina Lehto: Ulrike Meinhof. Lähemmäs totuutta, ei todellisuutta.
Doris Lessing: Varjossa vaeltaja (OH)
Hannu Mäkelä: Venäjää aikuisille.
Joyce Carol Oates: A Widow`s Story (OH)
Sofi Oksanen ja Imbi Paju (toim.): Kaiken takana oli pelko (OH)
Jarno Pennanen: Tervetuloa, tervemenoa. Jarnon saaga 1-2. (OH)
Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen
Helena Ruuska: Kuin linnun kirkaisu. Marja-Liisa Vartion elämäkerta
Pentti Saarikoski (toim. Pekka Tarkka): Prahan päiväkirjat (OH)
Juha Siltala: Valkoisen äidin pojat
Virginia Woolf: A Room of One`s Own (OH)

Kirjoja listassa on noin sata, jätetään vähän tilaa, jos mieleen vielä jotain tulee.

Oikein hyvää pääsiäistä kaikille. Lähden tänään Suomeen tarkastelemaan, onko omassa hyllyssä vielä jotain lukemattomia kirjoja, joita voisi listalle lisätä.

tiistai 3. huhtikuuta 2012

Solveigin laulu


Tänään alkaa YLE Teemalla uusintana sarja, jonka näkemistä olen odottanut pitkään. Kyseessä on Lassi Sinkkosen kirjaan Solveigin laulu perustuva 3-osainen minisarja, joka kertoo nuoren Solveig-tytön tarinan lapsuudesta aikuisuuden kynnykselle. Solveig syntyy hiukan ennen sotia Helsingissä työläisperheeseen. Perheen muodostavat äiti Saara ja isä Börje, myös isovanhemmilla famulla ja fafalla on tärkeä rooli Solveigin elämässä. Saara ei ole valmis äidiksi eikä isästäkään ole ottamaan vastuuta, joten Solveigin kasvatus jää pitkälti famun harteille, josta tuleekin Solveigin tuki ja turva.

Olin 10-vuotias kun sarja esitettiin ensimmäisen kerran, mutta en muista sainko katsoa sarjaa silloin. Sen jälkeen se on kuitenkin uusittu ainakin kerran, ja silloin näin sen ja vaikutuin. Olen myös lukenut Sinkkosen kirjan useampaan kertaan, ja liitän sen samaan sarjaan Pirkko Saision Elämänmeno kirjan (ja myös TV-sarjan) kanssa. Molemmat ovat elämänmakuisia, vahvasti kerrottuja tarinoita suomalaisesta sodanaikaisesta ja sen jälkeisestä yhteiskunnasta ja molemmissa tarinan keskiössä on äidin ja tyttären vaikea suhde.

Solveigin laulun näyttelijäsuoritukset ovat jääneet vahvoina mieleeni, etenkin Leena Uotilan esittämä Solveig (jopa niin, että kun nykyään näen Uotilan jossain roolissa muistan Solveigin laulun) ja Liisamaija Laaksosen Saara-äiti, myös famua esittävä Aino Lehtimäki on roolissaan erinomainen. Solveigin laulu on ennen kaikkea naisten tarina, jossa miehet jäävät taustalle. Miesten ongelmana on viina ja ajoittainen väkivaltainen käyttäytyminen. Paavo Pentikäinen Solveigin isänä tekee kuitenkin mielestäni hienon roolityön pyrkiessään pyristelemään pois näistä vahvoista rooliodotuksista.

Suosittelen sarjaa kaikille, joita kiinnostaa suomalaisen sodanaikaisen ja -jälkeisen yhteiskunnan realistinen kuvaus loistavilla näyttelijäsuorituksilla höystettynä. Tästä voi käydä lukemassa lisätietoa sarjasta YLEN:n sivuilta. Kuva samasta lähteestä.

Sinkkosen kirjasta ovat kirjoittaneet Jokke ja anni. M

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Miika Nousiainen - Metsäjätti


Miika Nousiainen: Metsäjätti. Otava 2011. 286 s.

Lentopallo osoittautui sopivaksi lajiksi neljännen polven vaneritehdastyöläisille. Tuhannet työtunnit vanerilevyjä kantaen olivat pidentäneet asukkaisden kädet lajiin sopiviksi. Perusluonteeltaan vittumaiset kyläläiset pystyivät pelaamaan sovussa, kun joukkueita erotti verkko. (MJ, s. 41)

Ylläolevan kappaleen mieheni luki minulle ääneen ja se sai minut päättämään, että minunkin on luettava kirja. Olin aiemmin ajatellut, etten lue kirjaa. Ensinnäkin ajattelin jotenkin epämääräisesti, että kirjan aihe ei kiinnosta minua. Toiseksi pelkäsin, että Nousiainen menee kerronnassaan taas liiallisuuksiin, vääntää päälle maaniseen vaiheen, joka Vadelmavenepakolaisessa ärsytti, vaikka kirjasta pidinkin. Näiden kahden syyn perusteella en myöskään ollut lukenut kirjasta postanneiden arvioita kovinkaan tarkkaa, sillä jostain kumman syystä halusin pitää ennakkoluuloni, pysyä bunkkerissani kuin törmäläläiset demarit ja kommunistit konsanaan. No onneksi tällainen jääräpääkin voi kelkkansa kääntää ja joskus se on jopa onneksi, niin kuin nyt.

No mikä ylläolevassa kappaleessa sitten oli sellaista, että se sai minut pyörtämään pyhät päätökseni? Totta kai se liittyy omaan kokemukseeni. Olen itse paperitehdaspaikkakunnalla kasvanut, molemmat vanhempani ja osa sukulaisista sai leivän tehtaalta, joka lapsen silmin ja varmasti myös monen aikuisen silmissä 1970-1980-luvulla vaikutti varmalta ja ikuiselta työpaikalta, josta saadaan elanto ja josta aikanaan jäädään eläkkeelle. Kävin itsekin tienaamassa opiskelurahoja monena kesänä paperitehtaalla, ja kyllä se paperiteollisuuden tärkeys ja paperiliiton hyvät neuvottelutulokset näkyivät myös opiskelijan palkkapussissa, joka oli huomattavasti painavampi kuin monella muulta alalta kerätty kesätyöpotti. Paperitehtaan lisäksi toinen ylläolevan kappaleen avainsana oli lentopallo, joka myös kuului tiukasti lapsuuteeni ja nuoruuteeni. Paikkakunnallani lentopalloa pelattiin SM-liigatasolla asti, mutta sen lisäksi lähes jokainen pelasi sitä jossain vaiheessa ainakin harrastusmielessä. Paitsi entinen poikaystäväni, jonka mielestä kyseisessä pelissä ei ollut mitään järkeä, eihän siinä päässyt edes kontaktiin vastapuolen kanssa, kun välissä oli verkko. Niinpä niin, sehän taisi Nousiaisen mielestä juuri olla se pointti.

Kirjassa tapahtumat nähdää kahden kertojan kautta. Ääneen pääsevät Pasi ja Janne, jotka olivat lapsuudessaan 1980-luvun Törmälässä jakaneet ystävinä monet kokemukset, mutta joiden tiet sittemmin olivat eronneet toisistaan. Pasi lähti opiskelemaan Helsinkiin kauppakorkeaan, meni naimisiin suomenruotsalaisen opiskelukaverinsa kanssa ja etenee parhaillaan urallaan paperiteollisuusyhtiö Metsäjätissä ylimmän johdon tuntumaan. Janne sen sijaan oli jäänyt lapsuuden maisemiin, kamppailut läpi alkoholiongelman ja työskentelee nyt samassa Metsäjätissä, mutta tuotannossa, kuumapuristimella. Metsäjätti, tuo pelottavalta hirviöltä kuulostava yritys, tuo entiset ystävykset taas yhteen, kun Pasi saa toimeksiannon lähteä selvittämään tehtaan toimintaa ja huolehtimaan siitä, että sitä tehostetaan, toisin sanoen tiedossa on irtisanomisia ja irstisanottavien joukossa paljon entisiä ystäviä.

Minkä ihmeen takia se hankkiutui tuohon bisneshommaan, markkinatalouden rattaisiin? Ehkä se kuvitteli, että siellä on tilaa myös hyville.
Oli ehkä ennen, mutta nykyaikaisen markkinatalouden ainoa tehtävä on tuottaa uhreja ja syyllisiä. Poispotkitut on uhreja ja pienelle joukolle johtajia maksetaan syyllisyydestä. Pain ongelma on, että se myös tuntee sitä syyllisyyttä. Tuossa asemassa pitäisi olla aito kusipää, jota ei syyllisyys paina, vaan rahatukko lievittää kaiken. (MJ. s. 224-225)

Jannen ja Pasin kerronnan kautta lukijalle aukeaa vähitellen kuva paitsi nykyisyydestä ja siinä tehtävistä rajuista päätöksistä myös menneisyyden yhteisistä kokemuksista ja muistoista. Törmälänkin on aika kokea vanhan ja uuden ajan yhteentörmäys, jonka tulokset eivät välttämättä aina ole kovin positiivisia. Lähtiessään suorittamaan tehtäväänsä Pasi uskoo, että hän voisi pehmentää iskua ja hän paneutuukin tehtäväänsä huolella. Vähitellen selviää kuitenkin, ettei yksi mies voi voittaa sotaa kasvottomia markkinavoimia vastaan. Sen yhden miehen tehtäväksi jää kuitenkin voittaa itsensä ja tehdä niin kuin kokee oikeaksi. Jannelle Pasin tulo paikkakunnalle koituu onneksi, sillä Pasi rohkaisee Jannea toteuttamaan unelmiaan ja käyttämään hyväksi lahjojaan, jotka vähättelevä kasvatus oli painanut jonnekin syvälle sielujen syövereihin.

Kuten jo alussa sanoin, ennen kuin aloin lukea kirjaa, minua pelotti, että Nousiainen laittaa taas maanisen vaihteen päälle, jolta ei kukaan henkilöistä pelastu. Kirja kuitenkin yllätti minut positiivisesti. Kirjan alussa kerrontaa sävyttää huumori ja ironiset heitot milloin suuntaa jos toiseenkin, mutta vähitellen sävy kuitenkin muuttuu vakavammaksi, mutta myös lämpimämmäksi. Tämä tapahtuu samalla kun Pasi ja Janne vuosien jälkeen taas pääsevät lähemmäksi toisiaan ja yhteisiä kokemuksiaan. Kirjan edetessä Pasin ja Jannen henkilökuvat saavat lihaa luiden ympärille, mutta kirjan muut henkilöhahmot esimerkiksi Pasin kova ja kyyninen esimies, aito kusipää, ja Pasin vaimo Emilia jäävät melko yksipuolisesti kuvatuiksi.

Itselleni kirja oli yllättävänkin koskettava lukuelämys pitkälti omiin lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiini peilattuna. Ja luulen, että koskettavuus syntyy siitä, että Nousiainen tuo kirjaan vahvasti myös oman henkilökohtaisen kokemuksensa, hän katsoo asioita ikään kuin asian sisältä käsin, kuten kirjan alussa oleva omistuskin kertoo:

Omistettu isälle, isoveljelle ja kaikille muille suomalaista metsäteollisuutta pystyssä pitäneille.


Kirjasta on paljon blogiarvioita, joista linkitän tähän muutaman. Kirjaa on luettu muun muassa seuraavissa blogeissa: Lukukausi - kirjallisia elämyksiäK-blogi - Koko lailla kirjallisestiOota, mä luen tän eka loppuun (josta löytyy kattava lista moneen muuhun blogiin).