keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Märta Tikkanen - Vuosisadan rakkaustarina



Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina ( Århundradetskärlekssaga, suom. Eila Pennanen) Tammi 2010. 173 s. Kuvitus Henrik Tikkanen

Tietyllä tavalla tämä Märta Tikkasen ensimmäisen kerran vuonna 1978 ilmestynyt runomuotoinen avioliittokuvaus oli itselleni tuttu jo hänen elämäkerrallisesta teoksestaan Kaksi - Kohtauksia eräästä taitelija-aviolittosta, joka on kuvaus Märta Tikkasen ja kirjailija, kuvataitelija Henrik Tikkasen vaikeasta avioliitosta, joka päättyi Henrikin kuolemaan leukemiaan vuonna 1984. Tämä Vuosisadan rakkaustarina oli jo pitkään kiinnostanut minua, mutta jotenkin kirjan runomuoto pelotti ja vieraannutti. Kun jokin aika sitten luin Pentti Saarikosken runomuotoisen elämäkerran Eino Leino - Legenda jo eläessään huomasin, että tekstin muodolla ei ollut niin paljoa väliä kuin olin kuvitellut, joten kun löysin Vuosisadan rakkaustarinan hulluilta päiviltä nappasin sen mukaan ja nyt on kirja luettu. Kokemus on pitkälti sama kuin Saarikosken kohdalla, tekstin muodolla ei tässäkään ollut väliä, vaan luin sitä ikään kuin romaania, tosin jonkin verran pidätellen ja makustellen lauseita ja rytmiä. Lukukokemusta tosin varmasti helpotti, että tiesin Kaksi teoksen perusteella mistä on kysymys. Kirjan runot ovat pitkälti naisen puhetta miehelle ja näin teksistä syntyy tarina eräästä avioliitosta, jonka piti olla vuosisadan rakkaustarina. Muutamat kirjan runoista toimisivat minusta hienosti ihan omillaankin ja kirjoittelin joitakin ylös, jotta muistaisin ne myöhemminkin.

Kirjan takakannessa kerrotaan, että tämä Märtan kirja on vastaus hänen miehensä omaelämäkerrallisille romaaneille, erityisesti teokselle Mariankatu 26. Henrik Tikkasta en ole vielä lukenut, mutta nyt odottaa hyllyssä kirjastosta lainattu osoitetrilogia. Tulette siis saamaan lähiaikoina Tikkasia ihan roppakaupalla, olettaen tietenkin, että pidän Henrik Tikkasen tavasta kirjoittaa.

Alkoholistin vaimo 
se on sellainen
joka on aina väärin päin
kääntyipä minne hyvänsä.
(VR, s.12)

Kirjan ensimmäinen osa kuvailee alkoholistiperheen arkea, eikä minkä tahansa perheen, vaan perheen, jonka isä on tunnustettu valtakunnallinen intellektuelli ja jossa vaimo myös haluaisi tehdä omaa luovaa työtään, mutta alkoholistiaviomiehen ja 4 lapsen hoitaminen on viedä kaikki mehut. Humalassa ollessaan mies on voimansa tunnossa ja kaameina kankkuspäivinä hän kaipaa huomiota ja suojelua osakseen kuin oikuttelevin pikkulapsi. Pikkulapsesta hänet erottaa vain hänen kykynsä voimalla  hallita ympäristöään. Runoissaan Märta käsittelee tätä arkea, joka ei ole kulttuuripiirien boheemia elämää jollaisena se halutaan jossain nähdä, vaan rujoa eritteiden ja hajujen koristamaa selvitymiskamppailua, jossa on mukana lasten pelkoa, pettämistä, alentamista ja väkivaltaista käyttäytymistä. Märta kuitenkin varoo heittäytymästä marttyyriksi, tai jos sen joskus tekee, pyrkii hän mahdollisimman nopeasti nousemaan ylös siitä kuopasta. Kun tilanne on muutenkin tarpeeksi paha, hän pystyy jonkin verran jopa ironisoimaan tilanteella: parasta on silloin kun mies on sammunut, näin hän ei vähään aikaan häiritse muun perheen elämää.

Me muutimme yhteen
ei siksi että
halusimme
vaan siksi että emme voineet muuten olla
(VR, 78)

Kirjan toinen osa käsittelee rakkautta, sitä vuosisadan rakkaustarinaa, joka vähitellen muuttuu syvästä rakastumisesta lapsiperheen, alkoholistiperheen ja taitelijaperheen kautta epäilysten ja ajoittain jopa suoranaisen vihan leimaamaksi liitoksi, josta ei kuitenkaan kumpakaan osaa irrottautua. Märtalle ainoa keino edes jossain määrin murtautua irti perhe-elämän puristavasta ympyrästä on työ, sekä kotona tehtävä kirjallinen työ että kodin ulkopuolella oleva virkatyö. Niiden kautta hän kokee saavansa sitä arvostusta osakseen, jota ilman hän avioliitossa jää.

Haluaisin kirjottaa
äideistä
haluaisin kirjoittaa Fredrikasta
haluaisin kirjoittaa
heistä kaikista
jotka ovat kuolleet
ja joita minä rakastan ja kaipaan 
[...] (VR, s. 144)

Kolmannessa osassa pääosaan nouseekin työ ja sen merkitys omalle identiteetille. Märta liittää itsensä oman sukunsa naisten ketjuun, jossa jo ennen häntä on ollut lahjakkaita naisia, jotka olivisivat halunneet kirjoittaa, mutta joiden on kuitenkin ollut pakko tukahduttaa itsensä. Märta näkee, että hänen on katkaistava tämä ketju aikaisempien sukupolvien naisten vuoksi, mutta ennen kaikkea hänen itsensä vuoksi. Samalla hänen taistelustaan tulee osa yleisempää naisten taisteua oman asemansa parantamiseksi.

Tikkasten avioliitosta tuli siis molemmille puolisoille osa heidän taitelijuuttaan. Kahden voimakkaan persoonallisuuden yhteentörmäyksestä syntyi sellaisia tunteita, jotka inspiroivat ja pakottivat kirjoittamaan ne ulos myös muiden luettaviksi. Oman perhe-elämän tuominen julkisuuteen, varsinkin kun on lapsia, on aina kaksipiippuinen juttu. Tikkaset kuitenkin tekivät tämän ratkaisun, enkä minä voi heitä siitä tuomita. Ainakin Märtan käsissä siitä on syntynyt oivaa tekstiä, jolla on kantavuutta yleisemminkin, erityisesti naisen aseman esiin tuomisessa Myöhemmin hän pääsi vielä toteuttamaan jo tässä kirjassa esiintuoman haavensa kirjoittaa sukunsa naisista, kun Emma ja Uno ilmestyi.

Kirjan ovat aiemmin lukeneet ainakin LiisaKaroliina ja Sanna.

10 kommenttia:

  1. Kirjoititpa hienosti ja analyyttisesti tästä kirjasta, joka on varsin tuoreena mielessäni. Olisikin jännä muuten tietää, millaisena tämä olisi näyttäytynyt, ellei olisi lukenut Kaksi-teosta tai muuten tietäisi aika paljon Tikkasten tarinasta.

    Ja voi, sinulla on jo Henrikin osoitekirjat! Minäkin haluaisin ne - samoin kuin lisää Märtaa - lukea, mutta kun on sitten niin paljon muutakin... Jospa saisin suomenruotsalaisuushaasteeni kirittämänä luettua niitä kuitenkin tämän vuoden puolella.

    Minä tietyllä tavalla ihailen todella paljon ihmisiä, jotka tuovat oikean elämänsä kirjallisuuden kautta nähtäville, mutta siinä on tuo ei-ihan-pieni dilemma, kun mukana on aina muitakin ihmisiä - etenkin ne lapset... Nyt tuli mieleen, että tämä intoni elämäkerrallisuutta ja autofiktiota kohtaan on aika jännä, kun toisaalta vierastan toisenlaista, ns. keltainen lehdistö -julkisuushakuisuutta tosi paljon. Hmm.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Karoliina!

      Kävin nappaamassa osoitekirjat kirjatosta ennen Moskovaan lähtöä. Ajatus niistä on muhinut jo niin kauan, että päätin vihdoinkin lukea ne.

      Minäkin vierastan todella paljon keltaista lehdistöä, mutta en ole myöskään kiinnostunut elämäkerrallisesta kirjallisuudesta pelkästään sen itsensä takia, vaan mukana on aina oltava jokin itseäni kiinnostava pointti ja mielellään hyvin perusteltuna ja kirjoitettuna.

      Poista
  2. Ohoh - tämä kirja on "pitäisi lukea" -listalla, mutta juttusi luettuani on nyt ensimmäisen kerran sellainen tunne, että "haluaisin lukea".... Kiitos siis tästä! :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että juttu liikautti jotain, joka laittoi sinut haluamaan kirjan lukemista.

      Sitä paitsi, tämän kirjan sinä hotkaiset aamupalaksi.

      Poista
  3. Vuosisadan rakkaustarina on tosiaan mielenkiintoinen runokirja siinä mielessä, ettei sitä lukiessaan tunne läheskään aina lukevansa runoa, mutta toisaalta melkein kaikki kohdat ovat kokonaisuudesta irrotettuna hienoja runoja. Tämä oli minulle ehdottomasti yksi viime vuoden hienoimpia lukukokemuksia.

    Minäkin aion tutustua Henrik Tikkaseen. Toivottavasti mahdollisimman pian.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisa, minustakin kirjan monet runot olivat hienoja myös itsenäisinä teoksina ja muutamat tuntuivat jopa sen verran tutuilta, että olen niitä jossain aiemmin lukenut itse pääteoksesta irrotettuna.

      Kivaa jos sinäkin tartut H. Tikkaseen lähiaikoina.

      Poista
  4. Hmm, tämä täytyy lukea jo ihan tuon runomuodon takia, kun myös Liisa on sitä mieltä, ettei se "hidasta". Olisin kyllä vierastanut sitä ilman arviotasi. jäin miettimään, kuinka pitkälle henkilöistä kuitenkin tulee fiktiivisiä niin omaelämäkerrallinen teos kuin onkin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin tosiaan vierastin tätä aiemmin juuri runomuodon perusteella, mutta ei se todellakaan ole tässä hallitseva, sillä kyse on kuitenkin kertomuksesta.

      Riippuu varmasti omaelämäkerrallisuuden asteesta, jotkut ovat fiktiivisiä kuin toiset. Puhdasta faktaa ei (oma)elämäkerrallinen kerronta koskaan ole. Tässä nimenomaisessa teoksessa runomuoto tuo mukanaan sen, että erilaiset tunnereaktiot korostuvat tapahtumien kustannuksella ja varmasti näin jonkin verran vääristävät kuvaa todellisuudesta.

      Poista
  5. Tämä on kiinnostava.

    Olen tutustunut joskus Tikkasiin tv-ohjelmien tms kautta, Henrik luultavasti piirsi Hesariin, ja oli voimakas persoona. Märtalta olen lukenut Miestä ei voi raiskata, lainasin sen joskus kirjastosta, minusta se oli varsin vaikuttava teos, silloin kun sen luin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole itse lukenut "Miestä ei voi raiskata" teosta, mutta haluaisin kyllä kovasti ja varmasti tartun siihen, jos se tulee eteen.

      Ainakin Märtasta tuli jokin aika sitten dokkari, jossa hän kävi läpi omaa elämäänsä. Näkyi muuten aikamoisena piikkinä blogin tilastoissa, sillä paljon oli haettu googlen kautta tietoa Tikkasista.

      Poista