maanantai 30. heinäkuuta 2012

Vappu Tuomioja - Sulo, Hella ja Vappuli



Vappu Tuomioja: Sulo, Hella ja VappuliMuistelmia vuosilta 1911-1945. WSOY 1997. 359 s.

Vappu Tuomiojan (1911-1998) muistelmat ovat iäkkään ihmisen muistoja lapsuuden ja nuoruuden ajalta ja niiden keskiössä on Vapun suhde äitiinsä Hella Wuolijokeen. Isä, Sulo Wuolijoki, jää taustalle, osittain johtuen siitä, että vanhemmat erosivat Vapun ollessa 12-vuotias, jolloin Vapun ja hänen isänsä kanssakäyminen väheni huomattavasti ja osittain  syynä on varmasti se, että Hellassa on paljon enemmän ammennettavia ainesosia muistelmien keitokseen. Vaikka Sulo Wuolijokikin oli julkinen toimija poliittisella kentällä, hänestä ei kuitenkaan olisi saanut aikaiseksi yhtä räväkkää ja yleistä mielenkiintoa herättävää muistelmatekstiä kuin Hellasta.

Lähteinään Tuomioja käyttää paitsi muistiaan, niin myös päiväkirjojaan ja kirjeitään. Lisäksi hän referoi pätkiä ystävänsä kanssa toimittamasta perhelehdestä nimeltään Marlebäckin Uutiset.

Sulo Wuolijoki oli suuren hämäläisen talonpoikaistalon poika, joka opiskeluaikanaan sai poliittisen herätyksen. Hänestä tuli innokas sosialisti ja hän toimi SDP:n kansanedustajana ennen sisällissotaa. Näissä piireissä hän tapasi Hellan, myös innokkaan sosialistin, joka oli  tullut Virosta Suomeen opiskelemaan. Pariskunta avioitui vuonna 1908 ja 1911 syntyi perheen ainoa lapsi Vappu. Avioliittoa kesti vuoteen 1923, jolloin pariskunnalle myönnettiin avioero "eripuraisuuden tähden". Avioeron taustalta on varmasti löydettävissä useita syitä, kuten esimerkiksi Sulon alkoholismi ja pariskunnan etääntyminen toisistaan pitkien erossaolojen, jotka johtuivat muun muassa Sulon vankilavuosista, vuoksi.

Paitsi isästään ja äidistään Vappu Tuomioja kertoo muistelmissaan muista läheisistä ihmisistään kuten Marlebäckin autonkuljettajasta Jussista ja tämän vaimosta, Vapun kotiopettajasta, Fräuleinista, jotka jossain määrin toimivat vanhempina Vapulle  kiireisen ja etäisen äidin ja poissaolevan isän tilalla. Omat kertomuksensa muistelmissa saavat myös kuuluisat aikalaiset ja Hellan vieraat kuten Olavi Paavolainen ja Bertolt Brecht, jolle Hella tarjosi turvapaikan tämän oleskellessa Suomessa poliittisena pakolaisena toisen maailmansodan alkuvuosina. Paljon Vappu kertoo myös elämästä äitinsä omistamissa kartanoissa ensin Marlebäckissä ja sittemin Jokelassa. Oman lukunsa ansaitsevat myös Vapun lemmikit Lulu-apina ja Nalle-karhu, joka pentuna tuli Marlebäckiin metsästäjien ammuttua sen emon.

Hella oli niin täydellisesti vastakohtien ihminen, että toista sellaista tuskin löytyy. Hän saattoi olla falski, ironinen, laskelmallinen, epälooginen, epäluotettava,saita ja ilkeäkin, jos sille tuulelle sattui. Toisaalta hän oli antelias, empaattinen, suurpiirteinen, auttavainen. Hän rakasti ihmisiä ja elämää ja oli kaikesta huolimatta aina optimisti. Jos hän pettyikin ihmisiin, niin mitäs siitä. Sellaista on elämä. Sanoisin, että hän oli rohkea sekä naisena että ihmisenä.
Mutta minulle hänen ristiriitaisuutensa oli raskasta. En tietänyt mihin luottaa. Joskus vihasin häntä. Ei auttanut että hän välillä oli hauska ja rakastettava ja oikeassa sanoessaan minua laiskaksi ja saamattomaksi. Aika varhaisessa vaiheessa minusta tuli puhumaton ja umpimielinen suhteessa häneen, sillä hänen mielensä mukaan osasin käyttäytyä perin harvoin. (SHJV s. 80)

Vappu Tuomiojan suhde äitiinsä oli kaikkea muuta kuin ongelmaton, kuten yläpuolella olevasta katkelmasta voi päätellä. Hella, joka niitti laakereita monella saralla esimerkiksi liikenaisena, maanviljelijänä, poliittisena taustavaikuttajana, kirjallisen salongin emäntänä ja kirjailijana ei ilmeisesti ollut omimmillaan äitinä. Tämä kuva välittyy paitsi Vapun kertomista muistoista, niin myös Hellan kirjeistä, joita hän lähetti tyttärelleen vankilasta, jonne hänet oli tuomittu maanpetoksesta. Sävy näissä kirjeissä oli ajoittain kuin emännän ja alaisen, ei äidin ja tyttären. Vappu, joka hoiti Jokelan tilaa äitinsä vankilassaolon aikana, sai harvoin kiitosta, neuvoja ja moitteita sitäkin enemmän. Suhde näytti viralliselta myös ulkopuolisen tarkkailijan silmiin. SDP:n kansanedustaja Sylvi-Kyllikki Kilpi, joka toimi monella tapaa Hellan asioiden hoitajana tämän kärsiessä rangaistustaan, kirjoitti päiväkirjaansa ihmetyksensä siitä, miten Vappu kutsui Hellaa rouvaksi, ei vahingossakaan äidiksi. Lukiessani nyt näitä Hellan kirjeitä tyttärelleen tuli vähän sellainen olo, että miksi Vappu suostui moiseen pompotukseen ilman vastalauseita. Hellan vapautumisen jälkeen Vappu kuitenkin laittoi stopin Hellan vaatimuksille, sillä hän ei suostunut Jokelan tilanhoitajaksi. Ilmeisesti Hella olisi tarvinnut tyttärensä työpanosta, sillä hänen terveytensä oli alkanut vankilassa reistailemaan ja lisäksi hänelle alkoivat uudet kiireet keväällä 1945 Yleisradion pääjohtajajaksi nimittämisen myötä.

Vappu Tuomioja lopettaa muitelunsa Hellan vapautumiseen. Mitään suuria paljastuksia hän ei äidistään tee, eikä se kuva, joka Hellasta on syntynyt muiden lähteiden, kuten erilaisten muistelmien kautta juurikaan muutu. Tarkempaa kuvaa kaipaavien kannattaa tarttua esimerkiksi Vappu ja Sakari Tuomiojan pojan Erkki Tuomiojan teokseen Häivähdys Punaista. Toki Hellan vankilassa kirjoittamat muistelmat Kummituksia ja kajavia, Koulutyttönä Tartossa sekä Yliopistovuodet Helsingissä ovat kiinnostavia samoin kuin vain muutama kuukausi vapautumisen jälkeen ilmestynyt Enkä ollut vanki. Kaiken kaikkiaan Hella Wuolijoki oli äärimmäisen monitahoinen ja särmikäs ihminen, jonka varjossa tyttärellä ei varmasti ollut helppoa.

Kirjasta on kirjoittanut myös Kirsi

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Arto Salminen - Varasto

Arto Salminen: Varasto. WSOY 1998

Se, että tartuin Arto Salmisen Varastoon on pelkästään blogien ansiota. Olin lueskellut muun muassa JorinSallan ja Booksyn arvioita Salmisen kirjoista ja vähitellen alkoi tuntua siltä, että Salmista olisi luettava.


Nimenä Salminen ei ollut aivan tuntematon, muistan ainakin lukeneeni kustannustoimittaja Harri Haanpään muistokirjoituksen Salmisesta, kun tämä yllättäen kuoli 2005. Kuollessaan Salminen oli julkaissut 6 romaania ja Varastosta oltiin juuri valmistelemassa näytelmäversiota. Ensimmäinen apurahakin oli tipahtanut plakkariin, joten Salminen saattoi keskittyä kirjoittamiseen täysipäiväisesti.

Salminen tuli kirjallisuuspiirien ulkopuolelta, eikä hänestä eläessään koskaan tullut mitään painosten kuningasta, päinvastoin Salminen kärsi kirjojensa huonosta myynnistä: Vain Ferrareja myydään Suomessa vähimmin kappalein kuin minun kirjojani. En tiedä miten Salmista myydään nyt, tai myytäisiin, jos hänen kirjojaan kirjakaupoista löytyisi. Olen kierrellyt aika monta kirjamyymälää, eikä Salmisen kirjoja ole tullut vastaan Varastoa lukuun ottamatta.

Lukemani Varaston lainasin kirjastosta, onneksi näin kesäisin pääsen sen antimista nauttimaan. Luin kirjan lähes yhdellä istumalla, mikä sikäli ei ole ihmeellistä, sillä kirja on melko lyhyt ja kerronta dialogivoittoista ja sellaisena nopealukuista. Suurin syy kirjan ahmimiseen oli kuitenkin se, että Salminen kirjoittaa älyttömän hyvin ja tarina vetää mukaansa.

Varastosta voisi sanoa, että se päällisin puolin on ”se tavallinen tarina”. Nainen tulee raskaaksi satunnaisessa suhteessa ja vaatii osallisena ollutta miestä kantamaan vastuunsa ja jos tämä ei hyvällä suostu on naisen turvauduttava järeämpiin keinoihin, kuten esimerkiksi kiristykseen. Rakkaudesta, yhteenkuuluvuudesta, vastuusta eivät Salmisen luomat ihmiset puhu. Tapahtumat kirjassa nähdään nalkkiin jääneen varastomies Rouskun silmin. Tulevan lapsen äiti Karita on samassa työpaikassa, myymälän puolella. Rouskun kanssa varastossa työskentelee Raninen ja ajoittain paikalla pyörähtää myös kommunisti Jylhäkorpi, joka julistaa kapitalistisen yhteiskunnan mädännäisyyttä omintakeisella tyylillään ja ostaa samalla Rouskulta rakennustarvikkeita pimeästi. Jylhäkorven kautta tarinaan tulee voimakas yhteiskunnallinen taso, jota Rousku kommentoi omasta näkökulmastaan.

Henkilöidensä kautta Salminen käsittelee niiden ihmisten todellisuutta, jotka ovat juuttuneet yhteiskunnassa sille kaltevalle pinnalle, jossa elämä on kaikkea muuta kuin ruusuilla tanssimista ja josta ylöspäin on vaikea ponnistaa, mutta alaspäin pääsee sitäkin nopeammin kuten käy Rouskun mukaan myös potkut saaneelle Raniselle:

Raninen kiskoi talvitakin päälleen ja käveli ulos, enkä minä koskaan enää nähnyt sitä. Tuntui että kaikki muistikuvat Ranisesta katosivat saman tien. En enää muistanut miltä se näytti, mutta tiesin silti minkä näköinen se on kolmen vuoden kuluttua, kun se kerjää markkaa Ympyrätalon Alkon edessä. Tiesin kaiken sen. Tiesin saastaiset naamat ja kohmeiset kourat. Tiesin rähisevän puhetavan ja koppuroiksi kustut housut. Tiesin Ranisen tulevaisuuden. (V. s. 140)

Mika Kukkonen kirjoitti hienossa Salmis-analyysissään seuraavasti: Tähän sisältyy myös Salmisen tuotannon ainoa potentiaalinen ongelma. Salmisen pystypäisissä henkilöissä elää usein itsereflektioon ja oman osansa suhteellistamiseen kykenevä ajattelija, mikä on tietysti ristiriidassa yhteiskunnan alakerrostumiin liitettyjen stereotypioiden kanssa. Sama pätee kieleen: ajattelisiko todellinen varastomies, että viina on tehnyt baarikavereiden naamat kubistisiksi?


Koska tämä oli ensimmäinen Salmiseni en tietenkää voi puhua kaikkien Salmisen "sankareiden" puolesta, mutta kiinnitin kuitenkin huomiota muutamiin tekstissä esiintyviin viittauksiin, joiden kautta Rouskun henkilökuva sai muitakin ulottuvuuksia kuin ”pelkän” varastomiehen. Varastomiehen puhetyylistään ja ilmaisustaan huolimatta Rousku oli lukenut mies ja kirjojen kautta hänelle avautui ikkuna toisenlaiseen todellisuuteen, siihen johon hänellä ei kuitenkaan ollut voimia ja mahdollisuuksia nousta.

Salmisen kerronta ja kieli on äärimmäisen naturalistista ja pelkistettyä, ja hän höystää sitä melko mustalla huumorilla. Seasta on kuitenkin löydettävissä myös äärimmäisen kauniita ilmaisuja, jotka kaikkien eritteiden, vittujen ja muiden keskellä jopa hieman hätkähdyttävät.

Vettä alkoi sataa niin yllättäen, että melkein pelästyin. Aurinko pesi käsiään. (V. s. 31)

Tai

Lumisade ja pakkanen olivat yön aikana muuttaneet maailmaa. Mittasuhteet olivat tulleet ymmärrettäviksi ja välimatkat lyhentyneet. Äänet olivat hiljaisempia, mutta ne kuuli tarkemmin. Nastarenkaat ropisivat korvan juuressa niin, että pelkäsin niiden puraisevan palan poskesta. Menin töihin vartin liian aikaisin, sillä uusi varastomies oli tulossa. Halusin asettaa itse oman kuvani maisemaan. Ei sellaista vastuuta voinut jättää tuntemattomalle miehelle. (V. s. 155)

Tämä kirja herätti valtavan halun tutustua muuhunkin Salmisen tuotantoon. Onneksi on kesä ja kirjastot.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Jos olisin...


Sain Anna Elinalta haasteen, jossa pitää täydentää "Jos olisin" alkuinen lause kirjan nimellä. Oikein mukava haaste, pääsi taas kurkistamaan kirjahyllyyn vähän uudesta näkökulmasta. Kiitos!

Jos olisin rento kesäpäivä olisin Pussikaljaromaani.


Jos olisin elokuva olisin Klassikko.


Jos olisin poppia olisin Populäärimusiikkia Vittulanjänkällä.


Jos olisin paikka olisin Putkinotko.


Jos olisin kysymys olisin Mitä onni on.


Yhtäkään näistä kirjoista en ole lukenut blogin aikana, mutta hienoja kirjoja kaikki.
Haaste on kiertänyt niin ahkerasti blogilandiassa, että en nyt haasta ketään. Lauseet ovat toki vapaasti käytettävissä :)


Meillä alkaa huomenna kesän ainoa vähän pidempi reissu, kokonaista neljä päivää akselilla Porvoo-Kokkola-Oulu-Kirkkonummi-Porvoo. Lukemista on jo pakattu mukaan, ainakin Arto Salmisen Varasto 
ja Emmi Itärannan Teemestarin kirja, katsotaan miten ehdin lukea.

perjantai 20. heinäkuuta 2012

Mari Saat - Lasnamäen Lunastaja

Mari Saat: Lasnamäen lunastaja ( Lasnamäe lunastaja, suom. Tuula Friman) WSOY 2011

Olen lukenut Mari Saatin Lasnamäen lunastajasta monista blogeista viimeisen vuoden sisällä ja mitä enemmän olen arvioita lukenut sitä enemmän kirja on alkanut kiinnostaa. Ilokseni löysin muutama viikko sitten kirjan Suomalaisen kirjakaupan alunnuksen alennuksesta ja lunastin kirjan itselleni muutamalla eurolla.

Aina eivät odotukset ja kokemukset kuitenkaan kohtaa. Aloitin lukemisen innostuneena, mutta melko pian huomasin väsähtäväni ja kirja jäi tauolle. Uudelleen kirjaan tarttuminen vaati pientä itseruoskintaa ja vähän väkisin luin kirjan loppuun.

Miksi näin kävi? Olenhan ollut jo pitkään kiinnostunut virolaisesta kirjallisuudesta ja kulttuurista. Luulen, että syy on siinä, että odotin jotain vähän rajumpaa yhteiskuntakritiikkiä ja sen mukaista kerrontaa, tiukempaa analyysiä esimerkiksi virolaisen ja venäläisen kansanosan suhteista, jotka ovat jatkuva kipupiste virolaisessa yhteiskunnassa ja ovat yksi hiertävä kohta myös Viron ja Venäjän välisissä valtiollisissa suhteissa monien muiden historiallisten ja valtiollisten seikkojen ohella.

No mitä sain? Sain kertomuksen vironvenäläisestä keski-ikäisestä Nataljasta ja hänen teini-ikäisestä tyttärestää Sofiasta (Minulle ei oikein missään kirjan vaiheessa selvinnyt minkä ikäinen Sofia tarkalleen oli ja Saatin hänestä luoma kuva oli minusta melko ristiriitainen, ajoittain hyvin lapsellinen välillä taas syvällisiä ajatuksia pohtiva tyttö.) Natalja ja Sofia asuvat Tallinnan suurimmassa lähiössä Lasnamäessä ja kamppailevat taloudellisten huolien keskellä. Lopulta rahan tarve ajaa Nataljan myymään itseään rahasta. Ei hän tosin kadulle joudu, vaan kaikki tapahtuu sisäsiististi kerrostaloasunnossa.

Monissa blogiarvioissa, muun muassa Unnilla ja Kirjatilan Jaakolla, kirjan keskeiseksi teemaksi on nostettu raha ja sen puute. Tärkeä teema se onkin. Saat tuo esiin sen, miten virolainen yhteiskunta on itsenäisyyden jälkeen hypännyt äärimmäisyydestä toiseen. Neuvostoaikaan oli pulaa monista päivittäisistä tarvikkeista, mutta toisaalta tietyt perusasiat, kuten terveydenhoito oli ilmaista. Nykyään kaupat pursuavat tavaraa, mutta läheskään kaikilla ei ole varaa niitä ostaa, jollain on pulaa jopa aivan peruselintarvikkeista, varsinkin jos jokin yllättävä seikka, kuten sairaus sekoittaa talouden. Terveydenhuollon kustannukset ovat nousseet pilviin ja varsinkin erilaisten erikoispalvelujen saamiseksi tavallisen virolaisen palkansaajan on laskettava tarkkaan jokainen krooni, nykyään euro. Työttömyyden kohdatessa ihminen joutuu täysin tyhjän päälle ja tällöin hän joutuu ainakin tietyissä tilanteissa turvautumaan epätoivoisiin tekoihin, kuten esimerkiksi Natalja tekee myymällä itseään, jotta tyttärelle on mahdollista turvata kallis hampaidenoikomisohjelma.

Jonkin verran Saatin kerronnassa valottuvat myös ne ongelmat, joiden kanssa Viron venäjänkielinen väestönosa kamppailee, tärkeimpänä kansalaisuuden saaminen. Ilman viron kielen edes välttävää osaamista kansalaisuutta ei saa. Tästä kirjassa tarinoi muun muassa Nataljan ystävätär Ljuda:

Viimeksi kun hän istui Ljudan keittiössä, Ljuda selitti loukkaantuneena, kuinka oli ollut kielikokeessa. Ljuda tahtoi nimittäin suorittaa kielikokeen ja hakea kansalaisuutta, ei siksi, että olisi sitä töiden takia välttämättä tarvinnut, hän vain halusi, että asiat ovat niin kuin pitääkin, ja jos hän kerran on syntynyt täällä ja lapsenlapsikin on syntynyt täällä ja lapsilla on kansalaisuus, miksei hänkin hakisi kansalaisuutta. Jos lapsilla on kansalaisuus ja hänellä ei, tuntui kuin hän ei kuuluisi yhteen lastensa kanssa. Ja sitten hän pääsi siihen kohtaan, että olisi kyllä muuten läpäissyt kokeen, kaikki oli mennyt hyvin, mutta kun viimeksi häneltä kysyttiin, mitkä olivat Kalevipojan koirien nimet, sen Kalevipojan, josta niillä virolaisilla on se eepos. 
"Sano sinä!" hän valitti Nataljalle, "pitäsikö minun muka tietää minkänimisiä koiria hänellä oli? Koiraparat ovat kuolleet ajat sitten ja nyt ihmisen pitäisi vielä tietää niiden nimet!" (LL s. 110)

Ljudan purkauksesta käy ilmi myös toinen ihmisiä erottava juopa, se joka kulkee perheiden sisällä: Lapset ja nuoret hallitsevat viron ja heillä on kansalaisuus, mutta vanhemmilla sukupolvilla sitä ei ole ja tämä aiheuttaa ristiriitoja ja repemiä perheissä.

Kun nyt perkaan kirjaa tässä, huomaan että siinä on  monia tärkeitä teemoja. Huomasin ne toki myös lukiessani, mutta se ei kuitenkaan pelastanut lukukokemusta. En vain päässyt sisälle kirjan maailmaan, Natalja ja Sofia jäivät minulle vieraiksi ja etäsiksi samoin kuin jossain määrin mystiikkaan vivahtava kerronta. Monet ovat kuitenkin kirjasta pitäneet. Käykääpä lukemassa Unnin ja Jaakon lisäksi ainakin JorinHannan ja Arjan arviot kirjasta. Teoksen laadusta kertoon myös se, että se valittiin Viron parhaaksi romaaniksi 2008. Minäkin jatkan matkaa virolaisen kaunokirjallisuuden maailmassa ja odotan innolla uusia tuttavuuksia.

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Sirpa Kähkönen - Lakanasiivet


Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet. Otava 2007. 398 s.

Kirjoitin jokin aika sitten arvion Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan kolmannesta osasta Jään ja tulen kevät ja valotin samalla suhdettani Kähköseen ja hänen tuotantoonsa. Nyt arvion alla oleva Lakanasiivet on myös toisella lukukierroksella ja sanon heti alkuun, että tässä romaanissa riittää ammennettavaa useiksi lukukerroiksi, niin taitavasti Kähkönen punoo oman kerrontansa osaksi erilaisia historiallisia ja kirjallisia viitteitä ja verkostoja. Myös kielen kauneus korostuu, kun ei tarvitse ahmien lukea tarinaa eteenpäin.

Tämä oli lakea kaupunki, mäkisellä niemellään avoin tuulelle ja päivänpaisteelle. Ja matala kaupunki, jonka leveitä katuja paraatit mahtuivat marssimaan torvien soidessa. Hallittava kaupunki, vaatimattomana torinsa laidassa suhteettoman suuri kaupungintalo. Ei sokkeloita, ei hämäriä, umpikujaan päättyviä rappiokatuja, ei kivitaloja nimeksikään. (LS s. 95)

Tähän kaupunkiin, joka herää helteessään heinäkuuhun 1941 iskee Neuvostoliiton pommikoneet. Heinäkuun ensimmäinen päivä on ainoa päivä, jolloin Kuopio joutui pommitusten kohteeksi jatkosodan aikana ja siitä päivästä kertoo Kähkösen Lakanasiivet. Yhdenpäivänromaanina se on täysin erilainen kuin edelliset osansa. Myös henkilögalleria on entisestään laajentunut huomattavasti ja Tuomen naisista on tullut vain yksi osa sitä kollektiivia, josta Kähkönen romaanissaan kertoo. Oman äänensä saavat nyt myös toimittaja Lehtivaara ja sahanomistaja Mertanen. Uutena henkilönä mukaan tulee salaperäinen tanssijatar Mizzi. Hän saapuu kaupunkiin aamuyön tunteina mukanaan tyttärensä Charlotta, jonka Juho Tiihonen ristii uudelleen Saaralotaksi. Juhon ja Saaralotan kautta myös lasten näkökulma tapahtumiin vahvistuu entisestään.

Sitten ilman halkaisi ensimmäinen palopommin räsähdys, kuin vastahakoista, tiiviisti kudottua lakanaa olisi revitty kahtia. Yhä uusia revähdyksiä, rouhivia, maata myllertäviä möyrähdyksiä, ja sitten äänekästä hälinää, kuin mielipuoleksi tullut Jumala enkeleineen olisi paiskonut taivaalta maahan suuret astiakaappinsa, yhden kerrallaan, ovet nurin, ravistus, liemikulhot, lautaset, kupit ja asetit kalliolle, kadulle, talojen katoille, enkelien sulkasiivet leuhtoen ilmaa, Jumalan vaippa auringon edessä lepattaen - ja hyllyjen tyhjennyttyä nakeltiin maahan itse kaapitkin, nurinniskoin, ja pirstoutuva puu lensi korkealle ilmaan sälähdellen. (LS s. 220)

Kuinka moni kirjailija on kuvannut julmaa pommitusta yhtä kauniisti ja vaikuttavasti? Nämä kaupungin ylle auringon kirkkaudesta saapuneet pommikoneet saavat aikaan sekasortoa, järkyttävät ja sekoittavat kunkin arkiset aherrukset. Anna joutuu mukaan auttamaan pommituksesta kärsimään joutuneita, Helvi pelkää Heiskasensa puolesta, Hilda kokee hätää äitinsä vuoksi ja Elsa pienen lapsensa tähden. Juho vie Saaralotan mukanaan omaan turvapaikkaansa, Mertanen joutuu kokemaan sahansa tuhoutumisen ja toimittaja Lehtivaara metsästää turhaan jatkoa kaupunkisinfonialleen. Kaupunkiin saapuneen Mizzin tie päättyy Valtiollisen poliisin suojiin.

Näiden kokemusten kautta Kähkönen kuvaa uskottavasti sitä tunnelmaa ja niitä mielialoja, joita ihmiset kokevat joutessaan keskelle käsittämättömiä tapahtumia. Henkilöidensä kautta hän yhä uudelleen ja uudelleen kyseenalaistaa sodan tarkoituksenmukaisuuden ja jopa ne, jotka haluavat uskoa sodan tarpeellisuuteen ja oikeutukseen, tuntevat rinnassaan jonkinlaisia epäilyjä. Kirjan lopettava fantasiakohtaus, jossa Mannerheim on mukana, ja jota sivumennen sanoen vähän vierastin, tuo esiin sodan ylimmän johdon päämäärät, jotka ovat kaukana tavallisten ihmisten käsityksistä.

Kähkösen kerronnassa historia tulee eläväksi ja aistittavaksi. Siinä fakta sekoittuu mielenkiintoisella tavalla fiktioon ja jopa edellä mainittu fantasia-aines saa romaanissa oman paikkansa. Kuten jo mainitsin, en hirveästi lämpene tälle fantasiaan viittaavalle kerronnalle ja siitä Kähkönen saakin minulta ainoa miinuksensa ja toivon totisesti, ettei sen määrä tulevassa romaanissa Hietakehto ainakaan ole lisääntynyt. Minusta Kähkösen luoma realistinen todellisuus riittää mainiosti kerronnan veturiksi, sillä niin hyvin hän tämän todellisuuden luo. Hänen viitteensä historian todellisiin tapahtumiin ja henkilöihin kutkuttavat ja herättää suurta tyydytyksen tunnetta kun huomaa tajuavansa, mihin suuntaan kirjailija milloinkin viittaa. Esimerkiksi Mizzin salaperäinen rakastaja tuntui alusta saakka oudon tutulta ja vähitellen hänestä alkoi piirtyä kuva Suomeen sotaa paenneesta saksalaisesta kirjailijasta BB:stä, jonka kanssa muun muassa Hella Wuolijoki teki yhteistyötä.

Vielä sananen itse Kuopiosta. Taannoisen Kuopion-matkamme ansiosta, josta oppaamme Amma blogissaan kertoo, kirjan tapahtumaympäristö oli entistä elävämpänä mielessäni kirjaa lukiessa. Kuopionlahti, tori, hotelli Atlas, satama ja monet muut paikat saivat nyt konkreettisen kiinnekohdan todellisiin maisemiin. Kiitos Ammalle vielä tätäkin kautta hyvästä opastuksesta.

Kirjasta ovat aiemmin kirjoittaneet Salla ja Booksy

torstai 12. heinäkuuta 2012

Helene Schjerfbeck - Silti minä maalaan


Helene Schjerfbeck: Silti minä maalaan. Taitelijan kirjeitä Maria Wiikille. Toim. Lena Holger (Suom. Laura Jänisniemi). Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2011. 301 s.

Eräs täällä käyvä neiti sanoo kirjoittavansa minusta sitten "kun olen poissa" - minusta tuntuu, että minut riisutaan ja heitetään ihmisten eteen, mutta en se ole minä, minun nimeni vain ( HS MW:lle 15.10.1924, SMM s.190)

Helene Schjerfbeck (1862-1946) suhtautui kielteisesti omien henkilökohtaisten kirjeidensä julkaisemiseen. Nyt käsillä oleva kirjekokoelmakin, joka kuuluu Signe ja Ane Gyllenbergin säätiön omistukseen, pelastui aivan sattumalta liekeiltä Helenen polttaessa omia henkilökohtaisia papereitaan. HS luovutti kirjeet paikalle sattuneelle ystävälleen sillä ehdolla, ettei pakettia avattaisi ennen hänen kuolemaansa.

Kirjeiden kirjoittajan kielteinen suhtautuminen henkilökohtaisen aineksen julkaisemiseen asettaa tutkijan eettisten kysymysten eteen. Kirjan toimittaja, ruotsalainen Schjerfbeck-tuntija Lena Holger perustelee kirjeiden julkaisemista ensinnäkin sillä, että ne sisältävät korvaamatonta ainesta Schjerfbeckistä sekä ihmisenä, että taitelijana. Hänen mukaansa julkaisemista puoltaa myös se, ettei kirjeitä sensuroida vaan ne julkaisteen kokonaisuudessaan, joka ehkäisee mahdolliset spekulaatiot kirjeiden sisällöstä. Näiden lisäksi Holger käyttää perusteenaan kulunutta aikaa, joka suojaa jälkeenjääneiden henkilöllisyyttä. Holgerin mukaan kirjeiden julkaisemiseen on myös Schjerfbeckin lupa, kunhan julkaisu tapahtuu hänen kuolemansa jälkeen.

Saat tässä kirjeessä minun elämäni koko tyhjyyden. Minun on saatava puhua jonkun kanssa, ja maalari, jonka kanssa on asunut yhdessä, ymmärtää niin hyvin. Esteetikko voi ymmärtää tauluja, se on hauskaa, mutta sellaisilla on joskus paljon sanoja, kun taas maalari puhuu hyvin vähän - hän sanoo "näitkö sinä noin", ja tunnelman hauraimpia puolia ei kaivella. Mutta niiden kanssa on hauskaa, jotka ymmärtävät taiteen herkkyyden. (HS MW:lle 3.3.1925, SMM s. 231)

Kirjeet on osoitettu ystävättärelle, taidemaalari Maria Wiikille (1853-1928), johon Schjerfbeck oli tutustunut  opiskellessaan maalaamista Helsingissä 1870-luvulla. Yhdessä ystävättäret jakoivat ateljeen ja matkustivat Pariisiin saamaan oppia ja vaikutteita. Yhteydenpito jatkui aina Maria Wiikin kuolemaan vuoteen 1928 ja tärkeää osaa tässä näyttelivät kirjeet. Nyt kyseessä oleva kokoelma sijoittuu vuosiin 1907-1928 ja se sisältää yhteensä 212 Schjerfbeckin kirjoittamaa kirjettä tai postikorttia. Kirjeet ovat kirjoitettu ruotsiksi, joka oli Schjerfbeckin äidinkieli. Suomea hän osasi melko heikosti, mikä vaikeutti jonkin verran hänen elämäänsä etenkin vahvasti suomenkielisellä Hyvinkäällä, jossa Schjerfbeck asui äitinsä kanssa vuosina 1902-1925.

Nyt käsillä olevassa kokoelmassa kirjeet on jaoteltu teeman mukaisesti 18 eri otsakkeen alle. Käsiteltävät teemat liikkuvat muun muassa maalaamisesta, maalaustekniikasta, ja Pariisin kaipuusta taidelehtiin, kirjallisuuden merkitykseen ja yksinäisyyden kokemuksiin saakka. Eri teemojen alla siihen valitut kirjeet ovat kronologisessa järjestyksessä ja niitä edeltää Holgerin katsaus teeman sisältöön ja niiden merkitykseen kirjeissä ja Schjerfbeckin elämässä. Itse pidän kyseistä jakoa melko keinotekoisena. Se rikkoo kirjeiden krolologian ja ainakin minun oli vaikea luoda kokonaiskuvaa Schjerfbeckin elämänvaiheista ja hänen kehityksestään maalarina. Jako tuntuu keinotekoiselta myös siinä mielessä, että suurin osa teemoista liittyy useimpiin Schjerfbeckin kirjoittamiin kirjeisiin. Holgerin katsaukset sen sijaan ovat antoisia. Niistä näkyy hänen suuri Schjerfbeck-tietomääränsä. Ainoa mikä välillä pisti silmään oli hänen jossain määrin puutteelliset tai triviaalit tietonsa Suomen historian tapahtumista joihin Schjerfbeckin elämä kontekstoituu.

Kun elämä käy liian raskaaksi, hankin kirjan. Se antaa niin paljon ja vie ajatukset pois itsestä - pitää pystyssä. (SMM, s. 180)

Mielenkiintoismpia Holgerin esiinnostamia teemoja olivat Schjerfbeckin käsitykset kirjallisuudesta ja sen merkityksestä samoin kuin taiteilijan analyysit omista taiteellisista esikuvistaan ja naisen asemasta taitelijana. Holgerin mukaan Schjerfbeck piti itseään ennen kaikkea taiteilijana. Hän suhtautui vieroksuen taiteilijoiden erittelemiseen sukupuolen mukaan eikä esimerkiksi tästä syystä halunnut osallistua pelkästään naistaitelijoille järjestettyihin näyttelyihin. Hän ei myöskään halunnut, että hänen töitään arvioitiin pelkästään naisnäkökulmasta. Vähemmän sen sijaan tunsin mielenkiintoa erilaisiin maalausteknisiin kuvauksiin, mutta maalaamisen mielentilan kuvaukset puolestaan olivat erittäin mielenkiintoisia, samoin kuin se, miten maalaaminen oli Schjerfbeckille yhtä aikaa sisäinen pakko ja intohimo, jota esimerkiksi rankat fyysiset olosuhteet tai terveyden horjuminen ei estänyt.

Oma suhteeni Schjerfbeckin taiteeseen on vähän kahtalainen. Pidän paljon jostain hänen töistään, mutta toiset, etenkin myöhäisemmät työt, jotka värimaailmaaltaan ovat melko synkkiä eivät herätä minussa vastakaikua. Tosin kunnioitusta kylläkin, sillä kaikesta Schjerfbeckin tekemisestä huokuu se, miten hän kaiken aikaa haluaa pitää kiinni omasta tavastaan tehdä ja omista visioistaan. Samoja ohjeita hän antaa maalarisiskolle Marialle. Seuraavasta ohjeesta moni muukin voi ottaa opikseen joko konkreettisesti tai kuvainnollisesti:

Olen niin iloinen sinun puolestasi, siitä että sinulla on vapaus. Nyt voit ottaa muotokuviakin jos haluat, mutta ei ole pakko. Onnittelen. - Mutta älä siivoa äläkä laita ruokaa - mieti millaista olisi muistella siivouksen ja ruuanlaiton täyttämää elämää sitten, kun on jo liian myöhäistä maalata. Miksei sitä vain noudattanut maalaamishaluaan! (HS MW:lle 12.10.1919, SMM s. 117)

Kirjan lopussa on vielä tilastollista tietoa kyseessä olevista kirjeistä ja tiivistetty Schjerfbeckin elämäkerta. Kirja on nootitettu tarkasti, ja alaviitteissä annetaan tietoa kirjeissä esiintyvistä ihmisistä ja tapahtumista. Ulkoasultaan kirja on kaunis. Se on kuvitettu Schjerfbeckin töillä ja lisäksi mukana on valokuvia kirjeistä sekä myös taitelijasta itsestään ja hänen sukulaisistaan ja asuinpaikoistaan. Kirjan luettuaan on mukava lähteä katsomaan Schjerfbeckin 150-vuotisnäyttelyä Ateneumiin. Suosittelen!

Kirjasta on kirjoittanut myös NorkkuParnassoon kirjasta kirjoitti Kaisu Mikkola.

sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Rakkaudesta runoilleet

Sinisen linnan kirjaston Maria haastoi kertomaan omia rakkausrunosuosikkeja. Kuten olen aiemmin sanonut, niin en ole mikään kovin innokas runojen lukija. Aina silloin tällöin tulee kuitenkin runokirjoihin tartuttua ja niistä on jäänyt myös joitakin suoikkeja. Katja jo ennätti blogata yhden kaikkien aikojen suosikkirakkausrunoistani, joka on Pentti Saarikosken niinkuin vierasta maata kokoelmasta Mitä tapahtuu todella vuodelta 1962. Käykää lukemassa runo Katjan blogista.

Eeva Kilven runoista on muodostunut suosikkejani vähitellen, ne ovat lyhyydessään ja napakkuudessaa ja myös pienessä ilkkikurisuudessaan minulle sopivaa luettavaa, kuten esimerkiksi allaoleva runo kokelmasta Perhonen ylittää tien. Kootut runot1972-2000. Alunperin runo on ilmestynyt vuonna 1972 julkaistussa kokoelmassa Laulu rakkaudesta ja muita runoja.

Sano heti jos minä häiritsen,
hän sanoi astuessaan ovesta sisään,
niin minä lähden saman tien pois.


Sinä et ainoastaan häiritse,
minä vastasin,
sinä järkytät koko minun olemustani.
Tervetuloa.


Pidän myös paljon Katri Valan runoista, etenkin hänen kahdesta viimeisestä kokolemastaan Paluu vuodelta 1934 ja Pesäpuu palaa vuodelta 1942. Seuraava runo on Paluu-kokoelmasta.

Onni


Herätessäni unesi äärellä
ojensin käteni hengitystäsi kohden,
niinkuin väsynyt vaeltaja öisellä aavikolla
ojentaa iloiten kätensä
päin nuotiotulta.


Heitän haasteen eteenpäin Heidin ja Liisan suuntaan. Onko teillä suosikkirakkausrunoja?

torstai 5. heinäkuuta 2012

Sirpa Kähkönen - Jään ja tulen kevät


Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät. Otava 2008 (ilmestynyt ensimmäisen kerran 2004). 382 s.

Kun vähän runsas vuosi sitten aloitin bloggaamisen kiinnitin huomioni siihen, ettei blogeissa kovinkaan paljoa kirjoiteltu Sirpa Kähkösestä ja hänen teoksistaan. Toki yhtenä syynä oli se, että Kähköseltä ei ollut juuri silloin ilmestynyt mitään uutta. Mutta toisaalta, kyllä blogeissa myös luetaan paljon vähän vanhempaakin kirjallisuutta. Onneksi poikkeuksia aina silloin tällöin löytyi ja kun näin Kähkösestä ja hänen kirjoistaan kertovan tekstin ilmestyneen sivupalkkiini riensin kertomaan miten paljon Kähkösen kirjoista, etenkin hänen Kuopio-sarjastaan pidän. Myös arviot Vihan ja rakkauden liekeistä kiinnostivat kovasti.

Olin itse tutustunut Kähköseen, kun hänen teoksensa Lakanasiivet oli Finlandia-palkintoehdokkaana 2007 (tässä taas huomaamme F-palkintoehdokkuuden, saati sitten itse palkinnon synnyttämän julkisuuden merkityksen kirjailijalle), sitä ennen en tiennyt hänestä mitään. Lakanasiivet oli neljäs osa Kähkösen luomaa Kuopio-sarjaa. Sarja alkoi Mustista morsiamista (1998) ja jatkui Rautaöillä (2002) ja nyt kyseessä olevalla Jään ja tulen keväällä. Lakanasiipien jälkeen on vielä ilmestynyt Neidonkenkä (2009). Sain Lakanasiivet joululahjaksi, mutta en halunnut alkaa lukemaan sarjaa keskeltä, vaikka sen osia voikin pitää itsenäisinä kokonaisuuksina. Hamstrasin siis itselleni sarjan aiemmat osat ja aloitin ensimmäisestä. Lähes ensi sivuista alkaen olin täysin myyty ja ahminkin kaikki osat lähes yhteen menoon.

Nyt olen lukemassa sarjaa toiseen kertaa, tosin aloitin keskeltä, sillä Jään ja tulen kevät oli jäänyt jostain syystä mieleeni vaikuttavimpana sarjan osana.  Syy uusintakierrokselle on ensinnäkin sarjan hyvyydessä. Mielestäni hyviä kirjoja kannattaa lukea useampaan kertaa, uusi lukukokemus tuo aina mukanaan jotain uutta, jos ei muuta niin ainakin sen, että malttaa paremmin keskittyä kirjan tunnelmiin, kun ei tarvitse kiirehtiä eteenpäin selvittääkseen mitä seuraavaksi tapahtuu. Toinen syy on siinä, että ensi viikon alussa pääsen Kuopioon kirjablogistien tapaamiseen, jossa meillä on tiedossa muun muassa tutustumista Kähkösen kirjasarjan maisemiin. Oppaanamme toimii ihana Amma. Kolmas syy on tietenkin se, että haluan verrytellä syksyllä ilmestyvää Hietakehtoa varten. Ihanaa saada uusi osa loistavaan sarjaan, vaikka täytyy myöntää, että vähän jännittää, pystyykö Kähkönen edelleen vangitsemaan entisellä voimalla luomallaan maailmalla. Muissakin blogeissa on ilmeisesti herätty odottelemaan uutuutta ja Kähköstä on viime aikoina luettu ahkerasti, etenkin Mustia morsiamia.

Hypätessäni Jään ja tulen kevääseen tunsin heti tempautuvani mukaan Aleksanterinkadun kulmatalon perheiden, Tuomien, Hyvösten, Tiihosten ja Hujasten maailmaan ja myös siellä kortteeraavien evakko Helvin ja hänen Mari-tyttärensä elämään. Välillä piipahdetaan toimittaja Lehtivaaran ja hänen Selma-vaimonsa kotona, jonne postinkantaja Tiihosen pojanpoika Juho on otettu sotakasvatiksi. Elämää kaupunkiin saadaan, kun sinne avataan uusi ravintola Tatra. Kiinnostusta herättää myös kaupunkiin rantautuva talvisodan vapaaehtoinen, englantilainen Mulligan, Mullikka. Kirjan alussa eletään vuoden 1940 loppupuolta, josta vähitellen käännytään pitkään ja kylmään kevääseen 1941. Lopulta kesä kuitenkin saapuu, mutta sen mukana myös uusi sota, joka jo pitkin kevättä on ollut ihmisten huulilla.

Talvisota oli luonut Suomen uudelleen sekä maantieteellisesti että henkisesti. Talvisodan yhtenäisyyttä pidettiin ihmeenä yhteiskunnassa, joka sisällissodan peruina oli jakautunut jyrkästi kahteen toisiaan karsastavaan osaan. Sodan päättyessä rauhanehtoja pidettiin suuressa osassa kansaa liian kovina ja melko pian monissa piireissä heräsivätkin toiveet uudesta tilanteen korjaavasta sodasta. Aleksanterinkadun pihapiirissä uutta sotaa ei kuitenkaan toivota, lukuunottamatta evakko Helviä, joka näkee sodassa tilaisuuden päästä takaisin omalle kotiseudulleen Sortavalaan.

Jään ja tulen kevät on ennen kaikkea naisten ja lasten kokemuksia luotaava kirja, kuten Hilda Tuomi asian ilmaisee ukkoin varraan ei meillä lasketa yhtään mitään (JJTK s, 13). Anna Tuomi ja hänen kälynsä Hilda pitävät pystyssä Tuomen perhettä: Annan miestä Lassia, heidän pieniä kaksosiaan ja Lassin sairasta äitiä. Ennen kaikkea kysymys on siitä, mistä saada rahat seuraavan päivän ruokaan. Hilda tekee pitkää päivää pyykkärinä ja kun Tatra avataan pääsee Annakin palkkatyön syrjään käsiksi kun hänet palkataan keittiöapulaiseksi ystävänsä Helvin, josta tulee ravintolan tarjoilija, suosituksesta. Kun kaupungissa tulee myyntiin mankeli huoneineen, päättää Hilda ostaa sen, sillä hän uskoo niin parhaiten turvaavansa perheelleen elannon vastaisuudessakin.

Samalla kun aikuiset tuskailevat arkisten huolien kanssa leikkivät lapset pihamaalla kaikkina joutohetkinään. Leikkien aiheet he saavat kuulemistaan uutisista ja huhuista, joita yhtenään kiertää levottomien maailmantapahtumien myötä myös pitkin Kuopion toreja ja kujia. Ihmisten välisiä keskinäisiä suhteita Kähkönen kuvaa hyvin todenmukaisesti ja luntevasti, ei ole suurta draamaa, ei suuria tunteenpurkauksia, ihmiset ottavat toisiaan huomioon kukin mahdollisuuksiensa mukaan. Mielessään ihmiset kuitenkin miettivät monenlaisia, he saattavat kaivata jotain muuta tai johonkin muuhun, mutta jalat on kuitenkin syytä pitää maassa, sillä haihatteluihin ei arjen raskaudessa ole varaa. Toki esimerkiksi herrasrouva Lehtivaaralla on enemmän mahdollisuuksia vaipua masennukseen kuin jatkuvassa arkisessa aherruksessa kiinni olevilla Annalla tai Hildalla. Vaikka luokkarajat kaupungissa ovat selkeät, ja Hilda ei osaa Selma Lehtivaaraa kutsua Selmaksi tämän pyynnöistä huolimatta tai Anna ei voi kuvitellakaan pesevänsä käsiä rouvan hienolla hajusaippualla, muodostuu naisten välille kuitenkin selkeitä solidaarisuuden ja yhteisymmärryksen hetkiä. 

-Siinä on meiän uuvet kaverit, sanoi Lassi ja naputti sormeaan kuvaa vasten.

Ja Anna nyökkäsi miehelleen täysin vielä ymmärtämättä, mitä kaikkea se puhe kaveruudesta tarkoitti. Keittiön äänet etääntyivät, hän katseli lapsiaan niin kuin usvan takaa ja muisti rouva Lehtivaaran äänen, kun se sanoi: minä olen englantilaismielinen. Hän muisti erään illan, kun he Lassin ja Hildan kanssa kolmisin kuuntelivat sotauutisia pimeässä keittiössä, ja kuuli yhä radioselostajan vakavan äänen korvissaan: "Saksa on ulottanut ilmahyökkäystensä nujertavan voiman jo Keski-Englantiin. Vanha englantilainen Kaventrin kaupunki palaa. Sen muinainen katedraali on sortunut. Sodan kannalta tärkeät tehdaslaitokset ovat suurelta osin tuhoutuneet. Kuolonuhrien määrää ei tarkoin tunneta, satoja kaupunkilaisia on kadonnut jäljettömiin.

Englantilaismielinen. Tarkoittiko se, että rouva oli Saksaa vastaan? Tarkoittiko se, että rouva ei tahtonut noita käsiniekkoja kaverikseen niin kuin ei Lassikaan tahtonut. 

Tarkoittiko se sitä, että jos hän asettuisi miehensä kanssa samalle puolelle, myös rouva ja hän olisivat samalla puolella? Ja jos Englantia kannatti, niin saisiko ottaa vastaan samalaisen tulisateen kuin Kaventrin vanha kaupunki? (JJTK, s. 139-140)

Se, mistä erityisesti pidän Kähkösen kirjoissa on hänen tapansa kuvittaa ja kertoa historiaa, jossa arjen historia yhdistyy valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin tapahtumiin. Ne tulevat lukijaa lähelle yksittäisten ihmisten kautta, heidän tajuntansa kautta suodattuneena. Ihmiset saavat tietonsa radiosta, lehdistä ja ne leviävät myös huhuina suusta suuhun värittyen ja muuttuen matkalla. Kaikki nämä elementit ovat mukana myös kirjan tekstissä, mutta ne on upotettu tarinan sisään, sen olennaisiksi ja luonnollisiksi osiksi. Kaikesta näkee, että Kähkösellä on tarkat tiedot kuvaamastaan ajasta. Hän on sukeltanut aikakauteen lehtien ja muun arkistomateriaalin (olen itse joskus istunut hänen vieressään Kansan arkistossa, mutta en uskaltanut puhua hänelle!) sekä ilmeisesti myös tutkimuskirjallisuuden kautta.

Tarinan luonnollisuus saa vahvistusta erittäin kauniista ja vivahderikkaasta kielestä, jonka olennainen elementti on murteen käyttö. Vaikka itselläni ei länsisuomalaisena ole mitään kosketusta savon murteeseen nautin sen lukemisesta, sillä niin olennainen osa tarinaa se on. Hykertelin myös hauskoille sanoille, joita en ollut ennen kuullutkaan, mutta jotka ääneeasullaan kertoivat merkityksensä.

Tästä on hyvä jatkaa kohti Lakanasiipiä ja Kuopiota.

Kirjasta ovat aiemmin kirjoittaneet Salla ja BooksyKirsi on tehnyt ansiokkaan koosteen koko Kuopio-sarjasta.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Marianne Fredriksson - Simon (Ota riski ja rakastu kirjaan)


Marianne Fredriksson: Simon ( Simon och ekarna 1985, suom. Laura Jänisniemi) Suuri Suomalainen Kirjakerho OY, 1999. 368 s.

Ota riski ja rakastu kirjaan-haasteessa Kirjanainen haastoi minut lukemaan Marianne Fredrikssonin teoksen Simon. Luin viime kesänä Fredrikssonin iki-ihanan kirjan Annan, Hannan ja Johannan ja silloin mietin, että Fredrikssonia pitää lukea lisää. Lainasinkin jonkun hänen teoksistaan kirjastosta, mutta jostain syystä kirja jäi lukematta. Simon oli kuitenkin minulle tarkoitettu, sillä löysin kirjan kirpputorilta, se suorastaan hyppäsi hyllyltä syliini ja vaati tulla luetuksi.

Sain kirjan eilen luettua ja olen hieman hämmennyksissäni lukukokemuksesta, sillä mikään kirja ei ole liikuttanut minua pitkään aikaan yhtä paljon, sisältänyt yhtä paljon kohtauksia, jotka saavat lähes kyyneleet silmiin (ja minähän en lukiessani yleensä itke). Samalla kun kirja vei tunteen tasolla mukanaan huomasin itsessäni kuitenkin tiettyä ärtymystä, joka johtui lähinnä kirjan tapahtumien ajoittaisesta epäuskottavuudesta.

Simon on nuoren miehen kasvutarina. Tapahtumat saavat alkunsa kouluikäisen Simonin kokemuksista ja hänen kohtaloitaan seurataan aina aikuisuuteen saakka. Ajallisesti Simonin tapahtumat sijoittuvat aika-akselille1930-luvulta 1950-luvun puoliväliin. Maantieteellisesti liikutaan pääosin Göteborgin alueella muutamia pieniä poikkeamisia muualle. 

Simonin tarinassa limittyy mielenkiintoisesti tosi ja satu sekä erilaiset myyttiset ainekset. Periaatteessa kirjaa voi pitää realistisena kasvutarinana, jossa keskiössä on ensin lapsen ja sittemin nuoren miehen elämä ja sen kokemukset, joihin leimansa lyövät suhteet läheisiin, perheenjäseniin ja ystäviin, aikakauden, etenkin sodan mukanaan tuomat järkyttävät ja pelottavat tapahtumat. Simonin kohdalla kysymys kuitenkin on ennen kaikkea oman identiteetin etsinnästä, siitä kuka hän on ja miksi hän on sellainen kuin on. 

Realismin tasolla kirjassa näkyy myös ajankohdan ruotsalaisen hyvinvointi yhteiskunnan vähittäinen syntyminen, sen luokkarajojen vähittäinen murtuminen ja mahdollisuudet sosiaaliseen nousuun koulun käynnin ja opiskelun myötä. Simonin vanhemmat, työväenluokkaiset Erik ja Karin ovat omaksuneet sosialismin aatteet ja myös Simon pitää sosialismiin liittyviä ihanteita oman moraalisen kehityksensä pohjana. Myös sota-ajan kokemukset nousevat voimakkaasti esiin Simonin ja hänen perheensä kokemuksissa. Kaikki nämä ovat samoja teemoja, joita Fredriksson käsitteli myöhemmin perusteellisemmin Annassa, Hannassa ja Johannassa.

Sotaan liittyen tärkeäksi nousee myös juutalaisuus. Simonin paras ystävä Isak on joutunut lapsena kokemaan natsi-Saksassa rehottavan antisemitismin ja siitä kummunneen julmuuden. Vaikka hän fyysisesti on päässyt turvaan Ruotsiin, pahat kokemukset eivät kuitenkaan jätä häntä rauhaan. Isakin mukana Simonin perhe tutustuu myös Isakin isään, rikkaaseen kirjakauppiaaseen Rubeniin. Perheet ikään kuin sulautuvat yhdeksi kokonaisuudeksi, jossa erilaiset tunteet ja suhteet risteilevät eri aikoina eri tavoilla. Juutalaisuus liittyy myös Simonin omaan identiteettiin yllättävällä tavalla.

Realistisen tason lisäksi kirjassa on myös sadun tai myyttien maailma, joka jollain tasolla voi selittyä erilaisilla alitajuntaisilla mekanismeille, mutta jotka kuitenkin kirjassa saavat suuren roolin. Itselleni kirjasta tuli hyvin voimakkaasti mieleen Elvi Sinervon Viljami Vaihdokas, jossa myös satu ja erilaiset myyttiset hahmot ovat tärkeässä asemassa ja josta on löydettävissä myös samalaisia yhteiskunnallisia teemoja. Simonista on sitä paitsi löydettävissä myös vaihdokas teema:

Simon ei kuunnellut kovin tarkasti, vaan ajatteli lähinnä sitä mitä Ruben oli sanonut ylhäällä hänen huoneessaan, että kaikki nuoret haaveilivat olevansa vaihdokkaista ja että kaikkien piti käydä kapina ja inho ja halveksunta omia vanhempiaan kohtaan.( S. s. 158)

Kuten arvioni alussa sanoin kirja sai minut moneen otteeseen liikuttumaan, mutta moni asia myös ärsytti. Jollain tasolla kirjaa voisi pitää jopa vähän hömpähtävänä ja myös liiallisen imelänä, henkilöhahmoistakaan ei muodostu kovin vakuuttavaa kuvaa. Jätän nämä negatiiviset seikat kuitenkin tällä kertaa huomioimatta, sillä haluan säilyttää päällimäisenä tunteena kirjan tunteita herättävän voiman. Kirjallisesti Anna, Hanna ja Johanna on huomattavasti ehjempi kokonaisuus ja se myös liikkuu paljon selkeämmin realistisella tasolla kuin Simon, silti lukukokemuksena Simon lähes ajoi AHJ:n ohi.

Kiitokset Kirjanaiselle hienon kirjan valitsemisesta, minä todellakin rakastuin kirjaan ja ihanaa, että löysin sen myös omaan hyllyyni.