sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Kjell Westö - Missä kuljimme kerran


Kjell Westö: Missä kuljimme kerran ( Där vi en gång gått, suom. Katriina Savolainen) Otava 2006. 589 s.

Romaani eräästä kaupungista ja tahdostamme tulla ruohoa korkeammiksi.

Luin Westön kirjan ensimmäistä kertaa heti kun se oli ilmestynyt, ahmin kirjan päivässä ja vaikutuin. Olin kyllä tietoinen Westön kyvyistä, sillä jo aikaisemmin erityisesti Leijat Helsingin yllä oli tehnyt vaikutuksen. Viime joulun aikainen TV-sarjan katselu herätti ajatuksen palata kirjaan uudestaan. Aika ei silloin vielä ollut kypsä, mutta vähän aikaa sitten käteni tarttuivat kirjaan kuin itsestään ja aloitin lukemisen. Päätin kuitenkin, että tällä kertaa luen kirjan hitaasti, kiinnittäen huomiota henkilöihin, miljööseen ja historiallisiin tapahtumiin mahdollisimman tarkasti. Ja katso, jotenkin tuntui, että luin aivan uutta kirjaa, vieläkin parempaa kuin aikaisemmin lukemani. Ensimmäisellä lukukerralla halusin mahdollisimman nopeasti päästä loppuun ja saada tietää miten henkilöt kehityyvät ja mitä heille tapahtuu ja tässä vauhdissa kirjan erilaiset sävyt eivät ehkä saaneet ansaitsemaansa huomiota.

Joka ikiseen paikkaan jossa ihminen on kulkenut jää muisto hänestä. Se on useimmille näkymätön mutta ne, jotka tuntevat tuon ihmisen ja rakastavat häntä, näkevät sen kuvan aivan selvästi mielessään kun he kävelevät ohi. Niin kauan kuin nuo rakastavat ihmiset ovat olemassa, niin kauan säilyy myös kuva, myös silloin kun itse kulkija on kuollut. Sen vuoksi kaduilta kohoaa joskus lämpöä meidän kävellessämme niitä pitkin. Siitä me muistamme kaikki ne ihmiset jotka ovat siellä kävelleet, rakastaneet ja vihanneet ja toivoneet ja kärsineet. Muista se, Henriette kiltti: niin kauan kuin joku tietää meidän kulkeneen täällä ja niin kauan kuin joku muistaa meitä lämmöllä, kadut kantavat meidän nimeämme. (MKK, s. 400-401)

Kirja on kollektiiviromaani, jonka pääosissa ovat suomenruotsalaisen kulttuuripiirin edustajat. Ovat yläluokkaiset Widingit ja Lilliehjelmit; Eccu, Nita, Cedi ja Lucie, väliluokkaan kuuluvat ja ylöspäin koittavat Henning Lund ja Bruno Skrake (jonka vaiheita käsitellään Westön vuonna 2000 ilmestyneessä romaanissa Isän nimeen), köyhää sivistynyneistöä edustava Ivar Grandell sekä työväenluokkaiset Kajanderit, isä Enok ja myöhemmin poika Allan kuten myös Salinit, joiden Mandi -tytär on omaksunut modernin naisen mahdollisuudet päästä elämässä eteenpäin. Kaikkien näiden ihmisten kohtalot risteytyvät aika ajoin toistensa kanssa.

Kirjan tapahtuma-aika käsittää 1900-luvun ensimmäiset vuosikymmenet ja epilogin avulla päästään yhteiskunnallisissa tapahtumissa aina jatkosodan loppuun saakka. Westön ajankuva on loistavaa ja kaikesta huomaa, että hän on tutustunut kuvaamaansa aikaa enemmän kuin perusteellisesti. Hän on myös luettanut kirjansa historian professori Henrik Meinanderilla, jolta on saanut arvokasta palautetta. Itse pidän tätä kuvattavaa aikaa Suomen historian kiinnostavimpana, sillä silloin koko yhteiskunta ja kulttuuri kävi läpi suuria murroksia. Murroksia, jotka vaikuttivat syvästi myös tavallisten ihmisten elämään. Modernin läpimurto tarjosi uusia mahdollisuuksia, mutta valtiolliset ja poliittiset tapahtumat myös vaativat ihmisiltä ajoittain liian suuria uhrauksia. Missä kuljimme kerran kuvaa osittain samaa aikakautta kuin Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, mutta valottaa sitä toisesta näkökulmasta. Westön näkökulma on pääosin nuoren suomenruotsalaisen kaupunkilaisen maailma, siinä missä Linna liikkuu suomenkielisen maalaisväestön keskuudessa.

Suuresta henkilömäärästä johtuen kirjan henkilökuvaus jää melko pinnalliseksi. Syvimmin Westö porautuu Lucien, Eccun, Ivarin ja Allanin mielenmaisemiin. Silti näistä esimerkiksi Allanin kehitys tuntuu ajoittain melko poukkoilevalta, sillä hänen ratkaisunsa eivät saa tarpeellista perustelua osakseen. Itselleni ehdottomasti läheisimmäksi ja inhimillisimmäksi henkilöhahmoksi muodostui Ivar Grandell, opettaja, lehtimies ja humaani sosialisti, joka ikään kuin tarkkailijana ja vähän vanhemman sukupolven edustajana huomioi nuorempiensa edesottamuksia. Ivarin kynästä on ylläoleva lainaus, jossa hän kirjoittaa Ruotsiin lähteneelle rakastetulleen Henriettelle siitä että meistä kaikista jää jälki, jota lähimmät ihmiset kantavat sydämessään aina omaan kuolemaansa saakka ja jonka myös historia tallentaa jossakin määrin. Ivar on myös valtiollisen ja poliitisen tilanteen tarkkailija, joka omien näkemystensä perusteella tuntuu aina olevan eräänlaisessa välitilassa. Erityisesti tämä välitilassa oleminen korostuu sisällissodan aikana, jolloin hän pelkää sekä punaisia että valkoisia ja piileskelee koko sodan ajan asunnossaan kirjoittaen.

Yhteiskunnallista ja kulttuurista ajankuvaa Westö elävöittää tuomalla kerrontaan ajankohdan musiikin ja urheilun, ennen kaikkea jalkapallon, kuvaamisen. Molemmat ovat, jos oikein olen ymmärtänyt kirjailijan omia henkilökohtaisia rakkauden aiheita, joihin hän on tarttunut myös muissa teoksissaan.  Musiikki saa toimia nuoren sukupolven elämänhalun ja -asenteen kuvaajina. Urheilun avulla taas on mahdollista kuvata kahtiajakautunutta suomalaista yhteiskuntaa ja myös koko läntisen maailman poliittista ilmapiiriä, varsinkin mitä tiukemmaksi Hitlerin ja kansallissosialistien ote Saksasta muodostuu.

Kaikkien tapahtumien taustalla on Helsinki, josta on sanottu, että se on kirjan yksi päähenkilöistä. Jalkapallon ja musiikin lisäksi Helsinki taitaa olla yksi Westön rakkauksista, sillä sellainen lämpö ja tietämys, kaupungin kuvailusta välittyy. Kirja on myös omistettu Stadilaisille; jo kalsaan skrubuun slepatuille, näitä kartsoja yhä dallaaville, vielää hukiaan venaaville. Helsinkiläisille; menneille, eläville,tuleville.

Tähän loppuun vielä yksi nolo tunnustus. Kirjan lopussa olevista kiitoksista luen seuraavaa: Elvi Sinervolle, jonka novellin Voileipäpaketti Ivar Grandell kertoo Perhoslamppujen alla keväällä 1922. Lukiessani Ivarin tarinaa mietin, että se on jotenkin etäisesti tuttu. Ajattelin, että muistan sen aikaisemmalta lukukerralta, eikä pieneen mieleeni hetkeksikään tullut, että tarina perustuu Elvi Sinervon novelliin. Voi minua!

Jotta tämä arvioni ei päättyisi noin noloon tunnustukseen lainaan tähän loppuun kirjan viimeisiä sanoja ennen epilogia. Niissä kiteytyy jotakin olennaista elämästä ylipäätään.

Ja valot palavat ikkunoissa kaikkialla, ja jossakin lukemattomista taloista joku ehkä sanoo juuri sillä hetkellä toiselle; miten työlästä onkaan pyristellä maailmassa vuodesta toiseen, ja samalla se on ainoa onni. (MKK, s. 582)

Kirjasta on kirjoittanut myös Norkku, jonka kanssa olemme lainanneet samaa kohtaa. Kohtaa, jossa mielestäni tiivistyy jotain olennaista kirjasta ja ylipäätään ihmisenä olemisesta ja historiasta. Myös Jokke on kirjoittanut kirjasta ja hänkin yhdistää kirjan samaan jatkumoon Täällä Pohjantähden alla-trilogian kanssa. Reetan kirja oli saanut tajuamaan, että hän on ennen kaikkea helsinkiläinen. Kirsi muistelee kohtaamisiaan kirjan kanssa sen eri muodoissa. Illuusioiden kirsimarialle kirja oli vaikuttava kokemus ja hän sanoo kirjan yhdestä henkilöhahmosta Cedistä sen, mitä itsekin olisin voinut sanoa. Sanna on lukenut kirjan alkuperäiskielellä.


18 kommenttia:

  1. Kiitos hyvästä arviosta Jaana :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos minunkin puolestani! Ihanan seikkaperäinen arvio, ihan kuin olisin itsekin saanut lukea tämän kirjan uudelleen. Ihanaa oli myös kuulla, että toinen lukukokemus oli noin antoisa. Minäkin olen ahminut kirjan kerran ja sen jälkeen säästellyt sitä: minulla on kuvitettu versio ja aion joskus lukea sen oikein rauhassa ja keskittyneesti. Ainakin toivon niin.:)

    Leijat Helsingin yllä oli minulle tuttu jo elokuvasta, kun luin kirjan. Yllätyin, kuinka paljon enemmän lämpöä ja syvyyttä kirjan hahmoissa oli, esim. Peteliuksen esittämä isähahmo oli kirjassa paljon inhimillisempi. Sekin kirja pitäisi siis lukea uudelleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi tuon kuvallisen version minäkin haluaisin.

      Leijat elokuvana oli minulle aivan järjetön pettymys, jonka jälkeen oli luettava kirja uudelleen. Oli pakko tarkistaa oma ensimmäinen arvioni kirjasta ja kyllä se päti toisellakin kertaa: kirja oli mahtavan hyvä, elokuva suorastaan p...aa.

      Poista
  3. Ihana teksti Jaana. Helpottavaa kuulla, ettei ainakaan sinun kohdallasi uusintaluku vienyt kirjan viehätystä - itse pelkään sitä, enkä siksi ole uskaltanut tarttua tähän uudelleen, vaikka (ja koska!) se on kaikkien aikojen suosikkikirjani. Kutkuttaisi kyllä... Ehkä minunkin käteni toimivat jossain vaiheessa oman tahtonsa mukaan ja huomaan lukevani Missä kuljimme kerran uudelleen... ;)

    VastaaPoista
  4. Kiitos Suketus!

    Ihana kuulla, että kirja on sinullekin ollut noin mahtava kokemus.

    Uskotaan, että kätesi tietävät mitä tekevät kun aika on.

    VastaaPoista
  5. Tämä on ihana kirja, yksi suosikeistani. Minäkin aion lukea tämän jossain vaiheessa uudestaan, ensimmäisen kerran luin tämän vain joitain kuukausia sitten, ennen joulua. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna kävin lukemassa arviosi ja linkitin sen omaani.

      Olit myös kiinnittänyt huomiota tuohon minun ja Norkun lainaamaan kohtaa. Se on niin kaunis.

      Poista
  6. Kiitos upeasta kirjoituksesta jälleen!

    Olen itsekin miettinyt tämän kirjan lukemista uudelleen. Elokuvan ja TV-sarjan jälkeen oli sellainen olo, etten oikeastaan muista mitään koko tarinasta. Luin kirjan samaan tapaan kuin sinä, ahmien ja nauttien. Olisi kiinnostava lukea tämä kirja ja lähteä sitten seikkailemaan tapahtumapaikoille. Ottaa Helsinki haltuun Westön avustuksella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Valkoinen Kirahvi!

      Olisi mahtavaa saada tästä kuvitettu versio, jonka avulla tosiaan voisi lähteä kartoittamaan niitä katuja, joilla he kulkivat kerran.

      Poista
    2. No, sinä sen sanoit! Puhumattakaan kierroksista Helsingissä - minä ainakin lähtisin heti. Ajattele nyt, aurinkoinen Helsini, asiansa ja Westönsä tunteva opas ja päivä kirjan maisemissa. Ah! Ehkä tämä on totta tulevaisuudessa.

      Poista
    3. Kuulostaa tosiaan hienolta. Lähtisin heti kierrokselle.

      Poista
  7. Minussa on varmaan jotain vikaa, kun en innostunut tästä kirjasta (enkä myöskään Leijoista Helsingin yllä). Ja kaikki muut tuntuvat pitävän Westöstä. Tämän kirjan kohdalla tunnistin syyksi jo lukiessani tuon henkilökuvauksen ohuuden, jonka sinäkin mainitset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Henkilökuvaus on tosiaan melko ohutta, mutta minulle sen korvaa historiallisen ajankuvan ja miljöön hieno kuvailu ja kerronta, se miten ne ikään kuin heräävät eloon kerronnan myötä.

      Westö tosiaan tuntuu olevan melkoisen pidetty, mutta aina mukaan mahtuu soraääniä ja on hyväkin, että niitä kuuluu.

      Poista
  8. Hieno kirjoitus! Tuo mitä sanot uudelleen lukemisesta on niin totta; jotkut kirjat oikeastaan avautuvat kunnolla vasta toisella lukukerralla, koska ensimmäisellä mieli hätäilee hienojen yksityiskohtien ohi. On liian kiire saada selville mitä ihmisille tapahtuu. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Booksy!

      Olen tosiaan onnellinen, että nyt maltoin pysähdellä, makustella ja mietiskellä.

      Poista
  9. Westö on minunkin suuri rakkaus! Kiitos tästä muistutuksesta! Minulta tuo tv-sarja jäi jouluna katsomatta ja elokuvakaan en ole nähnyt, mutta kirjaan palaan varmasti vielä monta kertaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Et paljon menettänyt, vaikka et ole TV-sarjaa tai elokuvaa (sitä en ole itsekään halunnut katsoa) nähnyt. Itse katsoin TV-sarjaa ja se vaikutti tähän lukukertaan niin, että monet henkilöistä näin nyt heitä esittävien näyttelijöidden kasvojen kautta ja se vähän häiritsi.

      Poista