perjantai 29. kesäkuuta 2012

Kun bloggari saa kohtauksen...


Päästyäni jälleen Porvoon kotiin olen joutunut jonkinlaisen järjestelymanian kouriin (tyypillistä neitsyt-ihmisille, ei tarttuvaa, ainakin mikäli katsoo lapsiani). Olen raivannut kaappeja, roudannut kamaa kirppikselle, pessyt ikkunoita, vaihtanut huonekalujen paikkoja. Lisäksi toteutin mielessäni pitkään muhineen suunnitelman, joka liittyy kirjahyllyihimme. Siirsin olohuoneessa aiemmin kahdella eri seinällä olleet hyllyt yhdelle seinustalle ja nyt meillä on hieno yhtenäinen kokonaisuus.



Kirjahyllyjä siirrettäessä oli tietenkin poistettava hyllyistä kaikki kirjat ja siitä sain oivan syyn järjestellä kirjat uusiksi. Laitoin suomalaisen kaunokirjallisuuden kirjailijoiden nimien mukaisessa aakkosjärjestyksessä omaan kokonaisuuteensa. Lisäsin mukaan myös (oma)elämäkerrallisen kirjallisuuden aina kunkin kirjailijan kaunokirjallisten kirjojen perään, kuten esimerkiksi alla Aino Kallaksen kohdalla.



Ulkomaisen kaunokirjallisuuden järjestin maittain aakkosjärjestykseen ja maiden sisällä kirjailijat aakkosjärjestykseen. Samalla tein tilastoa maista ja lukumääristä. Hyllystämme löytyy kirjailijoita 26 eri maasta, pääosin Euroopasta. Suurin määrä kirjoja on kuitenkin yhdysvaltalaisilta kirjailijoilta, 60, toiseksi eniten Venäjältä 54 ja kolmanneksi eniten Iso-Britanniasta 42. Kotimaisten ja ulkomaisten kirjojen osuus on suurin piirtein yhtäsuuri.



Pikkuhyllyyn pääsivät erilaiset taide, elokuva ja musiikkikirjat, kuten myös matka- ja kaupunkikirjat sekä kulttuurihistoriaa edustavat kirjat. Yläkerrasta löytyy vielä poliittiseen historiaan liittyvät kirjat ja sekalainen Venäjän historiaan ja yhteiskuntaan liittyvä kirjakokoelma. Ne eivät nyt päässeet kuviin.

Tämä on tilanne nyt, uusi järjestely on edessä kun vuoden päästä muutamme takaisin Suomeen ja kaikki siellä olevat kirjat pitää sijoittaa johonkin. Sitä en nyt kuitenkaan murehdi ja lopetan tähän päivää tämän hosumisen ja pyhitän illan sohvalle ja viinilasilliselle. Sohvalta voin ihailla uutta kirjahyllyäni :)

Loppuun vielä kuva lempparisisustuskirjastani, joka sekin pääsi esille ja arvoiselleen paikalle. Hauskaa viikonloppua!



sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Eeva Kilpi - Häätanhu



Eeva Kilpi: Häätanhu, WSOY 1991, 258 s.

Kaikki tällainenkin tuli mieleen, tuntui yhtäkkiä vakavalta. Miten hirveän paljon hän olikaan ajatellut täällä yksinäisinä kesinään. Miten paljon ajatukset, ajatusten seura, oli ruvennut merkitsemään hänelle. Miten monenelaiset ajatuskokeilut olivat syntyneet mielessä ja houkutelleet kehittelemään itseään, sepittämään mahdollisuuksia, jotka olisivat voineet olla jos...Se oli kiehtovaa ja vuosien mittaan se oli todella korvannut ihmisten seuran, pitkälti. Miestä se ei korvannut. Puolisoa. Elämäntoveria. Hän ei voinut sille mitään että vuosien itsenäisyyden ja lopulta hyvin sujuneen yksinäisen elämän jälkeen joutui myöntämään tämän aataminaikaisen totuuden. Tai paremminkin: oli tullut vaiheeseen jolloin oli jälleen valmishyväksymään sen elämäänsä. (HT, s. 123)

Eeva Kilven Häätanhussa, joka on ensimmäisen kerran ilmestynyt 1973, Anna Maria, keski-ikäinen naisopettaja, neljän aikuisen pojan äiti, viettää viimeistä kesäänsä rakkaassa maapaikassaan metsän keskellä, lampien rannalla. Mukana hänellä on uskollinen, mutta jo vanhuuden merkitsemä koiransa Ruska. Koska kesä tulee olemaan Anna Marian viimeinen, jonka hän talossaan viettää haluaa hän kokea kaiken mahdollisimman täydesti. Kesän jälkeen häntä odottaa suuri elämänmuutos: muutto miehen perässä Kanadaan.

Ajallisesti kirja kattaa koko kesän kirjon alkukesän vehreydestä alkusyksyn täyteläisyyteen. Anna Maria seuraa tarkkaavaisesti kesän etenemistä muun muassa tarkkailemalla erilaisten kasvien kukintaa ja lintujen pesimäpuuhia ja erilaisten pikkuolioiden esiintymistä luonnon kiertokulussa. Hän suree ympäristön puolesta jota avohakkuut ja saastuminen ovat jo rapauttaneet ja siksi hän haluaa pitää kynsin ja hampain kiinni oman maapalstansa luonnonmukaisuudesta. Myös mahdollisen lomakylän nouseminen kauhistuttaa Anna Maria.

Mökin yksinäisyydessä Anna Marialla on aikaa ajatella, punnita menneitä tekoja ja elämää, suhteita lapsiinsa ja entiseen mieheensä, mutta myös suunnitella tulevaa. Muutto Kanadaan Ronin perässä avaa täysin uudenlaisen elämän alun, jota hän ei ollut osannut enää odottaa. Talossa edelliskesänä vietetty yhteinen aika on hitsannut heidät yhteen  ja saanut Anna Maria kaipaamaan asioiden jakamista toisen kanssa yksinäisten vuosien jälkeen. Menneisyyksistään puhumista Anna Maria ja Ron välttivät, sillä he eivät halunneet sitä painolastiksi.

Heillä oli molemmilla jo yksi elämä takanaan. He eivät tulisi olemaan toisilleen perhe. He olisivat mies ja nainen, yhdessä elävät ystävät. (HT, s. 78)

Kesä ei ole Anna Marialle pelkästään hyvästien jättämistä rakkaaksi muodostuneelle paikalle vaan myös Ruska-koiralle. Koira on ollut hänen tärkein kumppaninsa yksinäisinä vuosina ja luopuminen tuntuu vaikealta. Kun Anna Marialle on koittamassa uusi elämä, joutuu Ruska sanomaan hyvästit omalleen.

Illalla tuvassa istuessaan, päivän töitä lopetellessaan, Ruskan maatessa jalkojen juuressa Anna Maria muisti äkkiä laulun joka oli soinut mielessä. Sehän oli Jylhän Häätanhu: On ilo sulla, mut suru mulla, on mulla hautajaiset, sulla häät...Sun onnes tähden pois täältä lähden, sun silmäs siunaten mua seuratkoon.
Päiväkausia se oli soinut mielen taustalla yrittäen tunkeutua tajuntaan ja jokin hänessä oli ilmeisesti torjunut sitä koko ajan.
Kerran alkuun päästyään se hulvahti esteettömästi mieleen koko surullisuudessaan, samalla kun Ruska liittoutuneena hänen piilotajuntansa kanssa, nosti käpälänsä hänen jalalleen saadakseen huomiota osakseen, kuin vanha ihminen jolle kosketus alkaa korvata aistien heikkenemisen. (HT, s. 174)

Kilpi kirjoittaa kauniisti Anna Marian kumppanuudesta Ruskan kanssa ja hänen luontohavainnoistaan. Hän maalaa kesän tunnelman täyteläisin vedoin ja siksi kirja onkin mitä loistavinta luettavaa keskikesän ollessa kukkeimillaan. Kilpi tuo myös esiin monia osuvia huomioita lasten ja aikuistuvien lasten suhteesta, kuten myös elämänkumppanin merkityksestä. Samanlaisia mietteitä hän on pohtinut myös Naisen päiväkirjassa, jota voikin pitää Häätanhun sisarteoksena.

Pääosin pidin kirjasta, mutta ihan täysin en ihastunut. Teksti oli ajoittain vähän liian pikkutarkkaa kuvailua, ja siksi lukeminen välillä hieman herpaantui. Itse keski-ikäisenä mietin myös Anna Marian suhtautumista ikäänsä. Jotenkin ajoittain hänen ajatuksensa vaikuttivat siltä, kuin hän olisi ollut huomattavasti vanhempi, jonkinlaista elämän uupumusta ja luovuttamista hänessä oli aistittavissa. Nämä muutamat hieman negatiiviset kokemukseni eivät kuitenkaan estä suosittelemasta tätä kirjaa lähes täydellisenä kesäisenä lukukokemuksena.

perjantai 22. kesäkuuta 2012

Lionel Shriver - Jonnekin pois


Lionel Shriver: Jonnekin pois ( So Much for That, suom. Seppo Raudaskoski) Avain 2011, 535 s.

"Meidän asiamme ei ole päättää, mikä on "hyvää elämää" ja mikä "huonoa elämää", Carol sanoi, "tai mitä joku haluaa sitten, kun ei voi enää puhua puolestaan. Kultaseni, ihmiselämä on pyhä. Kaikissa muodoissaan. Älä ikinä unohda sitä."
"En minä ymmärrä, mikä siinä on niin hemmetin pyhää", Flicka sanoi itsepäisesti. "Joskus se on surkeaa ja tyhmää. Terri Schiavon kuoleman sureminen on sama kuin itkisi sitä, että on astunut ötökän päälle." (JP, s. 220)

Tässä vuoropuhelussa kiteytyy se, mikä Lionel Shriverin kirjassa Jonnekin pois on keskeistä:  voiko elämän arvoa mitata rahassa ja ovatko erilaiset elämät yhteismitallisia toistensa kanssa. Shriver marssittaa eteemme kaksi perhettä kaikessa tavallisuudessaan ja poikkeavuudessaan. Kirja alkaa Shep Knackerin mietteillä siitä, mitä olisi pakattava mukaan, kun aikoo lähteä matkalle loppuelämäkseen. Shep on päälle 40-kymppinen, entinen remonttiliikkeen omistaja, nykyinen työntekijä, joka on koko aikuisikänsä haaveillut muutosta pois Yhdysvalloista. Hän on kaivannut jonnekin pois, paikkaan, missä työnteko ja pärjäämisen oletukset eivät määritä koko elämää. Tätä haavettaan varten Shep on säästänyt sijoitustilille mukavan summan, jonka tarkoitus on kattaa loppuelämän kustannukset. Kun hän vihdoin päättää lähteä matkaan, tielle kerääntyy kuitenkin ylittämättömiä esteitä. Hänen vaimonsa Glynis sairastuu harvinaiseen ja vaikeaan vatsakalvon syöpään, mesotelioomaan ja vähitellen Shep huomaa sijoitustilinsä saldon hipuvan vaimonsa hoitokuluihin voimassa olevasta sairasvakuutuksesta huolimatta.

Shepin ystävä ja työtoveri Jackson on oppositiossa amerikkalaista yhteiskuntaa vastaan ja kokee valtion ainoastaan kuppaavan kansalaisiaan ilman että antaa mitään vastineeksi. Jacksonin katkeruuden taustalla on hänen 16-vuotiaan tyttärensä Flickan vaikea ja harvinainen sairaus, nimeltään familiaalinen dysautonomia, joka määrittää koko perheen elämää yötä päivää. Flickan lisäksi Jacksonia vaivaa myös alemmuuskompleksi suhteessa vaimo Caroliin, joka on paitsi kaunis, niin myös älykäs ja miestään huomattavasti koulutetumpi.Korjatakseen suhdettaan vaimoonsa Jackson päätyy epätoivoiseen tekoon, jolla on kauaskantoiset seuraukset paitsi Jacksonin perheelle, niin myös hänen ystävlleen Shepille ja tämän perheelle.

Shriverin kirja on kaiken kaikkiaan hyvin kantaaottava ja poliittinen pohtiessaan henkilöhahmojensa kautta amerikkalaisen yhteiskunnan kipupisteitä. Selkeimmin näitä paiseita yrittää puhkoa Jackson, mutta usein hän lipuu mielipiteissään toiseen äärimmäisyyteen. Vaikka Shep periaatteessa on amerikkaisen elämänmuodon mallikelpoinen edustaja, myös hänessä kytee kapinahenki, kuten hänen pakosuunnitelmansa osoittavat. Unelmansa Shep pystyy totetuttamaan vasta äärimmäisten tapahtumien jälkeen ja silloin niissä on aivan toisenlainen henki. Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa kasvaneelle lukijalle Shriverin silmien eteen vyöryttämä elämän kalleus, varsinkin vakavan sairauden kohdatessa, pöyristyttää. Shepin sijoitustilin saldo, joka kirjan alussa näyttää pitkälti yli 700000 dollaria hupenee vaimon sairauden edetessä hyvin pian nollille, sillä Shepin työnantajan työntekijöilleen hankkima vakuutus ei kata läheskään kaikkia sairaudesta syntyviä menoja. Vaihtoehtoja maksulliselle hoidolle ei käytännössä kuitenkaan ole, joten systeemiin on alistuttava.

Vaikka kirjan päähenkilöhahmot Shep, Glynis, Jackson, Carol ja Flicka eivät ole mitenkään moniulotteisia tai kompleksisia hahmoja, pystyy Shriver heidän kauttaan tuomaan kattavasti esiin erilaisia näkökulmia, joiden kautta asioiden monimutkaisia eettisiä, moraalisia ja käytännöllisiä puolia on mahdollista valottaa. Ajoittain kerronnassaan on vähän luennoimisen ja osoittelemisen makua, kun Shriver vyöryttää esiin niitä monia erilaisia puolia, joiden kanssa vakavasti saiarastuneet joutuvat kamppailemaan ja miten systeemi armotta tiputtaa pois ne, joilla ei ole varaa maksaa. Täydellistä systeemiä ei ole luotukaan ja myös tässä meidän pohjoismaisessa "onnelassamme" ihmiset voivat pahoin, mutta silti ei voi olla miettimättä sitä, mitä puhutaan syntymisestä Suomeen lottovoittona ja sen osuvuudesta mietittäessä mahdollisuutta saada tasapuolista hoitoa vakavan sairastumisen sattuessa. Tuhdista asiapainoitteisesta vyörytyksestä huolimatta kirjan kerronta kulkee jouhevasti eteenpäin ja se tuo esiin ihmiselämän monet puolet raadollisesti, mutta myös lämpimästi ja humoristisesti.

Tässä ilmassa ja raukeudessa on jotain. Vaikea kuvitella, että millään olisi sen suurempaa merkitystä. (JP, s. 515)

Jonnekin pois on ensimmäinen kirja, jonka olen Shriverilta lukenut, mutta se ei jää viimeiseksi. Se, etten ole aiemmin hänen kirjoihinsa tarttunut on johtunut pitkälti siitä, että olen pelännyt niiden synkkiä ja rankkoja aiheita. Tämä kirja ainakin osoitti, että vaikka aihe on vaikea ja synkkä, voi kirja silti olla myös valoisa ja voimaannuttava. Sen jälkeen, kun olin lopettanut lukemisen, olin vielä pitkään kirjan tunnelmissa ja muistelin sen henkilöitä lämmöllä.

Kirjasta on useita blogiarvioita ja linkitänkin tähän vain Katjan arvion, josta löytyy linkkejä useaan muuhun.

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Kirjankansirunoja



Pilvet. Kellopoijut.
Totta!
Torstai on toivoa täynnä.



Miehet
Oudot vaeltajat
pääkallolipun alla, tehtaan varjossa.
Kimpassa tuulesta temmattu tyttöystävä.



Kesäkirja
Perhonen paidan alla.
Ihmiset suviyössä.
Rannalla neidonkenkä
Elokuu. Vilja oraalla.


Kiitos Anna Elina haasteesta!

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Ljudmila Ulitskaja - Medeia ja hänen lapsensa


Ljudmila, Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa (Медея и её дети, suom. Arja Pikkupeura) Siltala 2012, 359 s.


Medeia oli siihen saakka viettänyt koko elämänsä samoilla seuduilla, ellei otettu lukuun tuota ainokaista Sandran ja tämän Sergei-esikoisen saattomatkaa Moskovaan. Paikallaan vietetyssä elämässä oli aivan omia aikojaan tapahtunut suuria myllerryksiä - vallankumouksia ja hallitusten vaihdoksia, oli ollut punaisia, valkoisia, saksalaisia ja romanialaisia, väkeä oli karkotettu ja toisia, juurettomia tulokkaita, asutettu. Kaikki tämä oli lopulta tehnyt Medeiasta yhtä sitkeän kuin kiviseen maaperään juurensa kietonut puu, joka kasvoi päivän ja vuoden kiertoaan uskollisesti toistavan auringon paahteessa ja alati puhaltavassa, sesongin mukaan vain tuoksuaan vaihtavassa tuulessa: se tuoksui milloin rannalla kuivuvilta merileviltä, milloin auringossa kuihtuvilta hedelmiltä, milloin kitkerältä marunalta. (M. s. 232)

Medeia syntyy Krimillä 1900, yhtä aikaa uuden vuosisadan kanssa, suureen kreikkalaisperheeseen. Hänellä on viisi vanhempaa sisarusta ja kuusi nuorempaa. Kirjan nykyhetki on 1970-luvun puoliväli. Medeia on jo leskeytynyt, hän käy yhä töissä kylän sairaalassa ja kestitsee kesäisin suuren sisarusjoukkonsa jälkeläisiä talossaan, jonne nämä saapuvat lomanviettoon. Medeialle  nämä ovat perhe, hänen lapsiaan, joita hän itse ei koskaan saanut. Hänen kotinsa kerää yhteen ympäri Neuvostoliittoa levittyvän suuren suvun jäseniä, joille kaikille Medeia edustaa pysyvyyttä ja suvun perinnettä. Samalla kun Medeia tarkkailee nuorten sukulaistensa elämää hän palaa muistoissaan omaan nuoruuteensa, sisarustensa ja näiden lasten kohtaloihin, avioliittoonsa Samuilin kanssa. Taustalla ovat vuosisadan suuret myllerrykset, jotka etenkin Venäjällä ja myöhemmin Neuvostoliitossa liikuttivat monien ihmisten elämää perustuksiaan myöden. Näitä myllerryksiä Medeia seuraa sivusta ottamatta itse niihin mitenkään osaa. Hän suhtautuu poliittisiin muutoksiin kuin säähän ja vuodenaikoihin, jokaiseen kauteen on valmistauduttava keräämällä varastoja niiden kestämiseksi, sillä [h]än ei milloinkaan odottanut vallanpitäjiltä mitään hyvää vaan varoi vallan liepeillä liikkuvia ja piti heihin välimatkaa(M, s.243)

Kirjan kerronnassa nykyhetki ja muistot, ihmiset ja heidän elämäntarinansa muodostavat kudelman, jotka lomittuvat toisiinsa. Näkökulma on Medeian, jonka kautta suvun muut ihmiset ja ympärillä vellovat tapahtumat näyttäytyvät. Medeia ei tuomitse eikä ota kantaa, mutta hän ei ole flegmaattinen tai tunteeton, vaan sydämessään hän tuntee suurta rakkautta läheisiään  kohtaan ja on valmis antamaan anteeksi näiden inhimilliset ja välillä raadollisetkin piirteet.  Itse pidin Ulitskajan kirjassa erittäin paljon juuri siitä, miten ihmiset olivat ihmisiä vahvuuksineen ja heikkouksineen. Ihmiset saattoivat tehdä toista kohtaa pahoin olematta pahoja tai he saattoivat osoittaa suurta rakkautta samalla pettäen toisen luottamuksen. Joukossa oli heikompia ja vahvempia ihmisiä ja vahvemmat yrittivät kantaa heikompia, vaikka eivät aina tässä onnistuneet.

Ihastuin myös kirjan kieleen, esimerkiksi Ulitskajan tapa kuvata rakastelukohtauksia saa kirjan sivuilla useita erilaisia variaatioita ilman että puhutaan rakastelusta tai seksistä, on vain kaksi ihmistä läsnä jossakin toisilleen. Ulitskajan kerronta on polveilevaa, siinä on huumoria ja keveyttä sekä aistivoimaisuutta, joka saa lukijan tuntemaan, haistamaan, maistamaan ja kuulemaan. Minä upposin Medeian maailmaan, olin Krimillä sen polttavan auringon alla, säilöin yrttejä talvea varten ja tunsin maalattian kylmyyden talvisin. Olen jo pitkään haaveillut  matkasta Krimille ja tämän kirjan jälkeen haluan sinne entistä enemmän. 

Kirjansa nimellä Ulitskaja liittää itsensä kreikkalaiseen mytologiaan ja antiikin kirjallisuuden perinteeseen. Antiikin mytologiassa Medeia oli noita, joka sittemmin tul tunnetuksi muun muassa Euripideen näytelmästä Medeia. Itse en näitä kreikkalaiseen mytologiaan ja antiikin Kreikkaan liittyviä asioita tunne niin hyvin, että voisin alkaa analysoimaan Ulitskajan Medeian yhteyksiä varhaisiin esikuviinsa. Ulitskajan viittaukset sekä tässä kirjassa että aiemmin lukemassani Naisten valheissa osoittavat kuitenkin hänen kiinnostuksensa ja tietonsa näistä asioista.

Kirjan lopussa on lyhyt epilogi, jossa lyhyesti sivutaan sitä, miten asiat ovat 20 vuoden päästä, vuonna 1996, jolloin kirja Venäjällä ilmestyi. Neuvostoliitto on historiaa, historiaa on myös Medeia. Perheen perinteet ja Medeian muisto kuitenkin elävät ja suku kokoontuu edelleen Krimillä, jossa nyt pitää majaansa Medeian sisaren Aleksandran poika Georgi vaimoineen ja tyttärineen. Sieltä on löydettävissä myös sukutaulu, josta käy ilmi sukulaisuussuhteet. Sitä voi aina välillä käyttää apunaan, jos lukiessa menee sekaisin siitä kuka kukin on ja missä suhteessa Medeiaan. 

Minulle tämä Ulitskajan kirja oli täydellinen lukuelämys, jota voin vilpittömästi suositella kaikille. Harvassa kirjassa yhteiskunnalliset ja valtiolliset vaiheet ja tapahtumat liittyvät niin pehmeästi yhteen yksilöiden elämäntarinoiden kanssa kuin tässä kirjassa, ilman alleviivausta, ilman paatosta, ilman kiihkoa. Joissakin arvioissa kirjaa on pidetty vaikealukuisena, mutta itse en missään vaiheessa kokenut niin. Tässä kohtaa vuotta voin jo sanoa, että Medeia ja hänen lapsensa on vahva ehdokas omalle tämän vuoden Globalia-listalleni.

Kirjasta ovat aiemmin kirjoittaneet Katja ja Susa.

P.S. Blogger on tänään ollut ihan älytön. Tekstin koko heittelee ja esikatselu tökkii. Meinasin jo heittää pyyhkeen kehään, mutta halusin kuitenkin saada tämän arvioni tänne, joten älkää välittäkö ulkonäöllisistä seikoista.

lauantai 9. kesäkuuta 2012

Luostarivierailulla


Teimme tänään retken Sergiejev Posadin kaupunkiin, jonne meiltä on matkaa noin 75 kilometriä, matkaa teimme noin 2,5 tuntia. Sergiejev Posad on on noin 100000 ihmisen kaupunki ja sen vetonaulana on yksi Venäjän tärkeimmistä ja kauneimmista luostarialueista. Olen käynyt luostarissa kerran aiemmin talviaikaan ja jo silloin mietin, että olisi kiva nähdä paikka myös kesäaikaan. Pitkästä matkanteosta huolimatta kannatti lähteä, paikka on upea.

Luostarialue on perustettu 1300-luvulla. Aluksi paikalla oli vain pieni puukirkko, mutta melko pian se sai seurakseen Pyhän Kolminaisuuden eli Troitse-Sergijevin luostarin. Ajan myötä luostarin alue laajentui samaan aikaan kun sen vaikutusvalta ja rikkaudet kasvoivat. 1500-luvun puolivälissä se sai ympärilleen paksut muurit. Alueella on useiden luostarirakennusten lisäksi useita eri aikoina rakennettuja kirkkoja ja sen keskellä on kaivo, jonka pyhää vettä uskovaiset käyvät ammentamassa omiin pulloihinsa. Historian kuluessa luostari on on toiminut paitsi ortodoksisen kirkon, niin myös valtiollisten tapahtumien näyttämönä ja sinne on muun muassa haudattu tsaari Boris Godunov.

Retkellämme nautin eniten siitä tunnelmasta, joka luostarialueella vallitsi. Huivipäiset naiset, munkkikaapuiset miehet, suitsukkeen tuoksu kirkossa, naisten heleät äänet vastaamassa papin lauluun loivat rauhallisen ja kiirettömän tunnelman, jota ympäristön kauneus korosti. Annankin kuvien puhua puolestaan ja suosittelen lämpimästi kohdetta, jos teillä sinne joskus on mahdollisuus päästä. Myös itse kaupunki on sympaattinen pieni venäläiskaupunki, joka tosin Moskovaan verrattuna on melko rähjäinen.














torstai 7. kesäkuuta 2012

Katherine Pancol - Krokotiilin keltaiset silmät


Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät ( Les yeux jaunes des crocodiles, suom. Marja Luoma) Bazar  2012. 697 s.

No niin, krokotiili on selätetty, vaikka välillä tuntui tuskalliselta. Olin lueskellut kirjasta pisin vuotta eri blogeista ja se, mikä erityisesti herätti kiinnostukseni kirjaan kohtaan oli, että päähenkilönä on väitöskirjaa väsäävä historiantutkija (!). Kun tapahtumapaikkana vielä on Pariisi voisi odottaa melko hyvää kirjallista sekoitusta. Tajusin kyllä kirjan sijoittumisen viihdekirjallisuuden genreen, mutta toisaalta parhaimmillaan hyvä viihdekirjallisuus on nautittavaa luettavaa, kuten esimerkiksi huomasin lukiessani jokin aika sitten Kathryn Stockettin Piikoja. Odotukseni olivat siis melko korkealla aloittaessani kirjan lukemisen, mutta melko nopeasti ne kyllä tulivat alas niin että romahti. Lueskelin kuitenkin kirjaa vähitellen ja oikeastaan vasta kirjan viimeinen neljännes veti mukaansa vähän paremmin.

Kirjailija on kyllä 700 sivuun saanut kootuksi aika keitoksen. Oli vähän sellainen tunne, että kirjailija oli kuin lapsi karkkikaupassa, joka ei osaa päättää mitä haluaisi ja ottaa sitten mukaan kaikkea mahdollista (tosin sillä edellytyksellä, että vanhemmat maksavat, kirjan kohdalla kustantaja oli ilmeisesti valmis ottamaan mukaan kaiken mitä kirjailija osasi haluta). Vaikka kirjassa on välillä aika uskomattomia juonenkäänteitä ja melkoinen ihmiskaarti, niin pääosaan nousee kuitenkin (onneksi) Josephine, kiltti ja vaatimaton historiantutkija, jolla on kaksi tytärtä, krokotiilifarmille karannut aviomies, ilkeä äiti sekä alistava ja määräilevä sisko Iris. Genren mukaisesti mukaan kuvaan ujuttautuu vielä komea, herkkä ja älykäs rakastaja. Josephinen tarinaa seuratessa tuli vähän sellainen Tuhkimo-fiilis, alkuun kaikki on surkeasti, mutta lopulta tulee prinssi (tosin ensin Tuhkimon on laihdutettava ja käytävä kampaajalla) joka pelastaa.

Tarvitaan viisisataa grammaa rakkautta, kolmesataaviisikymmentä grammaa juonittelua, kolmesataa grammaa seikkailuja, kuusisataa grammaa historiallisia viitteitä, kilo hikeä. Annetaan hautua ensin miedolla lämmöllä ja siirretään sitten kuumaan uuniin, hämmennetään välillä pohjia myöten, ettei keitos pala, vältetään paakkujen muodostumista ja annetaan levätä kolme kuukautta, puoli vuotta, kokonaisen vuoden. (KKS, s. 300)

Ylläolevan ohjeen mukaisesti Josephine lähtee rahapulassaan kirjoittamaan historiallista romaania, joka sijoittuu 1100-luvulle, Josephinen tutkimalle aikakudelle. Tuntuu, ettei ainoastaan Josephine kirjoita kirjaansa noiden ohjeiden mukaisesti vaan ohje on myös Pancolin hyväksi havaitsema, tosin lisättynä ekstra-aineksilla. En tiedä mitä lisäarvoa esimerkiksi Englannin kuninkaalliset ja Mick Jagger kirjaan toivat? Minulta ne ainakin veivät sen viimeisenkin uskottavuuden hivenen, jota yritin varjella, jotta saisin kirjan kunniallisesti päätökseen. Oliko näiden episodien tarkoitus olla hauskoja, en tiedä, minua ne eivät kuitenkaan naurattaneet. Eikä minua myöskään naurattanut kirjan maailmankuva, jossa ihmiset ovat hyviä ja riittäviä vain jos he ovat kauniita ja mielellään myös rikkaita. Tosin on kirjassa olevinaan jonkinlainen opetus siitä, että raha ja kauneus ei sinällään tuo onnea, mutta se vesitetään melko tehokkaasti: Josephine ei ole tarpeeksi hyvä vähän pullukkana ja kömpelönä historiantutkijana, vaan hänestä on tehtävä laiha ja säteilevän kaunis.

No niin, enköhän tehnyt selväksi, etten oikein lämmennyt kirjalle, mutta paljon positiivisempia arvioita on löydettävissä muista blogeista. Kirjasta ovat aiemmin kirjoittaneet ainakin kirsimaria Illuusioita-blogista ja Susa Järjellä ja tunteella-blogista, jolta löytyy linkkejä myös muihin arvioihin.

maanantai 4. kesäkuuta 2012

Ota riski ja rakastu kirjaan-haaste


Sain Kirjainten virran Hannalta tämän "Ota riski ja rakastu kirjaan"-haasteen, joka on alunperin lähtöisin Marjikselta. Erittäin hauska haaste, jonka säännöt ovat seuraavat:

1. Joudut lukemaan haastajasi sinulle määräämän kirjan. Jos olet jo lukenut sen, voit pyytää haastajalta uuden kirjan. 
2. Vastavuoroisesti sinä saat määrätä haastajallesi yhden kirjan luettavaksi. 
3. Samalla voit siirtää haasteen eteenpäin ja määrätä vähintään yhdelle kanssabloggarillesi kirjan luettavaksi. Hän puolestaan saa tämän jälkeen määrätä sinulle takaisin yhden luettavan kirjan. Jos olet todellinen riskinottaja, haasta niin moni kuin uskallat! Muista, että joudut myös lukemaan kirjat, jotka he määräävät sinulle.

Kun lähetät haasteen eteenpäin, kopioi mukaan myös säännöt ja haasteen kuva. Haasteesta saa myös kieltäytyä, jos on jo esimerkiksi ehtinyt tai ei vain halua osallistua. Silloin haastaja voi siirtää haasteen jollekulle toiselle.


Hanna antoi minulle luettavaksi Sergei Dovlatovin kirjan Meikäläiset. Kirja vaikuttaa lupaavalta ja odotan sen lukemista kovasti. Palaan kesäkuun puolivälissä Suomeen ja etsin heti kirjan käsiini.

Minun pitäisi puolestani määrätä kirja Hannalle. Tämä onkin vaikea tehtävä, sillä Hanna on lukenut niin paljon, että on vaikea löytää hänelle sopivaa. Tutkailin Hannan kirjailijaluetteloa blogin sivupalkista ja huomasin, että  suomenruotsalaista kirjallisuutta sieltä ei kovin paljon löytynyt, Tove Janssonia lukuunottamatta, joka oli hyvin edustettuna. Täten annan Hannalle luettavaksi Märta Tikkaselta joko Vuosisadan rakkaustarinan tai Emman ja Unon.

Sitten haasteen eteenpäin siirtämiseen. Ensimmäisenä haastan Sinisen linnan kirjaston Marian. Vaikka tiedänkin, että hänellä on tällä hetkellä kädet täynnä työtä, hän on kuitenkin ehtinyt lukea   uskomattoman paljon. Maria pitää paljon kanadalaisista naiskirjailijoista ja nyt ajattelin testata, miten hänelle uppoaa venäläisen naisen kirjoittama kirjallisuus. Eli haastan hänet lukemaan Ljudmila Ulitskajan Naisten valheet, joka sisältää Marian elämäntilanteeseen sopivia lyhyitä kertomuksia.

Toiseksi haastan mukaan kirjablogimaailman uuden mielenkiintoisen tulokkaan Kirjanaisen. Hän on osoittanut mielenkiintoa virolaiseen kirjallisuuteen, joten haluaisin tietää mitä hän on mieltä Jaan Kaplinskin kirjasta Sama joki.

P.S. Olen nyt takkuillut monessa blogissa sanavahvistusten kanssa, jotka ovat taas muuttuneet entistä hankalammiksi. Yritin poistaa omasta blogistani tuon sanavahvistuksen, olenko onnistunut?

lauantai 2. kesäkuuta 2012

Henrik Tikkanen - Majavatie 11

Henrik Tikkanen: Majavatie 11. Herttoniemi. ( Bävervägen 11. Hertonäs, suom. Elvi Sinervo) WSOY 1976. 181 s.

Kulosaarentien jälkeen Henrik Tikkasen omaelämäkerrallinen katutrilogia vie lukijansa Majavatielle Herttoniemeen. Tänne rakentui sodan jälkeen uusi asuinalue, joka toi asuntopulasta kärsivään pääkaupunkiin lisää kipeästi tarvittavia neliöitä. Alueesta muodostui nuorien taiteilijoiden suosima asuinalue, jossa Tikkasten lisäksi vaikuttivat muun muassa Anja Vammelvuo ja Jarno Pennanen, Marja-Liisa Vartio, Timo Sarpaneva, Arvo Turtiainen ja Brita Polttila sekä myös kirjan suomentaja Elvi Sinervo perheineen.

Me muutimme Herttoniemeen kerrostalon ylimpään kerrokseen aivan lähelle hiihtomäkeä. Ikkunasta näimme hyppyrimäen huipun ja hyppääjät, kun he kyyristyen liukuivat alaspäin. Mutta itse hyppyä emme nähneet. Tasaisena virtana ihmishahmot vain syöksyivät tyhjyyteen. (MT, s. 122)

Henrik Tikkanen muutti alueelle vaimonsa kanssa. Tätä ennen hän oli kuitenkin ehtinyt reissata ympäri Eurooppaa ystävänsä vasemmistorunoilija Arvo Turtiaisen kanssa. Matkan tarkoitus alunperin oli lähteä katsomaan miten sodanjälkeisessä Euroopassa rakennettiin uutta yhteiskuntaa ja maailmaa. Se matka, joka kirjan sivuilta eteen tupsahtaa, ei juurikaan keskity tähän uuden yhteiskunnan rakentamiseen vaan pääosassa on ryyppääminen ja naiminen. Henrik Tikkanen tosin haluaisi ymmärtää ystävänsä aatemaailmaa, sillä se maailma jossa hän oli kasvanut, ei vastannut hänen omia näkemyksiään. Tikkasesta ei kuitenkaan tullut kommunistia, mutta hän antaa Turtiaiselle tunnustuksen, siitä että tämä "järjesti uudelleen hänen porvarillisen siskuntanssa, niin ettei se koskaan palannut entiselleen".

Olin toivonut, että sodan jälkeinen kulttuurielämä olisi ollut enemmänkin esillä kirjassa, mutta Tikkanen ei kuitenkaan siihen puutu vaan keskiössä on hänen oma elämänsä. Paljon hän käsittelee edelleen myös ongelmallista suhdettaan vanhempiinsa ja veljiinsä, joka jo Kulosaarentiessä oli keskeisessä asemassa. Myös oman ammatillisen ja taiteellisen identiteetin etsintä on keskeisessä osassa etenkin kirjan alkupuolella.

Katselin inhoa tuntien vanhoja ja nuoria humalassa olevia ihmisiä. En voinut unohtaa jäykästi harhailevaa katsetta isäni silmissä, kun hän kuola suusta valuen yritti suudella saaristolaistyttöä, joka oli tullut siivoamaan hänen tupaansa rouvan ollessa poissa. Äitini oluen ja pillerien lamauttava kieli oli kuin kylmästä kangistunut käärme, joka kykeni vain hitaasti liikahtelemaan kolossaan kun sitä pisteli kepillä. Minusta ei liioin ollut hauska katsella nuorta lankoani, tuskin aikuista, kun hän oksenteli ja kompasteli, naamallansa tahaton ja typerä ilme. Hänen kauniit kasvonsa eivät enää olleet kauniit, ne olivat vastenmieliset, niin ohut pinta on ihmisen kauneus.(MT, s. 154)

Niin kuin yllä olevasta lainauksesta ilmenee Tikkasella ei perhetaustastaan johtuen ollut mitenkään romantisoitu kuva viinasta ja sen vaikutuksista ihmiseen. Hän joutui myös vierestä katsomaan miten hänen ystävänsä taitelija Åke Mattas joi itsensä nopeassa tahdissa hautausmaalle. Näistä huolimatta Tikkanen joi, mutta hän näki oman juomisensa olevan toisenlaista. Hänen mukaansa hän oli oppinut juomaan niin, että hän harvoin oli umpikännissä. Tämä on tienkin alkoholistin oma harhakuvitelma, sillä alkoholisti Tikkanen oli. Ajoittain tämä usko omaan kykyyn hallita juomista tosin repeili, mutta se ei kuitenkaan hillinnyt alkoholin kulutusta.

Tikkasen itselleen antama lupaus olla pettämättä vaimoaan ei kuitenkaan kestänyt, kun hän tapasi tulevan vaimonsa Märtan. Suhde jatkui kuitenkin pitkään salaisena, jopa niin pitkään, että Märta ehti sen aikana mennä naimisiin toisen miehen kanssa ja saada lapsen. Intohimoinen suhde toiseen ja rakkaus kuitenkin vetivät Märtaa ja Henrikiä edelleen yhteen eivätkä he voineet olla erossa ja viimein he menivät naimisiin, mutta tästä kertoo sitten osoitetrilogian kolmas osa Mariankatu 26.

Kuten osoitesarjan ensimmäinen osa niin myös tämä herätti ristiriitaisia ajatuksia. Toisaalta ihailua siitä, että ihminen uskaltaa laittaa itsensä niin paljaasti julkisen katseen alle. Samalla kuitenkin miettii että miksi hän sen tekee? Raadollisimmin hän tuo esiin oman itsensä, mutta ei voi välttää koskettelemasta myös muita ihmisiä. Sen verran hän on kuitenkin ilmeisesti miettinyt, että vain vanhemmat, jotka kirjan julkaisun aikoihin ovat jo kuolleet, esitetään lähes yhtä raadollisina kuin hän itse. Eläviä, esimerkiksi entistä vaimoaan, hän suojelee suuremmilta paljastuksislta. Ihailin myös edelleen hänen terävää ja ironista kieltään, jolla hän sivalteli iskuja eri suuntiin ja pudotteli jalustaltaan ihmisiä, jotka kansakunta oli niille asettanut. Siihen hänen asemansa kulttuurisuvun kapinallisena antoi mahdollisuuden.

perjantai 1. kesäkuuta 2012

Katsaus menneeseen blogivuoteen ja arvonnan voittajat


Synttäriarvonta on päättynyt, sydämellinen kiitos kaikille mukana olleille onnitteluista ja kannustuksesta. Ennen kuin paljastan niiden kahden nimet, joita onni potkaisi arvonnassa, niin laitan tähän muutaman tilaston kuluneesta vuodesta.

Kävijöitä blogissani on ollut tähän mennessä hieman vajaat 20000. Useimmiten blogiini on tultu googlen kautta ja suosituimmat haut ovat olleet blogin nimi joko ä:n pisteillä tai ilman. Kolmanneksi suosituin on ollut Anna Ahmatova. Siitä päästäänkin blogini ehdottomasti luetuimpaan tekstiin, joka on ollut runohaastepostaukseni Anna Ahmatovasta. Olen todella iloinen, että Ahmatova jaksaa kiinnostaa ihmisiä edelleen. Toiseksi suosituin on ollut vinkkini Hannu Salaman kirjaan Siinä näkijä missä tekijä perustuvasta TV-sarjasta. Ilmi selvästi sarja herätti uuden kiinnostuksen Salaman upeaan kirjaan. Uusista kirjoista 10 kärkeen ovat nousseet Merete Mazzarellan Ainoat todelliset asiat. Vuosi elämästä, Katja Ketun Kätilö ja Helena Ruuskan elämäkerta marja-liisa vartio. kuin linnun kirkaisu. Myös oma bloggaajaesittelyni on saanut hyvin lukijoita. Siitä huomaa, että tietty määrä henkilökohtaisuutta herättää ihmisissä kiinnostusta.

Tunnisteista voi huomata, että minulla kotimainen ja ulkomainen kaunokirjallisuus on äärimmäisen hyvässä balanssissa. Blogin aikana olen lukenut molempia tähän mennessa 24. Tämä vähän yllätti itseni siinä mielessä, että olin jotenkin kuvitellut lukevani paljon enemmän kotimaista kuin ulkomaista kirjallisuutta. Osasyy ulkomaisten kirjojen  määrään saattaa tietenkin olla se, että olen saanut muista blogeista niin hyviä kirjasuosituksia, että olen kuin huomaamattani muuttanut lukutottumuksiani. Myös elämäkerrallinen kirjallisuus on blogissani ollut hyvin esillä kuten jo blogia pystyyn pistäessä lupailin. Eikä sen määrä siitä tulee tulevaisuudessakaan vähentymään.

Monet bloggaajat tekevät joka kuukausi katsauksen menneeseen lukukuukauteen ja kertovat siinä myös hauskoja tai kummastuttavia hakusanoja, joilla blogiin on tultu. Itse en ole näitä kuukausiraportteja tehnyt, sillä olen melko hidas lukija ja blogaan yleensä lähes kaikista lukemistani kirjoista, joten kuukausiraportti ei sinällään tarjoaisi mitään uutta tietoa. Ja yleensä ne hakusanat, joilla blogiini on päädytty ovat niin tylsiä, yleensä kirjailijan tai teoksen nimiä, ettei niissäkään ole mitään mainittavaa. Joskus sentään jotain hauskaa löytyy, kuten jokunen pävä sitten. Silloin blogiini oli tultu lähes runollisella haulla: Eläminen ei riitä sanoi perhonen. En tiedä saattaa ollakin pätkä jostain runosta. Tietääkö joku muu?

Näistä runollisista tunnelmista arvontaa. Virallista valvojaa lottoarvonnan tapaan ei meiltä löydy, mutta muuten vakuutan ja vannon arvonnan kaiken taiteen sääntöjen mukaan suoritetuksi. Ensimmäisenä saa palkinnon valita itselleen Clarissa ja toinen onnettaren suosikki on Heidi. Clarissa saa siis valita kumman palkinnoista haluaa ja Heidi saa sitten sen joka jää jäljelle. Laittakaa minulle osoitteenne sähköpostiini jaanator@gmail.com. Palkintoja voitte alkaa odottelemaan kesäkuun puolenvälin jälkeen, toivottavasti ennen juhannusta.

Tästä on hyvä jatkaa tulevaan blogivuoteen. Hyviä lukuhetkiä kaikille!