tiistai 24. huhtikuuta 2012

Pentti Saarikoski - Eino Leino

Pentti Saarikoski: Eino Leino. Legenda jo eläessään. WSOY 1974. 139 s.

Luin tästä Saarikosken kirjasta joitakin aikoja sitten Sallan lukupäiväkirjasta ja innostuin kovin. Siksipä ei tarvinnut kauan miettiä, kun kirja osui eteen kirppiksellä ja 2 euroa vaihtoi nopeasti omistajaa. Saarikosken Leino-elämäkerta kuuluu WSOY:n "Legenda jo eläessään" sarjaan, josta aiemmin olen lukenut Aila Meriluodon Lauri Viita - Legenda jo eläessään. Mitä muita kirjoja sarjassa on ilmestynyt, en tiedä. Näiden kahden lukemani perusteella kirjasarjan ideana lienee ollut tarjota lukijoille toisenlaista, enemmän kaunokirjallista kuin tieteellistä, elämäkerrallista kirjallisuutta ja ainakin näiden lukemieni perusteella kokeilu on ollut onnistunut.

"Ei mitään tavanomaista elämäkertaa sanottiin,
vaan muotokuva, minun näkemykseni Leinosta
kun meissä niin paljon on samaa:
kumpikin tehnyt hyviä pakinoita ja runoja,
lehtijuttuja, suomennoksia,
keskinkertaisia romaaneja,
ehkä minä teen näytelmiäkin vielä,
mutta ennen kaikkea alkoholismi ja naiset ja kaikki se
minkä me yhä uudelleen jätämme lopullisesti: Tänne jään,
Roomaan, Kukkialle, Palojoelle, Moskovaan,
kunnes kauneimmat vaativat ihmisten työt
meitä myrskyn ja maailman puoleen,
niin kuin selitämme. Selitä, selitä, naiset sanoo. ( EL s. 17)

Eino Leino, hänen elämänsä ja tuotantonsa on ollut pitkään mielenkiintoni kohde. Innostus lähti muistaakseni Hannu Mäkelän Mestarista. Sen jälkeen luin L. Onervan Runoilija ja ihminen. Mäkelältä sain lisää tietoa Leinosta Nalle ja Moppe kirjasta, joka oli Leinon ja L. Onervan kaksoiselämäkerta. Myös Aino Kallaksen kautta olen tutustunut Leinoon. Leinon omasta tuotannosta tuttuja ovat tietenkin runot, hänen proosatuotantoonsa en ole tutustunut ja monien arvioiden mukaan, muun muassa Saarikosken, se ei vedä vertoja Leinon runoudelle.

Saarikoski kirjoittajana sen sijaan on itselleni vieraampi. Elämäkerta entusiastina olen lukenut Pekka Tarkan Saarikoski-elämäkerrat, samoin Saarikoski on tuttu Tuula-Liinan Variksen Kilpikonna ja olkimarsalkka teoksesta. Joitakin Saarikosken yksittäisiä runoja olen lukenut, muutamista pitänyt kovastikin, osa kuitenkin on vipeltänyt yli hilseen melko lennokkaasti. Olen kuitenkin päättänyt tutustua paremmin Saarikosken runotuotantoon ja tätä silmällä pitäen ostin Runot-kokoelman hulluilta päiviltä. Melko massiivinen opus sisältää useita aiempia runokokoelmia, joten lukemista riittänee pitkäksi aikaa.

Saarikosken Leino-elämäkerrassa limittyy toisiinsa kaksi runoilijaa, kirjoittaja ja kohde. Esipuheessa Saarikoski tuo esiin, miten hänen mielestään häntä pidetään eräänlaisena Leinon inkarnaationa. Heitä yhdistävinä piirteinä nähdään ennen kaikkea alkoholin huuruiset epäsovinnaiset elämäntavat pikemminkin kuin kirjalliset saavutukset. Saarikoski suostuu kuitenkin kustantajan pyyntöön, sillä hän haluaa kirjoittaa Leinon itsestään pois, vapautuakseen taakastaan. Omasta mielestään Saarikoski onnistuukin tässä itselleen asettamassaan tavoitteessaan, hän laihtui omaan kokoonsa, mutta minun, lukijan, näkökulmasta tämä kuitenkin enemmän lisäsi yhtäläisyyden tunnetta jota Leinon ja Saarikosken välillä kenties oli kuin etäännytti heitä toisistaan. Runoissa risteilevät erilaiset kertojaäänet, minä sinä hän, jotka Saarikosken omankin todistuksen mukaan tarkoittavat vuoroin sekä Leinoa että häntä itseään, välillä yhtä aikaa molempia.

Elämäkerta tosiaan on runon muotoon kirjoitettu ja se ensin vähän kauhistutti, sillä en ole mikään tottunut runon lukija. Leinon runous kuitenkin on tuttua, ja Saarikoski käyttää paljon Leinon runoja sekoitettuna muun tekstin joukkoon, samoin kuin hän käyttää omassa tekstissään ajoittain leinolaista poljentoa, myös Leinon elämänvaiheet ovat tuttuja, joten tekstin lukeminen ja mieltäminen onnistui yllättävänkin hyvin. Ajoittain huomasin jopa nauttivani lukemisesta, tosin sitten välillä piti taas palata takaisin, kun olin liian innoissani lukenut liian nopeasti, romaanimaisesti. Sitä miten teksti suhtautuu Saarikosken muuhun runotuotantoon en osaa sanoa, sillä olen lukenut häntä liian vähän.

Saarikoski tuntee Leinon elämän ja tuotannon, ja käy sen melko tarkasti ja pääosin kronologisesti läpi. Hän tuo mukaan Leinon rakastettuja Freyasta L. Onervan kautta Aino Kallakseen ja hänen ystäviään Otto Mannisesta Hella Wuolijokeen kuin myös vihollisiaan, ennen kaikkea arkkivihollisen V.A.Koskenniemen. Se, missä Saarikoski ei anna armoa Leinolle ja missä parhaiten heijastuvat hänen omat vasemmistolaiset näkemyksensä, on Leinon poliittinen toiminta, ennen kaikkea Leinon asennoituminen kansalaissotaan ja punaisiin. Saarikoski näkee myös opportunismia Leinon sodan jälkeisessä tuotannossa, hänen haluaan olla mieliksi valkoiselle vallalle. Suurta hyötyä ei tästä Saarikosken mukaan Leinolle ollut:
Ei opportunismi ole mielenvikaisuutta.
Sinä vain laskit väärin,
naamanpesusta ei ollut toivottua tulosta:
valkoinen Suomi oksensi sinut kulttuuristaan ulos. ( EL s. 117)

Leinon viimeisiin vuosiin, niihin, jossa hänet oli jo siirretty syrjään kirjallisuuden eturintamasta Saarikoski sen sijaan suhtautuu lähes hellästi ja ymmärtäen sen ahdingon, johon Leino on ajautunut. Osansa ovat vaatineet sekä kuluttavat elämäntavat että taiteen vaatimukset. Samalla Saarikoski kritisoi sitä paatosta ja ylistystä, jolla Leinoon heti hänen kuolemansa jälkeen suhtaudutaan. Mies ja runoilija olisi tarvinnut nuo tunnustukset eläessään.

Kaiken kaikkiaan kirja oli mielenkiintoista ja haastavaa luettavaa. Enkä edes mieltäni pahoittanut, vaikka Saarikoski suhtautuu kaikkea muuta kuin kunniottavasti akateemiseen elämäkerralliseen ja kirjallisuustieteelliseen tutkimukseen eli juuri siihen, mitä itse teen. Saarikoski irvailee lähes tulkoon karnevalistisin sävyin sitä miten Leinosta ja hänen tuotannostaan yritettiin milloin milläkin keinoin etsiä mitä erilaisempia ja tutkijan omaa agendaa tukevia argumentteja. Myös omaan tulkintaansa hän suhtautuu vain yhtenä monien joukossa.

Kuten on saatu havaita,
häntä on helppo tulkita kenen tahansa
omien tarkoitusperiensä mukaisesti,
myös minun,
joka käytän häntä milloin maalitauluna milloin suojakilpenä,
hän on ollut psykiatrini
johon olen samastunut
niin kuin hän samaistui
omiin luomuksiinsa. (EL s. 104)

9 kommenttia:

  1. Luin tämän silloin kun se ilmestyi. 70-luvulla Saarikoski oli pinnalla, Leino ei. En olisi itsekään tarttunut Leinon elämäkertaan, ellei se olisi ollut Saarikosken kirjoittama. Lukemisesta on niin kauan, että enpä muistanut kirjasta mitään. Kiitos muistuttamisesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en tästä tiennyt mitään ennen Sallan postausta, joten taas kerran saimme huomata, että blogeista saa hyviä vinkkejä, osaa kulkea silmät auki kirppareillakin. Leinoko ei ollut pinnalla silloin, jotenkin olen luullut, että Leino on aina pinnalla (paitsi eläessään) ja erilaiset aatteet ja ihmiset yrittävät omia häntä omiin nimiinsä.

      Poista
    2. No, tuolloin Leino ei ollut pinnalla Saarikoskeen verrattavalla tavalla.

      Poista
    3. Totta, varmasti Saarikoski vei voiton tuolloin vasemmistolaisuudellaan.

      Poista
  2. Lue myös L Onervan Liekkisydän. Siinä on Hannu Mäkelältä veret seisauttavat alkusanat. Minä jotenkin niin 'tunnen' tuon Onervan ja Leinon suhteen. Se on kuin tuttu.

    Leino on minulle korkealla jalustalla sekä sydämessä ja minulle hän, ei Runeberg, on Suomen kansallisrunoilija.

    Minua kiinnostaisivat Saarikosken runot, nimenomaan runot, mutta en ole ehtinyt sinne asti vielä.

    Onneksi sain hyvältä ystävältä lahjaksi kirjan Nalle ja Moppe, joten olinkin jo etsinyt. Sen luen sitten ajalla.

    On kiinnostavaa kun kirjailija kirjoittaa kirjailijasta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen lukenut jotain Onervalta tuon Leinon elämäkerran lisäksi, ainakin Mirdjan.

      Kyllä minäkin Leinoa enemmän arvostan kansallisrunoilijana kuin Runebergiä (vaikka Porvoossa asunkin).

      Minulla nuo Saarikosken runot odottaisivat hyllyssä...odotellaan oikeaa hetkeä.

      Nalle ja Moppe on ihana. Muistan kun luin sitä Roomassa ja ihan sattumalta olin kohdassa, jossa myös Leino oli Roomassa. Se oli hauskaa.

      Poista
  3. Morkkasin hetki sitten omassa blogissani keltaisia ruusuja ja näin sitten tämän kuvan.
    Taas uudelleenajattelun mahdollisuus.

    VastaaPoista
  4. Mahtavaa että löysit tämän! Tästä jäi hyvä jälkimaku, on kyllä muistamisen ja lukemisen arvoinen kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Salla sinun, en olisi ilman sinun kirjoitustasi kirjaa varmaan koskaan ostanut tai lukenut.

      Poista