torstai 31. toukokuuta 2012

Moskovaa kuvin


Lapset lähtivät molemmat leirikouluihinsa ja päätimme miehen kanssa lähteä käymään Novodevichyn luostarissa ja hautausmaalla. Olisi vain pitänyt tarkastaa aukioloajat, molempien ovet menivät kiinni nenämme edestä. No, seuraavaalla kerralla olemme viisaampia. Saatte sitten uuden postauksen aiheesta.


Tässä pientä esimakua luostarin kirkon torneista. Luostarin vieressä on pieni puisto ja sieltä oli mahtava näkymä nykyisen Moskovan yhteen mittavista rakennushankkeista Moscow-Cityyn eli paikalliseen business-keskittymään.


Koska emme päässeet luostariin hyppäsimme metroon ja ajoimme Kropotkinskajan metroasemalle, jonka vieressä on yksi Moskovan tunnetuimmista kirkoista eli  Kristus Vapahtajan kirkko. Alunperin kirkko rakennettiin Napoleonista saadun voiton kunniaksi ja valmistui 1880-luvulla. Virallisesti ateistisella  neuvostoajalla kirkko purettiin maantasalle ja paikalle piti valmistua massiivinen Neuvostojen palatsi. Tämä hanke ei kuitenkaan koskaan toteutunut ja 1900-luvun lopulla paikalle alettiin jälleen suunnitella kirkkoa ja tämä nykyinen vihittiin käyttöön vuonna 2000 ja nykyään se on Venäjän ortodoksisen kirkon pääkirkko, jossa muun muassa Boris Jeltsin siunattiin.


Matka jatkui sillan yli joen toiselle puolelle. Sillalta on mahtavat näkymät Kremliin.


Välillä piti käydä virkistäytymässä ja tankkaamassa.


Illan hämärtyessä matka jatkui kohti Kremliä ja Punaista toria.



Punaisen torin tunnetuimmat maamerkit ovat 1560-luvulla valmistunut Pyhän Vasilin katedraali...


...ja luksus-putiikkeja täynnä oleva Gum-tavaratalo, joka iltavalaistuksessa on aika vaikuttavan näköinen.


Lopuksi sanoimme tietenkin hyvää yötä Lenin-sedälle.


Moskova on vaikuttava paikka, kauniskin paikoitellen, varsinkin jos ottaa kohteekseen vain nämä vallan paikat, joita näissä kuvissakin pääasiassa on. Moskovaa voi kuvata monella tapaa, tämä on vain yksi niistä. Ehkä joskus tuon toisenkinlaisen todellisuuden blogiini.

Toivottavasti nautitte kävelyseurastamme mieheni ottamien kuvien välityksellä. Klikkaamalla kuvia saatte ne halutessanne isommiksi.

keskiviikko 30. toukokuuta 2012

A.H.Tammsaare - Maan lupaus


A.H.Tammsaare: Maan lupaus. Totuus ja oikeus 1. ( Tõde ja õigus 1., suom Juhani Salokannel) Otava 2002. 759 s.

Elettiin menneen vuosisadan kolmannen neljänneksen loppuaikoja. Aurinko läheni taivaanrantaa ja oli niin matalalla, ettei yltänyt enää valaisemaan mäenrinnettä kiipeävää hevosta, joka veti puuakselisia vankkureita, ei vankkureilla istuvaa nuorta naista eikä lähes kolmikymmenvuotiasta miestä, joka asteli vankkurien vierellä. (ML, s. 5)

Näin alkaa virolaisen A.H. Tammsaaren 5-osaisen romaanisarjan Totuus ja oikeus ensimmäinen osa Maan lupaus. Kuten olen blogissani ennenkin todennut minua kiinnostaa virolaisuus,  sen historia ja kulttuuri, ja se miten se kirjallisuuden kautta välittyy. Suurimmalle osalle suomalaisista Viro on pelkästään laivamatkan syy ja Tallinna sen pääteasema, jossa voi rillutella aivot narikassa ja kantaa kärrykaupalla viinaa kotiin. Väitän, ettei kovinkaan moni näistä tiedä paljoakaan Viron historiasta ja kulttuurista. En tiennyt minäkään ennen, mutta jossain vaiheessa asia alkoi kiinnostamaan ja historioitsijana tietenkin perehdyn Viron nykytilaan historian kautta. En väitä, että edelleenkään olen mikään asiantuntija, en lähelläkään sitä, mutta jonkinlainen käsitys asiasta on kuitenkin muodostunut ja sitä edelleen haluan syventää.

Vaikka Viro sijaitsee niin lähellä Suomea ja monessa kohtaa näiden kahden maan kohtalot sivuavat toisiaan, eroaa Viron historia ja myös kulttuuri hyvin monin tavoin pohjoisen veljensä (tai sisarensa)  kohtaloista. Se tulee esiin myös Tammsaaren kirjasarjan ensimmäisessä osassa. Tammsaari (1878-1940) oli virolainen kirjailija, jota nykyään pidetään yhtenä Viron kansallisen kirjallisuuskaanonin yhtenä tärkeimmistä kirjailijoista juuri Totuus ja oikeus-romaanisarjansa vuoksi. Lukemani kirjan lopussa on kirjan suomentajan Juhani Salokanteleen lyhyt essee Pentinkulmalta Vargamäelle, jossa hän käsittelee Tammsaaren romaanisarjan asemaa virolaisessa kirjallisuudessa. Hänen mukaansa romaanisarjan voi nähdä yhtenä virolaisuuden perustekstinä aivan samoin kuin Väinö Linnan pääteokset nähdään Suomessa. Ilman romaanisarjan tuntemusta voivat monet viitteet julkisessa keskustelussa jäädä avautumatta nykypäivän ihmiselle.

Kun itse aloin lukea kirjaa, ilman, että olin vielä lukenut Salokanteleen tekstiä kirjan lopusta, mieleeni tuli heti Täällä Pohjantähden alla ensimmäinen osa. Samoin kuin Koskelan Jussi raivaa omaa peltoaan koskemattomaan suohon, niin tekee myös Vargamäen Andres. Hän saapuu nuorikkonsa kanssa soiselle maapalalle, jonka hän on itselleen hankkinut. Taustalla on 1860-luvulla tapahtunut maaorjien vapautus ja talonpoikien oikeus hankkia itselleen maata. Viron maatalous ja muutenkin talous oli vahvasti noihin aikoihin balttiansaksalaisen aatelisyläluokan hallussa ja virolaiset itse olivat maassaan toisen luokan kansalaisia, joita saksankielisen yläluokan lisäksi painoi venäläisen hallitusvallan ies.

Kirjassa seurataan Andresin ja hänen vaimonsa ponnisteluja maatilallaan. Kuten Koskelassakin niin myös Vargamäellä elämä on lähestulkoon pelkkää raadantaa aamusta iltaan. Andres saapuu tilalle nuorena elinvoimaisena miehensä, mutta kirjan lopussa hän on ennenaikojaan vanhentunut ja kumaraan painunut mies. Elinvoiman hänestä kovan työn lisäksi vievät lukemattomat vastoinkäymiset, joita elämä hänelle ja hänen perheelleen matkan varrella tiputtelee.

Tietystä tuttuudestaan huolimatta kirjassa oli paljon kohtia, joissa tulee esiin se, miten paljon virolainen elämänmuoto poikkesi tuolloin suomalaisesta. Keskenään kiistelevät naapurit hakevat vähän väliä itselleen oikeutta tuomioistuimen kautta ja jos sitä ei saa oikeusistuimesta, niin silloin sitä haetaan paikallisesta krouvista, joka on paikkakunnan miesten kokoontumispaikka. Sillä aikaa kun miehet poikkeavat krouviin vaikkapa kirkonmenojen jälkeen istuvat vaimot rattailla ulkopuolella odotellen miestensä saapumista. Kirjan kuvaama maailman on lähes tulkoon täysin sen modernisaation ulkopuolella, joka 1800-luvun lopulla alkoi vähitellen vallata sijaa myös maaseudulla. Pieniä viitteitä kansallisesta heräämisestä ja kulttuurin leviämisestä myös metsäkylille Maan lupaus pitää sisällään, mutta niitä päästään ilmeisesti seuraamaan tarkemmin romaanisarjan muissa osissa, joissa pääosassa on Andresin poika Indrek, joka kirjan lopussa jättää Vargamäen ja lähtee Tarttoon opintielle.

Rakenteellisesti kirja on hyvin monitasoinen ja huomaa, ettei 1920-luvulla, kun kirja ensimmäisen kerran ilmestyi, ollut kustannustoimittajia editoimassa tekstiä. Kirja sisältää hyvin paljon toisistaan poikkeavia episodeja realistisesta elämän ja työn kerronnasta lyyrisiin luontokuviin ja myyttisiin tarinoihin. Mukana on myös paljon lasten kautta nähtävää elämää, joka tuo mieleen Tammsaaren suomalaisen aikalaiskirjailijan Teuvo Pakkalan. Nykylukija pöyristyy siitä väkivallan määrästä, joka kirjan sivuilta vastaan tulvahtaa. Fyysinen voima on suorin tie oman oikeuden ja vallan esiin tuomiseen ja sen kohteena on hyvin usein naiset, lapset tai palkolliset, miksei myös nenille hyppivä naapuri.

Kirjan lukeminen oli mielenkiintoista, mutta myös ajoittain melko väsyttävää ja tunnustankin välillä lukeneeni muutamia kohtia vain nopeasti silmäillen. Silti jokin kirjassa piti otteessaan ja halusin tietää miten vargamäkiläisille käy ja siksi kirjan kesken jättäminen ei käynyt mielessä missään vaiheessa. Tämän Maan lupauksen löysin kirpputorilta ja jos vastaan tulee muita osia, niin varmasti hankin ne itselleni, se luenko niitä koskaan on toinen asia.

maanantai 28. toukokuuta 2012

Lukusuunnitelmia Marian tapaan


Kevään tullen olen siirtänyt lukupaikkani suurelta osin lähipuistoon. Joskus melko kalleinkin seurauksin, kuten yllä olevasta kuvasta voi huomata. Perjantaina eksyin puistossa pidettäville käsityömarkkinoille ja en voinut vastustaa kuvassa olevaa arkkua ja tuolia. Molemmat vanhoja esineitä, jotka on koristemaalattu perinteisellä venäläisellä tavalla. Niin kauniita!

Blogissa on viime päivät ollut hiljaista, sillä en ole saanut luetuksi valmiiksi yhtään teosta. Osin tämä johtuu siitä, että tälläkin hetkellä on kesken kolme melko paksua ja keskenään hyvin erilaista opusta, jotka näkyvät alla olevassa kuvassa. Myös tutkimuskiireet ovat hidastaneet vähän lukutahtia, sillä olen yrittänyt ottaa itseäni niskasta kiinni väikkärin suhteen ja jotain pientä edistymistä on tapahtunut. Paljon helpotti myös, kun sain yhden rasittavan artikkelikäsikirjoituksen eteenpäin.


Lähimpänä loppua on virolaisen A.H Tammsaaren viisi-osaisen romaanisarjan Totuus ja oikeus ensimmäinen osa Maan lupaus. Tästä varmasti enemmän muutaman päivän kuluttua. Toinen kesken oleva teos on Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät, joka ei suurista ennakko-odotuksista huolimatta (tai niiden vuoksi) kunnolla vienytkään mukana. Ei kirja varmasti huono ole ja aion sen lukea loppuun jossain vaiheessa. Kolmas keskenoleva on Lena Holgerin toimittama erittäin kaunis kirja Helene Schjerfbeckin kirjeistä taitelijasisar Maria Wiikille Silti minä maalaan. Teos etenee hitaasti ihan tarkoituksella, sillä haluan keskittyä ihailemaan ja katsomaan myös kirjan kuvitusta.

Entä sitten näiden jälkeen eli otsikon lupailemaan lukusuunnitelmaan. Kävin kurkkaamassa Sinisen linnan kirjaston Marian lukusuunnitelmia ja innostuin tekemään sellaisen itsekin. Moskovassa olemme vielä reilut kaksi viikkoa ja täällä on hyllyssä vielä monta lukematonta kirjaa. Kaivoin esiin kuvaa varten ne, jotka haluaisin lähitulevaisuudessa lukea. 

Eli pinosta löytyy seuraavat teokset:

Lionel Shriverin Jonnekin pois
Tove Janssonin Kesäkirja
Ljudmila Ulitskajan Medeia ja hänen lapsensa
Tuula Levon Neiti Soldan
Carol Shieldsin Kaiken keskellä Mary Swann
Joyce Carol Oatesin A Widosw`s Story


Kuvassa olevien lisäksi vuoroaan odottavat Henrik Tikkasen osoitesarjan kaksi seuraavaa osaa. Kaikkia en varmasti ehdi lukea ennen Suomeen lähtöä, mutta sen verran ainakin tiedän, että tuosta pinosta valitsen seuraavaksi Ulitskajan kirjan. Kesäkirjaa saatan säästellä Suomeen ja Porvooseen, vähän autenttisempaan ympäristöön. Shriverkin pitäisi lukea, sillä se on odottanut vuoroaan jo joulusta saakka. Tästä suunnitelmasta huolimatta oma lukemiseni on yleensä melko suunnittelematonta, siihen vaikuttavat ympäristö, oma mieliala ja aika muun muassa. Siksi minulla on usein myös kesken useita erityyppisiä kirjoja, jotta voi valita lukemansa kulloisenkin tunnelman mukaan.

Lopuksi muistutus arvonnasta, joka jatkuu vielä muutaman päivän!

tiistai 22. toukokuuta 2012

György Spiró - Kevätnäyttely



György Spiró: Kevätnäyttely. Tavaszi Tárlat, käänt. Juhani Huotari) Avain 2012. 308 s.

Ne olivat oikeassa, jotka nousivat järjestelmää vastaan. Tämä järjestelmä tekaisee oikeusjuttuja, tuomitsee syyttömiä kuolemaan, kiduttaa, lähettää rangaistusleirille, karkottaa ihmisiä kodeistaan, erottelee ihmisiä syntyperän perusteella aivan niin kuin edellinenkin, mutta ei rotu- vaan luokkaperusteisesti. Hyvätahtoiset idealistit - kuten hän - olivat arvioineet väärin tämän järjestelmän. Verellä ja hiellä, epäitsekkäästi ja uhrautuvasti he olivat työskennelleet sen hyväksi, vaikka sekin oli murhaava järjestelmä. ( KN, s. 270)

Luettuani Julie Orringerin kirjan Näkymätön silta, joka kertoi, ehkä hieman romantisoidusti, mutta mielenkiintoisesti, unkarin juutalaisten kohtaloista toisen maailmansodan aikana, heräsi kiinnostus lukea unkarilaista kirjallisuutta, joka liittyisi jotenkin Unkarin historiaan. Kuin tilauksesta tuli vastaan tämä György Spirón kirja, joka kertoo Unkarin sodanjälkeisen historian ehkä tunnetuimmasta tapahtumasta Unkarin kansannoususta 1956. Sodan jälkeen Unkarista oli tullut osa Neuvostoliiton etuvartiota ja maassa pitivät valtaa Neuvostoliiton tukemat kommunistit. Kansanousuun osallistuneet sadat tuhannet ihmiset vaativat maan demokratisoimista ja täydellistä irtautumista Neuvostoliitosta. Kansannousu sai kuitenkin verisen lopun, kun mielenosoittajat vaiennettiin neuvostosotilaiden väliintulolla. Tilanteen rauhoituttua alkoivat oikeudenkäynnit kapinassa mukana olleita vastaan.

Kevätnäyttelyn tapahtumat saavat alkunsa kansannousun ensipäivistä, joita kirjan päähenkilö Gyula Fátray seuraa sairaalasta käsin, jossa hän on toipumassa peräpukamaleikkauksesta. Fátray on koneinsinööri, uskollinen kommunisti ja juutalainen. Kansannousun aaltojen rauhoituttua ja päähenkilön peräpukamien parannuttua hän on valmis palaamaan työhönsä tehtaaseen. Jonkin aikaa hän luulee asioiden olevan kunnossa, mutta yhtäkkiä hän huomaa olevansa keskellä taphtumien pyörrettä, jotka muuttuvat yhä absurdimmiksi ja absurdimmiksi. Spirón kirjaa on kutsuttu kafkamaiseksi, sillä samoin kuin Kafkan Oikeusjutussa tässäkin päähenkilö joutuu koneiston riepottelemaksi, ilman että hän itse tai kukaan muukaan voi asioille mitään. Samalla kun hän itse hukkuu yhä syvemmälle ahdinkoonsa kääntävät entiset toverit ja ystävät yksi toisensa jälkeen selän hänelle. Viimein kuitenkin tulee yksi rohkea, jolla on tarpeeksi auktoriteettia ja yhdellä puhelinsoitolla palaavat asiat taas entiselleen.

Muuttavatko nämä tapahtumat kirjan sankaria, joksi kirjan kertoja häntä ajoittain ironisesti kutsuu? Huomaako hän ympärillä olevan yhteiskunnan sairauden ja oman asemansa yhtenä sen kannattajana. Tapahtumat saavat sankarin pohtimaan järjestelmän järjettömyyttä ja ylipäätään koko Unkarin lähihistoriaa. Hän itse oli sodan jälkeen ollut innolla rakentamassa kommunistista järjestelmää, sillä sotaa edeltävä ja sodan aikainen unkarilainen yhteiskunta oli ollut antisemitismin läpitunkema ja juutalaisten asema siinä oli ollut monella tavalla hyvin vaikea. Kommunismilla oli kuitenkin omat vihollisensa ja ne olivat luokkavihollisia ja sellaiseksi saatettiin leimata tarpeen tullen kuka tahansa. Mikään ei siis ollut muuttunut Gyulan elämässä eikä unkarilaisessa yhteiskunnassa. Surullista on myös se, ettei mikään muutu Guylassakaan, hän ei siis lopulta taidakaan olla sankari.

Olen edellä melko pitkästi kertonut kirjan sisällöstä ja tapahtumista ja kontekstista niiden ympärillä, sillä kirjan aihe on minusta edelleen mitä mielenkiintoisin. Ikävä kyllä Spirón kirja oli mielestäni äärimmäisen tylsästi ja väsyttävästi kirjoitettu. Ensinnäkin kirja vilisi ihmisten, virastojen ja paikkojen nimiä, joiden muistaminen tuotti vaikeuksia.  En myöskään oikein jaksanut innostua kirjan sivujuonesta, Fátrayn vaimon Katin virastossaan organisoiman sosialistisen taiteen kevätnäyttelyn kuvauksista. Kirjailija oli selkeästi tavoitellut ironistista sävyä ja joitakin valonpilkahduksia sieltä irtosikin, mutta pääasiassa se kuitenkin jäi avautumatta. Parasta antia olivat mielestäni sankarin yhteiskunnalliset pohdiskelut kirjan loppupuolella, mutta ne eivät onnistuneet pelastamaan kokonaisuutta. Heivasin kirjan monta kertaa pinon alimmaiseksi, mutta kaivoin sen aina sieltä esiin ja jatkoin lukemista ja vihdoin pääsin loppuunkin. Tämä oli minulle toinen kohtaaminen unkarilaisen kirjallisuuden kanssa, ensimmäinen oli Peter Nadasin Muistelmien kirja, jonka suurin toivein ostin Budapestin matkallemme muutama vuosi sitten. Kirja on edelleen kesken, ehkä sivulla 20, eikä se siitä tule etenemään. Sikäli olen siis päässyt eteenpäin, että tämän sain sentään loppuun.

Kirjasta aikaisemmin kirjoittaneet noora ja Maija ovat myös kokeneet kirjan melkoisen tylsänä. Arja ja Jaakko sen sijaan pitivät kirjasta.

Loppuun vielä muistutus ARVONNASTA, joka jatkuu tämän kuun viimeiseen päivään. 

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Henrik Tikkanen - Kulosaarentie 8

Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8. Kulosaari. Puh. 35. (Brändövägen 8, suom. Elvi Sinervo) WSOY, 1976. 166 s.



Tämä on karmea tarina synnillisestä elämästä, äkkikuolemasta, haureudesta ja viinasta. Aiheena on eräs onneton perhe ja sen taistelu kohtaloaan vastaan, sehän juuri kaikessa mahdottomuudessaan on elämän tarkoitus. (K. s 7.)

Näin alkaa Henrik Tikkasen omaelämäkerrallisen osoitetrilogian ensimmäinen osa. Kirjan Kulosaari on suomenruotsalainen onnela, jonne köyhiltä ja suomenkielisiltä on pääsy kielletty. Osoitekirjoja on ilmestynyt yhteensä 5, mutta varsinaiseen trilogiaan luetaan kolme 1970-luvulla perättäisinä vuosina ilmestynyttä romaania. Kulosaarentien lisäksi Majavatie 11 ja Mariankatu 26. 1980-luvun alussa syntyi vielä kaksi osoitenimellä varustettua teosta Yrjönkatu ja Henrikinkatu, mutta en tiedä jatkavatko nämä kaksi  viimeistä temaattisesti samaa omaelämäkerrallista linjaa.

Tässä kirjasarajan ensimmäisessä osassa Tikkanen käy läpi omaansa ja sukunsa historiaa, jossa yhdistyy fennomaaninen ja suomenruotsalainen kulttuuriperinne toisiinsa. Isoisän isästä alkaen kaikki suvun miehet olivat jossain määrin mukana suomalaisessa kulttuuri- ja tiede-elämässä. Tikkasen isä oli arkkitehti, mutta parhaiten hänet tunnetaan ammunnan olympiamitaleistaan. Naiset ovat tässä miehisessä sukusaagassa miesten taustalla joskus enkeleinä, mutta pääosin piruina.

Tikkasen tyyli on kerronnanomaista, hän ikään kuin kertoo hyvässä seurassa sukunsa ihmeellistä tarinaa kuorruttaen sitä herkullisilla anekdooteilla ja satiirisilla ja ironisilla heitoilla. Kukaan lähipiiristä, ei myöskään hän itse, esiinny kirjassa edukseen. Hän tuo voimakkaasti esiin sen, että kirja on pelkästään hänen subjektiivinen näkemyksensä asioista sillä hetkellä, ja kaikkea muuta kuin oikeudenmukainen todistus: Esimerkkinä epäluotettavuudestani todistajana voin kertoa, että isäni kuoleman aikoina pidin häntä roistona ja äitiäni (melkein) enkelinä. Kun äiti sitten kuoli, olin päinvastaista mieltä. Nyt tulee vain suuri surku meitä kaikkia. (K. s. 23)

Omaelämäkerrallisiin teksteihin vaikuttaa aina kirjoittamisajankohta ja siinä vallitsevat arvot ja asenteet, samoin kuin kirjoittajan henkilökohtainen elämäntilanne. Kulosaarentiessä  suuren osan saa sekä isän että äidin alkoholismin kuvaus ja heidän kyvyttömyytensä rakastaa lapsiaan ja huolehtia heistä. Kun tiedetään, että Tikkanen itse oli samoihin aikoihin ainakin ajoittain alkoholin suurkuluttaja, tulee väkisinkin mieleen, että yrittääkö hän kirjassaan tehdä jonkinlaista henkilökohtaista psykoanalyyttistä pohdintaa oman alkoholin käyttönsä syistä. Kirjassa kaikuu myös kirjoitusajankohdan kulttuurin vasemmistolainen henki melko vahvana ja se tulee esiin muun muassa talvi- ja jatkosodan kuvauksissa. Tikkanen kieltää sodalta kaiken siihen liitetyn sankarillisuuden, rohkeuden ihailun, velvollisuuden vaatimukset ja tuo sodasta esiin vain sen raadollisen puolen, sodalla on vain yksi loppu, se on kuolema ja sodan kuvaaminen on sitä että kuvaa miten sotilaat kuolevat (K. s. 131)

Oma suhtautumiseni kirjaan oli vähän kaksijakoinen. Toisaalta nautin Tikkasen terävästä kielestä ja osuvista näpäytyksistä moniin suuntiin. Mutta toisaalta vähän ärsyynnyin, sillä ajoittain tuntui, että hän valitti kuin pieni lapsi kohtalonsa kurjuutta, sitä miten isä ja äiti olivat omalla käytöksellään pilanneet kaiken. Pääosin kuitenkin pidin kirjasta ja aion lukea vielä osoitetrilogian muutkin kirjat. Varsinkin Mariankatu 26:n lukemista odotan, sillä se  oli ilmeisesti se kirja, joka sai Märta Tikkasen kirjoittamaan oman näkemyksensä heidän avioliitostaan kirjassaan Vuosisadan rakkaustarina.

Loppuun vielä pieni anekdootti kirjan kääntämisestä, jonka kuulin Elvi Sinervon 100-vuotisjuhlassa muutama viikko sitten. Elvi Sinervo on kääntänyt koko osoitetrilogian, mutta  juhlassa kuulemani mukaan kustantaja ei ensin ollut halunnut Elviä kääntäjäksi, ilmeisesti tämän kommunistisen taustan takia, mutta Tikkanen oli vaatinut, että kukaan muu ei kirjaa saa kääntää ja kustantajan oli tähän taivuttava.


perjantai 18. toukokuuta 2012

Yölauluja - L.Onervan ja Leevi Madetojan kirjeitä


Yölauluja. L.Onervan ja Leevi Madetojan kirjeitä 1910-1946. Toim. Anna Makkonen ja Marja-Leena Tuurna. SKS 2006.

Olen aiemmin lukenut L. Onervasta ja Leevi Madetojasta Hannu Mäkelän kirjoittamasta teoksesta Nalle ja Moppe, jossa fokus oli L.Onervan, Madetojan ja Eino Leinon triangelidraamassa, Madetojan jäädessä kuitenkin vähän taustalle kahden väkevän runoilijan suhteen aaltoillessa puolelta toiselle. Leino kuitenkin kuoli 1926 ja jo sitä ennen väkevin side runoilijoiden väliltä oli katkennut. L.Onerva ja Madetoja jatkoivat yhteistä elämän taivaltaan vielä 20 vuotta, aina Madetojan kuolemaan vuoteen 1947 asti. Pisimpään kesti L.Onerva, joka kuoli  vuonna 1971, 91-vuotiaana. Nalle ja Moppe teokseni on Suomessa, joten en päässyt siitä seuraamaan Mäkelän tulkintoja runoilijattaren ja säveltäjän varsinkin loppua kohden melko vaikeasta suhteesta. Joitakin hänen näkemyksiään on kuitenkin jäänyt mieleeni, joihin palaan tekstissäni tuonnempana.

L. Onerva ja Madetoja tutustuivat toisiinsa keväällä 1910 ja samalta vuodelta ovat myös ensimmäiset heidän välillään vaihdetut kirjeet, joista oli jo luettavissa arkoja rakkauden ja kaipauksen tunteita. Heidän rakkautensa ei kuitenkaan saanut heti rauhaa, vaan L.Onervan ja Leinon suhde syttyi aika ajoin uuteen liekkiin, joka sai Madetojan kärsimään koko sielullaan. Madetoja oli ilmeisen kokematon rakkausasioissa tutustuessaan Onervaan, ja sellaisena hän pysyi koko elämänsä. Ainoastaan kerran roihahti hän uuteen liekkiin, kun hän rakastui oppilaaseensa Taru Pelliseen. Suhde ei kuitenkaan edennyt alkua pidemmälle, syistä, jotka jäävät arvailujen varaan. Vuonna 1918 L.Onerva ja Madetoja virallistivat suhteensa menemällä naimisiin.

Et usko kuinka ikävöin sinua. Iltaisin - tai öisin - kun en työpäivän jälestä enää jaksa kirjoittaa musikaalisia ajatuksiani paperille, tuijottelen kattoon ja muistelen kaikkea sitä kaunista, mitä olen kanssasi saanut elää, niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin. Elämä tuntuu niin suloiselta, kun tuntee täyttäneensä sen parhaimmallaan - ja parhaimmalla, mitä tietää maan päältä löytyvän. Silloin siunaa kaikkea, pahaa ja mutkikasta maailmaa, ympärillä hyörivää ihmismateriaa, ihmisten pyrkimyksiä ja kaiken katoavaisuutta. On hauska, ettei ole jäänyt syntymättömäksi sieluksi. (Leevi Madetoja L. Onervalle 20.1. 1915, Yölauluja s. 172-173)

Ennen naimisiinmenoaan pariskunta asui pitkiä aikoja eri paikkakunnilla, jolloin kirjeenvaihto oli tiheää, useita kirjeitä viikossa. Naimisissa ollessaankin he olivat ajoittain pitempiä aikoja erossa toisistaan ja tällöin kirjeet lievittivät ikävää. Suurin osa heidän kirjeistään oli sävyltään lämpimiä ja toista kunnioittavia ja niistä voisi saada käsityksen, että pariskunnan elämä kaikkineen oli hyvin harmonista. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus, ja tuo esiin sen, miten kirjoitetun tekstin katveeseen jää aina alueita, joille ei ole pääsyä. Kirjeet eivät myöskään kerro koko totuutta niiden kirjoittajasta, vaan kirjeitä kirjoittaessaan ihminen luo tietynlaista kuvaa itsestään ja kokemuksistaan, joko tietoisesti tai tiedostamattaan ja tämä kuva on aina sidoksissa paitsi lähettäjään, niin myös vastaanottajaan ja siihen tilanteeseen ja aikaan, jossa kirjeitä kirjoitetaan. L.Onervan ja Leevi Madetojan kirjeet keskittyivät pääasiassa työn eri puolien esiintuomisiin ja käytännöllisten asioiden, esimerkiksi rahahuolien jakamiseen. Mukana oli myös huoli toisen kulloisistakin olosuhteista ja terveydestä.  Kaipauksen ja rakkauden osoitukset keskittyivät yleensä kirjeiden loppuihin. Sen sijaan he eivät juurikaan kosketelleet suhteen mahdollisia ongelmakohtia, erityisesti molempien vuosien mittaan paheneva alkoholismi jäi lähes kokonaan vaietuksi viimeisten vuosien kirjeitä lukuunottamatta.

Pariskunnan kirjeistä, mutta erityisesti L.Onervan kirjeistä käy esiin erittäin suuri lukeneisuus, hän siteeraa kirjoituksissaan kirjailijoita laidasta laitaan ja erityisesti ranskankielisen kirjallisuuden hän tuntuu tuntevan erittäin hyvin. Hän toimikin oman kirjoitustyönsä ohessa kääntäjänä ja käänsi erityisesti ranskasta. Myös taitelijuuden pohtiminen oli yksi kirjeiden kantavista teemoista. Kirjeissä taiteellinen työ esiintyi ajoittain melko arkisessa sävyssä, kun molemmat pohtivat, että on pakko kirjottaa tai säveltää tietty määrä, jotta talous olisi turvattu. Toisaalta oli olemassa myös jotain korkeampaa, joka määritti luomista: velvollisuus ja kauneuden kaipuu ja sekä heille annettu luomisen kyky. Leevi varoittelikin, että oli varottava vajoamista "käsityöläiseksi", oli muistettava taiteen ja sen luomisen korkeammat arvot.

Viimeiset yhteiset vuotensa pariskunta joutui asumaan erillään, sillä heidän alkoholisminsa  oli pahentunut niin, että molempien oli vietettävä pitkiä aikoja eri sairaaloissa ja toipumiskodeissa. L.Onerva vietti viimeiset vuodet ennen Madetojan kuolemaa Nikkilän mielisairaalassa. Hannu Mäkelä on tulkinnut, että lääkärit, erityisesti perhelääkäri Lydecken, halusivat suojella Madetojaa Onervalta ja varsinkin siltä mihin heidän yhteiselonsa usein johti alkoholinkäytön suhteen ja siksi Onervaa pidettiin Nikkilässä. Hänen sanottiin olevan tasapainoton ja kärsivän erilaisista harhoista. Yölauluissa tätä aikakautta valotetaan myös  Lydeckenille lähetettyjen ja hänen lähettämiensä kirjeiden avulla. Jossain määrin Mäkelän olettamukset saattavat pitää paikkansa, ja tätä tukee erityisesti se, että Onerva pääsi sairaalasta pois melko pian Madetojan kuoleman jälkeen, mutta toisaalta ilmeistä on myös, että Madetojan kuoltua myös Onervan elämästä lähti pois tekijä, joka stimuloi juomista ja hänen oli helpompi pysyä "kaidalla tiellä". Siitä voidaan myös keskustella oliko mielisairaala Onervalle oikea paikka, suljettu laitos jo sinällään aiheuttaa ihmisessä harhoja ja pakkomielteitä, joita Onervan viime aikojen kirjeistä oli luettavissa.


Pyytäisin Sinua hartaasti tulemaan tänne minua tervehtimään. Minun kohtaloni on riippuvainen Sinusta. Ilman omaisten myötävaikutusta ei täältä kukaan pääse pois. (L.Onerva Madetojalle 7.3.1946, Yölauluja s. 464) 510 s.


Onervan viimeiset kirjeet Madetojalle ovat erityisen surullista ja koskettavaa luettavaa, sillä niissä kaikui häkkiin ajetun ihmisen epätoivo. Ihminen, joka oli koko elämänsä ajan tehnyt työtä ja hoitanut omat käytännön asiansa, joutui yhtäkkiä suljetuksi vuosiksi lukkojen taakse, eikä voinut enää itse huolehtia itsestään ja asioistaan entisellä tavalla. Madetoja toki tunsi kirjeiden perusteella huolta vaimonsa kohtalosta, mutta ei uskaltanut yksin tehdä päätöksiä vaan turvautui kaikissa ratkaisuissa lääkärinsä neuvoihin. Erityisen liikuttavaa oli lukea Onervan kirjeitä kahdelta viimeiseltä yhteiseltä vuodelta. Lähes jokainen niistä sisälsi saman ahdistuneen ja epätoivoisen pyynnön, että aviomies tulisi ja auttaisi hänet ulos mielisairaalan muurien sisältä. Surullisemmaksi asian teki vielä se, että Madetoja vaikeni lähes tyystin ja Onerva sai huutaa ahdistustaan tyhjyyteen. Tässä vaiheessa teki kyllä lukijana mieli ravistella miestä, että tee nyt herran tähden jotain, auta vaimoasi.

Kuten jotkut blogini lukijat jo hyvin tietävät pidän erityisen paljon tällaisista omaelämäkerrallisista teoksista, joiden avulla on mahdollista päästä yksilöiden kautta kurkistamaan eri aikakausien kulttuurihistoriaan. Tämäkin massiivinen kirja oli pääasiassa erittäin mielenkiintoista luettavaa, tosin ajoittain ehkä vähän puuduttavaa, kun samat asiat toistuivat useissa kirjeissä hieman eri variaatioin. Mutta niinhän se elämässä on ja luovimmillakin taiteilijoilla on arkipäivänsä ja se on hyvä myös tuoda esiin. Tämän kirjan parasta antia ehdottomasti oli se, että L.Onervan ja Madetojan suhde vihdoin pääsi esiin mielikuvia aiemmin voimakkaasti hallinneen Leinon ja L. Onervan suhteen varjosta.

Kirja on toimitettu huolella, ajoittain tuntui, että jopa liian huolella, kun kaikki mahdolliset ihmiset ja vähänkin nykyajan ihmisen korvissa eriskummallisilta kuulostavat sanat oli alaviitteissä selostettu. Ainoa asia, mitä olisin kaivannut toimittajilta oli se, että vuoden vaihtuminen olisi tuotu selvemmin esiin. Nyt eri vuoden kirjeet olivat yhdessä samassa pötkössä  ja välillä havahduin miettimään, että missähän vaiheessa oli hypätty seuraavaan tai jopa sitä seuraavaan vuoteen.

torstai 17. toukokuuta 2012

3 X 11-haaste

Blogeissa kiertää haaste, jossa on tarkoitus vastata 11 haasteen esittäjän vastaamaan kysymykseen ja sen jälkeen heittää haaste eteenpäin 11 oman kysymyksen kera. Olen saanut haasteen sekä Leena Lumi- että Opuscolo-blogeista. Kolmannen kävin nyysimässä tyttäreni blogista, kun sielläkin oli niin kivat kysymykset.

Ensin Leenan haasteeseen, joka alkaa peräti visaisella kysymyksellä...


1. Mikä kukka on kuvassa?
Enpä tosiaan tiedä.

2. Kuka on kirjallinen alter egosi?
En ilmeisesti ole kovin samaistuvaa tyyppiä ja fiktion puolelta ei tullutkaan mieleen ketään. Sen sijaan   elämäkertakirjallisuuden puolella olen välillä törmännyt naisiin, joiden elämä ja ajatukset monissa paikoissa kohtaavat omieni kanssa. Sanotaa vaikka Elsa Enäjärvi-Haavio, jonka päiväkirjojen moniin teksteihin pystyn samaistumaan ja löydän niistä itseäni.

3. Kuka on kirjalija alter-egosi
Olen monta kertaa ajatellut, että jos olisin kirjailija, haluaisin olla Sirpa Kähkösen tyyppinen kirjailija. Hän saa historian elämään, luo tarkkaa ajankuvaa ja täyteläisiä ihmisiä.

4. Suosikkikuukautesi
Tämä oli helppo, sillä elämme juuri nyt sitä, joka vuosi henkeä salpaavaa kuukautta, jota ei enää maaliskuusssa jaksaisi millään odottaa.

5. Mitkä kolme sanaa kuvaavat sinua parhaiten
Järkevä, pedantti ja positiivinen (ja loppukaneetiksi voisi näiden jälkeen heittää vielä tylsän)

6. Kolme onnesi tekijää
Laura, Paavo ja Siiri

7. Jos saisit ottaa autiolle saarelle vain yhden kirjan, mikä se olisi?
Vastasin samaan kysymykseen viime vuoden lopulla Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta. Vastaan samoin nyt, kirjassa on niin paljon kaikkea, jonka miettimiseen tarvittaisiin paljon aikaa ja sitä autiolla saarella varmasti olisi.

8. Mitä sinulle merkitsee rakkaus
Kaikkea!

9. Mikä olisi kotimaasi lisäksi toinen maa, jossa haluaisit asua.
Kotimaani lisäksi olen asunut monta vuotta Venäjällä, Moskovassa, joka on kaikkineen ollut hieno kokemus. Meidät toi tänne miehen työ, mutta venäläisyys on aina kiehtonut minua, joten tänne oli helppo lähteä ja päivääkään en ole katunut.
Otan tähän vielä toisen maan, joka kiehtoisi ja se on Ranska. Olisihan se ihanaa päästä asumaan jonnekin Etelä-Ranskan rannikolle, mutta ei Pariisikaan paha olisi.

10. Jos olisit tanssi, mikä tanssi olisit.
Varmasti wiener-valssi, hitaat liikkeet ja laajat kaaret...

11. Milloin olet eniten oma itsesi
Perheen keskuudessa, lapsille hullutellessani (nykyään teinit kyllä katsovat vähän arvostellen, pitäisikö äiti ehkä laittaa hoitoon)

Valkoisella Kirahvilla oli myös hienoja kysymyksiä

1. Mikä on sinun paikkasi
Ehdottomasti koti, joita minulla tällä hetkellä on kaksi. Molemmat paikat yhtä rakkaita.

2. Jos et bloggaisi, mitä ja miten lukisit
Uskon, että lukisin samalla tavalla kuin nykyään. Hitaasti, paljon elämäkerrallisia ja historiallisia kirjoja ja väliin vähän kaunokirjallisuutta.

3. Missä olet 10 vuoden kuluttua
Onneksi en sitä vielä tiedä

4. Jos olisit kirja, mikä kirja olisit
Ensimmäinen joka tuli mieleen oli Sirpa Kähkösen: Mustat morsiamet. En edes tiedä miksi.

5. Kesällä kerran...
Istun puutarhan katveessa lukien hyvää kirjaa, juoden pirskahtelevaa pro seccoa ja syöden mansikoita.

6. Mikä maa vetää sinua puoleensa yhä uudestaan
Matkustusmielessä haluan yhä uudelleen ja uudelleen Italiaan, paikka kuin paikka siellä käy. Asua en siellä välttämättä tahtoisi, sen verran olen kauhujuttuja ystävältäni kuullut. Terveisiä Kati!

7. Sinulle tärkein lastenkirja
Anni Swanin: Iiris-rukka.


8. Jos nyt saisit aloittaa kaiken alusta...
Eräs ystäväni aina murehtii menneitä valintojaan ja on sitä mieltä, että hän on tehnyt kaiken väärin. Minäkin olen varmasti elämäni aikana tehnyt paljon vääriä valintoja, mutta silti kliseiseti vastaan, että tekisin kaiken varmasti uudelleen, sillä ilman niitä en olisi se, mikä nyt olen.

9. Tilanne joka sai sinut viimeksi nauramaan
Tyttäreni osaa kertoa välillä hauskoja juttuja, muun muassa opettajistaan :)

10. Kirja, joka sai sinut viimeksi ajattelemaan elämääsi
Viimeksi varmaan Miiká Nousiaisen: Metsäjätti

11. Mitä et ole koskaan sanonut ja sanoisit tässä ja nyt
Se, mitä en ole koskaan sanonut jääköön edelleen sanomatta. Toisin sanoen, en nyt keksinyt tähän mitää nnasevaa tai viisasta.

Viimeiset kysymykset nappasin tyttäreni Lauran blogista, joka oli jättänyt ne sinne halukkaitten vastattavaksi.



1. Lempikesämuistosi
Kastehelmishampoon tuoksu mökkisaunassa

2. Lempilevy
Tällä hetkellä Adelen 21


3. Lempikaupunki
Pidän ihan älyttömästi Moskovasta ja Porvoosta. Mutta lempikaupunkini on silti Helsinki, jossa vielä joskus haluaisin asua

4. Kenen fiktiivisen hahmon kanssa haluaisit mennä naimisiin?
Ehdottomasti pääministerin elokuvasta Rakkautta vain (Love Actually)


5. Jos saisit aikakoneen käyttöösi, minne matkustaisit?
Varmasti 1930-luvulle, johonkin tilaisuuteen missä Sinervon sisaret ottaisivat oikein kunnolla yhteen. Olisi niin hauska nähdä, millaisia tutkimani henkilöt oikeasti ovat olleet.

6. Mikä on sinusta kaunein kieli ja miksi?
Ranska, joka on kuin runoa sitä ymmärtämättömälle.


7. Oletko koskaan asunut ulkomailla/ haluaisitko?
Parhaillani asun ja kyllä haluan.

8. Mikä on sinusta kauneinta
Kaikki kolme lastani

9. Onko sinulla lempivalokuvaa
Ei varsinaisesti. Yhden kuvan muistan aina, jossa on on Laura, Paavo ja Siiri noin 12 vuotta sitten ja kaikilla on päällään Teemu-nalle yöpuku. Niin liikkiksiä.

10. Mikä saa sinut aina hymyilemään
Se, kun kevät viimein kunnolla saapuu. Nytkin olen viime päivät kävellyt puistossa onnellinen hymy huulilla katsellen, kuunnellen ja nuuhkien.

11. Onko jotain biisiä, johon liittyy erityisen hyviä muistoja?
Sanotaan nyt vaikka Moskovan valot, siihen liittyy muistoja edellisestä kerrastamme täällä ja se tulee myös tulevaisuudessa aina olemaan osa kaikkea täällä Moskovassa kokemaamme.


Kiitos kaikille hienojen kysymysten laatijoille ja minua niillä muistaneille.

Omat kysymykseni ovat seuraavat:

1. Muistorikkain päiväsi?
2. Kesäsuunnitelma numero 1. 2012?
3. Kesäbiisisi, vai onko sinulla sellaista?
4. Mitä sinulle tulee ensimmäiseksi mieleen sanasta Venäjä?
5. Kirjasto, kirjakauppa vai antikvariaatti/kirpputorit, toisin sanoen mistä hankit kirjasi?
6. Paras paikka Suomessa?
7. Milloin opit lukemaan?
9. Mitä historia sinulle merkitsee?
10. Mitä urheilua harrastat mieluiten ja miksi?
11. Lempielokuvasi?

Lähetän haasteen edelleen seuraaville: SuketukselleKatjalleUnnilleMargitille ja Ammalle.

EDIT!!! Lukion lyhyellä matikalla kyllä opetettiin, että 7 jälkeen tulee 8, mutta minä en sitä näköjään oppinut. Tähän voi ne, ketkä eivät ole vielä vastanneet halutessaan keksiä oman kysymyksen =D
 

tiistai 15. toukokuuta 2012

Syntymäpäivähulinaa arvonnan kera




Viime vuonna omenapuiden kukkiessa pistin pystyyn Täällä toisen tähden alla-blogini. Olin pitkään seuraillut kirjablogeja, ja vähitellen uskaltauduin perustamaan sellaisen itsekin, vaikka aikamoinen tekniikkatumpelo olenkin. Ja päivääkään en ole ratkaisuani katunut. En olisi ikinä uskonut, että minulla olisi vuoden kuluttua 83 lukijaa, joista jokaiselle aivan mielettömän suuri kiitos. Lähes jokainen teistä lukijakseni liittyneistä on jossain vaiheessa jotain kommentoinut ja sitä arvostan todella. Ja sitten siihen vielä suurempaan yllätykseen, nimittäin kuinka paljon tämä harrastus on itselleni antanut. Perustaessani ajattelin (kuten moni muukin aloittelija), että blogin tärkein funktio olisi lukupäiväkirjana toimiminen, jota se on kiitettävästi tehnytkin. Mutta en ikinä osannut odottanut sitä mahtavaa sosiaalisen kommunikaation määrää ja merkitystä, jonka blogi toisi mukanaan. Erityisesti näin vierailla mailla asuvalle virtuaalinen ystäväpiiri on kullan arvoinen linkki Suomeen. Kiitos teille jokaiselle, jotka tämän olette mahdollistaneet omalla vuorovaikutteisella toiminnallanne.

No, löpinät sikseen ja arvontaan. Pohdin pitkään järjestänkö arvontaa ollenkaan, mutta päätin lopulta niin tehdä, etenkin kun itseäni on onni kevään aikana potkaissut muiden arvonnoissa (todella harvinaista herkkua yleensä onnettaren syrjimälle). Mietin myös rajaanko jotenkin arvontaan osallistumista. Alkuun ajattelin, että en rajaa, mutta koska tämän arvonnan tarkoituksena on nimenomaan kiittää ja muistaa niitä, joiden kanssa olen saanut kuluneena vuonna jakaa blogimaailman ihmeellisyyksiä ja suurin osa näistä ihanista ihmisistä on lukijoikseni kirjautuneita, niin siksi tämä rajaus. Lukijaksi kirjautuminen on tietenkin mahdollista myös arvonnan aikana, mutta toivon, että mahdolliset uudet lukijat  lyhyesti esittelisivät itsensä kommenttilaatikossa samalla kun kertovat osallistumisestaan. Eli summa summarum, tämä arvonta on vain lukijoilleni ja jokaiselle on tasapuolisuuden nimissä tarjolla yksi arpa.

Arpajaisiin osallistut hihkaisemalla kommenttilaatikkoon jotakin, aikaa on 31.5.saakka. Voit vain pelkästään ilmoittaa osallistumisestasi, tai tehdä sen runsassanaisemmin ruusujen, risujen, toiveiden tai ehdotusten kera. Kesäkuun alussa arvon kaksi voittajaa ja palkinnot heille lähtevät kun pääsen Suomeen luotettavamman postilaitoksen piiriin kesäkuun puolivälin jälkeen.

Ja sitten ne arpajaispalkinnot. Halusin palkintojen olevan sellaisia, jotka jollain tavalla muistuttaisivat minusta ja minun elämästäni tällä hetkellä. Arvon kaksi palkintoa, joista ensimmäinen on tämä venäläistä kansansatuaihetta kuvaava 5-osainen matrjoshka-nukke.

Toinen palkinto on viime talvena ilmestynyt artikkelikokoelma Kirjeet ja historiantutkimus, jossa itsekin olen saanut kunnian olla mukana. Kirjasta voi lukea enemmän tästä.



Se, jonka arpalippu nousee ensimmäisenä saa myös valita ensimmäisenä kumman palkinnoista haluaa. Toiseksi tullut saa sitten tyytyä jäljelle jääneeseen.

Kaikille oikein paljon onnea arvontaa ja toivottavasti yhteinen virtuaalinen kirjamatkamme jatkuu edelleen.

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Valinta - Helmi Kekkonen


Helmi Kekkonen: Valinta. Avain 2011. 160 s.


En osaa päästää perheestäni irti, vaikka tiedän että minun pitäisi. En äidistä, hänen tavastaan puhua ja olla puhumatta. En niistä helvetin haloista. Iljan äänestä sinä aamuna kun hän lähti, siitä miten olin edellisenä iltana kietonut käteni veljeni kaulan ympärille hänen tullessaan kotiin ja sanomaan minulle hyvää yötä, painanut kasvoni tummiin hiuksiin, noussut syliin ja korkeuksiin kevyesti kuin tuuli, ilman aavistustakaan siitä että veljeni pian lähtisi ja pysyisi poissa. ( V s. 54)

Valinta oli niitä kirjoja, jotka ajattelin sivuuttaa lukematta, sillä ne kritiikit ja blogitekstit, jotka olin kirjasta lukenut sen ilmestyessä, saivat minut ajattelemaan, ettei kirja ole minua varten. Vertaukset Riikka Pulkkiseen ja Joel Haahtelaan työnsivät minua kirjasta pois päin. Molempien tapa kirjoittaa on toki erittäin kaunista, mutta minun makuuni liian harkitun ja tehdyn oloista. Olen enemmän vähän suoraviivaisemman realismin ystävä, että edellä mainittuja lukiessani ajoittain vaivauduin kaikesta kielen ja kerronnan koukeroisuudesta. Valintaan oli kuitenkin tartuttava, sillä valitsin (!) sen voitettuani Luettua-blogin Sannan arvonnassa. Halusin tietää olinko ennakkoluuloineni oikeassa. Ja tässä vaiheessa arviota voin sanoa, että olin, mutta toisaalta yritin lukea kirjaa myös ennakkoluulottomasti, annoin sille mahdollisuuden kertoa tarinansa.

Jos aloitetaan tarinasta, niin se tuntuu olevan yksi nuorten naiskirjailijoiden suosikkiaihe: äidin ja tyttären/lasten suhde ja perheen vaietut salaisuudet. Samasta saimme lukea esimerkiksi Riikka Pulkkisen Totta-kirjasta. No toisaalta, kaikki aiheethan kiertävät ja ainoastaan tapa, jolla tarina kerrotaan, tekee siitä omanlaisensa. Mielestäni Kekkonen ei kuitenkaan yllä kovin omaperäiseen tarinaan. Kirjan tapahtumat saavat alkunsa perheen isän kuolemasta. Puoli vuotta isän kuoleman jälkeen vanhempien taloon saapuu perheen toinen tytär Aava, jonka tarkoitus on auttaa äitiään Ruutia tyhjentämään talo tämän tulevan muuton takia. Kodin purkaminen nostaa muistot molempien mieleen ja perheen tarinaan yritetään päästä sisään katsoen sitä vuorotellen molempien näkökulmasta. Vanha on purettava, jotta voi päästä eteenpäin, sekä konkreettisesti että mielen tasolla.

Samalla kun naiset kertovat perheensä tarinaa he kertovat myös itsestään. Miettiessään elämäänsä taaksepäin ihmiset usein pohtivat niitä valintoja, joita he elämässään ovat joutuneet tekemään ja sitä, miten nämä valinnat ovat muovanneet heistä sen joita he sillä hetkellä ovat. Ruut pohtii nuoruutensa valintoja ja kokee, ettei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin tehdä niin kuin hän teki. Aava puolestaan on omien valintojensa edessä, sillä hänen on selvitettävä suhteensa puolisoonsa ja valittava tie jota lähteä kulkemaan tulevaisuudessa.

Valinnassa muistojen kautta vähittäin avautuva tarina on vähän liian ennalta arvattava. Äidin salaisuus on melko ilmeinen jo kirjan alkupuolella, joten mitään yllätysmomenttia siitä ei lukijalle muodostu. Perheen sisäisen dynamiikan ja perheenjäsenten keskinäisten suhteiden kuvaus on mielestäni ajoittain melko epäuskottavaa. Perheen ongelmat ovat liian moninaisia, jotta niitä voisi käsitellä uskottavasti näin lyhyessä tekstissä. Uskon, että tässä asiassa vähempi olisi ollut parempi.

Ylitimme jonkin rajan, pysähdyimme, ränsistyneen aseman takana oli pieniä kivitaloja, muutamassa ikkunassa paloi valo. Taloja reunustivat matalat muurit ja villiintyneet puutarhat, puiden oksat olivat täynnä nukkuvia lintuja. Päätin että tämän minä muistan. Tämän hetken, tämän pysähdyksen, nuo puutarhojen unet. ( V s. 21)

Pakko on myöntää, että Kekkonen kirjoittaa kauniisti ja ajoittain jäin oikein ihailemaan hänen kykyään luoda erilaisia tunnelmia. Mutta ajoittain minua myös ärsytti. Ärsytystä herätti muun muassa ilmaisujen suurpiirteisyys, esimerkiksi tuijottaako yksikään lapsi tuntikausia äitinsä lukemista, ylipäätään kirjassa tehtiin monia asioita tuntikausia, jäin myös miettimään paikkojen kuvausta esimerkiksi onko kylässä katuja, kuten kirjassa puhuttiin, vai ovatko ne teitä. Muitakin samantyyppisiä löytyi. Kysymys on ehkä vain omasta niuhotuksestani, mutta lukukokemustani ne häiritsivät. Voi tietenkin kysyä, kuinka paljon ennakko-odotukseni vaikuttivat siihen, että luin tekstiä ajoittain lähes tulkoon suurennuslasin kanssa. 


Kirja on ollut melkoisen luettu kirjablogeissa. Arvioita ovat kirjottaneet ainakin anni.M TuuliaMinna ja tietenkin Sanna, jonka blogista kirjan itselleni voitin. Sannalla on myös kattava lista moniin muihin arvioihin.

keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Märta Tikkanen - Vuosisadan rakkaustarina



Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina ( Århundradetskärlekssaga, suom. Eila Pennanen) Tammi 2010. 173 s. Kuvitus Henrik Tikkanen

Tietyllä tavalla tämä Märta Tikkasen ensimmäisen kerran vuonna 1978 ilmestynyt runomuotoinen avioliittokuvaus oli itselleni tuttu jo hänen elämäkerrallisesta teoksestaan Kaksi - Kohtauksia eräästä taitelija-aviolittosta, joka on kuvaus Märta Tikkasen ja kirjailija, kuvataitelija Henrik Tikkasen vaikeasta avioliitosta, joka päättyi Henrikin kuolemaan leukemiaan vuonna 1984. Tämä Vuosisadan rakkaustarina oli jo pitkään kiinnostanut minua, mutta jotenkin kirjan runomuoto pelotti ja vieraannutti. Kun jokin aika sitten luin Pentti Saarikosken runomuotoisen elämäkerran Eino Leino - Legenda jo eläessään huomasin, että tekstin muodolla ei ollut niin paljoa väliä kuin olin kuvitellut, joten kun löysin Vuosisadan rakkaustarinan hulluilta päiviltä nappasin sen mukaan ja nyt on kirja luettu. Kokemus on pitkälti sama kuin Saarikosken kohdalla, tekstin muodolla ei tässäkään ollut väliä, vaan luin sitä ikään kuin romaania, tosin jonkin verran pidätellen ja makustellen lauseita ja rytmiä. Lukukokemusta tosin varmasti helpotti, että tiesin Kaksi teoksen perusteella mistä on kysymys. Kirjan runot ovat pitkälti naisen puhetta miehelle ja näin teksistä syntyy tarina eräästä avioliitosta, jonka piti olla vuosisadan rakkaustarina. Muutamat kirjan runoista toimisivat minusta hienosti ihan omillaankin ja kirjoittelin joitakin ylös, jotta muistaisin ne myöhemminkin.

Kirjan takakannessa kerrotaan, että tämä Märtan kirja on vastaus hänen miehensä omaelämäkerrallisille romaaneille, erityisesti teokselle Mariankatu 26. Henrik Tikkasta en ole vielä lukenut, mutta nyt odottaa hyllyssä kirjastosta lainattu osoitetrilogia. Tulette siis saamaan lähiaikoina Tikkasia ihan roppakaupalla, olettaen tietenkin, että pidän Henrik Tikkasen tavasta kirjoittaa.

Alkoholistin vaimo 
se on sellainen
joka on aina väärin päin
kääntyipä minne hyvänsä.
(VR, s.12)

Kirjan ensimmäinen osa kuvailee alkoholistiperheen arkea, eikä minkä tahansa perheen, vaan perheen, jonka isä on tunnustettu valtakunnallinen intellektuelli ja jossa vaimo myös haluaisi tehdä omaa luovaa työtään, mutta alkoholistiaviomiehen ja 4 lapsen hoitaminen on viedä kaikki mehut. Humalassa ollessaan mies on voimansa tunnossa ja kaameina kankkuspäivinä hän kaipaa huomiota ja suojelua osakseen kuin oikuttelevin pikkulapsi. Pikkulapsesta hänet erottaa vain hänen kykynsä voimalla  hallita ympäristöään. Runoissaan Märta käsittelee tätä arkea, joka ei ole kulttuuripiirien boheemia elämää jollaisena se halutaan jossain nähdä, vaan rujoa eritteiden ja hajujen koristamaa selvitymiskamppailua, jossa on mukana lasten pelkoa, pettämistä, alentamista ja väkivaltaista käyttäytymistä. Märta kuitenkin varoo heittäytymästä marttyyriksi, tai jos sen joskus tekee, pyrkii hän mahdollisimman nopeasti nousemaan ylös siitä kuopasta. Kun tilanne on muutenkin tarpeeksi paha, hän pystyy jonkin verran jopa ironisoimaan tilanteella: parasta on silloin kun mies on sammunut, näin hän ei vähään aikaan häiritse muun perheen elämää.

Me muutimme yhteen
ei siksi että
halusimme
vaan siksi että emme voineet muuten olla
(VR, 78)

Kirjan toinen osa käsittelee rakkautta, sitä vuosisadan rakkaustarinaa, joka vähitellen muuttuu syvästä rakastumisesta lapsiperheen, alkoholistiperheen ja taitelijaperheen kautta epäilysten ja ajoittain jopa suoranaisen vihan leimaamaksi liitoksi, josta ei kuitenkaan kumpakaan osaa irrottautua. Märtalle ainoa keino edes jossain määrin murtautua irti perhe-elämän puristavasta ympyrästä on työ, sekä kotona tehtävä kirjallinen työ että kodin ulkopuolella oleva virkatyö. Niiden kautta hän kokee saavansa sitä arvostusta osakseen, jota ilman hän avioliitossa jää.

Haluaisin kirjottaa
äideistä
haluaisin kirjoittaa Fredrikasta
haluaisin kirjoittaa
heistä kaikista
jotka ovat kuolleet
ja joita minä rakastan ja kaipaan 
[...] (VR, s. 144)

Kolmannessa osassa pääosaan nouseekin työ ja sen merkitys omalle identiteetille. Märta liittää itsensä oman sukunsa naisten ketjuun, jossa jo ennen häntä on ollut lahjakkaita naisia, jotka olivisivat halunneet kirjoittaa, mutta joiden on kuitenkin ollut pakko tukahduttaa itsensä. Märta näkee, että hänen on katkaistava tämä ketju aikaisempien sukupolvien naisten vuoksi, mutta ennen kaikkea hänen itsensä vuoksi. Samalla hänen taistelustaan tulee osa yleisempää naisten taisteua oman asemansa parantamiseksi.

Tikkasten avioliitosta tuli siis molemmille puolisoille osa heidän taitelijuuttaan. Kahden voimakkaan persoonallisuuden yhteentörmäyksestä syntyi sellaisia tunteita, jotka inspiroivat ja pakottivat kirjoittamaan ne ulos myös muiden luettaviksi. Oman perhe-elämän tuominen julkisuuteen, varsinkin kun on lapsia, on aina kaksipiippuinen juttu. Tikkaset kuitenkin tekivät tämän ratkaisun, enkä minä voi heitä siitä tuomita. Ainakin Märtan käsissä siitä on syntynyt oivaa tekstiä, jolla on kantavuutta yleisemminkin, erityisesti naisen aseman esiin tuomisessa Myöhemmin hän pääsi vielä toteuttamaan jo tässä kirjassa esiintuoman haavensa kirjoittaa sukunsa naisista, kun Emma ja Uno ilmestyi.

Kirjan ovat aiemmin lukeneet ainakin LiisaKaroliina ja Sanna.

sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Ne elämän pelastajat...



Päätöksethän on tehty rikottavaksi. Monissa kommenttiboxeissa olen ilmoittanut, että minusta ei ole valitsemaan 10 kirjaa ja musiikkikappaletta, jotka voitaisiin asettaa "ten books that saved your life" tai "ten songs that saved your life" otsikoiden alle. Elämän pelastaminen tuntui vain jotenkin hirveän isolle asialle. Vähitellen tajusin (joo, en todellakaan ole mikään maailman nopeaälyisin) että ei kai kukaan tätä ihan tosissaan tee, joten ei muuta kuin joukkoon tummaan. Viimeinen innoittaja oli Maria, jonka listoilta löytyi ihania juttuja ja omallekin listalleni juuri passeleita tapauksia. Tässä tulevat 10 "elämänpelastajaani" ilman perusteluja, myös järjestys on täysin satunnainen. Kaikki  kuitenkin olen kokenut tärkeiksi jossain elämänvaiheessa syystä tai toisesta.

Kirjat:

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla 1-3.
Tina ja Reko Lundan: Viikkoja, kuukausia.
Maarit Leskelä-Kärki: Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisarten kirjallinen elämä.
Aino Kallas: Päiväkirjat.
Aila Meriluoto: Vaarallista kokea.
Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet.
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan.
Lassi Sinkkonen: Solveigin laulu.
Elvi Sinervo: Pilvet.
Katarina Eskola: Valistuksen sukutarina.


Biisit:

Juice Leskinen: Pyhä toimitus
Kolmas Nainen: Hyvää ja kaunista
Janis Joplin: Piece of My Heart
Eppu Normaali: Voi kuinka me sinua kaivataan
Pretenders: Thin Line Between Love and Hate
REM: Losing My Religion
Agit Prop: Natalia
PMMP: Oo siellä jossain mun
Agents: Moskovan valot
Okean Elzy: Holodno

Kuvassa Moskovan yliopisto, joka sijaitsee Varpusvuorilla, josta eräskin kirjailija kirjoitti seuraavaa:

Ukonilma kiiti pois jättämättä jälkeäkään, ja sateenkaari nousi taivaalle yli koko Moskovan kaikissa väreissään hehkuen ja joi vttä Moskova-joesta. Korkealla kukkulan laella näkyi kahden metsikön välissä kolme tummaa varjokuvaa. Woland, Korovjev ja Begemont istuivat mustilla ratsuillaan katsellen joen takana leviävää kaupunkia ja särkynyttä aurinkoa, joka hehkui tuhansina sirpaleina rakennusten lännenpuoleisissa ikkunoissa, ja Novodevitsjen luostarin pipaparkakkutorneja.

torstai 3. toukokuuta 2012

Aki Ollikainen - Nälkävuosi


Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Siltala 2012.  141 s.

Jotkin uutuuskirjat vain ovat sellaisia, että ne haluaa lukea mahdollisimman pian. Aki Ollikaisen esikoisteos Nälkävuosi tuntui sellaiselta luettuani kirjasta ensimmäisiä arvioita ja kommentteja. Historiallinen romaani 1860-luvun lopun nälkävuosista vaikutti aiheena niin mielenkiintoiselta, että kirjaa ei voinut jättää väliin. Tietoni aiheesta eivät ole mitenkään syvälliset. Tiedän sen, mitä suurin osa suomalaisista tietää: Äärimmäiset sääolosuhteet Pohjois-Euroopassa muutaman vuoden ajan tuhosivat viljasadon lähes kokonaan. Kun sato muuallakin Euroopassa oli normaalia huonompi nousi viljanhinta pilviin tai ainakin niin korkealle, että köyhimmillä ei ollut varaa sitä ostaa. Kun näissä köyhimmissä perheissä oli syöty viimeisetkin murenat jopa siitä kuuluisasta pettuleivästä, joutuivat he lähtemään sankoin joukoin maanteille kulkemaan ja etsimään jotain, jolla pysyisivät hengissä, edes seuraavaan hetkeen. Kerjäläisten valtavat laumat tukkivat tiet ja saivat parempiosaiset pelkäämään. Valtion korkein johto katsoi asiaa vain valtiontalouden näkökulmasta senaattori J.V.Snellmanin johdolla ja tämä esti avun saamisen silloin, kun sitä olisi eniten tarvittu. Tuloksena yli 100000 kuollutta.

Ollikainen kertoo kirjassaan talven 1967-1968 tapahtumia kolmesta näkökulmasta. Yhtäällä on torppariperhe, jossa äiti Marja joutuu lähtemään toivottomalle kerjuutielle lastensa Juhon ja Mataleenan kanssa. Hän joutuu tekemään äärimmäisen ratkaisun jättäessään perheen isän kuolemansairaana oman onnensa nojaan. Ratkaisun johtotähtenä hänellä on pelastaa lapset. Ilman unelmaa paremmasta tällaiselle matkalle ei voi lähteä ja Marjakin unelmoi kullanhohtoisesta Pietarista, jossa kaikki on paremmin.

Toisaalla ovat Renqvistin veljekset Lars ja Teo. Lars on senaattorin nöyrä apulainen, joka on jopa opetellut kurtistamaan otsaansa kuin jumaloimansa esimies senaatissa. Teo on lääkäri jonka huvituksiin kuuluvat seikkailut Katajanokan ja Punavuoren ilotaloissa. Välillä pääsee lukija tutustumaan myös itse senaattorin aivoituksiin. Kolmas näkökulma on senaattorin, jolla on ilmeinen esikuvansa Snellmanin ankarassa hahmossa.

He kävelevät kapea polkua metsän halki. Kun Marja kumartuu katsomaan puolukoita, kuuluu nopea, vihainen sähähdys, kuin hehkuva kekäle putoaisi veteen. Marja kiljaisee, hypähtää taaksepäin, laskeutuessa jalat eivät tapaa maata vaan Marja rojahtaa kyljelleen varpujen sekaan. Ensin hän näkee pakkasyön kalpeiksi piiskaamat puolukat epäselvinä pisteinä, sitten hän katsoo sähinän suuntaan ja hitaasti musta kerä alkaa hahmottua käärmeeksi. Sen silmissä on hallamarjan väri, kaksi hammasta suussa ovat kuin jääpuikkoja. Mutta kyy ei iske, sähisee vain. (NV s. 6)

Marjan matka Mataleenan ja Juhon kanssa on alusta alkaen kärsimysten tietä kuten kanssakulkijoidenkin. Kuoleman käärme vaanii koko ajan selän takana päästäkseen antamaan viimeisen kuolettavan piston. Matkan varrella kulkijat kohtaavat ihmismielen koko kirjon: ystävällisyyttä, hyvyyttä, sääliä, pelkoa, vihaa halveksuntaa, välinpitämättömyytä, hyväksikäyttöä. Kaikki nämä on otettava vastaan nöyränä, jotta saisi edes sen laihan ja harmaan vellin.

Tarinan moraalisena äänenä toimii Teo, joka miettii koko ajan omien tekojensa oikeutusta ja sitä maailmaa, jossa hän elää, sen arvoja ja moraalikoodistoja. Hän kyseenalaistaa paitsi oman toimintansa myös sen mihin hänen veljensä on senaattorin apulaisena sitoutunut. Ainoastaan ystäväänsä ja kollegaansa Johan Bergiä hän ihailee sillä tämä tekee kaikkensa auttaakseen niitäkin, joilla ei ole mitään ja tekee sen oman elämänsä kustannuksella.

Rinnastatko sinä Jobisi tähän kansaan Matias? Tähän, joka näkee nälkää, kun me runoilemme: pane leipään puolet petäjäistä, veihän naapurimme viljan halla. Oletko sinä koskaan maistanut petäjäistä leipää? Minä en. Emme me ole kansaa, Matias, emmekä koskaan ylitä sitä rajaa, joka meidän ja kansan välillä on. Meistä vain Johan kulki sen yli, meni kansan pariin ja kuoli sen tauteihin. ( NV s. 68)

Kirjan loppupuolella kaksi kerrottua maailmaa kohtaavat ja silloin on luopumisen ja hyvityksen aika. Raadollisesta ja synkästä aiheesta huolimatta kirjan loppuratkaisu antaa lukijalle jonkinlaisen valonsäteen.

Historiallinen romaani on lempigenreäni, varsinkin kun se on hyvin tehty. Historiallisten tapahtumien valottaminen yksityisen ihmisen kautta tuo historian aina lähemmäs ja saa  ihmiset usein kiinnostumaan sen kautta myös laajemmista tapahtumista. Ollikainen on saanut paljon mahtumaan tiiviseen muotoon ja 140 sivuun. Kieli on täsmällistä, mutta ei kuivan kertovaa, sillä sitä on elävöitetty mielenkiintoisilla metaforilla ja rinnastuksilla. Ainakin itselleni kielen tiiviys ja erilaiset piilotetut merkitykset tekivät sen, että kirjaa oli luettava hitaasti, ahmimalla paljon olisi jäänyt huomaamatta. Nimenomaan kielensä kautta Ollinkainen tuo historiallisen romaanin päivitettynä tähän päivään, saman minkä Katja Kettu teki Kätilöllään viime vuonna. Päivitetystä versiosta huolimatta Ollikainen on kuitenkin velkaa myös vanhemmalle historialliselle romaanilla ja luulen, että Ollikainen on esimerkiksi Linnansa lukenut.

Kirjan ovat lukeneet myös AmmaJoriMorreJossuMinna ja Booksy ja kaikki ovat pitäneet kirjasta kovin. Moni myös kiinnitti huomiota kirjan kauniiseen eleettömään ulkoasuun ja Elina Warstan kansikuvaan, joka teki minuunkin vaikutuksen. Harvoin pystytään ulkoasulla tuomaan esiin niin paljon siitä mitä kirja pitää sisällään ja samalla sitomaan se kuvattavaan aikaan.