tiistai 22. toukokuuta 2012

György Spiró - Kevätnäyttely



György Spiró: Kevätnäyttely. Tavaszi Tárlat, käänt. Juhani Huotari) Avain 2012. 308 s.

Ne olivat oikeassa, jotka nousivat järjestelmää vastaan. Tämä järjestelmä tekaisee oikeusjuttuja, tuomitsee syyttömiä kuolemaan, kiduttaa, lähettää rangaistusleirille, karkottaa ihmisiä kodeistaan, erottelee ihmisiä syntyperän perusteella aivan niin kuin edellinenkin, mutta ei rotu- vaan luokkaperusteisesti. Hyvätahtoiset idealistit - kuten hän - olivat arvioineet väärin tämän järjestelmän. Verellä ja hiellä, epäitsekkäästi ja uhrautuvasti he olivat työskennelleet sen hyväksi, vaikka sekin oli murhaava järjestelmä. ( KN, s. 270)

Luettuani Julie Orringerin kirjan Näkymätön silta, joka kertoi, ehkä hieman romantisoidusti, mutta mielenkiintoisesti, unkarin juutalaisten kohtaloista toisen maailmansodan aikana, heräsi kiinnostus lukea unkarilaista kirjallisuutta, joka liittyisi jotenkin Unkarin historiaan. Kuin tilauksesta tuli vastaan tämä György Spirón kirja, joka kertoo Unkarin sodanjälkeisen historian ehkä tunnetuimmasta tapahtumasta Unkarin kansannoususta 1956. Sodan jälkeen Unkarista oli tullut osa Neuvostoliiton etuvartiota ja maassa pitivät valtaa Neuvostoliiton tukemat kommunistit. Kansanousuun osallistuneet sadat tuhannet ihmiset vaativat maan demokratisoimista ja täydellistä irtautumista Neuvostoliitosta. Kansannousu sai kuitenkin verisen lopun, kun mielenosoittajat vaiennettiin neuvostosotilaiden väliintulolla. Tilanteen rauhoituttua alkoivat oikeudenkäynnit kapinassa mukana olleita vastaan.

Kevätnäyttelyn tapahtumat saavat alkunsa kansannousun ensipäivistä, joita kirjan päähenkilö Gyula Fátray seuraa sairaalasta käsin, jossa hän on toipumassa peräpukamaleikkauksesta. Fátray on koneinsinööri, uskollinen kommunisti ja juutalainen. Kansannousun aaltojen rauhoituttua ja päähenkilön peräpukamien parannuttua hän on valmis palaamaan työhönsä tehtaaseen. Jonkin aikaa hän luulee asioiden olevan kunnossa, mutta yhtäkkiä hän huomaa olevansa keskellä taphtumien pyörrettä, jotka muuttuvat yhä absurdimmiksi ja absurdimmiksi. Spirón kirjaa on kutsuttu kafkamaiseksi, sillä samoin kuin Kafkan Oikeusjutussa tässäkin päähenkilö joutuu koneiston riepottelemaksi, ilman että hän itse tai kukaan muukaan voi asioille mitään. Samalla kun hän itse hukkuu yhä syvemmälle ahdinkoonsa kääntävät entiset toverit ja ystävät yksi toisensa jälkeen selän hänelle. Viimein kuitenkin tulee yksi rohkea, jolla on tarpeeksi auktoriteettia ja yhdellä puhelinsoitolla palaavat asiat taas entiselleen.

Muuttavatko nämä tapahtumat kirjan sankaria, joksi kirjan kertoja häntä ajoittain ironisesti kutsuu? Huomaako hän ympärillä olevan yhteiskunnan sairauden ja oman asemansa yhtenä sen kannattajana. Tapahtumat saavat sankarin pohtimaan järjestelmän järjettömyyttä ja ylipäätään koko Unkarin lähihistoriaa. Hän itse oli sodan jälkeen ollut innolla rakentamassa kommunistista järjestelmää, sillä sotaa edeltävä ja sodan aikainen unkarilainen yhteiskunta oli ollut antisemitismin läpitunkema ja juutalaisten asema siinä oli ollut monella tavalla hyvin vaikea. Kommunismilla oli kuitenkin omat vihollisensa ja ne olivat luokkavihollisia ja sellaiseksi saatettiin leimata tarpeen tullen kuka tahansa. Mikään ei siis ollut muuttunut Gyulan elämässä eikä unkarilaisessa yhteiskunnassa. Surullista on myös se, ettei mikään muutu Guylassakaan, hän ei siis lopulta taidakaan olla sankari.

Olen edellä melko pitkästi kertonut kirjan sisällöstä ja tapahtumista ja kontekstista niiden ympärillä, sillä kirjan aihe on minusta edelleen mitä mielenkiintoisin. Ikävä kyllä Spirón kirja oli mielestäni äärimmäisen tylsästi ja väsyttävästi kirjoitettu. Ensinnäkin kirja vilisi ihmisten, virastojen ja paikkojen nimiä, joiden muistaminen tuotti vaikeuksia.  En myöskään oikein jaksanut innostua kirjan sivujuonesta, Fátrayn vaimon Katin virastossaan organisoiman sosialistisen taiteen kevätnäyttelyn kuvauksista. Kirjailija oli selkeästi tavoitellut ironistista sävyä ja joitakin valonpilkahduksia sieltä irtosikin, mutta pääasiassa se kuitenkin jäi avautumatta. Parasta antia olivat mielestäni sankarin yhteiskunnalliset pohdiskelut kirjan loppupuolella, mutta ne eivät onnistuneet pelastamaan kokonaisuutta. Heivasin kirjan monta kertaa pinon alimmaiseksi, mutta kaivoin sen aina sieltä esiin ja jatkoin lukemista ja vihdoin pääsin loppuunkin. Tämä oli minulle toinen kohtaaminen unkarilaisen kirjallisuuden kanssa, ensimmäinen oli Peter Nadasin Muistelmien kirja, jonka suurin toivein ostin Budapestin matkallemme muutama vuosi sitten. Kirja on edelleen kesken, ehkä sivulla 20, eikä se siitä tule etenemään. Sikäli olen siis päässyt eteenpäin, että tämän sain sentään loppuun.

Kirjasta aikaisemmin kirjoittaneet noora ja Maija ovat myös kokeneet kirjan melkoisen tylsänä. Arja ja Jaakko sen sijaan pitivät kirjasta.

Loppuun vielä muistutus ARVONNASTA, joka jatkuu tämän kuun viimeiseen päivään. 

10 kommenttia:

  1. oih - tämä on minulla tuossa jonossa mutta tylsä ja väsyttävä - eiiih!!
    harmillista. ja mä en meinaa saada luettua juurikaan mitään just nyt niin en antaisi tälle paljonkaan toivoa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En oikein tiedä onko tämä oikea kirja lukujumin purkamiseen,mutta toimii hyvänä unilääkkeenä ;)

      Poista
  2. Huokailen hieman samaa kuin anni.M. Nimittäin haluaisin lukea tämän tai ylipäätään unkarilaista nykykirjallisuutta, mutta pelkään tuota väsyttävyyttä ja kaikkia virastojen nimiä ym. No, pitää odotella sopivaa olotilaa ja ainakin kokeilla kirjan lukemista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla eivät nuo kohtaamiset unkarilaisen nykykirjallisuuden kanssa ainakaan vielä ole olleet kovin vakuuttavia, mutta en kuitenkaan anna periksi. Koitan ainakin vielä Imre Kerteszin kirjoja.

      Kokeile ihmeessä, ei se mitää ota, jos ei annakaan.

      Poista
  3. Kiitos, Jaana, rehellisestä kuvauksestasi. Olen ihan samaa mieltä, että kansannousu on mielenkiintoinen aihe, mutta kyllä kuvauksen on silti oltava mukaansatempaava. Viitisen vuotta sitten tuli teemalta Márta Mészárosin Päiväkirja-elokuvien sarja, jossa hitaalla tempolla käytiin läpi näitä samoja aiheita. Oli silti ihan ok.

    Kérteszin "Kohtalottomuus" oli jopa minullekin helppolukuinen, sain sen luettua päivässä. Sen verran olen sitä aihepiiriä lueskellut, että nyt kyllä alkaa jo keskitysleirit riittää.

    Jos joku sattuu tietämään Unkarista jotain muuta kuin näitä yhteiskuntakriittisiä kirjoja, niin saa kertoa minullekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä vain! Tuo mainitsemasi sarja vaikuttaa mielenkiintoiselta, harmi ,että se on mennyt ohi.

      Minäkin ottaisin mielelläni vastaan tietoa muun tyyppisestä unkarilaisesta kirjallisuudesta, mutta epäilen, ettei sitä ole kovin paljon suomennettu.

      Poista
  4. Onhan noita julkaistu vaikka kuinka paljon: Péter Esterházy, Imre Kertész, György Konrad. Péter Nádas. György Dragoman. Ja runoutta pilvin pimein. Tervetuloa kirjstooni tutustumaaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nadas ja Kertesz ovat noista sinun mainitsemistasi tuttuja. Nadasta yritin lukea, mutta ei ollut minun kirjani sekään, Kerteszin Kaleeripäiväkirjan löysin juuri kirppikseltä, pitää se jossain vaiheessa lukea. Muut mainitsemasi olivat minulle tuntemattomia, mutta pitää laittaa nimet korvan taakse. Miten muuten unkarilaiset naiskirjailijat, onko heitä suomennettu?

      Poista
  5. Jatkan vielä anonyyminä tuota unkarin kirjallisuutta. Unkarilaisia naiskirjailijoita ei ole suomennettu, paitsi Kristina Tóthin novellikokoelma Viivakoodi. Hannu Launonen on kyllä suomentanut naisrunoilijoita mm. Tóthia ja Zsuzsa Rakovszkya.
    Löisin nämä blogisi ihan sattumalta eilen kun hain sitä Spiroa. Aivan loistavia juttuja ja kommennetteja. Minun alkukesäni on mennyt Dostojevskin parissa.
    Täällä puhuttiin myös virolaisesta kirjallisuudesta, joka sisältyy myös kirjastooni. Olen samaa mieltä erään kommentoijan kanssa Totuus ja oikeus sarjasta. Maan lupaus on loistava, mutta kyllä jatko-osatkin ovat hyviä. Tätä uusinta en ole vielä ostanut. Seuraava ostos on Mats Traatin Haralan Elämäntarinoita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tänne saa anonyyminäkin kommentoida ja on tosi hauska kuulla, että olet löytänyt mielenkiintoisia juttuja.

      Tuon Tothin kirja pitää painaa mieleen. Olen aina vähän vierastanut novelleja, mutta olen yrittänyt niihin vähitellen totuttautua, joten tuota Viivakoodiakin voisi kokeilla.

      Luulen, että jatkan tuota Tammsaaren Totuus ja oikeus sarjaa jollain aikataululla, sen verran se kuitenkin jäi mieltä kutkuttamaan. Muista virolaisista minua kiinnostaisivat tällä hetkellän Viivi Luikin ja Mari saatin kirjat.

      Poista