sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Kristina Carlson - William N. päiväkirja


Kristina Carlson: William N. päiväkirja. Otava 2011. 153 s.

Ajattelin, että ihmiset rakastavat ruusuja ja pioneja ja leukojia eli värikkäitä, tuoksuvia ja komeita puutarhakasveja samoin kuin he rakastavat komeljanttereita, joilla on upeat kallista kankaasta ommellut asut, peruukit ja sminkkiä naamassa, he rakastavat tauluja, joissa kuvataan kreikkalaisia jumalia ja taisteluja ja myrskyävää merta, koska kaikki mahtipontinen kiihdyttää mieltä, mutta he eivät ymmärrä jäkäliä, jotka ovat pieniä, usein vaatimattoman värisiä - vaikka totta kai näissäkin poikkeuksia on. (WNP, s. 29)

Kristina Carlson sai Finlandia-palkinnon 1999 teoksestaan Maan ääreen. Muistan kirjan lukeneeni, mutta mitään suurta ihastusta se ei synnyttänyt, päin vastoin lukeminen taisi olla melko takkuista. Tämän vuoksi varmasti skippasin Carlsonin seuraavan kirjan Herra Darwinin puutarhurin. Vähältä piti, etten skipannut tätäkin, sillä pikapuolisesti ajatellen 1800-luvulla elänyt jäkälätutkija ei tunnu kovin lennokkaalta kirjan aiheelta, ei ainakaan minun mittapuillani. Toki kirjassa oli mielenkiintoisiakin elementtejä, jotka saivat minut seurailemaan kirjasta kirjoitettuja arvioita. Minut tietävät arvaavat että nämä mielenkiintoiset elementit liittyvät historiallisen henkilön henkiin herättämispyrkimyksiin ja ylipäätään historian kertomiseen henkilön kautta. Myös Pariisi kirjan miljöönä on aina melko vastustamaton. Kun kirja sitten kesällä löytyi reippaasti alennettuna nappasin sen mukaani.

Kirjan päähenkilönä on suomalainen tunnustettu, mutta akateemisella urallaan sivuun joutunut, jäkälätutkija William N., joka alkaa elämänsä viimeisinä vuosina pitää päiväkirjaa tavoitteenaan kirjoittaa omaelämäkerta. Hän tekee promemorioita omasta elämästään ja vähitellen merkinnät alkavat kattaa elämän ilmiöitä laajemminkin. William N:n esikuvana on ollut historiallinen henkilö William Nylander, jonka elämän ulkoiset puolet Carlson on siirtänyt romaanihenkilöönsä. Kirjan sisältämät päiväkirjamuistiinpanot ovat kuitenkin täysin fiktiivisiä ja sellaisenaan Carlsonin luomuksia.

William N:n päiväkirjamuistiinpanot kattavat vajaan puolentoista vuoden ajan marraskuusta 1897 maaliskuulle 1899. Hän kuvailee tutkimuksiaan, menneisyyttään tiedeyhteisöissä, tapaamiaan ihmisiä, pariisilaista ympäristöään ja erityisen hartaasti hän paneutuu kuvailemaan syömiään ruokia, silloin kun on on varaa nauttia muutakin kuin leipää, juustoa ja vedellä laimennettua viiniä. William N. on yksinäinen vanha mies, joka suhtautuu erittäin kärjekkäästi moniin kuvailemiinsa ilmiöihin. Tämä kärjekkyys, jota hän itse kutsuu rehellisyydeksi, on saanut hänet suistumaan akateemisella urallaan marginaaliin ja muuttamaan pois Suomesta Pariisiin, jossa hän viettää elämänsä viimeiset vuosikymmenet. Hän sinnittelee edelleen tiedemaailman reunoilla ja suunnittelee kirjoittavansa jatko-osan suurelle jäkäliä käsittelevälle tieteelliselle julkaisulleen.

Jos William N. kuvailee ympäristöään ja kanssaihmisiään kärjekkäin sivalluksin, ei hän itseäänkään päästä vähällä. Päiväkirjan kirjoittamisen myötä hän huomaa itsessään vähemmän mairittelevia piirteitä ja ajatus omaelämäkerrasta tai elämäkerrasta alkaa vähitellen siirtyä sivuun. Hän tajuaa, että se, mitä hän on itsestään löytänyt, ne ikävät piirteet, joita hänessä on, eivät sovi siihen kuvaan, jonka hän haluaa itsestään ulkomaailmalle antaa. Peilinä tähän hänellä toimii Suomessa asuva sisar Elise, jonka kanssa William N. on kirjeenvaihdossa:

Minä vajoan historiaan, minua ei kukaan muista. Elise väittää, että hyvät ihmiset muistetaan, koska heidän muistonsa siirtyy ystäviltä ja sukulaisislta seuraaville polville, mutta minä en ole hyvä ihminen! Jos ystäviä (?) ja vihollisia on uskominen, minä olen: teräväkielinen, riidanhaluinen, ilkeä, äkkipikainen, pitkävihainen, kaunainen, epäluuloinen, kateellinen, katkera, jääräpäinen, itsekeskeinen, huonokäytöksinen, itara. M.m. (WNP, s. 95)

Carlsonin romaanin vahvuudet eivät välttämättä ole historiallisen henkilön kuvaamisessa sinänsä vaan siinä, miten hän tämän henkilön kautta pohdiskelee monia elämän ilmiöitä, niitä jotka tässä meidänkin ajassamme ovat vahvasti läsnä. Se, että näitä huomiota tekee terväkielinen vanha jäärä, saa ne vaikuttamaan erityisen kantaaottavilta. Mies, jolla ei enää ole mitään hävittävää, voi katsoa ympäristöään ja myös itseään kriittisin silmin ja tuoda näkemyksensä myös esiin.

Vaikka William N. suurimman osan aikaa onkin kriittinen ja ärtyisä on hänessä myös herkkä puoli, joka tulee esiin etenkin hänen suhteessaan kukkiin. Ja nämä pienet herkkyydet tekevät hänestä, ah, niin inhimillisen. Kuka voi vastustaa miestä, joka laskeutuu portaat pihalle ja poimii kukkapenkistä yhden krookuksen, yhden lumitähden ja kaksi talventähteä, vaikka ne eivät vesilasissa kauan kestäkään, enkä halua, että naapurit seuraisivat esimerkkiäni, sillä juuri minä itse olen pitänyt heille kuria kukkien poimimisesta. (WNP, s. 141-142)

Kaiken kaikkiaan Carlson on kirjoittanut pienen suuren kirjan, josta minä pidin valtavasti.

Edellisessä kirja-arviossani olin laiska, enkä jaksanut lähteä linkittämään muiden arvioita, mutta nyt korjaan syntini ja linkittelen, ne jotka löysin ja aika monta niitä löytyikin. Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Valkoinen KirahviMariaMari A.JoanaTessaKatjaIlseSannaJaanaLinnea.JaakkoArja eli varsin luettu kirja on ollut. Täysin yksimielistä kiitosta kirja ei ole saanut. Osa on pitänyt paljonkin, osa taas pitänyt vähän tylsänä. 

perjantai 28. syyskuuta 2012

Perjantainen pähkinä, 30-viikkoa kirjoja osa 2 sekä Kollektiivia



Taas on vuorossa perjantaipähkinä, mutta sitä ennen paljastetaan viime viikon (täältä voi myös lukea osallistumisohjeet) pähkinän oikea ratkaisu. Vastauksia siihen tuli tasan yksi, mutta se ei haittaa, sillä se oli ihan täydellisen oikein. Hyvä Maria! Vastaus on siis Bo Carpelanin Lehtiä syksyn arkistosta. Laitan lähiaikoina pähkinöille oman sivun blogin yläosaan, josta voi käydä lukemassa osallistumisohjeet ja johon kerään myös oikein vastanneiden nimet. Kevätpuolella parhaiten pärjänneille lähtee pienoiset yllätyspalkinnot.

PÄHKINÄ NUMERO 2:

Aurinko on kirkas, mutta pidän silti silmäni apposen avoinna. Seison bussipysäkillä niin kuin olen seissyt yli 40 vuotta. Puolessa tunnissa koko elämäni oli...ohitse. Ehkä minun pitäisi jatkaa kirjoittamista, ei vain lehteen vaan jotakin muutakin, kaikista ihmisistä jotka tunnen ja asioista joita olen nähnyt ja kokenut. Ehkä minäkään en ole liian vanha aloittamaan alusta, minä ajattelen, ja yhtä aikaa nauran ja itken sille ajatukselle. Koska vasta eilen ajattelin, ettei minun elämässäni ole enää sijaa millekään uudelle.

Kertokaa kommenttilaatikkoon, jos tiedätte mistä kirjasta yllä oleva loppukappale on.

30 VIIKKOA KIRJOJA

2.
 Kirja, jonka olen lukenut useammin kuin kolme kertaa.

Kovan pähkäilyn jälkeen on kai myönnettävä, ettei tähän ole kuin yksi vastaus: Täällä Pohjantähden alla 1-3. Joitakin lastenkirjoja olen varmasti lukenut useammin kuin kolme kertaa, mutta niitä en nyt tässä ota lukuun. Muutamia kirjoja, kuten esimerkiksi Saatana saapuu Moskovaan, olen lukenut kolme kertaa, mutta TPTA on tosiaan ainoa, jonka olen lukenut enemmän kuin kolmesti. Tein kirjasta muun muassa kotimaisen kirjallisuuden proseminaarin ja tällöin kävin kirjasarjan ainakin pariin kertaan läpi. Kunnollisia läpilukuja on varmaan noin 6-7, sen lisäksi harppoen ja selaten luetut kerrat päälle. Niin, että älkää turhaan ihmetelkö blogin nimeä. Tässäkin haasteessa trilogia tulee varmasti vielä uudestaan esiin eri kysymysten vastauksissa, vaikka yritänkin välttää liikaa päällekkäisyyttä.

KERKKO KOSKINEN KOLLEKTIIVI

Tämän perjantain ilonaihe olkoon se, että sain liput Kerkko Koskinen kollektiivin konserttiin Tampereelle. Sen lisäksi poppoon levy odottaa Suomessa kuuntelemista. Ne muutamat biisit, joita olen kuullut ovat mahtavia ja voin vain kuvitella miten hienoa on kuulla noin isoa orkesteria, kuoroa ja loistavia laulusolisteja paikan päällä. Oi, syysloma saavu pian!

Nukun hiljaa kirkkomaassa. Fiilistelkää ja nauttikaa!


sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Jeffrey Eugenides - Naimapuuhia



Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia ( The Marriage Plot suom. Arto Schroderus) Otava 2012, 599 s.

Eikä auttanut, että oli kevät. Päivä päivältä ihmiset tuntuivat olevan vähemmissä vaatteissa. Collegen nurmikentällä kukkivat magnoliapuut näyttivät olevan suorastaan palavissaan. Ne uhkuivat parfyymia, joka ajelehti sisään Semiotiikka 211:n ikkunasta. Magnoliat eivät olleet lukeneet Roland Barthesia. Niiden mukaan rakkaus ei ollut mielentila; magnoliat väittivät kovasti, että se oli luonnollista, perenniaalista. ( NP, s. 104-105)

Jeffrey Eugenideksen Naimapuuhia on ollut luettu ja lähes järjestään pidetty kirja, joten omatkin odotukset olivat melko korkealla kun kirjaan vihdoin pääsin käsiksi.. Toisaalta tunsin mielessäni myös jonkinlaisia ennakkoluuloja sen suhteen voisiko parikymppisten amerikkalaisten college-nuorten kirjallisin viittein kuorrutettu kertomus iskeä tällaiseen vähän kyyniseen vanhaan tätiin. Tässä vaiheessa voin jo  paljastaa, että: sekä-että, iski ja ei.

Tunnustan Eugenideksen ehdottoman taitavuuden kielenkäyttäjänä ja tarinan kertojana, jolle Arto Schroderuksen suomennos  varmasti tekee oikeutta,  ja alkuvaiheen takkuilun jälkeen imeydyin itsekin hyvin mukaan Madeleinen, Mitchellin ja Leonardin kolmiodraamaan.  Eugenides valottaa tarinaa vuorotellen jokaisen päähenkilön näkökulmasta tuoden siihen aina uusia tasoja. Madeleine, hyvän perheen tytär, kirjallisuudenopiskelija, joka on viehättynyt englantilaiseen 1800-luvun kirjallisuuteen ja erityisesti siihen kuuluvaan avioliittojuoneen, mottonaan: Onnellista rakkautta ei ole muualla kuin englantilaisen romaanin lopussa (NP, s.40) taiteilee Mitchellin ja Leonardin välissä. Mitchell puolestaan kamppailee erilaisten tunteiden ristiaallokossa, joissa sekottuu rakkaus Madeleineen ja oma hengellinen etsintä. Kolmas draaman osapuoli on Leonard, rikkinäisen perhetaustan ja rikkinäisen mielen omaava lahjakas biologian opiskelija. Näiden kolmen nuoren ihmisen kohtalot kietoutuvat toisiinsa ja tästä kaikesta Eugenides kertoo älykkäästi ja oivaltavasti.

Itseeni suurimman vaikutuksen tekivät Leonardin osuudet. Eugenides kuvaa Leonardin maanis-depressiivisyyden vaiheita erittäin uskottavasti ja intesiivisesti syöksyen korkeimman mania aallolta alas masennuksen pimeyteen ja kaikkinielevyyteen. Eugenides näyttää, miten tauti hallitsee paitsi itse sairastuneen niin myös hänen läheistensä elämää. Yhtäkkiä ihminen ei olekaan se, joka hän on luullut olevansa tai jonka toinen on luullut hänen olevan.

Mutta, sitten on se lukukokemukseni toinen puoli, eli se, ettei Naimapuuhat loistavista lähtökohdistaan huolimatta iskenyt kuitenkaan 1000 voltilla tätä tätiä kumoon. Ja luulen, että suurin syy siinä oli, että kaikesta huolimatta henkilöt jäivät melko etäisiksi, vähän liian kirjallisiksi, jotta olisin saanut heistä kunnon otetta. En kuitenkaan halua uskoa, että kysessä on pelkkä sukupolvikuilu, sillä onhan sitä tullut luettua kirjallisuutta hyvinkin eri ikäisten ihmisten näkökulmista. Lukemiseni aikana mieleeni tuli esimerkiksi Michael Cunnnghamin Koti maailman laidalla, joka asetelmaltaan on vähän samantapainen kertoessaan kolmen nuoren ihmisen paikan hausta siinä härdellissä, jota elämäksi kutsutaan ja tästä Cunninghamin kirjasta pidin todella paljon. Ehkä olisin kaivanut Naimapuuhien ihmisiin, erityisesti Madeleineen ja Mitchelliin, vähän enemmän särmää sekä lihaa luiden ympärille.

Summa summarum: Kirja ei siis missään tapauksessa ollut huono, muttei räjäyttänyt tajuntaakaan. Tämä oli ensimmäinen Eugenidekselta lukemani kirja, enkä tämän perusteella ole varma luenko muita, vaikka Middlesex on monille ollut vielä Naimapuuhia paljon tärkeämpi kirja. Parempi siis olla sanomataa mitään, sillä saatan jopa joskus yllättää itseni.

Loppukevennykseksi vielä sitaatti kirjasta, joka itseäni kovasti ilahdutti:

Romaanin lukeminen semioottisen teorian jälkeen tuntui samalta kuin olisi hölkännyt kädet tyhjinä sen jälkeen, kun on ensin hölkännyt käsipainojen kanssa. (NP, s. 79)

Tähän voivat varmasti yhtyä kaikki, jotka joskus ovat tuossa semiotiikan viidakossa vaeltaneet.

Kirjasta on niin paljon arvioita, että jätän laiskuuttani linkittämättä. Sanon vaan, että KVG: katso VAIKKA googlesta.

perjantai 21. syyskuuta 2012

Perjantainen pähkinä, 30 viikkoa kirjoja osa 1 sekä tunnustuksia



Perjantai on mukava päivä hömppäpostauksille. Fiilis on irtonainen ja mukavan kutkuttavasti viikonloppua odottava, ainakin noin pääsääntöisesti. Siksipä kehittelin tähän perjantain ratoksi tälläisen "vähänkaikkeakivaa"-postauksen, jonka ajattelin ottaa joka perjantaiseksi tavaksi (ainakin seuraavaksi 30 viikoksi, huh huh). Perjantain kattaukseeni kuuluvat: Perjantainen pähkinä, 30 viikkoa kirjoja-haaste ja tilanteen mukaan muuta pörinää, tänään tunnustuksia, joita olen ihanilta blogikollegoilta saanut.

Aloitetaan PÄHKINÄLLÄ: En tiedä onko joku teistä joskus leikkinyt ystävien, tuttavien tai kylänmiesten kanssa leikkiä, jossa otetaan kirjahyllystä kirja, avataan se satunnaisesta kohtaa ja luetaan pieni pätkä ja toisen pitää yrittää arvata mikä kirja on kyseessä. Me olemme sitä aina joskus mieheni kanssa harrastaneet illan ratoksi ja on ollut hauskaa. Rakastan kaikenlaisia visailuja, lapsena yksi lempiohjelmista oli Tupla tai kuitti.

Ajattelin muokata leikin sääntöjä sen verran, että laitan tähän pähkinäksi aina jonkin kirjan viimeisen kappaleen, tai jos kappale on kovin pitkä, niin muutaman viimeisen lauseen ja teidän tehtävänne on sitten arvata tai tietää mistä kirjasta on kyse. Vastauksen voi heittää kommenttilaatikkoon eikä haittaa vaikka samoja vastauksia olisi useammalta kommentoijalta, kaikki lasketaan. Lisätään pähkinän rinnalle vielä porkkana: 30 viikon kuluttua muutama onnellinen tietäjä tai arvaaja saa yllätyspalkinnon. Pidän kirjaa oikeista vastauksista ja palkitsen parhaat tietäjät. Vastausaikaa on aina koko viikko seuraavaan pähkinään saakka. Samalla kun saatte uuden pähkinän pureskeltavaksi kerron teille edellisen viikon vastauksen. Ja tässä pähkinä numero 1.

Slanten sanoo: Hyvä. Hän kääntyy ja juoksee takaisin, sisälle lämpimään, pois marraskuun pimeästä. Lyhty heiluu iloisesti hänen kädessään. Sen näen ennen kuin tie kaartuu metsään, pimeään.

30 VIIKKOA KIRJOJA

Tämä hauska haaste, tosin alkuperäinen lienee 30 Days of Books, on kiertänyt kirjablogeja jo ennen kuin itselläni oli blogia ja jo silloin mietin, että olisipa tuo hauska tehdä. En kuitenkaan ole saanut aikaiseksi tarttua asiaan ennen kuin nyt. Viime aikojen inspiraation lähteenä on toiminut muun muassa pihi nainen

1. Paras viime vuonna lukemasi kirja
Paras vuonna 2011 lukemani kirja on Haudankaivajan tytär. Tämä ensimmäinen Oatesilta lukemani kirja jäi hyvin voimakkaana mieleen ja teki minusta kertaheitolla Oates-fanin.

TUNNUSTUKSIA:




Sain PaulaltaValkoiselta Kirahvilta ja Anna Elinalta tämän tunnustuksen. Kiitos teille, teidän blogeissanne on hauska vierailla. Voisin tämän lähettää teille vastalahjaksi, sillä myös te olette minulle tsemppavia blogiystäviä ja ilahdutatte hyvillä kommenteillanne. Teidän lisäksenne on myös paljon muita jotka jaksavat käydä täällä ja kommenteillaan tsempata. Tunnustus on kuitenkin jo niin monen saavuttanut, etten laita sitä eteenpäin, mutta lausun nöyrän kiitoksen kaikille blogissani vieraileville ja tietenkin erikseen niille, jotka ovat lukijoiksi kirjautuneet.

tiistai 18. syyskuuta 2012

Anton Tšehov - Kirsikkatarha




Anton Tšehov : Kirsikkatarha. Teoksessa Lokki, Vanja-eno, Kolme sisarta, Kirsikkatarha. (Alkuperäiset teokset Tsaika 1896, Djadja Vanja 1899?, Tri sestry 1901, Visnjovyi sad 1904, suom. Martti Anhava). Otava 2007, 332s.

Hyppään nyt lavalle Linnean haastamana ja esittelen teille Anton Tšehovin Kirsikkatarhan (jota olen kyllä tottunut kutsumaan nimellä Kirsikkapuisto, mutta käytän nyt tässä suomentajan valitsemaa nimeä). Olen nähnyt kyseisen näytelmän ainakin kerran ja tämä tapahtui Espoon kaupunginteatterissa, jossa päärooleissa olivat muun muassa ihanat Seela Sella ja Elsa Saisio. 


Tšehovin näytelmät ovat klassikkoja, joita esitetään uudelleen ja uudelleen. Syy siihen, että halusin lukea tämän näytelmän on se, että haluaisin käydä katsomassa sen täällä Moskovassa. Kun venäjän kielen osaamiseni on mitä on, niin helpottaa kummasti seuraamista kun tietää näytelmän tapahtumat ja henkilöhahmot etukäteen. Tiedän, että Kirsikkatarhaa ainakin tällä hetkellä esitetään Moskovan taiteellisessa teatterissa, josta kirjoitin aiemmin täällä ja jossa jo sen perustamisesta vuodesta 1898 alkaen on esitetty Tšehovin näytelmiä. 

Tšehovilaisuuteen liitetään yleensä tietty lyyrisyys ja tunnelmointi kuistilla, mutta näytelmien kääntäjä Martti Anhavan näkemyksen mukaan tällainen tulkinta perustuu enemmänkin näytelmien visuaaliseen puoleen, jota teatteriohjaajat ovat tuoneet esityksiin kuin itse Tšehovin tekstiin. Anhava onkin sitä mieltä, että Tšehov itse olisi halunnut, että hänen tekstinsä olisi pitänyt esittää toisella tavalla, mutta ei koskaan tuonut mieleipiteitään tarpeeksi selkeästi esiin. Itse pidän näkemieni Tšehovin näytelmien (olen Kirsikkatarhan lisäksi nähnyt kaikki muutkin ko. kirjaan otetut näytelmät) esitysten lyyrisyydestä ja niiden haikeasta tunnelmasta eikä se mielestäni kuitenkaan poista tekstin tehoa vaan vastakohtaisuudessaan luo mielenkiintoisia asetelmia.

LJUBOV ANDREJEVNA (katsoo ikkunasta puutarhaan) Oi minun lapsuuteni, minun puhtauteni! Tässä lastenhuoneessa minä nukuin, täältä katselin tarhaan, onni heräsi minun kanssani joka aamu, ja silloinkin tarha oli juuri tuollainen, mikään ei ole muuttunut. (Nauraa ilosta) Ihan, ihan valkoisenaan! Oi minun tarhani. Pimeän, sateisen syksyn ja kylmän talven jälkeen sinä olet taas nuori, täynnä onnea, taivaan enkelit eivät ole sinua hylänneet... Jos vain saisin raskaan kiven rintani päältä ja harteiltani, jos vain voisin unohtaa menneisyyteni. (KT s. 258)

Kirsikkatarha jäi Tšehovin viimeiseksi näytelmäksi, sillä hän kuoli samana vuonna 1904, vain 44-vuotiaana, kun oli näytelmän kantaesitys. Kirsikkatarhan tapahtumapaikkana on vanha aateliskartano. Tilanomistajatar Ljubov Andrejevna Ranevskaja palaa vuosia kestäneeltä ulkomaanmatkaltaan kotiin, jossa häntä ovat vastassa paitsi palvelusväki, sukulaiset ja tuttavat niin myös mittavat taloudelliset ongelmat, joiden ratkaisemiseksi kauppias Lopahin esittää taloa ympäröivän kirsikkatarhan hakkaamista maan tasalle ja maa-alueen muuttamista myytäviksi huvilatonteiksi. Kirsikkatarhassa konkretisoituvat sukupolvien väliset samoin kuin yhteikuntakerrosten erot. Nuori sukupolvi ja uudelleen muototuvat yhteiskunnalliset suhteet vievät yhteiskuntaa eteenpäin, kohti modernimpaa suuntaa. Näytelmän aika on ikään kuin pysähtynyt hetki uuden ja vanhan välissä, ja tässä hetkessä jokaisen on löydettävä itselleen uusi suunta. Vanhat tuntevat haikeutta, sillä mennyttä ei enää saa takaisin, nuoret sen sijaan katsovat tulevaisuuteen ja pyrkivät kohti uusia päämääriä. Tämän kaiken kiteyttää opiskelija Trofimov, joka lohduttaa maatilansa mahdollista kohtaloa surevaa Ljubov Andrejevnaa:

Onko maatila myyty tänään vai ei - eikö se ole samantekevää? Sen tarina on päättynyt jo ajat sitten, paluuta ei ole, polku on kasvanut umpeen. Rauhoittukaa, rakas ystävä. Ei saa pettää itseään, pitää edes kerran elämässä katsoa totuutta suoraan silmiin. (KT, s. 287) 

Linnea toivoi pientä pohdintaa siitä, miltä näytelmän lukeminen tekstinä tuntui. En ole kovin paljon näytelmiä lukenut enkä usko, että niitä tästä lähtienkään kovin ahkerasti luen, paitsi ehkä juuri Tšehovia, josta kovasti pidän. Näytelmän lukeminen itsessään on nopeaa, mutta vaarana on, että tekstiä harppoo liian nopeasti, kiinnittämättä huomiota pieniin vivahteisiin, samoin kuin näyttämöohjeistuksiin, jotka kuitenkin kertovat jotain oleellista näytelmän maailmasta. Tässä lukemassani teoksessa suomentaja Martti Anhava on taustoittanut ja kontekstoinut tekstiä kirjoittamisajankohdan yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen tilanteeseen. Sen kautta esimerkiksi teoksen runsaat intertekstuaaliset viitteet aukenevat paremmin kuin kenties muutoin. Itse koin, että nämä viitteet sisälsivät osin mielenkiintoista taustatietoa, mutta mitenkään välttämätöntä niiden aukaiseminen tekstin ymmärrettävyyden kannalta ei ollut.

Nyt vain odottelen, milloin pääsisin katsomaan tätä. Jos niin onnellisesti joskus käy, lupaan siitä raportoida.

maanantai 10. syyskuuta 2012

Riikka Ala-Harja - Maihinnousu




Riikka Ala-Harja: Maihinnousu. Like 2012. 209 s.

Haluaisin pitää Emmasta huolta, mutta Sara ja lääkärit ovar parempia, he osaavat ja tietävät enemmän, he ovat opiskelleet, heillä on kokemusta. Minulla ei ole kokemusta juuri mistään, olen aina yhtä ymmälläni. Jos ylilääkäri kuolee kesken kaiken, tieto Emman sairaudesta häviää. Sodanjohtokin jakoi informaatiota vaikka piti olla tarkkana, ettei tieto valu vakoojille. Ylilääkäri ei saa kuolla, potilas ei saa kuolla, omainen ei saa kuolla. Sotilas saa kuolla, sota tarvitsee vainajia, muuten sotaa ei voi voittaa tai hävitä.
Tarkoittaako rauha pysyvää olotilaa sodan välillä, sellaista että voi jo luottaa, ettei vihollinen vähään aikaan hyökkää, vai onko rauha vain nopea siirtymävaihe kohti seuraavaa sotaa?
Jos Emman sairaat valkosolut hyökkäävätä takaisin, eikä ylilääkäri hoida meille kunnon puolustusta? (M. s. 69-70)

Julie, 40-kymppinen Normandian maihinnousun historiaan perehtynyt historioitsija, opastaa työkseen turisteja tapahtumapaikan maisemissa. Hänellä on takanaan kesken jäänyt väitöskirjatyö, jossa hänen oli tarkoitus tutkia paitsi itse sotaa ja sen tapahtumia, myös miehitysajan arkea Normandiassa, arkea, jonka suunnan maihinnousu muutti. Hänellä on alastaan vankka asiantuntemus ja hän voi tyydyttää kyselevien opastettaviensa tiedonjanon. Mutta siitä sodasta, jonka keskelle hän itse yllättäen joutuu hän ei tiedä mitään, sillä sitä johtaa sairaalan ylilääkäri. Kysymys on sodasta leukemiaa vastaan, johon Julien 8-vuotias tytär Emma on sairastunut. Lapsen sairastuminen rikkoo Julien puolustuksen, johon aviomiehen uskottomuus on jo aiemmin tehnyt valtavan halkeaman. Lapsensa sairastumisen myötä Julie joutuu tilanteeseen, johon yksikään vanhempi ei koskaan haluaisi joutua, eikä hänellä ole ketään kehen hän voisi tukeutua. Lapsensa takia hänen on kuitenkin oltava vahva, eikä hän voi antaa puolustuksensa hajota kokonaan. Nämä kolme erilaista sotaa vertautuvat ja yhteenkietoutuvat Ala-Harjan tekstissä toisiinsa, näyttävät sodankäynnin raadollisuuden eri puolet ja sen, miten kaikista sodista on löydettävissä voittajat ja hävinneet. Käydään niitä millä kentillä tahansa.

Kirjassa kaikki tapahtumat kerrotaan Julien silmin, kaikki kokemukset ovat hänen kokemuksiaan, tunteet hänen tunteitaan. Tunteista päällimäisinä ovat petetyksi tulemisen tunne, katkeruus, viha ja mustasukkaisuus, jotka kaikki kohdistuvat pettävään aviomieheen. Emman sairastuttua näiden ylle kohoaa kuitenkin pelon ja syyllisyyden tunteet: pelko siitä, että menettää oman lapsensa ja syyllisyys, että on itse aiheuttanut tämän sairauden. Miten kestää tämän painon alla litistymättä ja murskaantumatta? Miten olla se vahva aikuinen, jota lapsi tarvitsee, mutta samalla säilyttää itsekunnioituksensa rippeet aviomiehen edessä?

Tämä oli ensimmäinen kirja, jonka Ala-Harjalta luin, mutta en lukenut sitä sen ympärillä pyörivän kohun vuoksi, vaan siitä huolimatta. Olin näet jo aiemmin päättänyt, että haluan kirjan lukea sen kiinnostavn aihepiirin vuoksi. Sitten kun kirja vielä sai kehuvia kritiikkejä sekä lehdistössä että blogistaniassa päätökseni vahvistui entisestään. Tuohon kohuun en halua puuttua sen enempää, mutta sanon vain sen, että tuskin kukaan kirjaa lukeva olisi tietänyt asiasta mitään ilman asianomaisten sukulaisten ulostuloa. Sanon myös sen, että mielestäni Ala-Harjan tavassa kuvata lapsen sairautta ei ole mitään epähienoa tai loukkaavaa. Kirjailija ilmeisesti on aavistanut, että asiasta saattaa nousta jonkinlanen kohu, asiaa on varmasti käsitelty perhepiirissä ennen kirjan julkaisua, kun hän teoksensa lopussa kirjoittaa seuraavalla tavalla:

[...]pöydällä rupeaisin kirjoittamaan Emmaa varten sairaspäiväkirjaa, jota en vielä ole jaksanut aloittaa. Emma saisi lukea mitä tapahtui, saisi tietää minun versioni, joka ei ole hänen versionsa, joka ei ole Henrin eikä Saran eikä ylilääkärin versio, vaan minun omani. (M s.197)

Ala-Harjan kieli on erittäin täsmällistä ja tarkkaa. Hän käyttää paljon lyhyitä lauseita, samoin kuin erilaisia luettelomaisia lauseita ja toistoa. Tästä kaikesta minulle tuli tunne jonkinlaisesta kovuudesta, josta kaikki pehmeys ja pyöristävät reunat on poistettu. Alkuun minulla olikin vaikeuksia tottua kielen rytmiin, mutta kun vihdoin sain siitä kiinni, tajusin sen sopivuuden juuri tähän tarinaan, niihin kokemuksiin ja tunteisiin, joita kirjassa haluttiin kuvata. Voi olla, että itselleni kielen kovuus ja terävyys jotenkin vielä erityisesti korostuivat, sillä aloitin Maihinnousun samana päivänä jolloin olin lopettanut Sirpa Kähkösen Hietakehdon, jossa kieli kuvailevuudessaan oli täysin toisenlaista, pehmeää ja sisäänsä upottavaa.


Kirjasta ovat aiemmin kirjoittaneet ainakin Jaana Märsynaho ja Mari A. Kirjailjan etiikkaa on blogissaan pohtinut anni M.

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Sirpa Kähkönen - Hietakehto


Sirpa Kähkönen: Hietakehto. Otava 2012. 356 s.


Sano runo, Charlotta kuiskasi silmät tummina. - Sano, Juho, se runo.
-Tuonen viita, Juho kuiskasi kumartuen pöydän yli ja katsellen Charlottaa tiukasti silmiin. - Rauhan viita, kaukana on vaino riita. Kaukana kavala maailma.
- Vielä, vielä Juho, Charlotta pyysi ja tarttui hänen pöydällä lepäävään käteensä.
-Tuonen lehto, öinen lehto, siel on hieno hietakehto, Juho supisi. (HK, s. 66)

Sirpa Kähkösen uusimmassa romaanissa Hietakehto hänen aiemmista kirjoistaan tutut ihmiset, Tuomen Anna lapsineen ja hänen kälynsä Hilda, Selma Kelo tohtorimiehensä, lapsensa ja sotakasvattinsa Juhon kanssa ovat vetäytyneet viettämään kesää Selma Kelon sukuhuvilalle Kesäkallioon, Kuopion kupeeseen. Mukana on myös Selman äidin vanha ystävä Hertta Miettinen, taidemaalari. Samalla kun Anna ja Hilda vastaavat talon arkisista töistä saavat lapset viettää huoletonta kesää ja heidän hoitajakseen on palkattu Helvi Martiskaisen Mari-tytär, johon huvilalle vähän väliä poikkeava Hujasen Arvi on kuolettavan rakastunut. Viereisessä Heinätorpassa kesää viettävät Kalle Blomberg, joka on vatina pienelle Charlotalle ja läheisessä Telkkäsaaressa puolestaan asustelevat Selma Kelon entinen aviomies Ilmari Lehtivaara viimeisillään raskaana olevan vaimonsa Marieken kanssa. Hietakehto kuvaa tätä maailmaa muutaman päivän ajalta. Menossa ovat elokuun viimeiset päivät vuonna 1943. Nämä päivät täyttyvät naisten osalta kesän sadon säilömisestä talven varalle samalla kun varaudutaan vieraiden tuloon ja mökkikauden päättäviin venetsialaisiin. Kun vieraat, sahanomistaja Mertanen Edith-rouvansa ja lapsensa kanssa, vihdoin saapuvat, heillä on mukanaan myös yllätysvieras.

Vaikka Kesäkallion elämä päällisin puolin vaikuttaa idylliltä, josta kavala maailma on kaukana, niin kaikki ei kuitenkaan ole niin täydellistä kuin päältä katsoen saattaisi kuvitella. Aikuisilla on kullakin omat murheensa, pelkonsa ja kaipauksensa. Lapsista erityisesti paljon menetyksiä ja pettymyksiä kärsineet Juho ja Charlotta yrittävät löytää oman paikkansa yhteisössä ja jonkin pysyvän kiinnekohdan elämässään. Kaiken taustalla on sota, joka Kesäkallioonkin löytää tiensä lehtien ja kuultujen tarinoiden kautta ja näkyy etenkin lasten leikeissä. Saksalaisista lehdistä tietoja ammentava Juho haluaa leikkiä Katynin kauhistuttavia tapahtumia ja samalla tavalla kuin oikeassa sodassa viholliset tuhotaan sääliä tuntematta, tuhoaa Juhokin saviukkoarmeijansa. Sotaleikin melskeissä Juho pääsee tuulettamaan reilusti omia tunteitaan ja se jos mikä on kai leikin tehtävä.

Aikuisille leikki ei kuitenkaan ole sallittua vaan heidän on kannettava omat ahdistuksensa äänettömästi ja hukutettava murheensa työhön. Onneksi Kesäkallion elämästä löytyy myös ajoittaisia suvantoja, jolloin jopa tuikea Hilda saattaa hetkeksi antaa periksi ankaruudessaan ja heittäytyä hulluttelemaan.

Olin odottanut tätä Sirpa Kähkösen uusinta kirjaa vesi kielellä ja luin kesällä uusintakierroksen Kähkösen Kuopio-sarjaan kuuluvista romaaneista Jään ja tulen kevät sekä Lakanasiivet. Hietakehtoa edeltänyttä Neidonkenkää en enää ennättänyt tällä kierroksella lukemaan ennen kuin aloitin tämä uusimman. Kun odotukset ovat äärettömän korkealla, on pelko että tipahtaa pää edellä alas. Hieman siis pelotti vastaako kirja odotuksia. Ja nyt voin onnellisena ja lumoutuneena todeta, että vastasi. Hietakehto on aivan yhtä loistava kuin kaikki aikaisemmat viisi osaa, ellei vähän loistavampikin. Luin kirjaa vuoroin tippa linssissä ja vuoroin ihastellen Kähkösen kaunista aistivoimaista kieltä, jolla hän maalaa kirjallista kuvaansa ja jonka kautta lukijakin pääsee haistamaan ja maistamaan täyteläiset elokuun lopun päivät, sen tuoksut ja antimet, kuten myös tuntemaan sen haikeuden, jonka kesä loppuminen armotta tuo mukanaan. Tallella oli myös Kähkösen taito luoda uskottava kuva menneestä maailmasta yhdistelmällä faktaa ja fiktiota luontevasti toisiinsa.

Kähkönen on Kuopio-sarjan mittaan kasvattanut romaaniensa henkilökaartia niin, että niistä on yhä enemmän tullut kollektiiviromaaneja, joissa yhden tai kahden päähenkilön sijasta ääneen pääsevät useammat. Hänellä on myös ollut tapana tuoda tuttujen päähenkilöiden joukkoon joku ulkopuolinen, jonka kautta on mahdollista luoda uudenlaisia katseita aikaisemmista kirjoista tuttuihin ihmisiin. Hietakehdossa tällainen uusi henkilö on taitelija Hertta Miettinen, jonka asenteesta olin löytävinäni jotain, joka saattaisi antaa vihjeitä Kähkösen tavasta kirjoittaa ja jopa hänen suhteestaan kirjallisuusinstituutioon.

Minkä takia kuvat olivat alkaneet virrata? Mistä ne nyt tulivat? Ne pyrkivät ulos, jonoina, niin kuin kauan sitten. Eikä auttanut muu kuin istua alas ja liikuttaa kättä paperilla.
Hertta Miettinen otti paperin toisensa jälkeen ja piirsi. Se ei poistanut koko pakotusta mutta helpotti ensi alkuun.
[...]
Hän muisti taas ystävältä tulleen kirjeen - Suomen taitelijoista laadittu matrikkeli oli ilmestymässä, ja ystävä tahtoi tietää, oliko hän päässyt siihen. Kuulemma ne joita siihen ei ollut otettu, saisivat ikuisesti, tästä loppumattomiin, kuolemansa jälkeenkin, olla toritaitelijan maineessa. Taidetta ostavan yleisön mieltymyksiä kasvatettiin näin ja suunnattiin epävarmat ostajat niille, jotka tekivät aitoa taidetta eivätkä töherryksiä.
[...]
Hän piirsi pitkästä aikaa, ei tilauksesta vaan omasta tahdostaan, sen vuoksi, että tuo pyykkäri punaisessa silkkihuivissaan oli palauttanut hänen halunsa väriin ja valoon ja varjojen lankeamiseen juuri sillä haikealla tavalla, joka kauan sitten oli hänen tavaramerkkinsä siinä missä Grišin-Vereštšajevinkin, ja puhutteli kerran hänen tukijoitaan, hänen mesenaattejaan, hänen ostajakuntaansa. (HK s. 129–131)


Vaikka sota vielä jatkuu näistä elokuun päivistä vuoden eteenpäin ja kukaan ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, niin tietoisuus siitä, että ollaan jonkin uuden kynnyksellä, on kirjassa vahvana esillä. Se staattinen maailma, jossa ennen sotaa oli eletty, oli rikkoutumassa, yhteiskunnalliset luokkarajat, samoin kuin sukupuoleen sidotut normistot oli murrettavissa ja erityisesti koskisi kirjan lasten maailmaa heidän aikuistuttuaan. Työläispoika Juho voisi opiskelemalla nousta entisen luokka-asemansa yläpuolelle ja Charlotta ei varmasti suostuisi nielemään niitä rajoja joihin aiempien sukupolvien luomat sukupuolinormit tytön ja naisen sitoivat. On mielenkiintoista nähdä mihin suuntaan nämä lapset kasvavat ja löytyykö näistä asetelmista siemen Kähkösen tuleviin romaaneihin.

En tiedä onko Kähkönen kirjallaan matkalla kirjalliseen matrikkeliin, mutta minulle tämä oli vuoden paras kirja ja mieleenpainuvin lukukokemus ja toivon, että se on sitä monelle muullekin. 

Kirjasta on ehtinyt bloggaamaan toinen suuri Kähkösen kirjojen fani Unni

perjantai 7. syyskuuta 2012

Moscow By Night






Moscow Never Sleeps, mutta minä aion kyllä viikonloppuna nukkuakin. Ja lukea. Aloitin eilen illalla Sirpa Kähkösen Hietakehdon ja sen parissa aion viettää tämän illan. Huomenna voisi sitten lähteä katsomaan, jos ei nyt ihan Moskovan yöelämää, niin ainakin keskustan sykettä ja käydä syömässä hyvin kaupunkiin paluun kunniaksi.

Hauskaa viikonloppua kaikille!

torstai 6. syyskuuta 2012

Sergei Dovlatov - Meikäläiset





Sergei Dovlatov: Meikäläiset ( Naši/ Ours, suom. Pauli Tapio) Idiootti 2012, 154 s.

Kirjainten virran Hanna haastoi minut ottamaan riskin ja rakastumaan Sergei Dovlatovin kirjaan Meikäläiset. Otin haasteen mielihyvin vaastaan, sillä kirja oli herättänyt mielenkiintoni, jo kun Hanna oli siitä aiemmin blogannut. Tästä pääsee katsomaan, mitä Hanna on kirjasta tuumannut. Ja itse voin paljastaa heti alkuun, että rakastuin ja odotan vesi kielellä Dovlatovin muuta tuotantoa.

Sergei Dovlatov oli minulle ennen tätä kirjaa täysin tuntematon tuttavuus, mikä on sikäli luonnollista, että tämä nyt käsiteltävä kirja on hänen ensimmäinen suomennettu teoksensa. Alunperin teos on ilmestynyt jo vuonna 1983. Kustantaja Idiootin sivuilla kerrotaan, että tänä vuonna on suomennettu ja julkaistu myös toinen Dovlatovin teos Matkalaukku.

Koska Meikäläiset on vahvasti omaelämäkerrallinen teos, kerron tässä muutaman sanan kirjailijan taustasta, josta siitäkin löytyy tietoa noilta edellä mainituilta kustatajan sivuilta. Dovlatov syntyi 1941 Neuvostoliitossa ja kuoli 1990 Yhdysvalloissa, jonne hän emigroitui 1978. Kolme hänen kertomustaan oli julkaistu lännessä 1976 ja tämä sulki häneltä ovet oman maan kustantamoihin (tosin ne olivat olleet suljettuja jo ennen tätäkin) ja kaikki muutkin ovet, paitsi vankilaa, jonka ovet puolestaan avautuivat. Tästä Dovlatov kertoo seuraavaan tapaan:

Sitten minut yhtäkkiä vietiin Kaljajevin vankilaan. Yksityiskohtia en halua selostaa. Sanotaan vaikka, että viihdyin huonosti. [...] Sitten minut odottamatta vapautettiin. Ja ehdotettiin häipymistä. Suostuin. (M s. 72)

Meikäläisissä Dovlatov kuvaa lyhyiden tarinoiden muodossa perhettään ja lähisukulaisiaan. Kussakin tarinassa on päähenkilönsä, mutta tarina saattaa kuitenkin rönsytä myös muihin aiheisiin ja ihmisiin. Hän lähtee liikkeelle isänsä isästä juutalaisesta Isakista, jota hän kuvailee jättiläiseksi, jolla oli valtavat voimat ja joka söi kuin hevonen. Nämä ominaisuudet eivät kuitenkaan pelastaneet isoisää Stalinin puhdistuksilta, vaan hänet ammuttiin belgialaisena vakoojana. Isän isästä Dovlatov siirtyy äitinsä isään, joka jopa Kaukasuksen mittapuulla oli kiivas henkilö. Isovanhemmista kerronta jatkaa muihin sukulaisiin ja oman osansa saavat Dovlatovin vanhemmat, tädit, enot, sedät, serkut ja jopa koira. Lopuksi hän kuvailee vielä omalaatuista tapaamistaan vaimonsa kanssa sekä tyttärensä kanssa käymiä keskusteluja:

Muistan, kuinka kerran olin hakenut hänet lastentarhasta: Hän otti ulkovaatteet pois ja kysyi:
- Rakastatko Brezneviä? 
Sitä ennen minun ei ollut tarvinnut kasvattaa häntä. Hän oli omaksunut asioita kuin kallisarvoinen, sieluton objekti. Mutta nyt piti sanoa jotain. Selittää...
Sanoin:
- Rakastaa voi vain niitä, jotka tuntee hyvin. Esimerkiksi äitiä ja isoäitiä. Tai pahimmassa tapauksessa minua. Brezneviä me emme tunne, vaikka usein näemmenkin hänen muotokuvansa. Ehkä hän on hyvä ihminen. Tai ehkä ei. Miten voisi rakastaa tuntematonta?
- Mutta lastentarhan tädit rakastavat häntä,sanoi tytär
- Varmaankin he tuntevat hänet paremmin.
-  Ei, vaan he ovat lastentarhantätejä. Ja sinä olet pelkkä isi. (M, s. 142)

Nautin suunnattomasti Dovlatovin lakonisesta kertojaotteesta ja hänen huumoristaan, joka sai vähän väliä hihittelemään. Hän sitoo sukulaistensa kohtalot osaksi Neuvostoliiton absurdia historiaa ja tuo esiin erilaisia kertomuksia siitä miten kukin elämänsä järjesti, mihin saakka kukin oli valmis menemään järjestelmän ehdoilla. Hän liioittelee ja karnevalisoi, nappaa rusinat pullasta erityistarkasteluun. Lukija jää miettimään, mikä tässä lopultakin on totta. Mutta toisaalta, onko sillä mitään väliä, menivätkö asiat aivan juuri niin kuin Dovlatov kertoo. Hyvien kertojien jutut elävät ja muuttuvat koko ajan, ne saavat täytettä ympärilleen ja mehevöityvät. En yhtään ihmettele, että Dovlatovin tarinoista ja anekdooteista tuli suosittuja, kuten Hesarin arvostelusta käy ilmi, kun hänen tuotantonsa vihdoin saavutti entisen kotimaan ihmiset Neuvostoliiton romahdettua. Järjestelmän kokeneet ja siinä eläneet löysivät Dovlatovin tuotannosta paljon tuttuja, ahdistaviakin elementtejä, joita  kirjojen sisältämä huumori kuitenkin auttoi käsittelemään.

Kirjan lopusta löytyy suomentajan selityksiä erilaisisille kirjassa esiintyville ihmisille, asioille ja ilmiöille. Sen lisäksi hän on myös tekstiin tehnyt muutamia selvennyksiä, jotka auttavat avaamaan Dovlatovin tekstissään viljelemiä sanaleikkejä.

Kirjasta on Hannan lisäksi kirjoittanut myös Mari. A ja Marissa

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Marianne Backlén - Tulilinnun tanssi

Marianne Backlén: Tulilinnun tanssi ( Eldfågelns dans, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom) Shildts 2011. 322 s.

Tulilinnun tanssi on kummallinen kirja. En oikein tiedä miten siihen pitäisi suhtautua. Samalla kun se on romaani balettitanssija Anna Ivolasta, niin se on kulttuurihistoriallinen katsaus baletin historiaan ja sen keskeisiin tekijöihin alkaen Joutsenlammen ja Pähkinänsärkijän säveltäjästä Tšaikovskista jatkuen venäläisen 1900-luvun balettimaailman keskeisimpien nimien matkassa aina nykypäivään saakka. Löytyypä sen henkilögalleriasta myös kirjailija Virginia Woolf ja taloustieteilija John Maynard Keynes sekä marsalkka Mannerheim. Kirjan tapahtumapaikkoina ovat niin Helsinki, Pietari/Leningrad, Ufa, Stuttgart, New York kuin Lontookin. Ajallisesti kirjan tapahtumat sijoittuvat akselille 1800-luvun lopulta vuoteen 2010.

Harjoitussalissa kaikki vieras muuttui pikkuhiljaa tutuksi, uudet ovet aukenivat. Oli olemassa yksi ainoa kieli: tanssi. Tanko tuntui turvalliselta käteni alla, kun tein päivän ensimmäisen plien.  ( TT, s. 104)

Kirjan maailma on tanssin maailma ja sen kieli on tanssin kieltä, josta vuoroin puhuvat omasta näkökulmastaan tunnetut tanssijat vuoroin kirjan ainoa keskeinen fiktiivinen hahmo suomalainen, venäläistaustainen tanssija Anna Ivola. Anna kokee vahvasti kuuluvansa siihen maailmaan ja traditioon, jonka aikaisempia edustajia olivat olleet tai yhä olivat muun muassa Vaslav Nijinsky, Tamara Karsavina, Rudolf Nurejev, Olga Spessivtseva ja monet muut baletin ja tanssin suuret tähdet. Baclén on ottanut nämä historialliset henkilöt ja heidän ajatuksensa ja tunteensa osaksi romaaninsa fiktiivistä maailmaa. Täysin tuulesta temmattuja nämä eivät kuitenkaan ole, sillä kirjailija on ilmiselvästi tehnyt taustatyötä luodessaan näistä kerran eläneistä tanssin suuruuksista materiaalia omaan romaaniinsa. Itse en tiennyt heistä juuri mitään aiemmin, joten oli turvauduttava googleen, joka kertoi kuka kukin oli ja missä asemassa johonkin toiseen.

Kirjan moniäänisyys ja sen vahvasti kronologiaa rikkova rakenne saavat lukijan aika ajoin ymmälle siitä missä nyt mennään. Tosin lukemista helpottaa paljon se, että aina kun näkökulma tai aika vaihtuu, se kerrotaan tekstissä. Vaikeus onkin ajoittain siinä, miten paikantaa henkilöt paitsi omaan historiaansa ja tarinaansa niin myös koko romaanin maailmaan.

Tarkastelin Miltonin elekieltä, vaatteita, hänen tapaansa olla muiden miesten kanssa. Tuolloin en vielä tiennyt, että minulle oli kehittymässä gaydar, homotutka. Päädyin siihen, että Milton piti miehistä mutta viihtyi naisten kanssa. Bussissa paluumatkalla Lontooseen hän istui minun vieressäni ja ihailin hänen pitkiä ripsiään, voimakasta nenäänsä, paidan alla pullottavia hauislihaksia, kauniita rastalettejä, jotka oli sidottu mustalla kengännauhalla. (TT, s. 142)

Tanssin fyysisyys luo myös äärimmäisen eroottisia latauksia, jotka ainakin tämän kirjan perusteella näkyvät miestanssijoiden keskinäisessä vetovoimassa. Homokulttuuri ja sen sisäinen maailma ja myös sen ongelmat ovat vahvasti läsnä kirjassa aina AIDSia myöden. Naistanssijoiden kohtalona on usein kaivata turhaan sitä miestä, jonka kanssa näyttämön parrasvaloissa voi kokea huikaisevaa yhteyttä ja jopa erottista latausta. Tämä kaikki yleensä loppuu, myös romaanin Annan suureksi suruksi, kun esirippu laskeutuu ja esitys päättyy. Tanssin fyysisyys näkyy myös siinä, että tanssi on nuorten hallitsema tila, josta vaara tippua pois lisääntyy yhtä aikaa vuosien kanssa. Tämä luo epävarmuutta ja pelkoa tulevaisuuden suhteen: Mitä tanssiuran jälkeen? Mitä sitten, kun se maailma, jolle on antanut kaikkensa, katoaa?

Jollain kummallisella tavalla pidin kirjasta, vaikka romaanina se ei ollutkaan parhaimmasta päästä Minusta kirjaa luonnehtii hyvin Helena Ruuskan arvio Helsingin Sanomissa: Romaani on luettelo siitä, kuka tanssi kenenkin kanssa missäkin. Luettelolta kirja paikoin tuntui, mutta silti siinä oli jotain kiehtovaa. Ehkä se oli se, että pääsi ikään kuin tirkistelmään kulissien taakse, saada pieni aavistus siitä, millaista on tehdä töitä ruumiillaan, niin että se täyttää myös pään lähes joka hetki. Kiehtovaa oli myös tajuta, miten perinjuurin venäläinen taidemuoto nimenomaan klassinen baletti on.

Lopuksi piti googlata mikä se Tulilintu oikein on (näitä aukkoja sivistyksessä löytyy aikamoinen määrä). Tulilintu liittyy venäläiseen kansanperinteeseen ja siinä se kuvataan suureksi värikkääksi linnuksi, jonka höyhenpuku loistaa oranssin, keltaisen ja punaisin värein, hohtaen jopa pimeässä. Saduissa Tulilintu tai sen höyhen on yleensä sankarin etsinnän kohteena. Tämän myyttisen tarinan pohjalta Igor Stravinsky loi 1900-luvun alussa balettinsa Tulilintu.

Lopuksi pieni maistiainen Pietarin kuuluisasta Mariinski-teatterista tästä.


sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Sitä ja tätä ja vähän kolmattakin



 Tästä tulee nyt tällainen sillisalaattipostaus, joka sisältää mietteitä (en jaksa kirjoittaa kokonaista arviota) Donna Leonin kirjasta Unelmien tyttö, tunnelmia Työväenkirjallisuuden päivältä, johon osallistuin eilen sekä kuulijana että puhujana ja lopuksi vielä lähdön iloa ja haikeutta.

Brunetti iloitsi selkää lämmittävästä auringosta. Paola kurkotti ottamaan Chiaran lautasen ja kauhoi sille pöydän keskellä olevasta isosta vadista fusillipastaa, mustia oliiveja ja mozzarellaa: ihan vielä ei ollut tämän ruokalajin sesonki, mutta Brunetti nautti silti ruoasta ja sen tuoksusta. Laskettuaan lautasen Chiaran eteen Paola ojensi hänelle pienen vadin basilikanlehtiä: Chiara otti muutaman, repi ne ja ripotteli pastansa päälle. (UT, s. 57)

Kun kaipaan jotain kevyttä lukemista, nappaan käteeni Donna Leonin Brunetti-dekkarin ja lähden pienelle lukumatkalle Venetsiaan, jossa komisario Brunetti ratkoo rikoksia, hänen vaimonsa Paola opettaa kirjallisuutta yliopistossa ja valmistaa ihania ruokia, joiden maun tuntee suussaan ja tuoksun nenässään (juuri nyt nenässäni tuoksuu tuore basilika, ehkä kaikkein ihanin yrtintuoksu, mitä voi olla). Brunetti joutuu työssään kohtaamaan usein elämän raadollisen puolen. Unelmien tytössä (The Girl of His Dream suom. Kristiina Rikman) Otava 2011, hän saa selvitettäväkseen kanaaliin hukkuneen mustalaistytön arvoituksen. Tämän tehtävän myötä hän tapaa ihmisyhteisön ja sen ihmiset, mustalaisleirin, joka kaikkineen on yhteiskunnan ulkopuolelle. Minusta Brunettin tutkimuksissa parasta ovat erilaiset moraaliset pohdinnat, joita hän tutkimuksiensa myötä joutuu tekemään. Pääasia on tutkimusprosessi, ei välttämättä se, selviääkö rikos.  

Sitten toiseen aiheeseen eli Työväen kirjallisuuden päivään, jota vietettiin eilen Tampereella. Päivä sisälsi monipuolista ohjelmaa eri pisteissä, jotka olivat kuitenkin lähellä toisiaan ja siksi liikkuminen sinne, mikä milloinkin kiinnosti, oli sujuvaa. Itse kuuntelin päivän aikana muun muassa esityksen 1900-luvun alun työläisrunoilija Kössi Kaatrasta, josta esitelmöi kirjallisuudentutkija Kati Launis. Mielenkiintoista antia tarjosi myös kirjallisuudentutkija Raoul Palmgrenin 100-vuotisseminaari, jossa puhuivat tutkijat Mikko Lahtinen, Pertti Karkama, Hanne Koivisto ja Ilkka Liikanen sekä viimeisenä teatteriohjaaja Kalle Holmberg. Paneelikeskustelussa keskusteltiin työväenkirjallisuudesta erivuosikymmeninä ja keskustelijoina olivat muun muassa kirjailijat Marja-Leena Mikkola, Sirkku Peltola ja Marja Björk. Paljon tapahtui myös muuta, johon en itse ehtinyt mukaan. Itse sain jännittää omaa esiintymistäni lähes koko päivän, sillä esitelmäni Elvi Sinervosta oli vasta iltapäivällä. Tein puheenvuorossani tiivistetyn retrospektiivisen katsauksen Elvin uraan kirjailijana ja lopuksi pohdin vähän sitä miten hänet on otettu vastaan eri aikoina ja miten häntä kenties nykyajan perspektiivistä käsin voi lähestyä. Oman esitykseni jälkeen koko päivän päätti aivan mahtavan hieno Katriina Lehtosen (puhe, laulu) ja Kata Lindbergin (piano) runo- ja lauluesitys, joka perustuu Elvi Sinervon runoihin. Itse olin kananlihalla lähes koko ohjelman ajan, sillä niin vaikuttava se oli, Elvi ikään kuin heräsi eloon Katriina Lehtosen voimakkaassa tulkinnassa. Loppuilta meni hyvien ystävien kanssa Tampereen yössä, monta paikkaa tuli koluttua ja hauskaa oli.



Lopuksi niihin lähdöntunnelmiin. Huomenna illalla lähden Tolstoi-junan kyydillä kohti Moskovaa. Tuntuu mukavalta lähteä, sillä parin viikon ero perheestä on nostanut ikävän pintaan ja Moskovaan paluu tietää myös paluuta normaaliin arkeen” kesälomailun jälkeen, jota aika Suomessa on kuitenkin pitkälti ollut. Toisaalta on hieman haikeaa lähteä, ja erityisesti tulen kaipaamaan lenkkejä tuoksuvassa syksyisessä metsässä joiden makuun olen nyt todella päässyt, löytänyt niistä aivan toisenlaisen nautinnon kuin aikaisemmin. Onneksi Moskovassa on sentään puisto vieressä, vaikka ei se täysin metsää korvaa. Matkalaukut ovat vielä pakkaamatta, mutta sen tiedän, että niissä on paljon ainakin kirjoja, esimerkiksi Riikka Ala-Harjan Maihinnousu, Sirpa Kähkösen Hietakehto ja Claes Anderssonin Oton elämä, jotka ostin Tampereelta.

Seuraavan kerran kuulemisiin siis Moskovasta.