torstai 5. heinäkuuta 2012

Sirpa Kähkönen - Jään ja tulen kevät


Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät. Otava 2008 (ilmestynyt ensimmäisen kerran 2004). 382 s.

Kun vähän runsas vuosi sitten aloitin bloggaamisen kiinnitin huomioni siihen, ettei blogeissa kovinkaan paljoa kirjoiteltu Sirpa Kähkösestä ja hänen teoksistaan. Toki yhtenä syynä oli se, että Kähköseltä ei ollut juuri silloin ilmestynyt mitään uutta. Mutta toisaalta, kyllä blogeissa myös luetaan paljon vähän vanhempaakin kirjallisuutta. Onneksi poikkeuksia aina silloin tällöin löytyi ja kun näin Kähkösestä ja hänen kirjoistaan kertovan tekstin ilmestyneen sivupalkkiini riensin kertomaan miten paljon Kähkösen kirjoista, etenkin hänen Kuopio-sarjastaan pidän. Myös arviot Vihan ja rakkauden liekeistä kiinnostivat kovasti.

Olin itse tutustunut Kähköseen, kun hänen teoksensa Lakanasiivet oli Finlandia-palkintoehdokkaana 2007 (tässä taas huomaamme F-palkintoehdokkuuden, saati sitten itse palkinnon synnyttämän julkisuuden merkityksen kirjailijalle), sitä ennen en tiennyt hänestä mitään. Lakanasiivet oli neljäs osa Kähkösen luomaa Kuopio-sarjaa. Sarja alkoi Mustista morsiamista (1998) ja jatkui Rautaöillä (2002) ja nyt kyseessä olevalla Jään ja tulen keväällä. Lakanasiipien jälkeen on vielä ilmestynyt Neidonkenkä (2009). Sain Lakanasiivet joululahjaksi, mutta en halunnut alkaa lukemaan sarjaa keskeltä, vaikka sen osia voikin pitää itsenäisinä kokonaisuuksina. Hamstrasin siis itselleni sarjan aiemmat osat ja aloitin ensimmäisestä. Lähes ensi sivuista alkaen olin täysin myyty ja ahminkin kaikki osat lähes yhteen menoon.

Nyt olen lukemassa sarjaa toiseen kertaa, tosin aloitin keskeltä, sillä Jään ja tulen kevät oli jäänyt jostain syystä mieleeni vaikuttavimpana sarjan osana.  Syy uusintakierrokselle on ensinnäkin sarjan hyvyydessä. Mielestäni hyviä kirjoja kannattaa lukea useampaan kertaa, uusi lukukokemus tuo aina mukanaan jotain uutta, jos ei muuta niin ainakin sen, että malttaa paremmin keskittyä kirjan tunnelmiin, kun ei tarvitse kiirehtiä eteenpäin selvittääkseen mitä seuraavaksi tapahtuu. Toinen syy on siinä, että ensi viikon alussa pääsen Kuopioon kirjablogistien tapaamiseen, jossa meillä on tiedossa muun muassa tutustumista Kähkösen kirjasarjan maisemiin. Oppaanamme toimii ihana Amma. Kolmas syy on tietenkin se, että haluan verrytellä syksyllä ilmestyvää Hietakehtoa varten. Ihanaa saada uusi osa loistavaan sarjaan, vaikka täytyy myöntää, että vähän jännittää, pystyykö Kähkönen edelleen vangitsemaan entisellä voimalla luomallaan maailmalla. Muissakin blogeissa on ilmeisesti herätty odottelemaan uutuutta ja Kähköstä on viime aikoina luettu ahkerasti, etenkin Mustia morsiamia.

Hypätessäni Jään ja tulen kevääseen tunsin heti tempautuvani mukaan Aleksanterinkadun kulmatalon perheiden, Tuomien, Hyvösten, Tiihosten ja Hujasten maailmaan ja myös siellä kortteeraavien evakko Helvin ja hänen Mari-tyttärensä elämään. Välillä piipahdetaan toimittaja Lehtivaaran ja hänen Selma-vaimonsa kotona, jonne postinkantaja Tiihosen pojanpoika Juho on otettu sotakasvatiksi. Elämää kaupunkiin saadaan, kun sinne avataan uusi ravintola Tatra. Kiinnostusta herättää myös kaupunkiin rantautuva talvisodan vapaaehtoinen, englantilainen Mulligan, Mullikka. Kirjan alussa eletään vuoden 1940 loppupuolta, josta vähitellen käännytään pitkään ja kylmään kevääseen 1941. Lopulta kesä kuitenkin saapuu, mutta sen mukana myös uusi sota, joka jo pitkin kevättä on ollut ihmisten huulilla.

Talvisota oli luonut Suomen uudelleen sekä maantieteellisesti että henkisesti. Talvisodan yhtenäisyyttä pidettiin ihmeenä yhteiskunnassa, joka sisällissodan peruina oli jakautunut jyrkästi kahteen toisiaan karsastavaan osaan. Sodan päättyessä rauhanehtoja pidettiin suuressa osassa kansaa liian kovina ja melko pian monissa piireissä heräsivätkin toiveet uudesta tilanteen korjaavasta sodasta. Aleksanterinkadun pihapiirissä uutta sotaa ei kuitenkaan toivota, lukuunottamatta evakko Helviä, joka näkee sodassa tilaisuuden päästä takaisin omalle kotiseudulleen Sortavalaan.

Jään ja tulen kevät on ennen kaikkea naisten ja lasten kokemuksia luotaava kirja, kuten Hilda Tuomi asian ilmaisee ukkoin varraan ei meillä lasketa yhtään mitään (JJTK s, 13). Anna Tuomi ja hänen kälynsä Hilda pitävät pystyssä Tuomen perhettä: Annan miestä Lassia, heidän pieniä kaksosiaan ja Lassin sairasta äitiä. Ennen kaikkea kysymys on siitä, mistä saada rahat seuraavan päivän ruokaan. Hilda tekee pitkää päivää pyykkärinä ja kun Tatra avataan pääsee Annakin palkkatyön syrjään käsiksi kun hänet palkataan keittiöapulaiseksi ystävänsä Helvin, josta tulee ravintolan tarjoilija, suosituksesta. Kun kaupungissa tulee myyntiin mankeli huoneineen, päättää Hilda ostaa sen, sillä hän uskoo niin parhaiten turvaavansa perheelleen elannon vastaisuudessakin.

Samalla kun aikuiset tuskailevat arkisten huolien kanssa leikkivät lapset pihamaalla kaikkina joutohetkinään. Leikkien aiheet he saavat kuulemistaan uutisista ja huhuista, joita yhtenään kiertää levottomien maailmantapahtumien myötä myös pitkin Kuopion toreja ja kujia. Ihmisten välisiä keskinäisiä suhteita Kähkönen kuvaa hyvin todenmukaisesti ja luntevasti, ei ole suurta draamaa, ei suuria tunteenpurkauksia, ihmiset ottavat toisiaan huomioon kukin mahdollisuuksiensa mukaan. Mielessään ihmiset kuitenkin miettivät monenlaisia, he saattavat kaivata jotain muuta tai johonkin muuhun, mutta jalat on kuitenkin syytä pitää maassa, sillä haihatteluihin ei arjen raskaudessa ole varaa. Toki esimerkiksi herrasrouva Lehtivaaralla on enemmän mahdollisuuksia vaipua masennukseen kuin jatkuvassa arkisessa aherruksessa kiinni olevilla Annalla tai Hildalla. Vaikka luokkarajat kaupungissa ovat selkeät, ja Hilda ei osaa Selma Lehtivaaraa kutsua Selmaksi tämän pyynnöistä huolimatta tai Anna ei voi kuvitellakaan pesevänsä käsiä rouvan hienolla hajusaippualla, muodostuu naisten välille kuitenkin selkeitä solidaarisuuden ja yhteisymmärryksen hetkiä. 

-Siinä on meiän uuvet kaverit, sanoi Lassi ja naputti sormeaan kuvaa vasten.

Ja Anna nyökkäsi miehelleen täysin vielä ymmärtämättä, mitä kaikkea se puhe kaveruudesta tarkoitti. Keittiön äänet etääntyivät, hän katseli lapsiaan niin kuin usvan takaa ja muisti rouva Lehtivaaran äänen, kun se sanoi: minä olen englantilaismielinen. Hän muisti erään illan, kun he Lassin ja Hildan kanssa kolmisin kuuntelivat sotauutisia pimeässä keittiössä, ja kuuli yhä radioselostajan vakavan äänen korvissaan: "Saksa on ulottanut ilmahyökkäystensä nujertavan voiman jo Keski-Englantiin. Vanha englantilainen Kaventrin kaupunki palaa. Sen muinainen katedraali on sortunut. Sodan kannalta tärkeät tehdaslaitokset ovat suurelta osin tuhoutuneet. Kuolonuhrien määrää ei tarkoin tunneta, satoja kaupunkilaisia on kadonnut jäljettömiin.

Englantilaismielinen. Tarkoittiko se, että rouva oli Saksaa vastaan? Tarkoittiko se, että rouva ei tahtonut noita käsiniekkoja kaverikseen niin kuin ei Lassikaan tahtonut. 

Tarkoittiko se sitä, että jos hän asettuisi miehensä kanssa samalle puolelle, myös rouva ja hän olisivat samalla puolella? Ja jos Englantia kannatti, niin saisiko ottaa vastaan samalaisen tulisateen kuin Kaventrin vanha kaupunki? (JJTK, s. 139-140)

Se, mistä erityisesti pidän Kähkösen kirjoissa on hänen tapansa kuvittaa ja kertoa historiaa, jossa arjen historia yhdistyy valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin tapahtumiin. Ne tulevat lukijaa lähelle yksittäisten ihmisten kautta, heidän tajuntansa kautta suodattuneena. Ihmiset saavat tietonsa radiosta, lehdistä ja ne leviävät myös huhuina suusta suuhun värittyen ja muuttuen matkalla. Kaikki nämä elementit ovat mukana myös kirjan tekstissä, mutta ne on upotettu tarinan sisään, sen olennaisiksi ja luonnollisiksi osiksi. Kaikesta näkee, että Kähkösellä on tarkat tiedot kuvaamastaan ajasta. Hän on sukeltanut aikakauteen lehtien ja muun arkistomateriaalin (olen itse joskus istunut hänen vieressään Kansan arkistossa, mutta en uskaltanut puhua hänelle!) sekä ilmeisesti myös tutkimuskirjallisuuden kautta.

Tarinan luonnollisuus saa vahvistusta erittäin kauniista ja vivahderikkaasta kielestä, jonka olennainen elementti on murteen käyttö. Vaikka itselläni ei länsisuomalaisena ole mitään kosketusta savon murteeseen nautin sen lukemisesta, sillä niin olennainen osa tarinaa se on. Hykertelin myös hauskoille sanoille, joita en ollut ennen kuullutkaan, mutta jotka ääneeasullaan kertoivat merkityksensä.

Tästä on hyvä jatkaa kohti Lakanasiipiä ja Kuopiota.

Kirjasta ovat aiemmin kirjoittaneet Salla ja BooksyKirsi on tehnyt ansiokkaan koosteen koko Kuopio-sarjasta.

14 kommenttia:

  1. Luin tekstisi vähän silmäillen, sillä lueskelen tätä kesäisellä haahuilutyylilläni pikku hiljaa :). Mustat morsiamet oli ihana, mutta sen jälkeen Rautayöt ja tämä (jota aloin lukea kesälomareissulla jo ennen kuin sain Rautayöt lopuun, koska en halunnut kuljetella kirjastonkirjaa mukana) tuntuivat, no, ihanilta nekin, mutta välillä on mukava lukea toisenlaisia kirjoja.

    Teillä on varmasti ihanaa Kähkösen maisemissa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Löytyihän se sinunkin kommenttisi, roskapostista!

      Kesäinen haahuilutyyli kuulostaa hauskalta ja hauskaa on myös kuulla, mitä mieltä kirjasta olet, kun ole haahuillut saanut loppuun.

      Uskon, että Kuopiossa tulee olemaan kivaa.

      Poista
  2. Jään ja tulen kevät on ehkä suosikkini kaikista Kähkösen kirjoista. Sanon "ehkä" siksi, että pidän niistä kaikista (Vihan ja rakkauden liekkejä en ole lukenut). Mutta suosikkini sen vuoksi, että sarjan kahden edellisen osan myötä monet henkilöt ovat entuudestaan rakkaita.

    Kähkönen tosiaan osaa kirjoittaa, kuvata niin ihmisiä ja miljöötä kuin tapahtumia kaiken takana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin pidän kaikista sarjan osista, mutta tämä oli jäänyt jostain syystä parhaiten mieleeni ja oli tosiaan niin hyvä kuin muistinkin.

      Poista
  3. Täytyy myöntää, että tämä sarja on ollut kauhean positiivinen yllätys; ensimmäisen osan kohdalla vähän tuskailin murteellisen dialogin kanssa, mutta sitten kun pääsin sisälle, olen tykännyt älyttömästi. Detaljit, persoonat, inhimillisyys ja luonnollisuus - hienoja kirjoja!

    Minulla on nyt kesken Neidonkenkä, sopivasti ennnen Kuopion tapaamista ja Hietakehtoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle ei murre ole tuottanut missään vaiheessamitään vaikeuksia,jota vähän ihmettelen, sillä se ei millään lailla ole "omaa kieltäni". Ehkä siihen vaikuttaa tapa, jolla Kähkönen ujuttaa murteellisen dialogin kerronnan sisään, niin että se ikään kuin on osa tarinaa, siihen olennaisesti kuuluva aspekti.

      Tapaamisiin Kuopiossa!

      Poista
  4. Minä en ole Kähköseltä mitään lukenut, vaikka olenkin hänestä kuullut. Täytynee tutustua, jotta sivistyksen valtava aukko pienenisi edes hiukan :) Hyvää loppuviikkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, en tiedä onko sivistyksessäsi valtavaa aukkoa, mutta erittäin hyvän kirjallisuuden mentävä aukko siellä on :)

      Hauskaa viikon loppupuolta myös sinulle.

      Poista
  5. Täällä Kuopiossa Kähkönen on aivan uskomattoman suosittu. Hän käy paljon luennoimassa täällä ja salit ovat silloin aivan tupaten täynnä. On myös erinomaisen hyvä luennoitsija, häntä kuuntelee hyvin mielellään.

    Kähkönen saa savonmurteen näyttämäänkin kauniilta. Se soi yhtä aikaa korvissa ja näyttää hyvältä paperilla -aina murre ei taivu yhtä hyvin ja luontevasti kirjoitettuun muoteeon

    Olen tehnyt sijaisuuksia kaupunginkirjastossa ja kerran erään asiakkaan kanssa selvitimme mikä se tuo Aleksanterinkatu onkaan, kun sellaista ei nykyään Kuopion kartalta löydy. Ja pian selvisi Kuopionlahdenkatuhan se on, tuo mikä tuosta koti-ikkunan alta menee.

    Jos ensi syksynä ostaisin ainoastaan yhden kirjan, se olisi Kähkösen Hietakehto.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olenkin ymmärtänyt, että Kähkönen nauttii suurta suosiota kaupungissanne.

      Pitää yrittää joskus päästä paikalle kuuntelemaan häntä livenä.

      Mielenkiintoinen tieto tuo Aleksanterinkatuun liittyvä. Nyt olen taas hieman viisaampi, kun pääsen Kuopioon :)

      Minullakin kirja olisi ehdottomasti Hietakehto. Nyt vain jännitän sitä, ehdinkö saamaan sen ennen kuin lähden Moskovaan syyskuun alussa. Jos en, niin pitää pyytää jotain lähettämään kirja minulle.

      Poista
  6. Ai että miten mielenkiintoista! Se vähän mitä on Kähköstä julkisuudessa seurannut, tulee kuva, että hän on tosiaan perehtynyt historiaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kähkösellä on jonkin verran yliopistollisia historian opintoja suoritettuna ja kyllä se varmasti näkyy hänen lähdetyöskentelyssään. Hän on ollut mukana myös eräässä antologiassa "Ihminen sodassa", jossa uudenlaisen sotahistorian tutkijat esittelevät tieteenalaansa ja jonka artikkeleissa kartoiteaan ihmisten kokemuksia sodan aikana. Se, mikä Kähkösen aihe kirjassa oli, en muista.

      Poista
  7. Luen parhaillaan tätä, ja maltan tuskin odottaa iltaa, jolloin taas pääsen jatkamaan lukemista. Yöpöydällä odottaa vuoroaan Puhtaat valkoiset lakanat. Jäin koukkuun jo sarjan ensimmäisen kirjan aloitettuani, ja olen iloinen siitä, että niin kävi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pirkko, olenpa iloinen, että Kähkönen sai sinutkin koukkuun loistavilla kirjoillaan. Minulle kävi aivan samalla tavalla ja nyt odottelen kuumeisesti uusinta.

      Poista