keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Helena Ruuska - marja-liisa vartio. kuin linnun kirkaisu


Helena Ruuska: marja-liisa vartio. kuin linnun kirkaisu. WSOY 2012, 501 s.

Marja-Liisa Vartion proosatekstien lähtökohtana on eletty elämä - hänen omat kokemuksensa ja elämänvaiheensa mutta myös ihmiset ja tarinat. Hänen romaaninsa ovat ikään kuin totta, todenkaltaisia, sillä elävässä elämässä tavatut ihmiset, koetut paikat ja kuullut kertomukset on etäännytetty fiktioksi. (M-LV s. 321)

Marja-Liisa Vartio on itselleni jäänyt melko vieraaksi kirjailijaksi, mutta hänen elämäkertansa kiinnosti kuitenkin kovasti. Suurin syy tähän on kiinnostukseni sodanjälkeiseen kulttuurihistoriaan, jolloin  koko kulttuurin kenttää yritettiin laittaa uusiksi ja syntyi erilaisia keskenään ristiriitaisia rintamalinjoja, jotka eivät kuitenkaan olleet ylittämättömiä tai pysyviä. Vartio asettuu kiinnostavasti erilaisten kenttien välimaastoon ja näin hänen kauttaan on mahdollista saada uusia näkökulmia ajan kulttuuri-ilmastoon. Pääosassa on tietenkin Vartio ja hänen tuotantonsa, joka elämäkerran myötä saa uutta kiinnostavuutta. Olen aiemmin lukenut vain postuumina julkaistun romaanin Hänen olivat linnut, mutta elämäkerran lukemisen jälkeen tartuin heti hyllyssäni olevaan Se on sitten kevät-teokseen, joka puolestaan oli Vartion ensimmäinen romaani.  Elämäkerran kirjoittaja Helena Ruuska on Vartio-tuntija, joka on aiemmin kirjoittanut väitöskirjan Arkeen pudonnut sibylla, joka käsittelee Vartion romaania Kaikki naiset näkevät unia.

Kuten yllä oleva lainaus kertoo Vartion romaanien rakennusainetta oli eletty, koettu ja havainnoitu elämä. Vartion oma elämä loppui jo 42 -vuotiaana 1966. Taustalla oli paljon erilaisia sairauksia, mutta silti kuolema tuli yllätyksenä kaikille. Marja-Liisa Vartio kuului samaan sukupolveen kuin esimerkiksi Aila Meriluoto ja naisten kohtalot hipaisivatkin toisiaan jo nuoruusiässä, kun Marja-Liisa kävi hetken samaa koulua talvisodan  kuukausina. Molemmille nuoruuteen löi voimakkaan merkkinsä sota-ajan tapahtumat ja ilmapiiri. Meriluodosta tuli tämän sukupolven tulkki pian sodan päättymisen jälkeen, Vartion kypsyminen kirjailjaksi kesti pidempään. Hänen esikoisteoksensa runokokoelma Häät ilmestyi vasta 1952, jolloin hän oli jo naimisissa taidekauppias Valter Vartion kanssa. Aviomiehen kautta erilaiset pääkaupunkilaiset kulttuuripiirit tulivat tutuksi nuorelle naiselle, jonka lapsuusmaisemat olivat toisaalta syvällä Savon maisemissa, jossa hänen äitinsä asui, toisaalta kivimäisissä Nurmijärven maisemissa, jossa Marja-Liisa kävi koulua isänsä luona. Avioliitto Valter Vartion kanssa ei kuitenkaan kestänyt kun näyttämölle astui 7 vuotta Marja-Liisaa nuorempi runoilija Paavo Haavikko. Ikäerosta huolimatta Paavo ja Marja-Liisa rakastuivat ja menivät myöhemmin naimisiin ja saavat kaksi lasta. Ensimmäisestä avioliitosta jäi muistuttamaan vain sukunimi, sillä Marja-Liisa halusi kirjailijana olla Vartio, jolla nimellä hänet oli jo opittu tuntemaan.

Avioparia yhdisti voimakkaasti kirjallisuus ja Ruuskan mukaan he seurasivat epätavallisen läheisesti toistensa kirjoittamista, vaikka kumpikin lopulta teki omat kirjalliset ratkaisunsa itse. Ulkopuolisten silmiin asetelma näyttäytyi usein myös kilpailutilanteena. Perheen ulkopuolelta löytyi myös paljon kirjailijatuttavuuksia siitä sosiaalisesta verkostosta, johon he kodin ulkopuolella kuuluivat. Ruuska tuo esiin, miten tässä kirjaillisessa piirissä vuoroin kannustettiin vuoroin puukotettiin selkään, ystävyyttä kun oli häiritsemässä kilpailu samoista kirjallisista markkinoista ja apurahoista.

Marja-Liisa Vartiolla oli kuitenkin selkeä oma äänensä ja hän sai arvostusta osakseen erityisesti kriitikoilta. Tavalliset lukijat eivät välttämättä aina ymmärtäneet hänen tekstejään. Ruuska kuvaa kiinnostavasti miten Marja-Liisan lavea puheen virta tiivistyi kirjoitettaessa usein lakonisiksi ja minimalistisiksi ilmauksiksi. Ohjaajana hänellä tässä työssä oli Haavikon lisäksi modernistisen kirjallisuuskäsityksen tiukka edustaja Tuomas Anhava. Näiden kahden miehen avulla Vartio oppi pelkistämään kerrontaansa ja Ruuskan mukaan "säilyneistä käsikirjoituksista on mahdollista tarkastella miten kirjailija pyrki eroon kertojasta, jotta jäljelle jäisivät vain ihmisten puheet, havainnot, assosiaatiot ja mielen ailahtelut".

Marja-Liisa Vartio oli ennen kaikkea naisten sielunmaiseman kuvaaja ja hän myös rohkeasti pyrki rikkomaan ja kyseenalaistamaan vallitsevia sukupuolikäsityksiä ja erilaisia naisia rajoittavia rooliodotuksia. Omassa elämässään ja parisuhteessaan Marja-Liisa joutui elämään kahden eri roolin välillä. Toisaalta hän oli äiti ja perheen emäntä toisaalta kirjoittaja, joka vaati tilaa ja aikaa omalle työlleen. Ruuskan mukaa Vartio kirjoitti  puuskittain, jolloin hän meni täysin sisään kirjoittamiseensa, jopa niin, että sitä voi kutsua eräänlaiseksi vankilaksi. Näiden "vankilajaksojen" ulkopuolella hän oli "riuska työihminen", jolta erilaiset kodin askareet sujuivat vaivattomasti.

Kuolemansa jälkeen Vartio on jäänyt elämään paitsi omien kaunokirjallisten teostensa välityksellä niin myös julkaistuissa päiväkirjoissaan, jotka Anna-Liisa Haavikko toimitti 1990-luvun puolivälin paikkeilla kolmena niteenä: Ja sodan vuosiin sattu nuoruus (1994), Nuoruuden kolmas näytös (1995) ja Lyhyet vuodet. Muistiinmerkintöjä ja kirjeitä vuosilta 1953-1966. Näiden julkaistujen päiväkirjojen lisäksi Marja-Liisan kuva on tallentunut erilaisiin lehtiartikkeleihin, kirjeisiin ja lähimpien omaisten ja ystävien suullisiin ja kirjallisiin muistelmiin. Nämä kaikki yhdessä muodostavat Ruuskan teoksen runsaan lähdeaineiston.

Rakenteellisesti elämäkerta on perinteisen kronologinen, mutta sinällään toimiva. Kirjallisuudentutkijana ja erityisesti Vartion tutkijana Ruuska analysoi kirjailijan tuotantoa oivaltavasti, mutta ajoittain ehkä vähän turhan laveasti (kaikkien teosten taustat ja vaiheet eivät jaksaneet samalla tavalla kiinnostaa). Vartion romaaneista itseäni alkoi eniten kiehtoamaan ja kiinnostaamaan Kaikki naiset näkevät unia, joka ehkä läheisimmin kuvaa sitä elämänpiiriä, jossa Vartio itse eli. Myös kirjan nimi on kiehtova. Tässä voikin lopuksi vielä tuoda esiin pienenä anekdoottina sen, miten useimmille Vartion kirjoille saatiin nimi: napattiin teoksesta irrallinen lause, josta sitten tehtiin koko kirjan nimi.

Kirjan loppuun Ruuska on lainannut Paavo Haavikkoa, joka teoksessaan Yritys omaksikuvaksi kirjoittaa kauniisti ja liikuttavasti käynnistään vaimonsa haudalla:

Minulla ei ole kukkia. Mutta sinä et ole hauta. En ole muuttunut. Et tuntisi minua enää. Olen harmaa. Olen neljäkymmentäyhdeksän vuotta vanha. On vuosi 80. Sinä jäit nuoreksi. [...] Tänään on 16.päivä kesäkuuta. Huomenna on se päivä jona sinä kuolit, et tiedä sitä. Minä lähden nyt Ahvensalmelle ja lasken verkot. Nuku hyvin. (M-LV s.464)

Kirjasta on pitänyt ja kirjoittanut myöskin Maria.

6 kommenttia:

  1. Olipa taas kerran mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä kirjoitus. Olen itse Vartion lukijana tyypillinen: olen lukenut vain Hänen olivat linnut. Jään odottamaan arviotasi Se on sitten kevät -romaanista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Margit!

      Toivottavasti "Kevät" etenee yhtä vaudikkaasti kuin oikeakin kevät vihdoin ja viimein tuntuu tekevän.

      Poista
  2. Hieno arvio! Tuosta rakenteen kronologisuudesta tuli mieleen, että koska rakenne oli osittain myös temaattinen, itse hämäännyin pari kertaa, kun oltiinkin edellistä lukua varhaisemmassa vaiheessa (tyyliin aviomies olikin Vartio eikä Haavikko), mutta pääsin kuitenkin nopeasti kärryille :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Maria! Kirja oli juuri niin mielenkiintoinen kuin odontinkin ja oli todella mukava saada lisää tietoa Vartiosta. ja samalla Haavikostakin. En ole juurikaan perehtynyt Haavikon tuotantoon, mutta se kuva, joka hänestä on julkisuudessa välittynyt melko pedanttina järjestyksen ihmisenä sai kyllä tästä kirjasta vahvistusta.

      Totta, että rakenteessa jonkin verran oli myös temaattisuutta.

      Poista
  3. Elämäkerrat ovat niin mielikiintoisia! Elämäkertateokset ovat usein houkutteleva tie kirjailijan omaan tuotantoon, itse asiassa sama polku itselläni toimii myös musiikissa. Tämä on kai sellainen aika vanhanaikainen tapa ajatella ja kokea - että lukee ensin tekijästä, ja sitten tämän elämäntaivalta vasten kokee hänen luomaansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä, että elämäkerta on houkutteleva tie kirjailijan tuotantoon.

      Jossain vaiheessa kirjallisuudentutkimuksessa puhuttiin "tekijän kuolemasta" eikä tässä vaiheessa kirjailijan tuntemusta nähty oleellisena. Ainoa mikä merkitsi oli teksti. Viime aikoina elämäkerrallinen lukeminen on taas nostanut päätään. Ajatus, että kirjailija kirjoittaa aina oman kokemuksensa läpi on vallannut alaa. Suoraan elämäkerrallisena kaunokirjallisuutta ei kuitenkaan voi lukea, mutta ei myöskään täysin irrallaan tekijästä.

      Poista