torstai 3. toukokuuta 2012

Aki Ollikainen - Nälkävuosi


Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Siltala 2012.  141 s.

Jotkin uutuuskirjat vain ovat sellaisia, että ne haluaa lukea mahdollisimman pian. Aki Ollikaisen esikoisteos Nälkävuosi tuntui sellaiselta luettuani kirjasta ensimmäisiä arvioita ja kommentteja. Historiallinen romaani 1860-luvun lopun nälkävuosista vaikutti aiheena niin mielenkiintoiselta, että kirjaa ei voinut jättää väliin. Tietoni aiheesta eivät ole mitenkään syvälliset. Tiedän sen, mitä suurin osa suomalaisista tietää: Äärimmäiset sääolosuhteet Pohjois-Euroopassa muutaman vuoden ajan tuhosivat viljasadon lähes kokonaan. Kun sato muuallakin Euroopassa oli normaalia huonompi nousi viljanhinta pilviin tai ainakin niin korkealle, että köyhimmillä ei ollut varaa sitä ostaa. Kun näissä köyhimmissä perheissä oli syöty viimeisetkin murenat jopa siitä kuuluisasta pettuleivästä, joutuivat he lähtemään sankoin joukoin maanteille kulkemaan ja etsimään jotain, jolla pysyisivät hengissä, edes seuraavaan hetkeen. Kerjäläisten valtavat laumat tukkivat tiet ja saivat parempiosaiset pelkäämään. Valtion korkein johto katsoi asiaa vain valtiontalouden näkökulmasta senaattori J.V.Snellmanin johdolla ja tämä esti avun saamisen silloin, kun sitä olisi eniten tarvittu. Tuloksena yli 100000 kuollutta.

Ollikainen kertoo kirjassaan talven 1967-1968 tapahtumia kolmesta näkökulmasta. Yhtäällä on torppariperhe, jossa äiti Marja joutuu lähtemään toivottomalle kerjuutielle lastensa Juhon ja Mataleenan kanssa. Hän joutuu tekemään äärimmäisen ratkaisun jättäessään perheen isän kuolemansairaana oman onnensa nojaan. Ratkaisun johtotähtenä hänellä on pelastaa lapset. Ilman unelmaa paremmasta tällaiselle matkalle ei voi lähteä ja Marjakin unelmoi kullanhohtoisesta Pietarista, jossa kaikki on paremmin.

Toisaalla ovat Renqvistin veljekset Lars ja Teo. Lars on senaattorin nöyrä apulainen, joka on jopa opetellut kurtistamaan otsaansa kuin jumaloimansa esimies senaatissa. Teo on lääkäri jonka huvituksiin kuuluvat seikkailut Katajanokan ja Punavuoren ilotaloissa. Välillä pääsee lukija tutustumaan myös itse senaattorin aivoituksiin. Kolmas näkökulma on senaattorin, jolla on ilmeinen esikuvansa Snellmanin ankarassa hahmossa.

He kävelevät kapea polkua metsän halki. Kun Marja kumartuu katsomaan puolukoita, kuuluu nopea, vihainen sähähdys, kuin hehkuva kekäle putoaisi veteen. Marja kiljaisee, hypähtää taaksepäin, laskeutuessa jalat eivät tapaa maata vaan Marja rojahtaa kyljelleen varpujen sekaan. Ensin hän näkee pakkasyön kalpeiksi piiskaamat puolukat epäselvinä pisteinä, sitten hän katsoo sähinän suuntaan ja hitaasti musta kerä alkaa hahmottua käärmeeksi. Sen silmissä on hallamarjan väri, kaksi hammasta suussa ovat kuin jääpuikkoja. Mutta kyy ei iske, sähisee vain. (NV s. 6)

Marjan matka Mataleenan ja Juhon kanssa on alusta alkaen kärsimysten tietä kuten kanssakulkijoidenkin. Kuoleman käärme vaanii koko ajan selän takana päästäkseen antamaan viimeisen kuolettavan piston. Matkan varrella kulkijat kohtaavat ihmismielen koko kirjon: ystävällisyyttä, hyvyyttä, sääliä, pelkoa, vihaa halveksuntaa, välinpitämättömyytä, hyväksikäyttöä. Kaikki nämä on otettava vastaan nöyränä, jotta saisi edes sen laihan ja harmaan vellin.

Tarinan moraalisena äänenä toimii Teo, joka miettii koko ajan omien tekojensa oikeutusta ja sitä maailmaa, jossa hän elää, sen arvoja ja moraalikoodistoja. Hän kyseenalaistaa paitsi oman toimintansa myös sen mihin hänen veljensä on senaattorin apulaisena sitoutunut. Ainoastaan ystäväänsä ja kollegaansa Johan Bergiä hän ihailee sillä tämä tekee kaikkensa auttaakseen niitäkin, joilla ei ole mitään ja tekee sen oman elämänsä kustannuksella.

Rinnastatko sinä Jobisi tähän kansaan Matias? Tähän, joka näkee nälkää, kun me runoilemme: pane leipään puolet petäjäistä, veihän naapurimme viljan halla. Oletko sinä koskaan maistanut petäjäistä leipää? Minä en. Emme me ole kansaa, Matias, emmekä koskaan ylitä sitä rajaa, joka meidän ja kansan välillä on. Meistä vain Johan kulki sen yli, meni kansan pariin ja kuoli sen tauteihin. ( NV s. 68)

Kirjan loppupuolella kaksi kerrottua maailmaa kohtaavat ja silloin on luopumisen ja hyvityksen aika. Raadollisesta ja synkästä aiheesta huolimatta kirjan loppuratkaisu antaa lukijalle jonkinlaisen valonsäteen.

Historiallinen romaani on lempigenreäni, varsinkin kun se on hyvin tehty. Historiallisten tapahtumien valottaminen yksityisen ihmisen kautta tuo historian aina lähemmäs ja saa  ihmiset usein kiinnostumaan sen kautta myös laajemmista tapahtumista. Ollikainen on saanut paljon mahtumaan tiiviseen muotoon ja 140 sivuun. Kieli on täsmällistä, mutta ei kuivan kertovaa, sillä sitä on elävöitetty mielenkiintoisilla metaforilla ja rinnastuksilla. Ainakin itselleni kielen tiiviys ja erilaiset piilotetut merkitykset tekivät sen, että kirjaa oli luettava hitaasti, ahmimalla paljon olisi jäänyt huomaamatta. Nimenomaan kielensä kautta Ollinkainen tuo historiallisen romaanin päivitettynä tähän päivään, saman minkä Katja Kettu teki Kätilöllään viime vuonna. Päivitetystä versiosta huolimatta Ollikainen on kuitenkin velkaa myös vanhemmalle historialliselle romaanilla ja luulen, että Ollikainen on esimerkiksi Linnansa lukenut.

Kirjan ovat lukeneet myös AmmaJoriMorreJossuMinna ja Booksy ja kaikki ovat pitäneet kirjasta kovin. Moni myös kiinnitti huomiota kirjan kauniiseen eleettömään ulkoasuun ja Elina Warstan kansikuvaan, joka teki minuunkin vaikutuksen. Harvoin pystytään ulkoasulla tuomaan esiin niin paljon siitä mitä kirja pitää sisällään ja samalla sitomaan se kuvattavaan aikaan.


12 kommenttia:

  1. Oih, enää parikymmentä onnekasta ennen minua kirjaston varausjonossa, kyllä se minunkin Nälkävuoteni pian odottaa. Jokaisen kirjasta lukemani arvion myötä vakuutun entistä enemmän tämän kirjan hienoudesta ja toisaalta myös ajankohtaisuudesta siinä mielessä, että ihmisten osakseen saama hyvä jakaantuu koko ajan taas epätasaisemmin...

    Odotan innolla tätä lukukokemusta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on nopealukuinen, joten etköhän sen pian kirjastosta saa.
      Uskon, että aivan varmasti pidät tästä ja totta on tuo mitä sanot kirjan teemojen suhteesta meidän aikaamme.

      Poista
  2. Erinomaisen hyvä bloggaus!

    Vaikuttaa kovin mielenkiintoiselta tämä, kaikkien näiden lukemieni arvosteluiden pohjalta.

    Minua on jo lukion historiantunneilta saakka erityisesti kiehtonut tuo 1860-luku. Miten voi yhteen vuosikymmeneen mahtua niin paljon; Merkittävää valtiollista kehitystä, teollistuminen sai vauhtia, talous kehittyi, ja lisäksi sellaisia pieniä detaljeja kuten kansakoululaitoksen synty, Suomen markan käyttöönotto, ensimmäinen rautatie jne. Ja toisaalta sitten nämä julmat nälkävuodet.

    Kun selailee sukukirjan sivuja, paljastuu armoton totuus: Nälkävuodet ovat todella niittäneet satoa noista ylä-savolaisista torpista: On esimerkiksi perhe, jonka neljästä lapsesta kolme on kuollut 10-14.5 1868. Elivät läpi pitkän talven, mutta kevät sitten vei, liekö joku tauti tullut.

    Vähän vaikuttaisi siltä että tämä kirja on luettava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Unni!

      Ollikaisen kirjassa senaattori, siis Snellman, edustaa juuri tätä 1860-luvun kehitysajattelua

      Voi miten mielenkiintoista, että pääset seuraamaan omankin sukusi vaiheita tämän asian tiimoilt. Aika karmivaa tuo esimerkkiperheesi kohtalo. Meillä ei ole sukututkimusta tehty, mutta torppariväkeä on minunkin suvussani, joten ilmeisesti myös siinä ovat nälkävuodet niittäneet satoa.

      Poista
  3. Aamen. Olen ihan samoilla linjoilla kanssasi. Hyvä bloggaus, Jaana!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Amma ja taidamme olla samoilla linjoilla ;)

      Poista
  4. Minäkin varasin tämän jo kirjastosta, koska jostain mainitsemastasi blogista kirjan bongasin. Vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta. Palaan kirjan luettuani arviosi pariin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervetuloa uudestaan ja toivottavasti myös sinä kirjoitat tästä. Haluaisin lukea sinunkin näkemyksesi kirjasta.

      Poista
  5. Kauniisti kirjoitettu! Tuo on hyvä huomio Teosta, että hän on ikään kuin moraalisen pohdiskelun kanava; en tullut ajatelleeksi ollenkaan, mutta nyt kun sen sanot, näinhän se on.

    Luulen, että olen juuri sellainen liian nopea lukija, jolta jää usein väliin jokin symbolinen taso. Nälän käärmettäkään en nähnyt... mietin vain, että nyt vaelletaan Romaniasta Helsinkiin kullanhohtoista Pietaria etsimään. :-/

    Ja olipas vaan sinulla melkoiset pohjatiedot Nälkävuosista! Minä en tiennyt tuosta puoliakaan, eikä valtiojohdon roolista ollut jäänyt mitään muistijälkeä, jos olin siitä edes kuullut. Murtavia voimia toki nosti julkisvallan roolin esille, joten siinä mielessä Nälkävuosi vain täsmensi kuvaa.

    VastaaPoista
  6. Kiitos Booksy!

    Tuo käärme kurkisteli tuon lainaamani alun jälkeen tekstissä muutamaan otteeseen myöhemminkin ja jotenkin minusta se oli niin vahva kuva, että se jäi mieleen.

    Tuo mielleyhtymä nypypäivän kiertolaisiin kävi mullakin mielessä ja sai myös pohtimaan omaa suhtautumista ja asennetta asiaan, ehkä vähän Teon tavalla.

    Jotain on jäänyt mieleen Suomen historian perusopinnoista ja yleisesityksistä, mutta tuossa ne tiedot sitten taisvatkin olla.

    VastaaPoista
  7. Tulinpa nyt vilkaisseeksi Suomen väkiluvun kehitystä Wikipediasta. Näköjään kasvu on ollut kaikkein hitainta juuri 1860-luvulla, eikä syystä ole epäselvyyttä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei todellakaan, ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä, nälän lisäksi tauteihin.

      Poista