lauantai 2. kesäkuuta 2012

Henrik Tikkanen - Majavatie 11

Henrik Tikkanen: Majavatie 11. Herttoniemi. ( Bävervägen 11. Hertonäs, suom. Elvi Sinervo) WSOY 1976. 181 s.

Kulosaarentien jälkeen Henrik Tikkasen omaelämäkerrallinen katutrilogia vie lukijansa Majavatielle Herttoniemeen. Tänne rakentui sodan jälkeen uusi asuinalue, joka toi asuntopulasta kärsivään pääkaupunkiin lisää kipeästi tarvittavia neliöitä. Alueesta muodostui nuorien taiteilijoiden suosima asuinalue, jossa Tikkasten lisäksi vaikuttivat muun muassa Anja Vammelvuo ja Jarno Pennanen, Marja-Liisa Vartio, Timo Sarpaneva, Arvo Turtiainen ja Brita Polttila sekä myös kirjan suomentaja Elvi Sinervo perheineen.

Me muutimme Herttoniemeen kerrostalon ylimpään kerrokseen aivan lähelle hiihtomäkeä. Ikkunasta näimme hyppyrimäen huipun ja hyppääjät, kun he kyyristyen liukuivat alaspäin. Mutta itse hyppyä emme nähneet. Tasaisena virtana ihmishahmot vain syöksyivät tyhjyyteen. (MT, s. 122)

Henrik Tikkanen muutti alueelle vaimonsa kanssa. Tätä ennen hän oli kuitenkin ehtinyt reissata ympäri Eurooppaa ystävänsä vasemmistorunoilija Arvo Turtiaisen kanssa. Matkan tarkoitus alunperin oli lähteä katsomaan miten sodanjälkeisessä Euroopassa rakennettiin uutta yhteiskuntaa ja maailmaa. Se matka, joka kirjan sivuilta eteen tupsahtaa, ei juurikaan keskity tähän uuden yhteiskunnan rakentamiseen vaan pääosassa on ryyppääminen ja naiminen. Henrik Tikkanen tosin haluaisi ymmärtää ystävänsä aatemaailmaa, sillä se maailma jossa hän oli kasvanut, ei vastannut hänen omia näkemyksiään. Tikkasesta ei kuitenkaan tullut kommunistia, mutta hän antaa Turtiaiselle tunnustuksen, siitä että tämä "järjesti uudelleen hänen porvarillisen siskuntanssa, niin ettei se koskaan palannut entiselleen".

Olin toivonut, että sodan jälkeinen kulttuurielämä olisi ollut enemmänkin esillä kirjassa, mutta Tikkanen ei kuitenkaan siihen puutu vaan keskiössä on hänen oma elämänsä. Paljon hän käsittelee edelleen myös ongelmallista suhdettaan vanhempiinsa ja veljiinsä, joka jo Kulosaarentiessä oli keskeisessä asemassa. Myös oman ammatillisen ja taiteellisen identiteetin etsintä on keskeisessä osassa etenkin kirjan alkupuolella.

Katselin inhoa tuntien vanhoja ja nuoria humalassa olevia ihmisiä. En voinut unohtaa jäykästi harhailevaa katsetta isäni silmissä, kun hän kuola suusta valuen yritti suudella saaristolaistyttöä, joka oli tullut siivoamaan hänen tupaansa rouvan ollessa poissa. Äitini oluen ja pillerien lamauttava kieli oli kuin kylmästä kangistunut käärme, joka kykeni vain hitaasti liikahtelemaan kolossaan kun sitä pisteli kepillä. Minusta ei liioin ollut hauska katsella nuorta lankoani, tuskin aikuista, kun hän oksenteli ja kompasteli, naamallansa tahaton ja typerä ilme. Hänen kauniit kasvonsa eivät enää olleet kauniit, ne olivat vastenmieliset, niin ohut pinta on ihmisen kauneus.(MT, s. 154)

Niin kuin yllä olevasta lainauksesta ilmenee Tikkasella ei perhetaustastaan johtuen ollut mitenkään romantisoitu kuva viinasta ja sen vaikutuksista ihmiseen. Hän joutui myös vierestä katsomaan miten hänen ystävänsä taitelija Åke Mattas joi itsensä nopeassa tahdissa hautausmaalle. Näistä huolimatta Tikkanen joi, mutta hän näki oman juomisensa olevan toisenlaista. Hänen mukaansa hän oli oppinut juomaan niin, että hän harvoin oli umpikännissä. Tämä on tienkin alkoholistin oma harhakuvitelma, sillä alkoholisti Tikkanen oli. Ajoittain tämä usko omaan kykyyn hallita juomista tosin repeili, mutta se ei kuitenkaan hillinnyt alkoholin kulutusta.

Tikkasen itselleen antama lupaus olla pettämättä vaimoaan ei kuitenkaan kestänyt, kun hän tapasi tulevan vaimonsa Märtan. Suhde jatkui kuitenkin pitkään salaisena, jopa niin pitkään, että Märta ehti sen aikana mennä naimisiin toisen miehen kanssa ja saada lapsen. Intohimoinen suhde toiseen ja rakkaus kuitenkin vetivät Märtaa ja Henrikiä edelleen yhteen eivätkä he voineet olla erossa ja viimein he menivät naimisiin, mutta tästä kertoo sitten osoitetrilogian kolmas osa Mariankatu 26.

Kuten osoitesarjan ensimmäinen osa niin myös tämä herätti ristiriitaisia ajatuksia. Toisaalta ihailua siitä, että ihminen uskaltaa laittaa itsensä niin paljaasti julkisen katseen alle. Samalla kuitenkin miettii että miksi hän sen tekee? Raadollisimmin hän tuo esiin oman itsensä, mutta ei voi välttää koskettelemasta myös muita ihmisiä. Sen verran hän on kuitenkin ilmeisesti miettinyt, että vain vanhemmat, jotka kirjan julkaisun aikoihin ovat jo kuolleet, esitetään lähes yhtä raadollisina kuin hän itse. Eläviä, esimerkiksi entistä vaimoaan, hän suojelee suuremmilta paljastuksislta. Ihailin myös edelleen hänen terävää ja ironista kieltään, jolla hän sivalteli iskuja eri suuntiin ja pudotteli jalustaltaan ihmisiä, jotka kansakunta oli niille asettanut. Siihen hänen asemansa kulttuurisuvun kapinallisena antoi mahdollisuuden.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti