keskiviikko 30. toukokuuta 2012

A.H.Tammsaare - Maan lupaus


A.H.Tammsaare: Maan lupaus. Totuus ja oikeus 1. ( Tõde ja õigus 1., suom Juhani Salokannel) Otava 2002. 759 s.

Elettiin menneen vuosisadan kolmannen neljänneksen loppuaikoja. Aurinko läheni taivaanrantaa ja oli niin matalalla, ettei yltänyt enää valaisemaan mäenrinnettä kiipeävää hevosta, joka veti puuakselisia vankkureita, ei vankkureilla istuvaa nuorta naista eikä lähes kolmikymmenvuotiasta miestä, joka asteli vankkurien vierellä. (ML, s. 5)

Näin alkaa virolaisen A.H. Tammsaaren 5-osaisen romaanisarjan Totuus ja oikeus ensimmäinen osa Maan lupaus. Kuten olen blogissani ennenkin todennut minua kiinnostaa virolaisuus,  sen historia ja kulttuuri, ja se miten se kirjallisuuden kautta välittyy. Suurimmalle osalle suomalaisista Viro on pelkästään laivamatkan syy ja Tallinna sen pääteasema, jossa voi rillutella aivot narikassa ja kantaa kärrykaupalla viinaa kotiin. Väitän, ettei kovinkaan moni näistä tiedä paljoakaan Viron historiasta ja kulttuurista. En tiennyt minäkään ennen, mutta jossain vaiheessa asia alkoi kiinnostamaan ja historioitsijana tietenkin perehdyn Viron nykytilaan historian kautta. En väitä, että edelleenkään olen mikään asiantuntija, en lähelläkään sitä, mutta jonkinlainen käsitys asiasta on kuitenkin muodostunut ja sitä edelleen haluan syventää.

Vaikka Viro sijaitsee niin lähellä Suomea ja monessa kohtaa näiden kahden maan kohtalot sivuavat toisiaan, eroaa Viron historia ja myös kulttuuri hyvin monin tavoin pohjoisen veljensä (tai sisarensa)  kohtaloista. Se tulee esiin myös Tammsaaren kirjasarjan ensimmäisessä osassa. Tammsaari (1878-1940) oli virolainen kirjailija, jota nykyään pidetään yhtenä Viron kansallisen kirjallisuuskaanonin yhtenä tärkeimmistä kirjailijoista juuri Totuus ja oikeus-romaanisarjansa vuoksi. Lukemani kirjan lopussa on kirjan suomentajan Juhani Salokanteleen lyhyt essee Pentinkulmalta Vargamäelle, jossa hän käsittelee Tammsaaren romaanisarjan asemaa virolaisessa kirjallisuudessa. Hänen mukaansa romaanisarjan voi nähdä yhtenä virolaisuuden perustekstinä aivan samoin kuin Väinö Linnan pääteokset nähdään Suomessa. Ilman romaanisarjan tuntemusta voivat monet viitteet julkisessa keskustelussa jäädä avautumatta nykypäivän ihmiselle.

Kun itse aloin lukea kirjaa, ilman, että olin vielä lukenut Salokanteleen tekstiä kirjan lopusta, mieleeni tuli heti Täällä Pohjantähden alla ensimmäinen osa. Samoin kuin Koskelan Jussi raivaa omaa peltoaan koskemattomaan suohon, niin tekee myös Vargamäen Andres. Hän saapuu nuorikkonsa kanssa soiselle maapalalle, jonka hän on itselleen hankkinut. Taustalla on 1860-luvulla tapahtunut maaorjien vapautus ja talonpoikien oikeus hankkia itselleen maata. Viron maatalous ja muutenkin talous oli vahvasti noihin aikoihin balttiansaksalaisen aatelisyläluokan hallussa ja virolaiset itse olivat maassaan toisen luokan kansalaisia, joita saksankielisen yläluokan lisäksi painoi venäläisen hallitusvallan ies.

Kirjassa seurataan Andresin ja hänen vaimonsa ponnisteluja maatilallaan. Kuten Koskelassakin niin myös Vargamäellä elämä on lähestulkoon pelkkää raadantaa aamusta iltaan. Andres saapuu tilalle nuorena elinvoimaisena miehensä, mutta kirjan lopussa hän on ennenaikojaan vanhentunut ja kumaraan painunut mies. Elinvoiman hänestä kovan työn lisäksi vievät lukemattomat vastoinkäymiset, joita elämä hänelle ja hänen perheelleen matkan varrella tiputtelee.

Tietystä tuttuudestaan huolimatta kirjassa oli paljon kohtia, joissa tulee esiin se, miten paljon virolainen elämänmuoto poikkesi tuolloin suomalaisesta. Keskenään kiistelevät naapurit hakevat vähän väliä itselleen oikeutta tuomioistuimen kautta ja jos sitä ei saa oikeusistuimesta, niin silloin sitä haetaan paikallisesta krouvista, joka on paikkakunnan miesten kokoontumispaikka. Sillä aikaa kun miehet poikkeavat krouviin vaikkapa kirkonmenojen jälkeen istuvat vaimot rattailla ulkopuolella odotellen miestensä saapumista. Kirjan kuvaama maailman on lähes tulkoon täysin sen modernisaation ulkopuolella, joka 1800-luvun lopulla alkoi vähitellen vallata sijaa myös maaseudulla. Pieniä viitteitä kansallisesta heräämisestä ja kulttuurin leviämisestä myös metsäkylille Maan lupaus pitää sisällään, mutta niitä päästään ilmeisesti seuraamaan tarkemmin romaanisarjan muissa osissa, joissa pääosassa on Andresin poika Indrek, joka kirjan lopussa jättää Vargamäen ja lähtee Tarttoon opintielle.

Rakenteellisesti kirja on hyvin monitasoinen ja huomaa, ettei 1920-luvulla, kun kirja ensimmäisen kerran ilmestyi, ollut kustannustoimittajia editoimassa tekstiä. Kirja sisältää hyvin paljon toisistaan poikkeavia episodeja realistisesta elämän ja työn kerronnasta lyyrisiin luontokuviin ja myyttisiin tarinoihin. Mukana on myös paljon lasten kautta nähtävää elämää, joka tuo mieleen Tammsaaren suomalaisen aikalaiskirjailijan Teuvo Pakkalan. Nykylukija pöyristyy siitä väkivallan määrästä, joka kirjan sivuilta vastaan tulvahtaa. Fyysinen voima on suorin tie oman oikeuden ja vallan esiin tuomiseen ja sen kohteena on hyvin usein naiset, lapset tai palkolliset, miksei myös nenille hyppivä naapuri.

Kirjan lukeminen oli mielenkiintoista, mutta myös ajoittain melko väsyttävää ja tunnustankin välillä lukeneeni muutamia kohtia vain nopeasti silmäillen. Silti jokin kirjassa piti otteessaan ja halusin tietää miten vargamäkiläisille käy ja siksi kirjan kesken jättäminen ei käynyt mielessä missään vaiheessa. Tämän Maan lupauksen löysin kirpputorilta ja jos vastaan tulee muita osia, niin varmasti hankin ne itselleni, se luenko niitä koskaan on toinen asia.

5 kommenttia:

  1. Jaana, upeaa että kirjoitit tästä. Luin juuri viime talvena nämä Tammsaaren teokset ja mielestäni tämä ensimmäinen osa oli paras. Muistan, että minulla oli kovat odotukset seuraaville teoksille mutta hieman petyin. Vertausta Täällä pohjan tähden alla -teokseen ei voi välttää ja mieleeni jäi samoin myös kulttuurierot kuten krouvit. Riitaisa naapuri oli jopa koominen hahmo. Miten paljon kirjallinen teos voikaan vaikuttaa kulttuuriseen identiteettiin, ajatellaanpa vaikka Suomen kirjallista kenttää ilman Väinö Linnan teoksia.

    VastaaPoista
  2. Hauska tietää, että pidit tätä parhaana. En tosiaan tiedä, luenko muut osat, ehkä jos vastaan tulee.

    Totta tosiaan tuo Pearu-naapuri on koominen hahmo, mutta mielestäni Salokanteleen vertaus TPTA:n Kivivuoren Ottoon ei ollut kovin onnistunut. Otto on huumorimiehiä, mutta ei mitenkään koominen hahmo, kuten Pearu minun mielestäni on.

    VastaaPoista
  3. Luin tämän virolaisklassikon toistakymmentä vuotta sitten, joten kovin selkeitä eivät muistikuvani ole. Ehkä päällimmäiseksi on jäänyt tuo naapurusten tragikoominen riitely, siis sehän oli vallan raivostuttavaa oikeastaan, teki mieli huutaa kirjan henkilöille että lopettakaa nyt jo tuo älytön kierre...

    Jaanan tekstin luettuani mieleeni palautui myös kirjan oudoksuttava monityylisyys.

    Mieleenpainuva kokemus oli taannoin vierailla A.H.Tammsaaren kotipaikalla Vargamäessä, hyvä kohde Viron-matkalla:
    http://tammsaare.albu.ee/

    VastaaPoista
  4. Todellakin tragikoomisia olivat naapudeiden riitelyt ja olet oikeassa, että se oli ajoittain enemmän kuin ärsyttävää.

    Tuo museo on varmasti mielenkiintoinen paikka, rakastan kotimuseoita. Onko sinne kuinka pitkä matka Tallinnasta?

    VastaaPoista
  5. Virossahan välimatkat ovat lyhyitä, verrattuna Suomeen, Tallinnasta Google Mapsin mukaan on matkaa reilut 80 km. Pitänee olla liikkeellä omalla autolla, sen verran valtaväyliltä syrjässä tuo paikka on - itse vierailin siellä puutarhaharrastajien ryhmämatkalla, tilausbussilla liikuttiin.

    VastaaPoista