tiistai 28. elokuuta 2012

Tunnustuksia ja iltakävely haudalle

Olen saanut tämän tunnustuksen viideltä ihanalta, mahtavalta, persoonalliselta ja omaääniseltä kanssabloggaajalta. Kiitos LiisaErjaLeena LumiSuketus ja Unni ja haluaisin niin lähettää tämän tunnustuksen teille kaikille takaisin, sillä kuulutte kaikki suosikkilistalleni.

Jatkan kuitenkin haastetta eteenpäin. Ja annan sen sääntöjen mukaan viidelle itseäni ilahduttaneelle kanssabloggarille. Osa teistä tämän on jo jostain toiselta taholta saanut ja jotkut ovat jo asiasta kirjoittaneetkin. Lätkäiskää tämä minun post-it lappuni muiden perään. Olette ansainneet jokikisen saamanne tunnustuksen.

Ensimmäisenä tunnustus lähtee Joken kirjanurkkaan. En voi kuin ihailla hänen paneutunutta ja antautuvaa kirjoittamistaan ja erilaiset genrerajat iloisesti rikkovaa bloggaamista. Toiseksi haluan muistaa Heidiä, jonka mukaan ei saa mennä saunaiholla ulos. Heidin postaukset ovat aina yhtä hauskoja, otsikon perusteella harvoin tietää mistä on kysymys, niinpä on luettava koko juttu. Kolmanneksi tunnustus lähtee Ilselään. Minna ja Minnan ihana torppa ja lyhyet, mutta täynnä asiaa olevat kirja-arviot saavat huokailemaan ihastuksesta. Neljänneksi haluan muistaa Lauraa, ihanaa tytärtäni ja lähetän paljon tervehdyttäviä ajatuksia sairastupaan. Viidenneksi, muttei viimeiseksi tunnustus lähtee Helmi-Maarialle Pisara-blogiin. Hän ymmärtää rakkauteni Moskovaan ja kirjoittaa sitä paitsi jumalattoman hienosti.

Otsikon mukaisesti siirrytään vielä hetkeksi haudalle. Sain sunnuntai-iltana vihdoin viimein aikaiseksi käydä katsastamassa kansallisrunoilijan haudan. Eihän porvoolainen ole porvoolainen, jollei ole käynyt katsomassa, miten ja minne J.L. Runeberg ja hänen vaimonsa Fredrika ovat haudattu.

Aikamoisen pystin ovat tälle jo eläessään suurta arvonantoa nauttineelle runoilijalle rakentaneet. Samaan hautaan on haudattu myös runoilijan vaimo, jonka nimi kuitenkin lukee hautapatsaan toisella puolella, piilossa katseilta.



Täältä löytyy aika sympaattiset sivut, josta voi käydä lukemassa runoilijan elämästä ja voi jopa kuunnella hänen runojaan lausuttuna asiaan kuuluvalla paatoksella.

Pyydän anteeksi sitä, että kuvat ovat luokattoman huonoja. Mies ja kamera ovat Moskovassa. Minä ja surkea pokkari emme kykene saamaan aikaiseksi samanlaisia kuvia.

maanantai 27. elokuuta 2012

Enn Soosaar - Viron nurinkurinen vuosisata

Enn Soosaar: Viron nurinkurinen vuosisata ( Nuripidinen aastasada. Ajast,isast ja teistest 2008, suom. Petteri Aarnos) Like 2011.

Enn Soosaar oli minulle aivan tuntematon ennen tätä kirjaa. Kirja oli alennuksen alennuksessa kirjakaupan tiskillä ja koska Viron historia kiinnostaa minua, ajattelin että tuossa on minulle kirja, jota ei ole hinnalla pilattu. Alkuperäiseen kirjaan on suomalaisia lukijoita ajatellen lisätty Viron presidentin Toomas Hendrik Ilveksen esittely Soosaaresta ja suomalaisen historioitsijan Seppo Zetterbergin lyhyet katsaukset Viron 1900-luvun poliittisen ja valtiollisen historian päätapahtumista. Soosaaren tekstit tuovat näihin tapahtumiin yhden perheen ja yhden ihmisen näkökulman.

Soosaar (1937-2010) tunnetaan virolaisessa julkisuudessa kääntäjänä, kriitikkona ja kolumnistina ja täten eräänlaisena mielipidevaikuttajana. Kun olot Virossa perestroikan myötä 1980-1990-lukujen taitteesta alkaen vähitellen vapautuivat alkoi Soosaar kirjoittaa yhä enemmän polittisiin, yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin aiheisiin liittyviä tekstejä. Hänellä oli myös laaja sosiaalinen verkosto, joka käsitti suuren osan virolaisesta poliittisesta ja kulttuurisesta eliitistä ja tämä piti hänet hyvin ajan tasalla erilaisista ilmiöistä. Lainaan tähän Ilvestä ja hänen luonnehdintaansa Soosaaresta:

Tahdikkaan tasapainoisella tavallaan Enn Soosaar puhui ja kirjoitti meille inhimillisyyden, yhteisöllisyyden ja demokratian perustotuuksista. Hän selvitti meille virolaisten vaiheita ja kansamme kokemia kärsimyksiä. Yhtä lailla hän varoitti oikeuttamasta omia virheitämme aiemmin koetuilla kärsimyksillä ja ohjasi pysymään oikealla tiellä. Elämästä ja kirjallisuudesta ammennettu viisaus yhdistyi hänessä taitoon kuunnella ja ymmärtää muita, taitoon asettaa erehtyväisen ihmisluonnon kiusaukset laajempaan kontekstiin. Tämä auttoi häntä pukemaan sanoiksi valinnanmahdollisuudet, joiden edessä seisoimme taannoisina vaikeina, muttayhtä lailla myös nykypäivän huomattavasti helpompina aikoina. (VNV, s. 10)

Lukijalle kirjoittamissaan saatesanoissa Soosaar selvittelee omia tavoitteitaan kirjansa sanoman ja merkitysten suhteen. Hän tuo esiin, miten julmasta ja osin absurdistakin 1900-luvusta on kirjoitettu lukemattomia erilaisia historiallisia selityksiä, joihin yksittäiset ihmiset ovat muistelmillaan tuoneet oman näkökulmansa. Selitysten kaivoa ei kuitenkaan vielä ole ammennettu tyhjiin ja tuskin koskaan ammennetaankaan ja omaksi tavoitteekseen Soosaar esittää halun katsella mennyttä nurinkurista vuosisataa koko sen leveydeltä ja pituudelta, ei vain oman elämänsä ajalta ja siksi hän tuo kirjassaan esiin myös iso-isänsä ja isänsä kokemuksia ja ajatuksia. Soosaar kuitenkin painottaa, että kattavan kokonaiskuvan luominen virolaisesta ja eurooppalaisesta 1900-luvusta on mahdotonta ja että hänen kirjassaan kysymys on ennen kaikkea erilaisista muistikuvista syntyvästä mosaiikista, joka toivottavasti jossain määrin valottaa ja tuo esiin erilaisia arkielämän osa-alueita menneestä vuosisadasta.

Kirjan aloittaa esseet isoisästä ja isästä, joiden molempien elämää uskonto voimakkaasti määritti. Isä valmistui papiksi Tarton yliopistosta 1932. Isä Albert Soosaar pystyi harjoittamaan ammattiaan koko Neuvostoajan ja ainoat sukua koskevat kyyditykset koskivat Enn Soosaaren äidin puoleista sukua ja tapahtuivat Neuvostoliiton ensimmäisellä miehityskaudella. Vaikka Soosaaren perhe sai elää melko rauhassa neuvostokomennolta, se ei kuitenkaan poistanut pelkoa ja ahdistusta, jota esimerkiksi 1949 uudelleen alkaneet laajamittaiset kyyditykset herättivät kaikissa virolaisissa. Soosaar puhuukin pelkokasvatuksesta, jolla hänen ja hänen jälkeisiään sukupolvia kouluissa ja muissa julkisissa instansseissa kasvatettiin ja tämä pelko näkyi myöhemmin itsesensuurina, joka esimerkiksi Soosaaren kohdalla rajoitti huomattavalla tavalla hänen kirjallista toimintaansa.

Seuraavissa esseissään Soosaar pohtii sekä yleisellä että henkilökohtaisella tasolla ja eri näkökulmista niitä erilaisia poliittisia, eettisiä ja moraalisia kysymyksiä joita 1900-luvun kaksi totalitaarista järjestelmää, fasismi ja erityisesti kommunismi, herättivät ja yhä edelleen herättävät. Hän kysyy kysymyksiä ja pyrkii löytämään niihin vastauksia. Hän pohdiskelee asioita monipuolisesti ja tarkastelee niitä eri näkökulmista ja tämä on mielestäni kirjan ehdottomasti parasta antia. Vaikka Soosaar näkee kommunismin ja sitä edustaneet järjestöt ja ihmiset absoluuttisesti pahoina ja vaatii asioiden ja ihmisten paljastamista, hän ei kuitenkaan sorru täysin mustavalkoisiin asetelmiin. Hän esimerkiksi tarkastelee kriittisesti Viron ensimmäisen tasavallan aikaa, eikä näe sitä pelkästään ruusunpunaisten natinalististen silmälasien läpi, asetelma, joka jossain määrin vaivasi mielestäni Imbi Pajun kirjaa Torjutut muistot. Antoisaa ainakin omalta kohdaltani oli myös 1980-1990-lukujen tapahtumien laaja esiin tuominen ja analysointi, sillä nämä uudemmat tapahtumat ovat aikaisemmin lukemissani kirjoissa jääneet vähemmälle huomiolle, eivätkä tietoni niistä olleet kummoisetkaan.

Oman osansa saa myös Viron evankelis-luterilaisen kirkon aseman pohdinta. Tämä on luonnollista, olihan Enn Soosaaren isä pappi ja myös Enn Soosaar omasi ainakin jossain määrin uskonnollisen katsomuksen ja se määritti myös hänen näkemyksiään maailmasta. Jonkin verran olisin kaivannut myös näiden uskonnollisten käsitysten kyseenalaistamista, nyt ne annettiin pitkälti valmiina ja yleisesti hyväksyttyinä selityksinä, joita ei tekstissä sen kummemmin avattu.

Soosaaren teksti soljuu helposti eteenpäin ja sitä on miellyttävää lukea. Siitä huokuu se, että asioita on ajateltu ja ne on haluttu tehdä selviksi, ainakin siinä määrin kun on mahdollista, itselle ja samalla myös muille. Yksinkertaisia vastauksia ei ole olemassa, mutta ristiriitaisuuksien kanssa on opittava elämään. Tekstin historiallisten tapahtumien kontekstointia auttaa kirjan lopussa oleva tapahtumaluettelo vuosilta 1900-2000.

perjantai 24. elokuuta 2012

Muuttolintufiilis


Minussa asuu jo muuttolintujen levottomuus.
Polut vettyvät. Mieleni täyttää huoli:
miten nyt osaan astella kadulla
kun olen kolme kuukautta kulkenut
ympärillä pitkä heinä ja pienten perhosten pilvi.

- Eeva Kilpi. Kokoelmasta Perhonen ylittää tien. Kootut runot 1972-2000. (WSOY 2007)

Pienoinen levottomuus, hyvä sellainen, asuu myös minussa, sillä paluuni Moskovaan lähenee lähenemistään. Kummasti sitä tottuu siihen tiettyyn rytmitykseen, jota asuminen toisessa maassa tuo tullessaan ja on jopa vähän levoton, jos kuvio jotenkin muuttuu.

Useana vuonna olen tähän aikaan jo ollut Moskovassa, mutta tänä vuonna lähtöni hieman viivästyy. Syy siihen, että olen vielä Suomessa on Työväenkirjallisuuden päivä, jota vietetään Tampereella 1.9. Tämän vuoden teemana on Sukupolvien kynänjälki ja itse sekoitan lusikkani tähän soppaan tuomalla esiin vähän vanhempaa sukupolvea. Pidän esitelmän Elvi Sinervosta, jonka syntymästä on tänä vuonna tullut kuluneeksi 100 vuotta. Tapahtuma järjestetään tänä vuonna kolmatta kertaa, mutta itse osallistun siihen ensimmäistä kertaa, sillä olen aikaisempina vuosina ollut jo Moskovassa tilaisuuden aikaan. Koska olen kuullut aikaisempina vuosina paikalla olleilta, että kyseessä on oikein mukava ja lämminhenkinen happening, odotan kaikkea suurella innolla. Kirjallisuus+Tampere ei voi olla huono yhdistelmä.

Mutta ennen kuin Tampereelle päästään on edessä vielä hektinen viikko: arkistossa istumista ja esitelmän kirjoittamista. Myös yhden artikkelin deadline lähenee uhkaavaa vauhtia. Sille ei ilmeisesti mitään voi, että kaikki tällainen jää aina viime tippaan. Joka kerta sitä päättää, että seuraavalla kerralla kyllä aloitan hyvissä ajoin, mutta sitten sitä kuitenkin huomaa olevansa paniikkitilanteessa vähän ennen H-hetkeä.

Kirjoja ei tässä tilanteessa oikein tule luettua, joten voi olla, että kirjapostaukset jäävät vähäksi aikaa. Muutama kirja on tosin loppusuoralla, yksi Viron historiaan ja toinen Katri Valaan liittyvä. Voi olla, että näistä jotain kirjoitan, jos muu kirjoittaminen tökkii. Myös yhden hyllyssä odottavan Donna Leonin ajattelin lukea viikonlopun ratoksi.



Aion myös nauttia Suomen syyskesästä vielä niin kauan kuin täällä olen. Tänään tein 10 kilometrin metsälenkin ja nautin suunnattomasti kaikesta kauneudesta ja hiljaisuudesta.

Oikein nautinnollista viikonloppua kaikille. Lukekaa hyviä kirjoja, syökää omppuja ja hengittäkää syvään ihanaa syyskesän ilmaa.

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Carol Shields - Pikkuseikkoja

Carol Shields: Pikkuseikkoja (Small Ceremonies 1976, suom. Hanna Tarkka) Otava (Seven) 2012. 235 s.

Luin Carol Shieldsin romaanin Rakkauden tasavalta useita vuosia sitten ja ihastuin niin paljon Shieldsin tapaan kirjoittaa, että ahmin lähes yhteen menoon hänen koko suomennetun tuotantonsa. Tahti oli niin nopea, että nyt jälkikäteen minun on vaikea erottaa kirjoja toisistaan muistinvaraisesti. Ainoastaan tuo ensimmäisenä luettu on jäänyt mieleeni vähän kirkkaampana ja nyt sen rinnalle, jopa ohikin, nousee Pikkuseikkoja. Ihastuin tähän kirjaan aivan vastustamattomasti, enkä olisi millään halunnut sen päättyvän.

Minä tarkkailen. Oma elämäni ei tule koskaan riittämään minulle. Se on syntymävika, minun ainoa, ainoa sairauteni muuten onnekkaassa elämässä. Olen tarkkailija, sivullinen, pidän siitä tai en, ja olen täysin pääsemättömissä asiantilaan liittyvistä riskeistä. Ja palkinnoista. (PS, s. 235)

Pikkuseikoissa Judith Gill, elämäkertojen kirjoittaja, vaimo ja äiti, tarkkailee perheensä, johon kuuluvat aviomies, kirjallisuudentutkija Martin sekä lapset Meredith ja Richard, elämää pohtien samalla sitä kaikkea, jota elämä eteen tuo: sattumuksia, pettymyksiä, ihastuksia, kohtalonoikkuja, turhautumisia, onnistumisia, pelkoja, epäluuloja, väärinkäsityksiä, sanalla sanoen niitä moninaisia pikkuseikkoja, joista elämä muodostuu. Hän laajentaa tarkkailunsa piiriä myös sukulaisiin, ystäviin ja tuttaviin sekä elämäkertojensa kautta menneisyyden ihmisiin. Vaikka Judithin tarkkailun pääpaino on arkisten, näennäisen tavallisten seikkojen huomioimisessa, niin Shields onnistuu luomaan niistä lukijaa koukuttavan tarinan pienine salaisuuksineen ja niiden ratkaisuyrityksineen.

Henkilökohtaisista syistä pidin erittäin paljon niistä ajatuksista, jotka liittyvät elämäkerran kirjoittamiseen. Mielenkiintoisella tavalla Shields tuo Judithin pohdinnoissa esiin sen, miten vaikeaa, mutta parhaimmillaan myös palkitsevaa, elämäkerran kirjoittaminen on. Judith miettii, onko mahdollista pienistä tiedon sirpaleista muodostaa jonkun joskus eläneen elämä ja sen todellisuus. Hän näkee oman yrityksensä muodostaa kokonaiskuva tutkimuksensa kohteesta, 1800-luvulla eläneestä kirjailija Susanna Moodiesta (josta Carol Shields on oikeastikin kirjoittanut kirjallisuustieteellisen, muttei elämäkerrallista, tutkimuksen) kokoon kursittuna hansikkaana, joka koostuu satunnaisista, käsiin saaduista dokumenteista ja niiden yhteennivomisesta. Judith myös pohtii omaa oikeuttaan "nuuskia" muiden ihmisten elämää: Kysyn tammiselle pöydälle lankeavilta valoneliöiltä, eikö tämä nainen ansaitse unohduksen suojaa? Sen minä loppujen lopuksi haluaisin itsellenikin (PS s. 50). Myös kaunokirjallisuuden ja elämäkertojen suhde mietityttää Judithia. Hän haaveilee voivansa kokeilla siipiään myös kaunokirjailijana, mutta yritys kilpistyy kuitenkin rimakauhuun. Hän kokee olevansa liikaa faktojen vanki niin lukijana kuin kirjoittajanakin (oi, miten tutulta kuulostaa...).

Vaikka olen nostanut nämä edellä kerrotut seikat voimakkaasti esiin, niin kenenkään ei kannata pelästyä, että Pikkuseikkoja olisi vain jotain elämäkerta vs kaunokirjallisuusjargonia. Päinvastoin, Pikkuseikkoja on kuin elämä itse, jossa monet erilaiset puolet liimautuvat yhteen erilaisten suunniteltujen tekojen ja sattumanvaraisten kokemusten myötä, isommat teemat liittyvät pieniin saumattomasti ja todenmakuisesti. Minulle Judith oli täydellinen päähenkilö, löysin hänestä piirteitä, jotka voisivat hyvin kuvata myös minua. Kiehtovaa ja samalla myös vähän pelottavaa.Itse asiassa kirjassa ei ollut yhtään epämiellyttävää henkilöä, jokainen oli oma itsensä juuri omalla ominaisella tavallaan, vahvuuksineen ja heikkouksineen. Taas kerran tämä jos...jos antaisin kirjoille tähtiä/pisteitä asteikolla 1-5 tämä saisi ehdottomasti 5 loistavaa tähteä. Minulle tähän mennessä vuoden paras lukukokemus.

Kirjaan ihastui myös Liisa, jonka postauksen lopusta löytyy kattava lista muista kirjasta kirjoittaneista.

tiistai 14. elokuuta 2012

Me muut - Kirjoituksia yhteiskuntaluokista


Me muut. Kirjoituksia yhteiskuntaluokista. Toim. Silja Hiidenheimo, Fredrik Lång, Tapani Ritamäki, Anna Rotkirch. Teos - Söderströms 2009.

Me muut on antologia, jossa 19 suomalaista yrittää sijoittaa (tai olla sijoittamatta) itseään ja perhettään yhteiskunnallisesti johonkin tiettyyn yhteiskuntaluokkaan. Kirjan tekemisen taustalla on ajatus, että yhteiskuntaluokat ovat nykyisessä yksityisessä ja julkisessa keksustelussa melko vaiettu alue, jossain suhteessa lähes tabu. Teoksen esipuheessa viitataan Katariina Järvisen ja Laura Kolben vuotta aiemmin ilmestyneeseen teokseen Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa, joka aloitti luokkateeman julkisen uudelleenkäsittelyn valottamalla sekä sen nykytilaa sekä siihen vaikuttaneita menneisyyden rakenteita. Molemmissa kirjoissa yhteistä on se, että asiaa pyritään avaamaan henkilökohtaisten kokemusten kautta. Se, mikä Me muut-antologiassa on kuitenkin silmiinpistävää on suomenruotsalaisten suuri osuus kirjan kirjoittajista. Yhteensä ruotsinkielisiä on yhdeksän, lisäksi muutamalla nykyään suomenkielisellä on kuitenkin juuret suomenruotsalaisessa kulttuurissa. Vaikka kieli on yhtälailla ellei enemmänkin yksi identiteettiin vahvasti vaikuttavista tekijöistä luokan ohella, niin en silti voi olla ihmettelemättä kielen vahvaa painotusta teoksessa. Käsittääkseni antologian ensisijainen tehtävä on kuitenkin puhua yhteiskuntaluokista.

Kun luokasta puhutaan vahvasti henkilökohtaisella tasolla, omien kokemusten läpi, ei siinä silloin luonnollisestikaan käytetä Marxin, Gramscin, Weberin, Bourdieun tai muiden vastaavien tieteellisiä ja filosofisia luokkakäsityksiä. Lähes ainoan poikkeuksen tässä suhteessa tekee sosiaalipolitiikan professori, joka reflektoi omaa luokka-asemaansa selkeästi tutkimansa Pierre Bourdieun luokkakäsityksiä hyväksikäyttäen. Roos näkee itsensä ja perheensä kuuluvan Bourdieun jaottelujen perusteella kulttuuriseen yläluokkaan.

Varsin monella kirjoittajalla luokkakäsitys liittyy vahvasti taloudelliseen asemaan yhteiskunnassa, joka ei kuitenkaan nykyajan näkökulmasta katsottuna samalla tavalla sulje pois yksilön mahdollisuuksia hallita elämäänsä kuin se aiemmin teki. Hyvinvointiyhteiskunnan takaamat, kaikille tasa-arvoiset mahdollisuudet, nähdään monissa kirjoituksissa syynä siihen, ettei luokka ole enää oleellinen tekijä yksilön mahdollisessa menestyksessä tai menestyksettömyydessä. Selkeimmin tämän asian puolesta liputtaa kirjailija Merja Virolainen, jonka mielestä: Luokkakehitykseni kannalta ovat olleet ratkaisevan tärkeitä koulujärjestelmämme, yleinen kirjasto sekä julkinen terveydenhoito. Rohkenen sanoa, että saan kiittää koko elämästäni suurimmaksi osaksi niitä. (MM, s. 230). Vähän tässä kyllä ihmetyttää se, että hän sivuuttaa esimerkiksi perheen merkityksen kokonaan.

Oman lukunsa kirjassa muodostavat ne, jotka lähes tyystin kiistävät luokan olemassaolon nyky-yhteiskunnassa. Yleensä he ovat ylempien luokkien, joko taloudellisen tai kulttuurisen, kasvatteja, jotka ovat suurimman osan elämästään  pyörineet "vertaistensa" parissa tai jopa nousseet statukseltaan ylemmäksi. Itselleni tämäntyyppiset näkemykset nostattivat jonkin verran näppylöitä pintaa. Esimerkiksi antologian ensimmäisessä kirjoituksessa rikkaan teollisuussuvun jälkeläinen, kirjallisuudentutkija ja kirjailija Maria Björnberg-Enckell kirjoittaa miten hän kärsi viettäessään ensimmäiset kouluvuotensa ankeassa itäsuomalaisessa pikkukoulussa ja miten elämä muuttui valoisammaksi kun koulu vaihtui ruotsinkieliseen kouluun Töölössä:

Muistan tänäkin päivänä uuden koulun valoisan ja hyväksyvän ilmapiirin, kun synkänoloinen, metsän keskellä sijainnut kansakoulu vaihtui kymmenen kertaa suurempaan ruotsinkieliseen kouluun Töölössä. Helpotuksen tunne oli voimakas, vaikka pojat eivät puoleen vuoteen puhutelleet nimeltä, vaan "uutena tyttönä", enkä juuri uskaltanut suutani avata. Siirtyminen pedagogisesti tiedostavaan kouluun, rähjäiseen koulurakennukseen, jota äiti sisaruksineen oli käynyt ja jossa useat serkkuni olivat, tuntui kotiinpaluulta. (MM s. 28)

Tässä sitaatissa kiteytyy taloudellinen, sosiaalinen, paikallinen ja kielellinen eriarvoisuus, joka on voimakkaasti luokka-ajatteluun liittyvä piirre ja joka tekee siitä myös vahvasti poliittisen käsitteen. Vaikka Maria pystyi jättämään taakseen ankean koulunsa, niin suurimmalla osalla ei ollut tätä mahdollisuutta eikä ole edelleenkään. Tälläkin hetkellä erilaisia kouluja käyvät oppilaat ovat eriarvoisessa asemassa sen suhteen, millaista opetusta he saavat ja millaiset eväät se pystyy loppuelämää varten antamaan.

Suurin osa antologian kirjoittajista ansaitsee nykyisin elantonsa tavalla tai toisella kirjoittamiseen liittyvien alojen piirissä. Tämä takaa sen, että antologian tekstit ovat suurimmalta osaltaan sujuvia, jotkut jopa erinomaisia sekä kirjallisesti että sisällöllisesti. Eniten nautin Kaarina Hazardin, Mereta Mazzarellan, Arne Nevanlinnan, Sofi Oksasen, J.P. Roosin ja Kjell Westön teksteistä. Erityisesti Westö hätkähdytti hyvin tunnustuksellisella otteellaan. Tämän hetkiseltä luokka-asemaltaan kaikki kirjoittajat on mahdollista sijoittaa keskiluokkaan. Keskiluokka on sikäli ristiriitainen, että yleensä siihen kuuluvat eivät halua myöntää keskiluokkaisuuttaan (poikkeuksena ehkä Westö, joka ilmoitti olevansa ylpeästi keskiluokkainen) mutta toisaalta siihen alemmista luokista kiihkeästi pyritään. Muutamat kirjoittajat voidaan myös asettaa yläluokkaan joko perhetaustaltaan tai nykyiseltä asemaltaan.

Tämä kirjoittajien keskimääräinen keskiluokkaisuus on myös antologian ongelma, sillä siitä puuttuvat lähes täysin muut näkökulmat. Ainoan poikkeuksen tekee Hussein Muhamedin artikkeli, joka kysyy mihin yhteiskuntaluokkaan sijoittuvat maahanmuuttajat. Sitä myös ihmettelen, ettei yhdessäkään artikkelissa puhuta luokan ja sukupuolen suhteesta ja niiden yhteisvaikutuksista identiteetin muotoutumiseen. Todennäköisesti sekä luokka-ajattelun kieltäminen tai ainakin vähättely ja sukupuolen huomiotta jättäminen liittyvät samantyyppiseen ajatteluun: kaikkien yhtäläisistä mahdollisuuksista suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa korostetaan yksilöä ja hänen halujaan ja kykyjään. Mielestäni jo se, että antologian kirjoittajakunnasta puuttuvat täysin esimerkiksi perinteisestä työväenluokasta tulleet ihmiset, kertoo siitä, että luokkajako on edelleen oleellinen käsite samoin kuin siitä puhuminen on tärkeää.

Itse olen tehnyt luokkaretkeä ylöspäin, en tosin taloudellisesti, mutta sivistyksellisesti. Keskiluokkaistumiseni on saanut vauhtia myös avioliiton ansiosta, sillä olen vanhaa termiä käyttääkseni nainut ylöspäin. Jossain taustalla vaikuttaa kuitenkin se työläisperheen tyttö, joka ei aina nykyäänkään tiedä miten päin olla missäkin tilanteessa. Tämän vuoksi uskon että sosiaalinen kasvuympäristö ja sen mihin luokkaan kuulut vaikuttavat siihen, miten itsensä näkee ja kokee ja siksi tällainen luokkakeskustelu on erittäin antoisaa ja avartavaa, se antaa mahdollisuuden myös oman itsen pohtimiseen.

Kirjan teemoja ovat pohtineet myös JaakkoBooksy ja anni.M

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Henrik Tikkanen - Mariankatu 26


Henrik Tikkanen: Mariankatu 26 Kruununhaka. (Mariegatan 26 Kronohagen, suom Elvi Sinervo) WSOY, 1977, 158 s.

Piirtämällä minä en pystynyt häntä vapauttamaan, sen tähden yritin kirjoittaa hänet vapaaksi. Hän rakasti sanoja eikä unohtanut koskaan mitään minkä olin nähnyt kirjoitettuna. Minä puhuin puhumistani, mutta puheeni oli kuin englantilainen takkatuli, sen lämpö meni harakoille, kun taas jokikisen pienelle paperilappuselle kirjoittun lausennkin hän säilytti, vaikka ei hänen sitä olisi tarvinnut tehdä, koska muutenkin muisti iankaikkisesti mitä olin paperille kirjoittanut. Minut yllätti moinen sanojen mahti, ne tunkivat häneen yhtä innokkaasti kuin minä itse. Se oli syynä siihen, että aloin kirjoittaa. (MK, s.9)

Hän joka saa Henrik Tikkasen kirjoittamaan, on hänen vaimonsa, jota Tikkanen kirjassa puhuttelee pääasiassa nimellä rakastettuni, joskus myös tämän oikealla nimellä Märtana. Mariankatu on paitsi rakkaudentunnustus, siitä on luettavissa se Vuosisadan rakkaustarina, jossa Märta Tikkanen kirjoitti oman näkökulmansa myöhemmin, niin myös raadollinen kuvaus siitä, mitä tapahtuu kun viina vie miestä eikä mies viinaa. Juomisen kirkkaiden ja nautinnollisten hetkien lomaan tulee yhä useammin infernaalisia krapuloita, joita ei mikään pysty lieventämään. Yritykset pysyä raittiina kilpistyvät yksi toisensa jälkeen ja juominen saa uutta vauhtia. 1970-luvun alkoholimyönteistä ilmapiiriä kuvaavat hyvin Tikkasen kuvaukset siitä, miten jopa lääkärit toinen toisensa jälkeen tarjosivat hoidoksi "konjakkinaukkua" tai "muutamaa olutta" kun Tikkanen kävi valittamassa pääasiassa alkoholin käytön aiheuttamia vaivojaan.

En voi sille mitään, mutta luen kirjaa ilmeisesti niin paljon Märtan silmälasien läpi, että en näe kirjassa edes sitä kaunista, kaiken nielevää rakkautta, joka Henrikin ja Märtan pakotti yhteen. Vaikka Märtankin todistuksen mukaan sellainen oli, kuten hän kuvaa esimerkiksi kirjassaan Kaksi- kohtauksia eräästä taitelija-avioliitosta. Näen vaan miehen, joka itsekkäästi pyrkii toteuttamaan omia halujaan, tuomaan itsensä esiin kaikin mahdollisin tavoin. Vaikka Tikkanen tekee kaiken tämän äärimmäisen rehellisesti, itseään säästämättä niin silti hänen oma egonsa nousee  kaiken keskipisteeksi. Mielestäni tämä kirja sukeltaa paljon syvemmälle Tikkasen mielensyövereihin kuin osoitesarjan aiemmat osat Kulosaarentie 8 ja Majavatie 11. Niissä ympäröivä yhteiskunta, erilaiset kulttuuriset ja poliittiset ilmiöt saivat paljon suuremman sijan kuin tässä kirjassa. Ei tämä tietenkään ole huono asia, mutta itse pidin jonkin verran enemmän aiemmista osista, tai sitten olin jo kyllästynyt Henrikin jatkuvaan itsesäälissä, vaikkakin rehellisessä sellaisessa, rypemiseen. Luulenkin, että Henrik Tikkasen lukeminen jää minulla tähän, osoitesarjan viimeiset kirjat jäävät nyt ainakin tällä erää lukematta ja keskityn Märtan tuotantoon, josta minulla on lukematta ainakin Miestä ei voi raiskata  ja Yksityisalue.


tiistai 7. elokuuta 2012

Anna Kortelainen - Puolivilli puutarha



Anna Kortelainen: Puolivilli puutarha. Albert Edefeltin Haikko. Otava 2004. 157 s.

Puolivilli puutarha on tilaustyö, jonka Albert Edefeltin säätiö tilasi taidehistorioitsija Anna Kortelaiselta Edefeltin syntymän 150-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Työn tarkoituksena oli esitellä Edefeltin Porvoossa ja Haikossa maalaamia teoksia ja samalla hänen elämäänsä näillä seuduilla. Kortelainen oli kirjan kirjoittajaksi sikäli luonteva valinta, että hän oli väitellyt Edefeltistä vuonna 2002. Ostin kirjan Edefeltin ateljeemuseosta, josta kirjoitin oman postaukseni jokin aika sitten. Syitä kirjan ostoon oli useita. Ensinnäkin pidän kovasti Anna Kortelaisen tavasta kirjoittaa historiaa. Toiseksi Edefelt on yksi suosikkimaalareitani ja kolmanneksi suhteellisen tuoreena porvoolaisena janoan tietoja uuden kotikaupunkini historiasta ja sen merkkihenkilöistä.

Edefelt syntyi Porvoossa 1854 Kiialan kartanossa (kartano toimii nykyään juhlatilana ja vietimme siellä runsas viikko sitten mieheni 50-kymppisiä). Kartano kuului Edefeltin äidin suvulle ja siitä tuli taiteilijan lapsuuden kesien näyttämö. Kartanosta oli kuitenkin luovuttava taloudellisten vaikeuksien vuoksi ja perhe-Edefelt joutui siirtämään kesänviettonsa Haikon kartanon mailta vuokraamaansa kesähuvilaan, Villa Edefeltiin, jonka pihapiiriin taitelija rakennutti pienen ja vaatimattoman ateljeen. Haikko toimi nimenomaan kesäkotina, jossa talvet Pariisissa työskentelevä Albert lepäsi perheensä, äitinsä ja sisartensa hoivissa.



Samalla kun Kortelainen selvittelee Edefeltin Haikossa ja Porvoossa maalaamien teosten taustaa ja sisältöä, hän luo monipuolista kulttuurihistoriallista kuvaa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun maailmasta. Hän tuo Edefeltin esiin paitsi taitelijana niin myös perheenjäsenenä, poikana ja veljenä, sekä säätynsä jäsenenä, kulttuurieliittiin kuuluvana ruotsinkielisenä aatelismiehenä. Kortelainen kuvaa Edefeltin Haikossa viettämää kesäelämää osana säädyn mukaista tapaa viettää kesää maaseudulla talvisen aherruksen vastapainona. Hän tuo esiin, miten Haikko ja Pariisi edustivat Edefeltin elämässä erilaisia puolia: Haikossa korostui elämän yksityinen puoli, Pariisi taas oli julkisen elämän näyttämö, Haikko merkitsi hillittyä säädyn mukaista elämää, kun taas Pariisin elämää saattoi kutsua boheemiksi taiteilijaelämäksi.

Vaikka Haikko merkitsi lepoa talven rasitusten jälkeen ja sen elämässä korostui kesän vieton erilaiset muodot, ei Edefelt kuitenkaan jättänyt työntekoaan kesälläkään, jopa päinvastoin, kuten selviää hänen äidilleen uudenvuodenyönä 1882-1883 lähettämästä kirjeestä:

Parhaiten työskentelen ehdottomasti Haikossa. Toivon myöskin voivani tulla tänä vuonna kotiin niin aikaisin, että todella pystyn tekemään siellä suurteoksen ja monia pikkutöitä. Olen nykyisin täysin kyllästänyt kaikkeen, mitä kutsutaan bibelotmaalaukseksi [sieviin pikkuesineisiin keskittyväksi maalaukseksi], ja pidän suurta osaa oman aikamme seikoista, niin taiteen kuin henkisen elämänkin alalla, hajanaisina, melko kummallisina mutta myös melko samantekevinä ylellisyysesineinä, jotka on järjestetty etagerelle [hyllykölle]. - Kaipaan jotakin, mikä voisi nostattaa mieltäni ja tunkeutua jopa sydänjuuriini saakka, jotain mikä jo etukäteen tekisi tiettäväksi, että nyt ei ole leikistä kysymys, jotain kunnollista, miehekästä - olkoon sitten aihe mikä hyvänsä. Kieltämättä tällä kertaa haluaisin tehdä jotain runollista, jotakin, mikä kuuluisi enemmän sadun kuin historian alueelle - unelmoin prinsessasta Pohjolan kesäyössä, mutta en saa hänestä otetta. (PP, s. 78-81)

Haikossa ollessaan Edefelt maalasi perheenjäseniään, rakasta äitiään Alexandraa ja sisariaan. Erityisen liikuttava on maalaus keuhkotautia sairastavasta Ellen-sisaresta, jonka Albert maalasi vähän ennen sisaren kuolemaa. Perheenjäsentensä lisäksi Edefelt ikuisti tavallisia kansan ihmisiä erilaisissa toimissa ja tilaisuuksissa. Kortelainen erittelee mielenkiintoisesti taiteilijan tapaa kuvata ihmisiä niin, että kuvattava näyttäytyy maalauksissa selkeästi sekä säätynsä että sukupuolensa edustajana. Näiden rajojen rikkominen ja ylittäminen ei tullut missään nimessä kysymykseen. Ihmisten lisäksi Edefelt kuvasi Haikon luontoa, ympäröivää merta ja omaa huvilaympäristöään. Kortelaisen mukaan Edefelt ei kuitenkaan ollut varsinainen maisemamaalari, vaan hänen maisemissaan ihminen oli läsnä jollain tavoin lähes aina.

Kuten jo aiemmin mainitsin, pidän Kortelaisen tavasta kirjoittaa historiaa. Hänen kielensä on kaunista, ajoittain jopa runollista, mutta kuitenkin täsmällistä. Kerronnan takia hän ei kuitenkaan tingi analyyttisestä otteesta ja historiallisesta kontekstoinnista vaan ottaa ne mukaan osaksi tarinaa luontevasti ja pakottomasti. Ainoa mikä ehkä hieman häiritsi oli ajoittainen ylitulkinta, esimerkiksi joidenkin maalausten kohdalla.

Ulkoasultaan kirja on erittäin kaunis runsaan kuvituksen seurauksena. Tuoreena porvoolaisena nautin suunnattomasti erityisesti Porvoo aiheisista maalauksista. Kuvien myötä oli helppo siirtyä 1800-luvun lopun tunnelmiin, kuvitella Edefelt asumaan Villaansa, haistaa meren tuoksu, nähdä innostuneet pikkupojat touhuissaan ja kuulla askeleet Porvoon kaduilla.


perjantai 3. elokuuta 2012

Elokuvakymppi



Helsingin Sanomissa listattiin 2.8.2012 10 maailman parasta elokuvaa. Lista on Britannian elokuva-arkiston julkaisema Sight and Sound-lehden kokoama. Lehti järjestää kerran 10 vuodessa äänestyksen kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Yleensä nämä listat ovat vähän vanhempien elokuvien juhlaa, kärjessä on keikkunut vuosikymmenestä toiseen Orson Wellesin elokuva Citizen Kane. Tänä vuonna sen tiputti valtaistuimelta Alfred Hitchcockin Vertigo - punainen kyynel, Wellesin elokuva oli toisena.

Molemmat edellämainitut elokuvat ovat hienoja, mutta eivät ne välttämättä omaan kymppiini mahtuisi. Heidin tavoin ihmettelen, pitääkö elokuvan olla aina vanha, että se saa paljon tähtiä.

En voi missään nimessä pitää itseäni minään elokuva-asiantuntijana, mistä kertoo se, että en ole tuosta Sight and Sound-lehden kymmeniköstä nähnyt kuin nuo kaksi edellämainittua. Kiinnitän todennäköisesti huomioni täysin erilaisiin asioihin kuin varsinaiset elokuva-asiantuntijat. Yleensä elokuvan on herätettävä joitakin tunteita, kosketettava jollakin tavoin, että miellän sen hyväksi. Toki merkitystä on myös näyttelijätyöllä ja kerrottavalla tarinalla, sen sijaan erilaiset tekniset tehokeinot ja muut vastaavat harvoin tekevät minuun vaikutusta.

Oma listani (tämänhetkinen, huomenna kenties olisi jo toisin) on seuraava:

1. Krzysztof Kieslowski: Kolme väriä: Sininen. Tässä elokuvassa erityisesti musiikki teki vaikutuksen.
2. Philip Kaufman: Olemisen sietämätön keveys. Ihana ja herkkä Juliette Binoche hurmaa.
3. Aki Kaurismäki: Mies vailla menneisyyttä. Pidän yleensäkin Kaurismäen leffoista, mutta tämä on suosikkini. Elokuva jotenkin huokuu yhteistä toisesta välittämistä.
4. Stephen Daldry: Tunnit. Nerokas tarina, jossa kolmea naista yhdistävänä tekijänä on Virginia Woolfin romaani Mrs.Dalloway. Elokuva tuo Michael Cunninghamin luoman maailman hienosti esiin ja erilaiset ajankuvat ovat loistavasti tehtyjä.
5. Pedro Almodovar: Korkeat korot. Almodovarilta olisin voinut valita lähes minkä tahansa elokuvan, sillä rakastan hänen värikästä ja ajoittain hullua elokuvamaailmaansa.
6. Claude Berr: Kimpassa. Elokuvassa on loistavat näyttelijät, muun muassa Audrey Tautou ja ihana tunnelma.
7.Woody Allen: Vicky Cristina Barcelona. Allenin kohdalla sama vaikeus kuin Almodovarin, vaikea valita vain yhtä. Pidän siitä kun elokuvissa puhutaan paljon ja sen taidon Allen osaa.
8. Julie Delpy: Ranskalainen viikonloppu. Tämän kesän suosikki, paljon puhetta riittää tässäkin, mutta myös huumoria.
9. Mike Leigh: Vuosi elämästä. Arkikin voi olla kaunista, mutta myös surullista. Pidän Leighn elokuvissa niiden maanläheisestä, arkisesta kerronnasta.
10. Sharon Maguire: Bridget Jones - elämäni sinkkuna. Elokuvan yksi tehtävä on saada hyvälle tuulelle ja sen tämä elokuva tekee joka kerta. Olisin samalla perusteella voinut valita myös Richard Curtisin elokuvan Love Actually. En vain voi vastustaa Hugh Grantia.

Olisi kiva kuulla teidän kärkikymmenikkönne. Löytyykö Hesarin listasta teidän suosikkejanne?

torstai 2. elokuuta 2012

Edefeltin jalanjäljillä Haikossa

Kävimme tutustumassa Haikossa sijaitsevaan taiteilija Albert Edefeltin ateljeemuseoon, joka sijaitsee samoissa maisemissa kuin Haikon kartano. Kiialan kartanossa Porvoossa 1854 syntynyt taiteilija vietti talvensa yleensä Pariisissa, mutta aina kesän tullen palasi Porvooseen, Haikkoon, josta hän vuokrasi Haikon kartanon mailla sijaitsevan kesähuvilan. Töitään varten hän rakennutti itselleen ateljeen, jossa hän 24 kesän aikana maalasi yhteensä 220 teosta. Rakennus on ollut museona vuodesta 1951 lähtien. Museossa on nähtävillä muun muassa joitakin luonnoksia ja Edefeltille kuulunutta irtaimistoa.

Yllä oleva kuva on museon pihapiiristä. Sisälläkin sai ottaa kuvia, mutta ainoastaan omaan käyttöön ja siksi en niitä halua tänne laittaa, ettei kenellekään tule kiusausta kuvia kopioida.

Museon jälkeen käväisimme Haikon kartanon alueella, jossa oli nähtävillä julistekopioita Edefeltin töistä autenttisilla maalauspaikoilla. Myös Porvoon keskustasta on löydettävissä vastaavia, pitäkäähän silmänne auki, jos siellä liikutte.








Loppuun vielä pieni makupala ateljeesta ostamastani Anna Kortelaisen kirjasta Puolivilli puutarha. Albert Edefeltin Haikko: 


Elokuun toisena päivänä Edefelt oli pitkällä kävelyllä Haikon maisemissa, kun hän alkoi tuntea kovia rintakipuja. Auringon laskiessa hän kuitenkin istui vielä maalaamassa akvarellia villiintyneestä, vapaasti kasvavasta kukkamaasta. Aamulla hän ei enää kyennyt nousemaan vuoteesta. Vuosia oireillut sepelvaltimotauti oli aiheuttanut keuhkoveritulpan. [...] Ville Vallgren muistelee: "Päivää ennen kuin hän kuoli sydänhalvaukseen, tapahtui selvä käänne parempaan, professori Runeberg, joka kävi häntä katsomassa Haikossa, oli levollinen ja ennusti potilaansa paranevan - mutta päästyään kotiin Helsinkiin sai sähkeen Edefeltin kuolemasta". Tämä tapahtui elokuun 18.päivänä. Edefelt kuoli loppukesällä ja Haikossa kuten äitinsäkin muutamaa vuotta aiemmin. Ei koskaan enää syksyn merkkejä, ei lähtöä Haikosta. Kesä vain jatkui. ( PP s. 141)

Tasan 107 vuotta sen jälkeen kun Edefelt oli viimeisen kerran käyskennellyt Haikon mailla olimme me hänen jalanjäljillään. Sattumalta!

Jos Haikossa päin liikutte, suosittelen pistäytymään ateljeessa. Ja Kortelaisen kirjasta kuulette kohta lisää.